Going Inside

Yksi, kaksi, lähtölaskenta

2012-01-03T20:46:00.000+02:00

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Lapseni aloitti päivähoidossa ja minä työssä äiti-ihmisenä. Sovitteluaikaa meni monta kuukautta, mutta nyt näyttäisi rauhoittuvan ja asettuvan. Sain myös ensimmäistä kertaa elämässäni oma alan työpaikan tiukan työhaastattelurupeaman päätteeksi. Ostimme mieheni kanssa ekan ihan uuden auton kimpassa ja otimme sitä varten rahoitusyhtiöltä lainan. Tuli tosi aikuinen olo!

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Viime vuonna keksin Ekovuosi 2011! -haasteen, jota olen ihan kivasti noudattanut. Meillä syödään luomua, käytetään kemikaalitietoisesti pesuaineita ja suositaan kasvisruokaa yhä enemmän. Autoilua emme ole saaneet vähennettyä, mutta uusi automme on sentään eco-mallia.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Kyllä, yksi ystävistäni sai lapsen juhannuksen tiimoilla. Pienestä pojasta tuli elokuussa kummipoikani. Toinen ilouutinen koettiin myöhemmin kesällä, kun eräs toinen ystäväni sai myös pienen pojan. Tästä pojasta taas tuli juhannusvauvan äidin kummipoika. Ympäri käydään ja yhteen tullaan.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei, onneksi. Joitakin kaukaisempia sukulaisia lähti ikuiselle matkalle, mutta heidän kuolemansa ei kosketa sinällään minua.

5. Missä maissa kävit?

Tuli käytyä Virossa sekä Tallinnassa että Pärnussa. Molemmat ovat suosikkikaupunkejani.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?

Vakituisen työpaikan, enemmän voimia ja jaksamista, parempaa rytmiä ja arjen suunnitelmallisuutta. Parisuhde-elämää.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

25.6.2011 syntyi kolmas, ihana poppipäinen kummipoikani. 1.9.2011 aloitin nykyisessä mukavassa työssäni vaativan hakuprosessin jälkeen. 4.9.2011 avioliittoa takana kaksi vuotta. 16.11.2011 Poika täytti myös kaksi vuotta.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Työ- ja kotielämän onnistunut yhdistäminen. Perheen asioiden järjestyminen pikku hiljaa, pienin askelin. Tuntuu, että nyt on oikeat ihmiset ympärillä.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

En koe epäonnistuneeni muussa kuin syömisessä. Olisi hienoa löytää siihen(kin) tasapaino.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Masennusta tai unettomuutta ei ole esiintynyt reippaasti yli vuoteen. Työskenneltävää tasapainon eteen silti riittää.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Uusi auto, matka Pärnuhun.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Oman pienen duudeliduun kaikki kasvuun liittyvät jutut mahtipontisista taaperoraivareista puheen opettelun tuomiin hauskoihin sattumiin. Ja tietysti kaikkien läheisten ipanoiden samaiset kommervenkit lisänä.

13. Kenen käytös masensi?

Oma ja miehen, yhdessä ja erikseen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Autoon ja lainoihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Meinasin hypätä katon läpi, kun onnistuin saamaan liput itselleni, pikkusiskolleni ja yhdelle ystävälleni RHCP:n keikalle Tampereelle elokuulle 2012! Samaan syssyyn hoidettiin vielä itsellemme kelpo ja halpa hotelli. Reissusta tulee mahtava!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?

RHCP Ethiopia. Paleface Saapuu elokuun yö. PJ Harvey This mess we're in.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Lihavampi ja selkeesti.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Rikkaampi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Eipä tuota kaduta loppujen lopuksi mikään. Sitä tekee sen, mitä parhaakseen sillä hetkellä osaa.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Sama kuin edellä.

20. Kuinka vietit joulua?

Äidin luokse menimme aamulla riisipuurolle ja kahville. Näin siellä siskojani perheineen. Illaksi menimme Isosiskon perheen luokse joulunviettoon. Tarjolle laitettiin yvin perinteinen joulupöytä, melkein kaikki valmiina ostettua. Jako oli sama kuin edellisvuonna: me hommasimme pääruoan ja sisko alku- ja jälkiruoan. Ennen ruokailua kävi pukki (ja taas mies missasi sen - on se jännä!). Retkotimme "virallisen osuuden" jälkeen siskoni kanssa sohvalla punkkulasit käsissä, katselimme jouluillassa vilistäviä pikku mukuloitamme ja otimme erittäin rennosti. Paras joulu aikoihin, ei edes ähkyä.

22. Rakastuitko vuonna 2011?

En (omaa lasta lukuun ottamatta. Siihen kun tuntuu olevan jatkuva rakkaudenhuuma päällä.)

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Zero.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Tahdon asia -dvd.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En.

26. Paras lukemasi kirja vuonna 2011?

Liittyy vahvasti duuniin, eli:
Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen - taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Paleface.

28. Mitä halusit ja sait?

Kesälomamatkan. Liput RHCP:n keikalle.

29. Mitä halusit, muttet saanut?

Vakituista duunia.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Dokumenttielokuva Ikuisesti sinun iski kovaa. Oli hyvinkin käänteentekevä vaikutus.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

31-vuotispäiviä viettelin, mutta eipä ole hajuakaan, miten siten vietettiin. Ei ehkä mitenkään? Leivoinko kakun? Öööö.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Kyky parempaan suunnitelmallisuuteen.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Tunikoita, legginssejä, Gudrun Sjödeniä, Marimekkoa, käytännönläheistä ja nättiä (ja telttamallista levinneen ruhon peitoksi).

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Mies, Poika, muutama läheinen ystävä ja siskot lapsineen. Työ, rutiinit. Kesän valo.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Alkava presidenttipeli. EU:n taloustilanne.

37. Ketä ikävöit?

Ei ole ketään ikävöitävää. Kaikki tärkeät on koko lailla saatavilla ja läsnä.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Hauskat, osaavat duunikaverit.

Uimahallin naiset

2011-12-29T21:16:00.000+02:00

Katsoin sitä vaaleaa, viisissäkymmenissä olevaa, jonka vatsa oli omaani suurempi. Se kerrostui kahdeksi vaaleaksi limpuksi, yhtä suureksi puskuriksi, joiden väliin napa jäi piiloon. Lyhyt vaalennettu tukka (välttänyt keltaisuuden, ehkä sille oli joku kampaaja suositellut silvershampoota), vedestä taakse suittuna. Oli se pitempikin minua, jos lihavampi. Käveli samaan höyrysaunaan eukalyptustuoksuihin, istahti yllättävän pehmeästi lauteille ja jäi sinne sumuverhon taakse. Omat reiteni levisivät kaakelille, vieressä tanottivat terhakkaat treenatut lihakset, pinkeinä julistamassa ahkeruuttaan. Niitä venyteltiin, jalkateriä hierottiin. Hetkeä aiemmin samat koivet varmastikin olivat polskineet jalkojen jatkeena olevan yhtä liikutetun kehon eteenpäin altaassa.

Oma varteni, yhden lapsen maailmaan saattanut, lössähtäneenä. Ei tosin lapsensaannista, vaan syömisestä. Lapsensaanti muokkasi oman vartaloni ainoastaan paremmaksi, jotenkin liikautti kropan kulmat hiukan eri asteeseen. Synnyttäneen naisen lanteet, sellaiset ne ovat, jotenkin anteeksipyytelemättömät. Rintani ovat raskaat, aina olleet, nyt pienet nännit aiempien litteiden pihojen keskellä. Emännän käsivarret eivät ohene soiroiksi laihanakaan, saati nyt. Akilleen kantapäät perkele.

Nuorempana sitä tuli kiusallisen tietoiseksi vartalostaan, kun nousi uimahallin saunassa lauteilta ja joutui kävelemään ikuisuudelta tuntuvan matkan ovelle. Kuin catwalkia pitkin siinä mentiin, katseet niskassa, peppu selluliitista (olemattomasta) täristen. Nyt sitä samaa tunnetta ei tavoita, kun kenenkään katse ei enää poraudu. Ehkä siksi, kun kukaan ei oikeasti edes katso. Ehkä siksi, että ei välitä, ainakaan ihan niin paljoa. Kroppani sitä paitsi tuntuu aina samalta, lihavana ja laihana. Samankokoiselta, yhtä kömpelöltä/sirolta, isolta/pieneltä, naiselta/emännältä. Se sama fläsärimäinen vaihtelu tyytyväisyyden ja hyväksymättömyyden välillä, peruja sieltä jostain, minne en nyt mene.

Suihkussa viereeni eksyi kaksi pitkänhuiskeaa teinityttöä. Toisen rinnat turvonneet, kuin isot kypsymäisillään olevat omenat, rintarauhaset lauloivat hoosiannaa. Pyllyssä haaleita raskausarpia. Ja silti tytöllä oli pienet 12-vuotiaan lanteet, lapsenpeppu. Ihminen kehittyy kuin koiranpentu: pullahtelee epämääräisesti aikuisen mittoihin sieltä täältä, niin että on hetken ihan eriparia. Selkä kukki finnitarhaa, vatsa valkoinen maito, pinta särkymätöntä sileää peiliä. Ja siinä ne kaksi naisenalkua (inhoan tuota sanaa, mutta sitä ne kaksi olivat: alkuja jollekin) olivat, epävarmuus kumisten ympärillään. Kun katseeni eksyi omenarinnan silmiin normaaliksi ohimeneväksi sekunniksi, hetkiä mitä nyt sattuu yhtenään tuntemattomien kanssa, sain vastaani tuikean kysyvän piikin: "Mitä sä tuijotat?" Ihminen näkee tuijottamattakin, mutta sen tyttö tajuaa vasta joskus myöhemmin.

Toisella puolella nainen suihkutti alapäätään koskematta käsin tavaraansa. Hän vain levitti haaransa, suuntasi suihkun pimppiinsä ja liikutteli suihkuvirtaa eestaas. Siinä tuli mieleen, että miksi ei voi koskea? Onko joku koskenut ehkä joskus väärin? Ennen kuin pääsin pitemmälle, lopetin. Ei kaikkialla voi olla traumaa, tai vaikka olisikin, mitä sitten? Auttajatyössä oleva sortuu työminään vapaallaankin. Siitä tietoiseksi tuleminen vähentää taakkaa merkittävästi. Sillä naisella oli muuten eriskummalliset alaspäin sojottavat pienet tiukat tissit. Kuin 80-luvun kolmiopillimehupurkit.

Yhdessä välikössä suihkutteli hämmentävän kaunis nainen poikaansa. Lapsi kiljahteli suihkun alla, tepsutti siihen yhä uudelleen, taaperonvatsa pyöreänä, napa vielä pikkuisen ulkonevana. Muistuttamassa siitä, minne arvesta oltiin kytköksissä vielä silmänräpäys sitten. En kehdannut katsoa niin tarkkaan, mutta sen mitä ilkesin, etsin arpia niistä kahdestä täydellisesti muodostuneesta rinnasta. En löytänyt. Hoikka varsi oli selluliititon, liian laiha, mutta kaunis. Häpykarvoitus pornoviivaksi muotoiltu. Lainasin siltä nätiltä tädiltä shampoota, koska unohdin omani eteisen pöydälle. Sillä tavalla käy keskivertonaisille, sukkahousuissa on kissankarvaa ja shampoot unohtuvat pöydille. Täti lainasi, äänsi suomea venäläisittäin ja minä sain itseni kiinni ilkeistä ajatuksista. Tukkani oli niin paskainen, että shampoo ei meinannut jaksaa irroittaa kaikkea rasvaa ja muotoilutuotetta. Kainalot hinkkasin naamanpesuaineella. Lähdin kotiin harjaamatta tukkaani, mutta vartalon rasvasin granaattiomenarasvalla. Siitä tuli hieno olo.

Tuokiopaloja

2011-12-08T20:26:00.001+02:00

Lastenhuoneesta kuuluu miehen epävireinen jokailtakunlamppusammuu. Lamppu ei tunnu sammuvan, sillä huoneesta kuuluu laulun lomassa myös päätyynyyn, hei nyt heti! Kohtaamiset uhmaikäisen pojanviikarin kanssa muodostavat elämässäni suuren osan määreestä o n n i.

Makupaloja sinullekin:

Isi laittaa Poikaa turvavöihin auton takapenkillä.

Poika: "Ei haluu! Ei haluu!"
Isi: "On pakko laittaa. Autossa ei voi olla ilman turvavöitä."
Poika: "Ei haluu! Ei haluu!" Kiemurkiemur.
Isi: "On pakko laittaa. Autossa ei voi olla ilman turvavöitä."
Poika: "Saatana."

*******

Poika tekee epämääräistä krkrkrkrkrkrrrrrrkrkkrkrkrkrr -ääntä. Ihmettelemme sitä molemmat, isi ja äiti. Krrkrkrkrrrrrrrrrrrrrrrrrkrkrk jatkuu. Muumitalo -kirjasta näytetään nukkuvan Nipsun kuvaa ja jatketaan ääntelyä. Sitten liikahtaa synapseissa jotakin!

Äiti: "Aa, kuorsaako Nipsu?"
Poika: "Krrrrkrkkkkkk nukkuu krkkkrrkrrrrrrrrrrrrrrrr!" Sormella töhötetään Nipsun kuvaa.

Toinen oivallus!

Äiti: "Kuorsaako ehkä isikin samalla tavalla?"
Poika: "KUOR!"

*******

On vielä pimeää, on aikainen aamu. Olohuoneesta kuuluu kummallista taaperon köhintää. Muistuttaa erehdyttävästi virkayskää.

Isi: "Mikä on? Kulta, mikä on?"
Poika: Köhököhököhö!
Isi: "Hei rakas, mikä on? Onko hätä? Hei, mitä täällä on? Nyt näytät, avaa suu! Mitä tää on?!"
Poika: "Miaun kakkaa - HYI! YÖK!"

9 kuukauden kypsyttelytauko

2011-12-03T23:39:00.001+02:00

Tervehdin teitä kaikki siellä, ruutujenne takana, jälleen kerran. En tiedä tervehdinkö säännöllisesti, useasti, joskus, harvoin. Tervehdin, kun huvittaa. Kirjoittamattomuus tekee oudon fiiliksen. Kyllä mä ilmankin pärjään, ei sillä, mutta joku mussa kaipailee naputtelua. Samalla kun tätä tässä kirjoitan, koen jo pikkuisen ahdistusta siitä, että nyt tätä sitten pitää ylläpitää. Kummallista. Josko saisi antaa vaan tämän(kin) asian olla omalla painollaan. Opettelua, opettelua.

Mitä mulle sitten kuuluu? Kuuluu perheistä elämää. Kaksivuotias Poika määrittelee tahtia, työn ja muiden ajantappojuttujen kulkiessa sievästi perässä. Meillä on varmaan ihan tavallinen perhe, mutta samalla perin eriskummallinenkin. Ei eriskummallinen sillä tavalla, että oltais jotenkin coolimpia kuin muut, niinku että tehtäis jotain vinkeitä, kadehdittavia ratkaisuja, mutta sillä tavalla eriskummallisia, että menneisyyden tapahtumat marssittavat aina väliin tiettyä skeidaa tähän päiväänkin, joten arkea on suunniteltava tarkoin. On selvää, että se menee vituiksi aika ajoin - se suunnitelmallisuus. Sitten kärvistellään väsyneinä ja hajallaan, kerätään joukot kokoon ja puuskutetaan etiäpäin. Kun on lätkäisty traumakortilla päähän, joutuu miettimään juttuloita eri tavalla. Ei se mitään, en jaksa katkeroitua siitä enää, en jaksa rypeä vihassa tai muussakaan. Katse on eteenpäin, vaikka menneisyys koittaa änkeä tähän päivään sinnikkäästi. Onneksi tunnistaminen on aika kivasti hallinnassa. Sillä pötkii jo pitkälle.

Mitä tästä voi päätellä? No ainakin sen, että mä voin ihan hyvin. Mä koen, että oon selvillä vesillä. Oon esimerkiksi hirveän onnellinen äitinä. Oon sitä joka solullani, todella syvältä. Poika on parasta, mitä on ikinä tapahtunut. Poika on myös se, joka paljasti viimein kaiken mussa. Hyvä niin. Nyt mennään näillä, tietäen että koko ajan paranee vaan - joka alueella.

Pojan kanssa on vaan niin uskomattoman kokonaisvaltaista ja onnellista. Netissähän kiehuu ja kuohuu koko ajan nämä äitiyden eri kuppikunnat ja ne oikeat ratkaisut lyövät toisiaan kartulla päin pläsiä. Itse sitä on jotenkin loputtoman kyllästynyt vastakkainasetteluun. Sitä yhden lapsen äitinä on löytänyt sen oman maaperänsä. Toki sitä antaa itselleen vitsaa joistakin Pojan vauva-ajan ratkaisuista (olisin voinut olla parempi!), mutta samalla sitä on armeliaan ymmärtäväinen ja tajuaa, että sitä tekee kuten parhaaksi näkee selvitäkseen. En jaksa juuri nyt osallistua vertailuun. Ehkä jos olisin saanut toisen pienen Pojan kaksivuotispäivän tietämillä, joutuisin jälleen tiettyyn kyseenalaistamisen suohon. Onhan se perhedynamiikka ihan uusiksi menoa siinä hötäkässä, kun yhtäkkiä kolme onkin neljä. Yhtä kaikki, syyllistyä voi, milloin vain. Epävarmuus ja tietämättömyys on sille tunteelle ominta maaperää. Kaikkihan tietää, että epävarmuus iskee, kun ei ole vielä tottumusta. Uuden kanssa ei koskaan voi oikein olla. Siksi olen tyytyväinen kolmeen perheenjäseneen. En jaksaisi höykäyttää kaikkea nyt ympäri. Höykäyttelen itseäni ihan riittämiin, tarkoituksella ja tarpeeseen. Siksi kaikelle muulle rauha. Heimoi vaan ensi kertaan!

Post scriptum

2011-03-15T21:04:00.002+02:00

En saa enää kirjoitettua. Tämä ei tunnu enää samalta, ei yhtä tärkeältä, eikä liioin luontevalta. Suurin osa seuraamistani blogeista on lopettanut, tai vähentänyt päivittämistä niin rankasti, että sitä voi kutsua vähintään epäviralliseksi lopettamiseksi. Internetissä jakaminen, vertaistuki ja ajatustenvaihto edusti elämässäni usean vuoden merkittävää roolia, mutta tämä kokemus on muuttunut, eikä pelkästään kanssabloggaajien lakoamisen takia. Halu sulkeutua on voimistunut päivä päivältä. Siksi viimeiset kaksi vuotta kirjoittaminen on ollut minulle melko kituliasta vääntöä, jollain tavalla vanhassa roikkumista ja ehkä myös toiveen täyttämää haikailua: jos jatkan sitkeästi, päivittämisen riemu tulee minuun vielä. Ei se ole tullut.

Joskus aloitin blogini siksi, että piti saada asioita ulos ja bloggaaminen olikin jossakin vaiheessa ainoa kanavani sanoa ääneen. Uskaltaa olla minä ja tuntea, kuten minä tuntee. Paljon on ensimmäisen postaukseni ja tämän välissä, tärkeimpänä kasvu ja lujittuminen. Ja nyt olen varmistunut: en enää haluakaan jakaa. Haluan pitää nämä omani visusti ominani. Tämä kirjaaminen julkisesti tuntuu liian, eh, julkiselta, enkä osaa kirjoittaa kevyemmellä otteella.

Blogin merkitystä elämässäni en tule väheksymään koskaan millään muotoa. Se on olemassa oleva osa minua. Katson kuitenkin kahden vuoden olevan riittävä harkinta-aika tehdäkseni päätöksen, joka on tuntunut pitkään liian surulliselta. Nyt on aika luopua, olen tullut erään tien päähän. Jos kadun, tulen takaisin, koska blogiani en tule hävittämään tai siirrä salasanan taakse ainakaan tässä vaiheessa.

On aika sanoa heihei te kaikki siellä jossakin, jotka olette lukeneet - kerran, kaksi, puoli riviä, kaiken, osan. Olette olleet paljon ja muistan teidät aina.

Kiittäen lämpimästi seurastanne, Gata - Purrrrina

Kohti uutta, tuplaykköstä

2010-12-31T19:13:00.006+02:00

1. Mitä sellaista teit vuonna 2010, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Pukeuduin hääpukuun syyskuussa, matkustin Kyprokselle häämatkalle. Elelin kotiäitinä, yllättävän tyytyväisenä ja osastani suurimman osan aikaa nauttien. Alun pitkät lounashetket kanssaäitien kanssa ovat hiljakseen vaihtuneet taaperoiden leikkitreffeiksi, joissa keskustelun pätkittäisyys välillä hipoo huippuansa.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En ole kovin etevä lupausten tekijä, enkä etenkään niiden pitäjä. Muistan toivoneeni sairastavani vähemmän, selättäväni sairauteni kokonaan. Nyt vuoden viisaampana en voi sanoa saavuttaneeni tuota toivettani täysin, mutta en sitä toisaalta enää tavoittelekaan. Tärkeämpää on viihtyä omissa nahoissaan, tehdä töitä viihtyäkseen paremmin ja voidakseen paremmin. Siinä lupausta ensi vuodellekin, eikö? (Huom. Tässä taannoin laitoin eteenpäin Ekovuosi 2011! -haasteen, josta näkee ekoiluun liittyvät lupaukset.)

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä, useampikin. Kahdesta syntyneestä tuli kummipoikiani! Jos menneitä kahta vuotta katsotaan, oletan lisää raskausuutisia ja siten vauvojakin putkahtavan meitä sulostuttamaan vuonna 2011.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Tallinnassa kesällä ja syyskuussa siellä Kyproksella. Matkakuume koki inflaation Kyproksen jälkeen, mutta nyt jo uutta suunnitellen. Ehkä perhematkaa, tai sitten kahdenkeskistä lyhyehköä kaupunkilomaa toivomuslistalla.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?
Elämän asettumista, vähemmän muutoksia ja suuria tapahtumia. Nyt tuntuu, että olen äärimmillään isoja kokemuksia, joten vähempikin riittäisi. Haluaisin myös koulutustani vastaavan innostavan vakituisen työn. Olisi todella loistavaa, jos/kun Pojalle löytyy oikea hoitopaikka.

7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
28.2.2010 syntyi läheiselle ystävälleni ihana poika, joka on nyt kummipoikani. 14.5.2010 täytin 30 vuotta (rajapyykki ilman kriisiä - miksi kriisi edes?). 4.9.2010 sain juhlia häitämme. 16.11.2010 Poika täytti vuoden. 21.12.2010 Poika oppi kävelemään.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Lapsen onnistunut kotihoito. Ystävyyssuhteiden uudelleen järjestely, välien selvittelyt ja oman paikan löytyminen äitinä.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Hmm, lienee pääpuolella. Jotkut piintymät ovat vaikeita selätettäviä, mutta vielä sen teen! Vuosi 2011 voisi olla terveyden ja kohtuuden vuosi.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Vanhoilla diagnooseilla matkattiin tämäkin vuosi. Flunssia kummempia en sairastanut - onneksi. Sairaalassa käväisin parin vuorokauden reissun Kyproksen matkallamme, kun vatsatauti äityi häijyksi. Selkä vihoitteli raskauden jälkeisessä elämässään aikansa, mutta näyttää nyt asettuneen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hääpuku. Kallein ja kaunein kertakäyttöinen mekkoni todennäköisesti ikinä.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Erityisesti pikku pötöläisten, joihin luen omani lisäksi useita lähipiirin taapero takkisia.

13. Kenen käytös masensi?
Oma, joidenkin ystävieni ja äidin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
HÄIHIN! (Toki elämiseen meni enemmän, mutta yksittäisistä rahannielijöistä häät tulevat olemaan pitkään se suurin.)

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Perheestäni, häistä, keikkatöiden aloittamisesta loppuvuodesta, eräästä syventyneestä ystävyyssuhteesta ja muutamasta selvitetystä välirikosta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?
Vauvan vaa'an kaikki kipaleet. Jee. NOT. No, kuuntelin minä sentään muutakin, mutta kaikki se sitä samaa niin kuin aina.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi varmaan kokonaisuudessaan.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi ja köyhempi. Hoitovapaahurraa!

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Keskittyneeni omaan napaani.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Riidellyt, syönyt epäterveellisesti, ollut kohtuuton itseäni ja muita kohtaan.

20. Kuinka vietit joulua?
Kotona isosiskon perheen ja oman perheen kanssa aatto rattoisasti pitkällä kaavalla syöden. Pöydässä ei ollut perinteisiä jouluherkkuja kaloja lukuun ottamatta, mutta pihvit ja uunikasvikset maistuivat oivan juhlavilta! Joulupukkikin kävi tänä vuonna. Isosiskon vanhin tyttö oli kamalan harmissaan, kun Setä (eli Aviomies) ei nähnyt pukkia ollenkaan, kun sattumoisin lähti pukkia vastaan ja pukki ehtikin sitten sillä välin lahjojenjakoon. Joulupäivänä olimme syömässä anoppilassa ja tapaninpäivänä appiukolla. Hulinata piisasi, ja liikaa, myönnän.

22. Rakastuitko vuonna 2010?
Kyllä, omaan lapseeni, ja joka päivä uudelleen.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Zero.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Dance ja Kakola (kertoo nuorista miehistä tienhaarassa: valitako rikollinen elämä vai kenties jotakin muuta?)

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En jaksa vihata yhtäjaksoisesti. Viha on puhdas, energinen ja hyvää aikaansaava tunne, kun se promotoi muutosta. Jatkuvana matkakumppanina se syö sisälle onton katkeran kolon.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Anthony Kiedisin Arpikudos jäi mieleen ei niinkään kirjallisista, mutta muista ansioistaan. Tänä vuonna olen lukenut paljon, ehkä niinkin paljon, että en erota yksittäistä johtotähteä. Tällä hetkellä luvussa Katja Kallion Syntikirja. Kallio on mainettaan parempi kirjailija. Tai ainakin minulle. Pidin Kalliota kirjoista tehtyjen käsikirjoitusten ja löyhien elokuvasovitusten vuoksi aika mitäänsanomattomana, mutta tutustuttuani itse romaaneihin, olen muuttanut mieleni. Kaunista, oivaltavaa kieltä. Vielä ehkä se timantti syntymättä häneltä.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
PJ Harvey ja Tori Amos.

28. Mitä halusit ja sait?
Häät ja ulkomaanmatkan, hyvän onnellisen kokemuksen kotiäitiydestä.

29. Mitä halusit muttet saanut?
En minä tiedä! Tietääkö joku muu?

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Kuka näitä kysymyksiä on alunperin keksinyt? En listaa lempielokuviani. Katson, ja suurimmaksi osaksi unohdan.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
30 vuotta juhlin, lähiperheen kanssa kakkukahveilla ja kuohuvalla. Hyvin pienimuotoisesti alkuperäisistä suunnitelmistani poiketen. Isojen bileiden järkkääminen hääkiireiden keskellä ei vain innostanut.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kasa rahaa ja kyky nukkua ilman apuvälineitä.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010?
Hameita, mekkoja, legginssejä, kirppislöytöjä, kaunista mutta mukavaa.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Poika ja ystävät. Sisukkuus ja tahto ja aivokemiaa korjaava lääkitys.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Homokeskustelu ja Päivi Räsänen = suvaitsemattomuus politiikan tekemisen välineenä.

37. Ketä ikävöit?
En ikävöinyt ketään.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Läheisen ystävän kautta elämääni tullut kaunis naisäiti-ihminen.

Silmukka ja päättely

2010-12-14T11:04:00.005+02:00

Olen ollut ahkeraliisa viime aikoina. Uudellen viritetty neulontaharrastus on tuottanut yhden hienon lastenpipon, yhden käyttökelpoisen kaulaliinan ja kaksi sinnepäin olevaa aikuisten myssyä. Toinen valmistunut lastenpipo taitaa mennä lahjan sijaan sittenkin Pojalle käyttöön, sen verran on epätäydellisyyttä havaittavissa. Neulon lahjansaajalle uuden hienomman. Meni muutaman työn verran, että sai taas neulontakäsialan kuntoon ja ohjeiden vilkaiseminen auttoi luomaan möykkyjen sijaan tunnistettavia asusteita. Joka tapauksessa neulonta on ollut aivan mieletöntä! Kaikki muu tuntuu sulkeutuvan ympäriltä, keskityn oikeinnurinoikeinnurin. Ja mikä riemu valmiista tuotoksesta! Itse tehtyä on kerrassaan mukava antaa joululahjaksi.

Joskus muutamia vuosia sitten innostuin neulonnasta V:n aikaan. En muistaakseni saanut saatettua mitään aloitetuista töistä loppuun. Siihen aikaan loppuunsaattaminen oli erityisen vaikeaa. Se on hieman sama kuin aloitetut ja keskeytyneet opinnot. Jokin estää valmistumisen. Joskus mietin sen olevan pelkkää masennuksen aiheuttamaa kyvyttömyyttä sitoutua, mutta sittemmin ymmärsin sen olevan myös silkkaa onnistumisen pelkoa. Kun on tottunut jättämään kesken, epäonnistumaan, menisi maailmankirjat vielä vahvemmin sekaisin, jos jotakin hyvää tapahtuisi.

On jännittävää huomata, että ammattiin valmistumisen jälkeen on ollut helpompaa pitää myös pienemmistä tavoitteista kiinni ja pelko onnistumisesta on hävinnyt. Itse asiassa huomaan asettavani tavoitteita, joihin kykenen sitoutumaan. Suurelliset suunnitelmat ruokkisivat vain epäonnistumisen kierrettä ollessaan niin mahdottoman vaikeita saavuttaa. Uskon, että joskus ihminen asettaa itselleen vuorenkokoisia tavoitteita, ettei itse asiassa tarvitsisikaan onnistua. Että voi rauhassa epäonnistua ja olla muuttamatta mitään elämässään. Suunnitelmat kuitenkin pitävät omatunnon sopivan hiljaisena, mutta loppujen lopuksi tällaisesta pelistä jää luu käteen.

Olen ollut viime aikoina innostunut kädentöistä. Olen askarrellut, hifistellyt ruoan kanssa. Valmistin eräänä iltana intialaista juustoa paneeria. Se hieman epäonnistui näin ensimmäisellä kerralla, mutta sain kuitenkin aikaiseksi muutaman kelvollisen juustokimpaleen ja ne eksyivät sitten osaksi Palak paneeria. Olen tehnyt ruokaa antaumuksella ja keskittynyt pieniin yksityiskohtiin. Olen myös leiponut erityisen paljon. Minua hieman nauratti, kun luin Kotivinkin joululehdestä, että taatelikakku on erityisen mukava tuliainen näin joulunalusaikana. Olin vienyt samaisen kakun edellisviikolla siskonperheelle nimenomaan tuliaisena. Enpä ole ennen saavuttanut Kotivinkki-tasoa kotipuuhasteluissani!

Kotiin kietoutuminen johtuu osaltaan hyvin epäsosiaalisesta kaudesta, joka tuntuu nyt vallitsevan. En jaksaisi tavata kuin harvoja ja valittuja ihmisiä. En tulkitse tällaista vaihetta mitenkään vakavaksi tai epäterveeksi, vaan olen tottunut, että elän sosiaalisuussykleissä. Toisinaan kaipaan seuraa paljon, vaihdan kiivaasti ajatuksia muiden kanssa ja sitten taas tulee aika, kun käperryn omiin tekemisiini ja ajatuksiini. Joskus aikoinaan katsoin tätä vaihetta aina huolestuneiden lasien läpi, mutta nykyisin olen hyväksynyt paremmin itsessäni olevat erilaiset puolet.

Sisäisesti hyväksyn antisosiaalisuuteni, mutta huomaan toistuvasti ignoroivani sen kalenteria täytettäessä. Haalin tapaamisia entiseen malliin, mutta sitten tapaamiset kääntyvätkin pakkopullaksi. Loppujen lopuksi ystävien tapaaminen on aina virkistävää, mutta se kohtuuton energia, mikä menee lähtemiseen ja sen vastustamiseen, ikään kuin kumoaa hyvät vaikutukset. Pitäisi oppia tämä jo, varautua ja harventaa kalenteria tarpeen tullen. Huomaan nimittäin jonkin verran vielä feidaavani joitakin tapaamisia yrittäen keksiä tarpeeksi hyviä syitä omatunnolleni. Tai sitten vaihtoehtoisesti iloitsen, kun saan hyvästä syystä perua jonkin tapaamisen. Joskus pohdin, eikö muilla ihmisillä ole tällaisia jaksoja? Vai osaavatko muut jotenkin paremmin ottaa tämän huomioon jo etukäteen? Tuntuu kammottavalta ajatukselta sellaiset ihmiset, jotka olisivat aina yhtä tasaisen sosiaalisesti kykeneviä.

Kotipuuhastelu ja joulun valmistelu tuntuu nyt hyvältä. Ensimmäistä kertaa omaan kotiin tulee joulukuusi! Ostin varmasti kaikkein mauttomimmat joulukuusenkoristeet ikinä vastalauseena lapsuudenkodissa olleille tyylikkäille olkikoristeille. Olen melko vakuuttunut, että juuri niiden kyseisten koristeiden vuoksi minulla on loppumaton glitterinkaipuu! Sitä paitsi kuka muuten sanoi, että olkikoristeet ovat tyylikkäitä (oma äiti!) ja glitter mautonta (oma äiti!)? Onneksi aikuisena voi tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja luoda ihan omia jouluperinteitä. Uskomatonta vastustusta sitä voi ihminen kyllä uudistuspuuhissaan kokea vanhempien sukulaisten puolelta! Ikään kuin omien tapojen luominen olisi henkilökohtainen loukkaus vanhempia ihmisiä kohtaan ja kaikin puolin säädytöntä touhua. On kuitenkin melko varmaa, että nämä uudistuksia vastustavat ovat aikoinaan luoneet vallitseviin perinteisiin jotakin uutta, mutta eivät enää muista sitä. Tai jos eivät ole luoneet, ovat sitten uudelle polvelle heidän uudistuksistaan kateellisia. Voihan se toisaalta olla, että perinteet ovat monelle vanhemmalle koko ajan muutoksia täynnä olleen elämän ainoa pysyvä asia, jonka vuoksi niitä vaalitaan, vaikka mitään järkeä ei olisikaan. Aina kun on tehty niin aina on tehty! No nyt tämä lähti ihan sivuraiteille, kun piti vain todeta, että joulumieli on hyvä, lämmin ja hellä (ja uudistusmielinen!). Kai tämä blogivuosi lähenee loppuaan ja enää odottelee perinteinen vuosibloggaus kirjoittajaansa. Sitä ennen pitää neuloa kaksi vauvanmyssyä!

Ekovuosi 2011 - haaste!

2010-12-03T22:15:00.008+02:00

Huomaan eläväni jatkuvassa muutoksessa. Tai ehkä olen havainnoinut elämän olevan jatkuvaa muutosta. Ja vielä tärkeämpänä havaintona kirjattakoon, että olen suht ookoo asian kanssa. Turvallisuushakuisena ja pirstaleisen menneisyyden omaavana naisena muutoksen sietokykyni ei ole ollut parhaimmasta päästä. Pitkään ajattelin elämäni jossakin vaiheessa tasaantuvan hiljaiseen helppoon uomaansa, jossa voin tutussa virrassa matkustaa sopivalla menonopeudella tuttuihin paikkoihin. Pidin tällaista jotenkin elinehtonakin, tai ehtona ainakin jaksamiselle ja normaalille terveydentilalle. Hulvaton ajatus, nyt kun miettii. On aina mukava huomata olevansa väärässä ja vielä sopeutuvansa vallitseviin olosuhteisiin.

Pojan synnyttyä minulla ei ollut mahdollisuuksia tarkastella kriittisesti oikeastaan mitään elämäni osa-aluetta. Kaikki oli kiinni lapsessa ja äidin roolin omaksumisessa. Nyt kun lapsi on isompi, omatoimisempi (harjoittelee kävelemistä pieni hassunen) ja selvästi ikäistä seuraansa kaipaava, on ollut mahdollisuus käyttää aivojaan muuhunkin kuin kotopesäasioihin. Kun lapsi oppii koko ajan ja enimmäkseen matkimalla, on selvää, että omia tekemisiään ja valintojaan tulee mietittyä koko lailla toisella tapaa. Mitä haluan antaa lapselleni perinnöksi? Kysymykseen on helppo vastata: vastuun itsen ja ympäristön hyvinvoinnista. Ympäristöllä käsitän sekä sosiaalisen että fyysisen ympäristön. Mutta on eri asia olla tietoinen kuin käytännössä toteuttava.

Jos haluaa toteuttaa kemikaalikriittistä ja ekologista, kokonaisvaltaisesta terveydestä kiinnostunutta elämää, saa helposti paasaajan ja tekopyhän maineen. Tästä asiasta on vaikea keskustella kenenkään muun kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneen kanssa olematta jotenkin kummalla tavalla syyllistävä sitä tarkoittamatta. Sitä usein edelleen ajatellaan ekologisuuden olevan hippien hapatusta. Kummastellaan, missä huovutetut kirkkaat hassut hatut, kierrätysmateriaaleista valmistetut hamppuvaatteet ja hennanpunainen tukka, jos asioi Ruohonjuuressa. Ihmisten on helpompi käsitellä, kun kuuluu ulkoisesti johonkin tiettyyn tunnistettavaan kategoriaan. Ja samalla voi olla ottamatta tosissaan, kun "se nyt on sellainen hörhö". Kieltäydyn kuitenkin tästä leimautuneesta ulkomuodosta (ja tähän kohtaan pieni tarkennus, etten millään muotoa tätä ulkomuotoa halua disauttaa - jokainen tyylillään hei), mutta haluan silti vapaasti olla valtavirrasta poikkeava kapinallishenkinen.

En halua ketään syyllistää tälläkään kirjoituksella, saati jeesustella omien elämäntapojeni erinomaisuutta (kaikkea muuta!), mutta silti haluan kysyä ääneen, missä lymyää monien ihmisten ekologinen omatunto? (Tässä kohtaa voin hyvin myöntää olevani yksi niistä kertakäyttövaippoja käyttävistä kusipäistä, mutta pyrin jotenkin tasaamaan puntteja valitsemalla muuten kestävämpiä vaihtoehtoja. Kestoihin ei vain ole edelleenkään mahdollisuutta, mutta muuhun on. Selityksen makua, jota se juurikin on. On häikäilemättömän anteeksiantamatonta käyttää kertiksiä, oli miten oli.) En tiedä keskivertosuomalaisen uutistenseuraamisahkeruutta, mutta lienee vähemmälläkin seuraamisella tullut selväksi se, että samalla tahdilla kulutamme koko pallon hengiltä. Miksi siis ihmiset surutta kuluttavat kaikkea mahdollista kertakäyttöä, eivät juuri kierrätä ja syövät lihaa joka päivä sekä ajavat helposti kahta autoa (yksi miehelle, toinen naiselle)? Mihin tämä perustuu? Onko tosiaan niin, että ekologisuus ei tunnu kovin tärkeältä kakkavaippojen ja legojen keskellä, uusien vaatteiden ja rientojen keskellä, suunnitellessa uutta ulkomaanmatkaa ja katsellessa uutta sohvaa ja siihen mätsääviä sisustustyynyjä? Kumma kerskakulutuksen ja ekofiilistelyn ristiriita tässä kovin tiedostavassa ajassamme. Eikö ekologisuus ole rehellisyyteen verrattavissa oleva perusarvo, jonka haluaa lapsilleen siirtää ihan siinäkin mielessä, että jonakin päivänä olemme ehkä isovanhempia lapsille, joiden maailma on tätä menoa melkoisesti surullisempi kuin tämä jo hyvin surullinen tavaraan hukkuva jätekasa?

En ole koskaan aloittanut blogihistoriani aikana meemiä, mutta nytpä teen niin. Meemin nimi olkoon siis tuo "Ekovuosi 2011!". Tarkoituksena on kysyä itseltään kolme ekologista omatuntoa kolkuttavaa kysymystä ja vastata sitten niihin totuudenmukaisesti. Tavoitteena on ensi vuoden 2011 aikana tehdä näihin asioihin asteittain parannusta. Tarkennettakoon, että yhdenkin päivittäisen tuotteen vaihtaminen luomuun tai vaikka pesuaineiden korvaaminen kemikaalikriittisillä luontoa säästävillä vaihtoehdoilla on varsin riittävää ja aina parempi kuin se, ettei tee mitään. Mitään ekofasismia tällä siis ei haeta, vaan juuri niitä päivittäisiä uusia kestävämpiä valintoja, yksi asia kerrallaan.

Jotten kuulostaisi järkyttävän tekopyhältä, haastanpa ihan ensimmäisenä itseni. Tässä minun kolme kysymystäni ja parannusehdotukset perässä!

1) Miksi shoppailet joskus uusia vaatteita/lastenvaatteita halpavaateketjuilta, vaikka tiedät niiden olevan tehty lapsityövoimalla ja lisäävän maailman roskan määrää?

TOTUUS: Koska ostamisesta tulee hyvä mieli hetkeksi ja se on joskus täytettä tylsään lapsiränkkäiseen päivään. Koska joskus tunnen itseni toisen luokan kansalaiseksi, kun en pue pikkumiestä maailmasta suloisimpiin asukokonaisuuksiin. Uusista omista rytkyistä tulee hetkellinen onnentunne, koska kuvittelee jotenkin täyttävänsä oman vaatimuksensa ulkoisesti pukeutumalla muodin mukaan. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.

2) Miksi et osta aina mahdollisuuden tullen Reilua kauppaa, luomua tai kierrätettyä?

TOTUUS: Kuvittelen joskus tavallisten UUSIEN tuotteiden tyydyttävän ostamisen tarpeeni paremmin. Joskus ekotuotteissa on jotenkin epäviehko ulkoasu ja liian kallis hinta. Liian kalliilta saattaa tuntua 50 senttiä vastaavaa perustuotetta kalliimpi ekotuote. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.

3) Miksi ajelemme perheenä joskus pieniäkin matkoja autolla, vaikka yhtä helposti ja vielä halvemmalla pääsisimme julkisilla?

TOTUUS: Koska auto on niin ihana, helppo ja kätevä. Toisin sanoen olemme mieheni kanssa itsekkäitä ja voimattomia mukavuudenhalumme edessä.

Parannuslupaukset:

1) Pyrkimys siirtyä käyttämään enenevissä määrin kierrätettyjä vaatteita. Lastenvaatteet nyt ainakin kiertoon kirpparille tai lähituttaville ja uusia tilalle samaa kanavaa. Erityistarpeet, kuten ulkovaatteet, kengät ja juhlavaatteet sallittuja ostaa uusina.

2) Pyrkimys siirtyä käyttämään luomua, kierrätettyä ja Reilua kauppaa aina, kun se on mahdollista ja hintapoliittisesti järkevissä mittasuhteissa. Myös lihan korvaaminen kasvisruoalla arjessa jatkuu. Liha olkoon juhlaruokaa ja silloinkin aina mahdollisuuksien mukaan luomua (jota nykyään saakin mukavasti jo lähi-Alepasta järkevään hintaan!).

3) Vain pitemmät hankalat matkat ajetaan autolla. Muut matkat myös perheen kesken julkisilla tai kävellen.

Haastan mukaan Lupiinin ja Tiinan. Jokainen meemin jatkaja haastakoon ainakin yhden tuntemansa bloggaajan mukaan, mutta ylärajaa haastettavien määrälle ei todellakaan ole! Ja saa tämän haasteen tästä napata mukaansa kuka tahansa, vaikka en olisi haastanutkaan mukaan.

Odotan innolla haasteeseen tarttumista!

Lyhyt retrospektiivi

2010-11-10T10:51:00.004+02:00

Salonkikelpoinen äiti.

Ostaa Polarn.O.Pyretiä, odottaa niiden syysmallistoa yhtä paljon kuin teini-ikäinen suosikkibändinsä uutta julkaisua.

Hankkii jälkikasvulleen Ticket2Heavenin haalarin talveksi ja varmuuden vuoksi vielä Reimatecin.

On ylettömän kiinnostunut vauvansa ruokinnasta, vaippavaihtoehdoista (osaa perustella miksi tai miksi ei käytä kestoja), ihonhoidosta (käytättekö tekin tätä luomuvoidetta, ahaa), rutiineista ja varhaisesta vuorovaikutuksesta.

Käyttää lastaan muskarissa ennen kuin mukula osaa edes kääntyä vatsalleen ja uskoo lapsen nauttivan laululeikeistä tulkiten tahattomat hymyt ja kädenheilautukset "musiikin mukana elämiseksi".

Ostaa lapselle helistintossut, jotta lapsi älyäisi jalkansa lajitovereitaan hanakammin. Ja salaa, hyvin salaa, hermostuu kulkusten jatkuvasta hyödyttömästä kilinästä. Lapsi ei ymmärrä mistä kilinä kuuluu.

Vertailee kokemuksiaan kanssaäitien kanssa positiiviseen sävyyn. Jos väsymys/tylsyys/ahdistus mainitaan, sen jälkeen muistetaan vuolassanaisesti kertoa, miten kuitenkin lapsen kanssa oleminen on ainutlaatuista, nautinnollista ja kuinka nopeasti lapset kasvavat isoiksi. "Täällä vain vieraina meillä."

Sisustaa lapsen huonetta Ikealla, söpöillä eläinhahmoilla, kirjahyllyssä lapsen isän vanhat ensikengät. Kehyksissä kuvia isästä, äidistä ja pienokaisesta. Jossakin lapsen nimi puukirjaimin, hyllyn päällä ehkä. Lelukorissa kauneimmat lelut, kannellisissa laatikoissa rumat. Vaatekaapissa järjestyksessä vauvanvaatteet koon mukaan.

Muistaa kertoa kuinka ylpeä on osallistuvasta puolisostaan. Osaa käyttää termiä "jaettu vanhemmuus" ja katsoo kaihoisasti lapsen ja isän haurasta käsinkosketeltavan itkettävän kaunista suhdetta.

Suljettujen ovien takana riidellään puolison kanssa, vauvan pään yli huutaen kumpi on väsyneempi, vedotaan epäreilulla tavalla tunteisiin. Kukaan ei jaksa halailla unettomien öiden sankarina. Kuka jätti pesukoneen tyhjentämättä, pyykkien mädäntyvä haju lyö kasvoille. Perse on levinnyt, eikä imetys laihduttanutkaan. Tuttipullo pyörii vastaan lattialla, äiti könyää sohvan alta tuttivarastoa pesuun. Kaikissa sideharsoissa on laikkuja. Kloriittipullo on aukaisemattomana lukollisessa kaapissa, taaperon saavuttamattomissa.

Ja kaikki tämä, totta. Ei yhtään totta. Siellä jossain seassa se varmaan on. Totuus. Ensimmäisen vuoden epävarmuus, sekamelska vaihtuu takaisin tuttuun minuuteen. Muistotkin näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan, kaikesta kuoriutuu esiin voitto!

"Lapsi on vain lainassa meillä, ja niin, kasvaa liian nopeasti!"

Rentoudu!

2010-10-19T20:46:00.004+03:00

Sain ystävältäni kutsun osallistua tyttöjen iltaan Flamingo -spassa. Kieltäydyin heti, selittelemättä ja tuosta noin vain. Ajatus "tyttöjen illasta" spassa ei kuulu käsitykseeni rentouttavasta illasta. Olen kerran osallistunut tällaiseen tapahtumaan ja saanut todeta karvaasti, että rentoutumista ei voi etukäteen päättää, saati pakottaa, tahi saavuttaa kilkattavien ja kalkattavien (äiti-)ihmisten seurassa. Jos koko ajan hoetaan "kuinka rentouttavaa" kaikki on, tällä tavalla omaa aikaa ilman lapsia (ja jo juostaan katsomaan kännykästä onko lasten isä raportoinut ja voi sitä riemua kun raportti on myönteinen) ja voi ihan vaihtaa kuulumisia ("juu, me otettiin nyt kumminkin se vanhanroosan sävyinen boordi"), alkaa hermo kiristyä.

Ensinnäkin, Flamingo-spa ON erittäin kaunis ja suunniteltu hyvinkin rentouttaviin hetkiin, enkä ala paikan interiööriä tai konseptia sen enempää tässä arvostella, vaan kun kyse on siitä, että minä en osaa rentoutua jos pitää rentoutua. Toiseksikin, pelkkä sisäänpääsymaksu kustantaa 25e maanantaista torstaihin. Jos vesiin halajaa lillumaan viikonloppuna, biljetistä saa pulittaa 35e. Kolmekymmentäviisi euroa. Oikeasti. Jos siihen päälle ottaa jonkun (rentouttavan!) hoidon, siitä saa tokikin maksaa lisää. Eikä ihan vähää. Kaiken kaikkiaan, jos oikein haluaa sielulleen lepoa, voi hyvinkin varautua heittämään span kassaan satasen verran. Parempi olisi tuntua tuolla hinnalla niin saatanan hyvältä.

Minä en pidä siitä, että minua hoidetaan. Kävin raskauden lopussa turvotuksen uuvuttamana lymfahoitajalla toiveena edes muutaman nestekilon hävittäminen. Hoitajan huone oli kylmä ja hän jätti minut alkutervehdyksen jälkeen sinne riisuutumaan hoitaessaan itse sillä välin - niin en minä tiedä, jotakin. Siellä minä sitten seisoin puolialastomana, kylmässä huoneessa, raskausvatsa pömpöllään, vilusta väristen. Mietin pitäisikö tässä peitellä rintoja, kun hoitaja paukkaa sisään, mutta siinä sitten torhistuin ja istuin pikkarisillani tuolille odottelemaan. Alku ei ollut lupaava.

Hoito oli kummallista sivelyä. Enimmäkseen kasvoille. Hoitaja asettui pääni taakse ja minua ahdisti hänen läpitunkeva katseensa. Hän lääppi naamaani ja selitti sen edesauttavan nestekiertoa (niin varmaan!), minä kuuntelin pompottelevaa sydäntäni ja tulin kiusallisen tiedostavaksi jokaisen soluni olemassaolosta. Pidin silmiäni kiinni, näytellen rentoa (tällaisissa tilanteissa kuuluu olla rentona, hei niin sanotaan MeNaisissakin ja jälkikäteen selitetään, että "meinasin nukahtaa siihen hoitopöydälle!"). Silmäluomeni räpsyivät vinhasti, hoitaja huomasi sen ja kommentoi sen olevan "erikoista". Kun sanoin tuntevani kuumotusta (hoidon aikana kuuluu myös kommentoida, sopivissa määrin reflektoida ja olla läsnä), lymfahoitaja sanoi sen olevan merkki nestekierron käynnistymisestä ja ilmoitti minun olevan "ihan punainen!". Nolostuin syvästi. Punaisuus kieli kohdallani hermostumisesta, sosiaalisesta epävarmuudesta, ja sen huomaaminen - vaikkakin hoitaja tulkitsi sen responssiksi hoitoon (mitä se kyllä olikin, ei vain sellainen vaste, mitä hän luuli) - oli niin vaivaannuttavaa. Sanomattakin selvää, ettei hoito tehonnut.

Joskus vuosia sitten eräs ystäväni teki minulle intialaisen päähieronnan. Kuvittelin, että rentoutuminen ystävän käsissä kävisi helposti. Ei, ei se käynyt. Rupesin miettimään, mitä ystävä miettii minusta hoitaessaan minua. Jouduin hoidon aikana ällöttävällä tavalla irti omasta kropastani, kuvittelen ystävän arvioivan minua kuin lihakimpaletta, katsovan kuinka reagoin tähän ja tuohon juttuun. Mitä hän tekikin, se kävi selväksi hoidon jälkeisessä keskustelussa. "Et tainnut oikein pystyä rentoutumaan?"

Jotain kiusaannuttavan intiimiä liikkuu siinä hoitajan ja hoidettavan välillä puhumattomana mattona ja siinä pitäisi sitten antautua. Koko asetelma: joku palvelemassa ja tekemässä minulle hyvää oloa, se luo järkyttäviä paineita! Hirvittävää hoitajalle, jos asiakas ei nauti! Vielä kamalampaa itsensä kipeäksi maksavalle asiakkaalle! Nauti, nauti, nauti, nauti. Rentoudu hyvä ihminen, täällä leijuu eteerisen öljyn pistävä migreettinen hajukin, hyväjumala missä ne kädet nyt menevät, älä koske niin alas selkään, no niin huh väärä hälytys, ihan kivaltahan tuo tuntuu, eikös tunnukin, ihan vaan siinä hengittelet, on joo hyvä asento, ei, et liian kovasti. Puuh. Sitä on niin helpottunut päästessään pois. Keskisyksyn kalvakka harmaa taivas on kumman lohdullinen, ratikan kolkottava jyske, kännyradion ääni korvissa katse klähmäiseen sadepisaraiseen ikkunaan. Hiljaa itsekseen, hyvä niin.

Lokakuun illassa ajattelin näin

2010-10-12T20:46:00.003+03:00

Satoi räntää kahdeksalta aamulla. Se vihmoi harmaan taivaan täydeltä, viuhtoi märkiä vauhtiraitojaan ärsyttävän kylmästi alkavaan päivään. Ehdin jo pahastua ulkoilun poisjättämisestä, mutta auringon puhkoessa harmaaseen keltaisen kirkkaan aukon, päivä se näytti nousevan kuitenkin tästäkin.

Pohdin huomisaamuna kerhoon menemistä. Lähistöllä on varsin suuri leikkipuisto toimintahetkineen ja touhukkaine täteineen. Vauvat tapaavat keskiviikkoaamuisin, tai ei vauvat kai niinkään, äidit tapaavat. Siellä istutaan kahvin äärellä, on jotakin leikkihetkeä, hymyillään kun naapurin vauva riemastuu yhteislaulusta tanssaamaan, katsellaan hyväksyvästi ja puhutaan siitä, mistä on oikein puhua. Kerrotaan sopivalla tavalla sarkastisen hauskasti vauva-arjen sattumuksista, eikä kukaan sano, että väsyttää niin että suunnittelen perheeni jättämistä. Ei sellaisia keskusteluja kukaan halua käydä, en totta puhuen minäkään, eikä sellaisia tarvitse käydä, mutta silti pelkään teennäisyyttä. Ei siellä mihinkään inhorealistiseen debattiin tarvitse riehaantua, eikä lapsiperhearki mitään kauhuelokuvaa olekaan (joskus sellaisen kuvan saa, on muotia puhua kaiken paskuudesta, mutta sitten ei kuitenkaan puhuta niistäkään ihan sillä tavalla kuin ne asiat ovat, tulee siihenkin keskusteluun sellainen käsikirjoituksellinen sävy, että ollaan uskaliaita kun uskalletaan sanoa ettei se vauva nyt niin ihana heti kättelyssä ollutkaan - no haloo! sanoisin nyt, ei tietenkään ole, rääkyvä kaiken vaativa despoottihan sieltä putkahtaa [onneksi despootti saa miellyttävämpiä piirteitä kasvaessaan, muuttuu vallan rakastettavaksi vaatimuksineen. kuka nopeammin, kuka hitaammin] ja kun sitten kuitenkaan tätä ei tajua ennen kuin sen itse kokee).

Kun tätä lapsiperhe-elämää elää, sitä harhautuu helposti ajatusten sivupoluille. Menee sellaiseen pitäisikö -luuppiin mukaan, katoaa vauvavarustelun loputtomaan vaatimusten suohon. Kun me ei olla Poikasen kanssa harrastettu mitään. Se joskus syyllistää. Ei vauvauintia, ei vauvajumppaa, ei värikylpyjä, eikä kerhoja. Huono äiti (no en ole, liioittelen, mutta haluaisin olla aktiivisempi). Yhteen vauvajoogaan keväällä ilmoittauduin, mutta sekin meni päiväunirytmin mukana pöpelikköön. Nyt rytmi on vakiintunut iltapäiväpainoitteiseksi ja unosia vedellään vain yhdet. Se jo mahdollistaisi vaikka sun mitä! Mutta mitä? Mitä se mitä voisi olla?

Syksy on kääntymässä lamaavammaksi. Tiedän, ettei kirkkaan auringon päiviä ole enää montaakaan jäljellä. Kohta kaikki on yhtä harmaata mattoa, märkää asfalttia, ja pimeyteen yksi kerrallaan syntyviä katulamppujen valokiiloja. Aika puistattava ajatus kuuman, niin luksitäyteisen kesän jälkeen. Huoh. Joulu onneksi rajaa keskelle mattoa iloisen raidan. Jotain on keksittävä ennen ja jälkeen punaisen. Mieluummin värejä kuin loskanväristä yksitoikkoa.

Okrat päivät

2010-10-06T20:01:00.003+03:00

Syksyn kirpeys pistelee paljaissa kämmenissä. Jätin tumput lähtiessä reteästi matkarattaiden säilytyslokeroon, enkä heti pue niitä käsiini. Pistely on miellyttävää. Aurinko paistaa keskisyksyn väriloiston riehakkaaksi. Syksyllä luonto on kuin parhaat päivänsä nähnyt rehevän rönsyilevä nainen. Joka puolella niin hengästyttävänä. Vaahteranlehtien puna ei koskaan kyllästytä. Heinikkoon siivilöityvä aamuvalo on niin hento ja kaunis, että silmät eivät siirry siitä irti. Katse liimantuu vaaleanruskeaan tuulessa vaappuvaan korteen, jonka siemenkota muistuttaa puuterihuiskua.

Häistä luisuttiin alamäkeä arkeen. Jokin tekemisestä ja loputtomasta valmistelusta johtuva lieka irtosi vauhdilla ja muutti arjesta koko lailla sekavan. Ei olisi huvittanutkaan enää elää sitä juhlantäyteistä elämää, mutta jokin kinnasi silti kiinni. Kai se saattoi olla ihan vaan tylsistymistäkin, että mitäs nyt sitten, koko talvi lastenlauluja, haalareita ja aamupuuroa? Voisiko siitä edelleen nauttia yhtä samalla intensiteetillä? Pikaisesti aloin hääriä kokoon tekemisiä, nopeasti kyhäsin päähäni ajatelman töihinpaluun mahdollisuudesta ja sen tuomasta konkreettisesta tosiasiasta, että aivot ovat yhä ja niitä voi käyttää muuhunkin kuin kauppalaskun loppusumman ynnäämiseen ennen hihnalle siirtymistä. Ajatelma oli voimakasvaikutteinen ja yllättävän riittävä ihan sellaisenaan. Jo pelkkä mahdollisuuden olemassaolo yleensä rauhoittaa vaeltelevan tilanteen takaisin uomiinsa, sopivalle virtausnopeudelle.

Sitten huomasin näkeväni velvollisuuksissa elämää. Se on hieman kuin mustavalkoisen kuvan muuttaminen takaisin värilliseksi, se huomaaminen. Sävyt palasivat nopeasti, tylsyys jotenkin humahti tavallisen hyvän arjen alle. Pienen pojan ensimmäinen hammas kuin helmi ientehtaassa, hassusti heilahteleva pikkuinen ihmisenvarsi käsien irrottaessa ensi kertaa tuesta, ja se aamu kirpeässä syyssäässä. Minä ja poika ja loputon aika voivat kääntyä vapaudeksi tuosta vain, eikä olekaan enää niin kiire saada täytettä, todistetta itselleen olemassaolostaan. Puntarointi kuuluu elämään, se oli hyvä jo sisäistää.

Se kel onni on, sen jakakoon!

2010-08-29T14:37:00.003+03:00

Ulkona sataa, vihmoo kylmästi sääriin niin, että alkaa kolottaa luista. Yöllä on parempi laittaa villasukat, aamuyöstä sulkee pöpperössä helteistä auki jäänyttä tuuletusikkunaa ja ihmettelee minne se leppeys katosi? Sää ei haittaa, kun sydän odottaa.

Vain kerran hän kiroili ja heitteli tolloiksi rypistettyjä väärin tulostuneita hääohjelmia pitkin äitinsä työhuonetta. Muuten leikkaaminen, liimaaminen, pienten rusettien sitominen, kultaisten sydänten leimaaminen, pieni loputon pipertäminen on ollut juhlaa. Koko kesän jatkunut ahkera hääriminen on saamassa kulminaatiopisteensä ensi lauantaina hääjuhlassa. Hääpuku roikkuu Pojan huoneessa lakanalla peitettynä Aviomiehen silmiltä, valkoiset tanssikengät vielä lepäävät laatikossaan. On pysähdytty hetkeen useaan kertaan, tajuttu, että juuri näitä minuutteja, tunteja kaivataan talven kylminä iltoina, muistellaan ja kaivetaan esille taas hääalbumi, katsotaan sitä ja tunnetaan haikeutta.

On jännää kokea olevansa niin yltäpäältä onnellinen, hän ajattelee ja ojentaa lattialla konttaavalle Pojalleen lelua. Viikon päästä hän lepää juhlaa pois, pakkaa matkalaukkua ja jännittää jo seuraavana päivänä koittavaa lentoa. Pienen ensimmäinen, pariskunnankin yhteinen ensimmäinen. Häämatka Kyprokselle, pois kylmästä, keskelle helppoa lomamaisemaa.

Hän on pohtinut monet kerrat polttaripäiväänsä, jolloin sai kokea todeksi omia unelmiaan, kaikki rakkaat naiset ympärillään. Haikeana miettinyt sen olevan ohi, mutta aina läsnä muistoissa. Hän on miettinyt menneitä kesäpäiviä, kaiken ympärillä hyrisevää odotusta, tätä kaiken loksahtamista, helppoutta. Rakkautta, jota virtaa vapaana. Tämä kesä on ikimuistojen kesä.

Kesällä kaikki on toisin

2010-08-06T12:58:00.005+03:00

Joskus lapsettomana haaveilin siitä, että minulla olisi lapsi, jotta voisin lomailla koko kesän. Koko kesän loma ilman lasta kun tuntui täysin absurdilta, saavuttamattomalta haaveelta. Koska muka muulloin olisi niin mahtava raha- tai työtilanne, että voisi ottaa lomaillen monta kuukautta peräjälkeen? Talvella hoitaessani pienokaista paukkupakkasten saartamassa kodissamme, mietin, että kesä vauvan kanssa ei tulisi muistuttamaan lomaa laisinkaan. Lapsen kanssa oleminen tuntui täydeltä työltä. Olin sitä paitsi silloin vielä siinä määrin väsynyt, että kaikki ylimääräinen kiva tekeminen vaati ponnistelua. Olinpa väärässä tässä kesä ja vauva ja loma asiassa. Itse asiassa en oikeastaan muista, koska viimeksi olisin nauttinut kesästä tällä tavalla. Josko koskaan? Lapsena kesä oli liian itsestäänselvä vuodenaika, jota siivitti usein kyläilevä liiasta vapaa-ajasta johtuva kuolettava tylsyys. Aikuisena samankaltaista tylsyyden tilaa on mahdoton saavuttaa. Jos joskus siunaantuu hetki, jolloin ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä, sen voi mieluusti viettää tehden ei mitään.

Kuumuus on ollut siunaus. Tiedän varsin monia tässä sääasiassa oppositioon asettuvia, mutta minulle ja Pojalle se on ollut vallan vapauttavaa. Olemme köllineet taloyhtiön pihalla viltin päällä, Poika vaippasillaan, minä bikineissäni, ja kihertäneet kaikelle kivalle. Beebin tipahdettua päiväunille olen lukenut romaania, tuijottanut siinä sivussa ympärillä vellovaa valkoista apilamerta, tuntenut kuumuuden kihoavan hikipisaroina pintaan, muuttavan ihoani aste asteelta kesäisen päivettyneeksi.

Öitä on siivittänyt tuulettimen taukoamaton hurina. Joskus kuuma ilma on vain siirtänyt puhaltimen kautta paikkaansa, heilauttanut hieman hikisiä otsakiehkuroita, viilentämättä sen enempää. Toisina öinä olen sammuttanut tuulettimen, laittanut raolla olevan ikkunan pienemmäksi, kietoutunut pelkkään pussilakanaan. Pojan uniin kuumuus ei ole tunkeutunut. Ystävä on kutsunutkin häntä supernukkujaksi, nukkupojaksi, jota hän todella on. Viisikuisesta lähtien yöheräilyjä ei maidon takia ole ollut, mitä joskus tutti on ollut hukassa tai asento väärä (nyt konttausharjoitteiden aikaan Pojan löytää unissaankin äheltämästä, hassu höppänäpää). Niin, kesäöiden kumma kajo, juhannusvalo valkeana hehkuna öisellä taivaalla. Nyt elokuussa valo on tummansininen, mutta lämmin. Linnut ovat jo rauhoittuneet.

Kaikki nämä kesän tapaamiset, ystävä-äidit, ystävät ilman lapsia - YSTÄVÄT - ihmiset. Kaikki IHANAT ihmiset, keskustelut, vertaistuki vailla vertaa. Olen onnekas, koen onnea kaikesta tästä. Muistan aina vaunujen rapinan hiekkateillä, Kumpulan markkinat, kirpparin, maauimalan, pienen kuikuilevan Lipsin (kesän myötä käveleväksi pikkutytöksi varttuneen), maissinaksujen tahraamat syöttötuolit, kahvit ja pullat, lukemattomat lounaat, Tallinnan kukkanäyttelyn, siiderihumalat, Pojan aamutuoksuisen lämpimän ihon kietoutuneena omaani ja uuden kesähuoneeksi muuttuneen parvekkeemme. Muistan Pojan kellimässä Luukin nurmikolla nakuna, kummastelemassa varpaitaan. Muistan kukat, neitoperhon tanssin, muhkeat kesäkurpitsat siirtolapuutarhamökillä, vadelmat, kumman olotilan kun on juuri tajunnut oman ja ystävän lapsen leikkivän lattialla keskenään ja on pystynyt keskeytyksettä käymään juonellista keskustelua toisen aikuisen kanssa. Muistan tämän kesän aina, tiedän sen. Sellainen käänteentekevä yleistunnelma, sellainen on vallinnut. Olen osannut nauttia. Lupiini kirjoitti hyvin tästä, ja hänen kirjoituksensa innostamana ja tästä kesästä hyvin inspiroituneena minäkin uskaltauduin aiheen pariin. Iltaisen leppeän kesätuulen hyväillessä nahkeaa ihoani, tunnen tässä hetkessä, olen saanut paljon. Onni on katsoa ja huomata, kas, leppäkerttu.

Gata sanoo hei ja kertoo juttuja

2010-07-27T10:07:00.000+03:00

Synnytyksen jälkeen olen pohtinut itseni kipeäksi, miksi Suomessa suhtaudutaan äitiyteen niin kireän suorittavasti? Kun on riittävästi tutkittua tietoa, alkaa samalla syyllistys ja muottiin pakottaminen. Ollessani vielä laitoksella ja todella sairaana, katsottiin Kätilöopistolla itsestäänselvästi, että me hoidamme vauvaa yöt päivät läpeensä. Synnytykseni oli kestänyt yli kaksi vuorokautta, se oli käynnistetty vaikean raskausmyrkytyksen takia hyvin väkivaltaisesti ja lopulta päätynyt kiireelliseen sektioon minun verenpaineideni ollessa taivaissa ja lapsen hapetusarvojen ja sydänäänten laskiessa vaarallisen matalalle. Korkean verenpaineen takia synnytyksen aikana tärisin holtittomasti, eikä sitä saatu taltutettua lääkkeillä. En ole eläissäni ollut niin sairaana kuin ennen synnytystä ja heti sen jälkeen. Ennen kaikkea koin, ettei minua kohdattu synnytyssairaalassa kokonaisena ihmisenä. Ymmärrän toki, että lääketieteellisesti he tekivät varmasti parhaansa, juuri niin kuin kuuluu, mutta henkistä puolta, pelkoa, ei kohdattu riittävällä ammattitaidolla. Korkeatasoinen hoito ei Suomessa ole vielä kokonaisvaltaista.

Heti synnytyksen jälkeen olin kaksi vuorokautta tarkkailussa synnytyssalissa saamassa tehohoitoa. Makasin sängyssä kipulääkkeissä ja katetroituna, verenpainemittari köytettynä toiseen käsivarteen, tippaletkut kietoutuneina pitkin sänkyäni. En pystynyt peseytymään itsenäisesti, saati nousemaan ylös vuoteesta. Haava vatsassa vihlaisi ärjysti joka liikkeestä. Maailma kieppui epätodellisena ympärilläni. Vauva ja vauvan isä vierailivat luonani pieniä unenomaisia hetkiä. Imetinkin kerran, ihmettelin lapsen kovaa imua, mutta en jaksanut itse nostaa alle kolmikiloista poikaamme rinnalleni. Muistan kuitenkin kokeneeni syvää tyydytystä siitä, että rinnoissani oli kaiken sen jälkeen ravintoa pienelle miehelle. Kaikkea tätä siivitti muista synnytyssaleista kuuluvat kivunhuudot, jotka vaimenivat ja nousivat sen mukaan, missä vaiheessa kukin synnytys oli.

Kun sitten pääsin lapsivuodeosastolle, oletettiin, että olen nyt riittävästi levännyt (!) jaksaakseni hoitaa pienokaistani. Tässä vaiheessa menin vielä pyörätuolilla vessaan ja pelkäsin kuollakseni koko ajan, että verenpaineeni jälleen nousee, alan krampata uudelleen ja koko kauheus alkaa alusta: joudun takaisin synnytyssaliin tarkkailuun, minut katetroidaan ja makaan siellä, epätodellisuuden keskellä, verenpainemittari hälyttäen, kuoleman rajamailla. En ollut koko sairaalassaoloaikanani saanut oikein nukuttua ja olin väsymyksestä jo harhainen. Silti uneen ei tarjottu kuin mietoa rauhoittavaa, koska "imetys oli saatava käyntiin" ja minun olisi "jo syytä tormistua". Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että en nukkunut synnytyksen jälkeen salissa, vaikka suoneni oli pumpattu täyteen morfiinia, fentanyylia ja diatsepaamia. Kaikki lääkkeitä, jotka melko varmuudella tainnuttavat suloiseen uneen sellaisen, jolla ei kyseisiin aineisiin ole toleranssia ollenkaan. Mutta ei minua. Kauhu ja ahdistus pitävät hereillä vahvimmistakin lääkkeistä huolimatta.

Lapsivuodeosastolla ollessamme opettelin sekä elämään taas kahdella jalalla itsenäisesti että hoitamaan vauvaamme. Imetin reippaasti, yritin syödä ja levätä, mutta en onnistunut nukkumaan kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kertaakaan kätilö ei ehdottanut, että lapsi otettaisiin yöhoitoon ja minulle annettaisiin tujua unilääkettä, että saisin vihdoin nukuttua. Sen sijaan vauvanhoitoon kannustettiin, asennettani kehuttiin valoisaksi ja poikaa "synnynnäiseksi rintalapseksi". Öiseen aikaan kilkutin kelloa, kerroin peloistani, itkin ja sain rauhoittavaa. En saanut sanottua sitä, mitä mielessäni liikkui. Koin, että olen taakka, että minun on pakko "tormistua nyt", otettava homma haltuun, lopetettava vikiseminen. Pyörätuolin käyttökin oli kielletty, vaikka minä pelkäsin olla pystypäin verenpaineen nousun takia. Yhtenä aamuna se nousikin heti aamiaisen jälkeen, kaaduin sairaalasänkyyn huonovointisena ja kilkutin kelloa. Kätilö mittasi paineen, sai tulokseksi yli 200/100 ja tokaisi, ettei usko moista tulosta ja häipyi huoneesta sanoen, että tulee mittamaan kohta paineen uudelleen. Olin kauhusta kankeana. Miksi minut jätettiin? Kun kätilö tuli takaisin, paine oli edelleen n. 180/100, aloin täristä ja sain taas diatsepaamia suoneen. Lääkäri kävi katsomassa, sanoi, että jos tämä nyt jatkuu tällaisena, siirretään takaisin saliin tarkkailuun. Minä tuijotin tätä kaikkea sängystä, puhuvia päitä ja toivoin että joudun saliin, toivoin etten joudu saliin. Toivoin, etten kuole.

Kotona arki oli vähintään yhtä kaoottista. Väsymys ajoi nopeasti pään viimeisetkin mutterit löysälle kierteelle. Pelkäsin olla vauvan kanssa kahden, pelkäsin jopa silloin, vaikka mies oli vain toisessa huoneessa käymässä. Hävetti, en kyennyt hoitamaan pientä poikaamme, vaikka itse lapsen halusin, me halusimme, en voinut syyttää vahinkoa. Lapsi tuntui vieraalta, ikään kuin joltakin epämääräiseltä olennolta, joka on yllättäen tupattu vastuulleni ja tuota vastuuta en kerta kaikkiaan pystynyt käsittelemään. Lopulta olin sitä mieltä, että minun on parasta olla pois lapsen läheisyydestä kokonaan. Olin vakuuttunut, että häneen tarttuu pahaa minusta.

Kieppuvaa syöksyä alaspäin jatkui kolmen viikon ajan synnytyksestä, kunnes sain ajan. Nopea arviointi, massiiviset tukitoimet, lääkitykset ja käynnit sinnetännetuonne. Synnytyksen jälkeinen masennus. Hävetti taas. Olin vakuuttunut, että minä en sairastuisi enää masennukseen koskaan. Tai toivoin sitä niin voimakkaasti, että asian hyväksyminen tuntui aluksi erittäin vaikealta.

Jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani on tietysti selvää, että sairastuin. Kukapa ei olisi tuossa hötäkässä sairastunut? Koko raskausaika, synnytys ja viikot sen jälkeen olivat aivan täyttä fiaskoa kaikki. Kukaan ympärilläni ei ymmärtänyt kokonaisuutta, vaan tuijottivat yksittäisiä arvoja, yksittäisiä terveyttä mittaavia tekijöitä, kunnes olikin jo liian myöhäistä. Masennus vyöryi ylitseni kuin ukkosmyrsky, pisti kaiken uusiksi kertaheitolla. Kummallista, sillä minun papereissani aiemmin sairastettu masennus näkyy kyllä, siitä puhuttiinkin neuvolassa, olin itsekin asiasta huolissani loppuraskaudesta. Edelleen somaattinen ja psyykkinen puoli ovat terveydenhuollossa valitettavan kaukana toisistaan. Vanhat jaot näkyvät edelleen vahvasti.

Nyt ajattelen niin, että synnytyksen jälkeinen masennus on ollut äitiydelleni suuri siunaus. Ilman masennusta olisin varmasti hyvin erilainen äiti, joka olen tänä päivänä. Kun sairastuin, jouduin samoin tein luopumaan tietynlaisesta suorittamisesta. Täysimetys, kestovaipat, kantoliinat, ihokontakti, kaikki nämä nykymittapuun mukaan tiedostavan hyvän äitiyden merkkipaalut jäivät aika nopeasti pois repertuaarista. Näissä luettelemissani asioissa ei sinällään tietenkään ole mitään pahaa, päin vastoin. Kestovaipat ovat ekologisia ja loput jutut ovat vauvan ja äidin keskinäiselle vuorovaikutukselle myötämielisiä. Ilman niitäkin silti pärjää vallan mainiosti ja jopa yltää siihen kuuluisaan riittävän hyvään äitiyteen. Koko tämä sotku opetti hyvin nopeasti ottamaan asiat löysin rantein. Pikkuinen syö purkkiruokaa, juo korviketta (tisittäminen loppui viisikuisena maidontuotannon tyrehtymiseen) ja on potra, tyytyväinen poika. En kerta kaikkiaan osaa tuntea minkään muotoista syyllisyyttä epäekologisista, tai epäluomuista ratkaisuistani. Nämä sopivat meidän perheelle ja piste. Miksi tämä asia on niin kamalan vaikea monelle ymmärtää? Neuvoja, tapoja ja informaatiota puettuna syyllisyyskaapuun tuputetaan joka tuutista. Pääosin kieltäydyn moisesta (lukuun ottamatta jos haluan riehaantua tahallani jostain aiheesta ja pajattaa siitä kanssaäitien kanssa kovaan ääneen).

Suhde lapseen lähti kehittymään toden teolla vasta lääkkeiden vaikutuksen alettua. Masentuneet aivot kun eivät pysty luomaan samalla tavalla äidin ja lapsen välistä kiintymyssuhdetta. Kun tunteet palasivat, ne tulivatkin rysäyksellä. Yhtäkkiä pidin käsivarsillani aarretta, maailman kauneinta poikaa, joka tuhisi ja pöhelsi omaa ihanuuttaan täydellä volyymilla. Rakkaus ikään kuin ryöpsähti liikenteeseen ja on siitä päivästä lähtien kasvattanut pinta-alaansa hurjalla vauhdilla. Ei sitä, rakkautta, pysty kuvailemaan. Eikä sitä, miten se kiintymys kasvaa joka päivä, kun suhde omaan pienokaiseen vahvistuu. Kai se on yhteisten muistojen ja tapojen synnyttämistä. Sen yhteisen vahvistamista. Yhtä kaikki, se on parasta - juuri niin kuin aina sanotaan. Olen hyvin kiitollinen pienestä ja isosta miehestäni. Ja onnellinen, että loppujen lopuksi selvisin kaikesta nopeasti ja olen saanut nauttia pienen kanssa äitiyslomasta täysipainoisesti ihan alkua lukuun ottamatta.

Niin, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Se varmaan osaltaan on johtunut siitä, että kykyä ilmaista tätä kaikkea ei ehkä ole ollut. En ole saanut kakaistua synnytyskertomusta tänne, ja tuokin versio on sensuroitu, lyhyehkö ja tiivistetty. Tajusin kuitenkin, että bloggaustaukoni on osittain johtunut nimenomaan siitä. Synnytyksestä oli saatava kirjoittaa, mutta sen aika oli vasta nyt. Ja on tässä muutakin. Haen selvästi blogilleni nyt uutta muotoa. Tiedän, että haluan jatkaa, onhan bloggaaminen ollut iso osa elämääni jo pian neljä (!!) vuotta. Jotenkin vaan tietyt kriisit on nyt selätetty ja kun blogini on voimakkaasti käsitellyt näitä osa-alueita elämässäni, tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. Minä voin hyvin, arki rullaa ja lähelläni on oikeat ihmiset. Lääkkeet purivat nopeasti, olen jaloillani ja itse asiassa onnellinen. Äitiys ja perhe-elämä tuntuvat hienolta juuri tällaisena kuin olen ne nyt elämääni järjestänyt. Juuri nämä palaset tuntuvat klikkaavan kivasti yhteen.

Kaipaan tällä hetkellä vähemmän arkojen aihepiirien käsittelyä enemmän. Tuntuu, että ne arat asiat ovat nyt minulle salaisessa paikassa, hyvässä hellässä huomassa ja en halua niitä enää julkisesti samalla tavalla jakaa. Ne asiat ovat saaneet laastarin kylkeensä, ovat paranemassa hyvää vauhtia. Täällä minä kuitenkin pysyn, kirjoittelen lämpimikseni ja jatkan matkaani. Kaikki hyvin.

Kilinää

2010-04-03T22:39:00.004+03:00

Jossain on aina kipu läsnä. Nyt se on tehnyt itselleen kodin alaselkään. Jäytää lihaksessa, kiristyy liikahtaessa niin, että on pakko pidätellä henkeä. Ehkä kipu on saanut alkunsakin hengen pidättelemisestä, ehkä se asuttaa minua ikuisena läsnäolijana. Tunkee ulos milloin mitäkin tietä.

Kipu tuli, kun nukuin parisängyssämme pitkästä aikaa. Poika oli mummillaan, nukkui siellä kolmekymmenen kilometrin päässä, minä mieheni vieressä jäykkänä. Ikävä ja syyllisyys rinnassa on vaikea rentoutua. Tai ehkä minun on ylipäätään vaikea rentoutua.

Olen alkeellinen niin monessa asiassa. Tänään tunnen itseni ameebaksi, niin suhteettoman taidottomaksi ja typeräksi, ilkeäksi, keskeneräiseksi, epäreiluksi paskiaiseksi. Ja turha sanoa "olet kuule hyvä ihminen", kun tänään en ole ollut. Olen ollut huono. Niin huono, että ehkä tapahtui jotakin peruuttamatonta. Tämä oppimattomuus, sielun repaleisuus, friikkiys, vittu, ne väsyttävät minut. Yhtä ponnistelua suurin osa elämää, kurkottamista kohti helpompaa, joka ei tunnu olevan ikinä seuraavan kulman takana.

Otin särkylääkettä ja odotan, että kipu typistyisi edes sen verran, että voisi kadota nukkumaan. Tässä koneella notkuminenkin yhtä pakoa ympäröivästä, sanoista, jotka moninkertaistuvat päässäni kuin kaikukopassa. Typerä typerä.

Sunnuntaina on aikaa ajatella

2010-03-07T13:16:00.003+02:00

Aika suhisee ohitseni. Päivät ovat samanlaisia, rytmittyvät ruokintaan, uniaikaan, vaippoihin, hampaidenpesuun, tiskikoneen hurinaan. Joskus tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi, mutta en tiedä edes mitä pitäisi muka saada. Muistista tipahtelee jatkuvasti asioita. Joudun kulkemaan kalenteri kädessä, muuten eksyn kotonakin aikatauluihini. Huomaan olevani ajelehtiva. Teen kyllä, kaikki tarvittava on hallinnassa, mutta samalla kaiken päällä on kummallinen utu. Se on kuin sana, joka on ihan kielen päällä. En saa siitä kiinni, tästä olosta. Ehkä se on väsymystä, niin, sitä se varmaan on.

Tuntuu, että olisi niin paljon, mitä olisi hauska jaksaa, mutta aika ei riitä. Eikä voimat. On ystäviä, joihin haluaisi pitää enemmän yhteyttä, olisi tapahtumia, harrasteita, sadoittain kasoittain kaikkea. Joskus seison niiden keskellä ja klikkaan kaikelle kyllä vain huomatakseni, että joudun kohta pian klikkaamaan kaikelle ei. Seuraan vierestä ja kuvittelen muiden pystyvän enempään. Se on kuin muuri, joka erottaa minut niistä muista. Olen tässä, mutta olen oikeasti tuolla. Ehkä se on masennusta, niin, sitä se varmaan on.

Lapsi kasvaa. Siirryimme velliin ja soseisiin tällä viikolla perin onnistuneesti. Poika on syönyt hyvällä ruokahalulla kuin vanha tekijä. Minua se liikuttaa kovin. Pieni mies syö isojen miesten ruokaa, kasvaa niin nopeaan. Joskus haluaisin pysäyttää kuvan juuri tähän, että ehtisin tarkastella syvemmin. Joskus kaikki touhuaminen tuntuu vievän huomion niistä pienistä yksityiskohdista, joita olisi hyvä tutkia lähemmin. Pienet sormet hamuavat lelua, nappaavat kiinni ja kädet johdattavat riemunkirjavan ökkimönkiäisen kohti suuta. Poika osaa ja oppii sellaisella tahdilla, ja minä lataan tiskikonetta, pyyhin pöytää ja suin tukkaani. En aina jaksa olla edes kiinnostunut, en koko aikaa. Kun katsahtaa ulos ikkunasta, lepuuttaa silmiään pienen hetken ja huomaa pihapuun paljastuneen lumen alta, on Poika jo ehtinyt tehdä jotakin uutta. Ja se menee minulta ohi kuin kevään muuttuminen kesäksi. Ehkä se on arkea, niin, sitä se varmaan on.

On huoliakin. Pienempiä ja suurempia. Lyhyessä ajassa menetin yhden ystävyyssuhteen ja se kalvaa aika tavalla. On ikäväkin. Sitä pohtii tekemiään ratkaisuja, miettii niitä uudelleen, pyörittää niin kauan, että kehä muodostaa aivoihin niin tutun uran, ettei enää löydä uutta näkökulmaa. Ei ainakaan yksin. On vain varmistuttava tässä elämässä siitä, että kulkee sydämensä kanssa samaan suuntaan. Kipeää se tekee, sattuu joskus niin, että meinaa pakahtua ihan. Kipu tekee epävarmaksi, ikävä se vasta tekeekin. Entä jos, sitä miettii ja tulee joka mietintäkerralla vähemmän varmaksi, kunnes taas palaa alkuun. Kehä pyörii. Ehkä se on kuitenkin rakkautta, niin, sitä se kyllä on.

Joku raja!

2010-03-03T15:05:00.003+02:00

Sitä toivoo, että tekee oikein, mutta ei voi tietää varmasti, ennen kuin ajan säälimättömyys sen osoittaa. Sitä toivoo, että raakojen sanojen takaa kuultaisi rakkaus niin vahvasti, että se pitäisi langan ehjänä, vaikkakin venyneenä. Sitä toivoo, että pahimmat pelot osoittautuisivat turhiksi, huoli jäisi ilmaan, menisi pyörteiden mukana muistojen maahan.

Riittääkö se, jonka päälle on rakennettu vahvasti? Kuinka suuri voima iskuun tarvitaan, että kaikki on betonipölyä? Kuka määrittelee ne säännöt, joilla edetään toista kunnioittaen? Voiko toisen sydämen oikeus olla toisen sydämen vääryys?

Tarkoittamalla hyvää voi tehdä paljon pahaa. Missä menee raja?

Maalaisjärkiarki

2010-02-16T12:10:00.003+02:00

Olen äitiydestäni ylpeä. Synnyttäminen ja äidiksi tuleminen tekivät minut kokonaisemmaksi, täydensivät minuuttani. En edes rupea väittämään, että sitä ei ole nainen eikä mikään, jos ei ole kokenut lapsen saamista. En usko ehdottomuuksiin ja latele niitä muille tavoitteiksi, mutta omalla kohdallani asia on ollut niin. Synnyttäminen ja vauvan saaminen muuttivat minua paljon. Muutos ei ole ollut sellainen, joka näkyisi suoraan ulkopuolisille ihmisille. En esimerkiksi ole muuttanut tyyliäni, puhetapaani tai maailmankatsomustani vauvan jälkeen, mutta sisäinen maailmani on kokenut mullistuksen. Selitin tätä asiaa Lupiinille kerran tavatessamme: koen olevani vaan yksinkertaisesti makeempi tyyppi, koska minulla on kersa. On aika viileetä olla mutsi!

Ehkä tämä ylpeys äitiydestä liittyy siihen, että kokee tulevansa enemmän hyväksytyksi äitinä. Sitä liittyy lapsen saamisen myötä ikään kuin isoon äitien joukkoon, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan ainakin jollakin tapaa. Äitejähän on tietysti yhtä monta erilaista kuin on lapsiakin, mutta kyllä lapsen saamisessa on myös paljon universaalia kokemusmaailmaa. Synnytys on todellakin naisen talvisota - armeijakokemus. Siihen voi aina palata, sillä jutunjuuri aihepiiristä ei lopu koskaan kesken, kun yhteen kokoontuu useampi äiti.

Huomaan kuuluttavani äitiyttäni milloin missäkin epäolennaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi ennen vesipilatestuntia saunoessani luikautin muille naisille muka puolivahingossa lapseni olevan hoidossa, jotta äiti pääsee harrastamaan. Sain lauseen kuulostamaan sivulauseelta, vaikka se oli mitä suurimmassa määrin päälause huutomerkillä. Sanottu itsetietoisesti, asialle huomiota hakien ja muiden reaktioita tarkastellen. Äitiys tekee minusta enemmän aikuisen, jotenkin todemman, oikeamman. Siksi koen valtavaa halua kailottaa asiasta kaikille. Bussissakin vaunujen kanssa matkatessani puhkun ylpeyttä niin, että palttoonnapit melkein pongaavat irti. Tekisi mieleni huudahdella, että täällä nukkuu minun poikani, ymmärrättekö te: MINUN POIKANI! Täydellinen pieni ihminen, minun mahassani kasvanut, ei olisi uskonut, mutta niin vaan kasvoi ja hitto sen myös synnytin ja OSAAN PITÄÄ HENGISSÄ! Mitä taitoja teillä muilla muka on? Siellä istutte kännyköitänne tuijottaen, minäpä tuijotan poikani kasvoja. Ne osaavat jo hymyillä, suusta kuuluu jokellus. Lapsi on taitava - etevistä etevin!

Olen ihan kummallisen rento äiti. Itsekin sitä ihmettelen ja oikein ääneen tässä toitotan riemuissani. Luin juuri Lupiinin erinomaisen postauksen superäitiydestä ja sen loputtomista vaatimuksista. Käykää lukemassa, loistava argumentointia aiheesta. Joka tapauksessa postausta lukiessani tajusin, että superäitiys on ikään kuin näkymätön ilmiö minulle. Kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, minun oli aivan pakko lopettaa kaikki suorittaminen ja hyvää tarkoittavien, mutta syyllistävien neuvojen kuunteleminen. En olisi muuten selviytynyt päivästä toiseen. Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta suorittaa tai kyseenalaistaa arkeamme jotenkin paremmaksi. On ollut pakko keskittyä ihan vain olennaiseen. Siihen, että saa vaihdettua vaipat, pestyä pyykit, pidettyä kämpän siedettävänä, imetettyä jne. Imetyksestä en muuten luopunut, vaikka se aluksi oli aivan järkyttävän suuri rasite muutenkin mahdottomassa tilanteessamme. Se oli kuitenkin alkuun ainoa asia, jossa koin äitinä ns. onnistuvani (oli helppo kokea, koska Poika on ollut mestaritisittäjä alusta pitäen - ei se siis minun ansiotani ole), joten rasituksesta huolimatta pitäydyin siinä - vaikka täysimetystä meillä ei ole tietenkään edes harkittu. Siihen ponnistukseeni olen hyvin tyytyväinen, sillä nyt voimien hieman palauduttua, imetyshetket ovat meille molemmille Pojan kanssa niitä hellimpiä ja kauneimpia. Nautin suunnattomasti vauvan ruokkimisesta!

Olen joutunut pyörtämään ekologisia periaatteitani sairauden vuoksi. Toki se on harmittanut, mutta sairastuminen nyt on harmillista. Kestovaippailu, perhepedit, luomuilu ja ekoilu eivät vaan mahdu arkeemme juuri tällä hetkellä. Toki meillä kierrätetään ja syödään reilua kauppaa ja luomua mahdollisuuksien mukaan, mutta tämä kaikki muu on ollut sula mahdottomuus. Hankimme jopa auton, vaikka minulla oli ennen ylevä periaate ajaa aina julkisilla - myös perheellisenä. Aviomiehen työmatkan takia auto on ollut kuitenkin pakollinen. Työmatkat lyhenevät ajallisesti n. 1,5h per päivä. Tuo puolitoistatuntia on niin arvokasta meille perheenä jaksamisen kannalta, joten autoilusta ei ole aikomus luopua.

Masennus on tehnyt minusta itseäni kohtaan suvaitsevaisemman. Minun ei tarvitse enää mielestäni pystyä kuin keskelle. Ei tarvitse kurkotella kuuta, kaikkein parasta, hienointa ja perustelluinta. Riittää, että on tavallista. Riittää, että jaksan normaalia arkea. En jaksa ollenkaan seikkailla nettisivustoilla kouluttautumassa, lukea neuvokkaita opuksia tai kuunnella varsinkaan mitään vinkkivitosia. Onneksi ympärilläni olevat äidit eivät ole superäitityyppiä, vaikka osa on hyvinkin tiedostavaa ja tiedonhaluista sorttia. Näiltä äideiltä saan sitten päivityksiä uusimpaan uuteen ja nappaan mukaani sen, mikä tuntuu sopivan meidän perheelle.

Yhtenä päivänä kuuntelin erästä äitiystävääni, joka mietti, että osaako hän järjestää lapselleen riittävästi virikkeitä. Että kehittyykö lapsi nyt oikealla tavalla, kun hän ei leikitä ja loruta, tarjoa leluja sun muita yhtenään? Olin oikeasti järkyttynyt. Miten puolivuotias lapsi voisi mitenkään tarvita tarkoin suunniteltua virikeohjelmaa kehittyäkseen? Milloin lapsen kasvusta tehtiin tällainen arvioitava, suoritettava ajanjakso, jonka onnistumisesta vastaavat äiti ja isä, joiden tulee olla koko ajan tietoisia kaikista mahdollisista lapseen vaikuttavista seikoista? Jos kaiken lukemansa uskoo, sitä saa lapsensa traumatisoitua jo heti kättelyssä - toimi miten toimi. Kaikestahan seuraa jonkun tahon mukaan jotakin pahaa ja huonoa. Vanhempien helposti syyllistyvään omatuntoon vetoavat niin markkinamiehet, neuvolajärjestelmä, toiset vanhemmuutta suorittavat superäidit (ja joskus isätkin) ja opaskirjat. Olen sanoutunut irti tuosta hulabaloosta.

Joku sanoi joskus viisaasti:

Lapsen ei tule elää perheen keskipisteenä, vaan sen keskipisteessä.

Tämä on neuvoista ainoa, jota meillä noudatetaan sellaisenaan. Meidän mielestämme ei voi olla lapselle hyväksi, että vanhemmat keskittyvät kaikissa teoissaan ja toimissaan vain jälkikasvuunsa. Tätä tyyliähän nykyajan tiedostava vanhemmuus edustaa. Jatkuva tiedon hankkiminen, kyseenalaistaminen ja tarkkailu väkisinkin syövät vanhemmilta pois sitä kuuluisaa vaistoa. Kun kaikki on viimeisen päälle harkittua ja tutkimustiedolla perusteltua, ei jää enää tilaa intuitiolle. Sitä tulee sokeaksi neuvojen viidakossa, eikä enää näe metsää puilta. Toki on tutkittua tietoa lapsen kehityksestä ja kasvusta sekä näihin vaikuttavista seikoista, jotka kannattaa ottaa omassa vanhemmuudessa huomioon. Näyttäisi kuitenkin vääjäämättä siltä, että nykypäivän tiedonjanosta ja suorittamisen kulttuurista on tullut itseisarvo todellisen vanhemmuuden ja lapsen kohtaamisen tilalle. On tärkeämpää voida nettikeskustelussa rehvastella kestoilulla, kantoliinailulla ja ihokontaktilla kuin todellisesti nähdä ja kokea omaa perhe-elämää ja ratkaista toimivia arjen elementtejä sitä kautta. On hienoa, että tietoa on saatavilla, mutta miten saada ihmiset kasvamaan sen verran kokonaisiksi, että tieto ei ajaisi todellisen ihmisyyden yli?

Isä, äiti ja lapsi/lapset muodostavat keskenään perheen omina persooninaan, lukemattomine rooleineen. Perheen sisällä on myös isän ja äidin keskinäinen parisuhde sekä lapsen suhde kumpiinkin vanhempiinsa. Kaiken ei kuulu liittyä vain lapseen ja lapsen ns. jalostamiseen kunnon (ts. täydelliseksi) kansalaiseksi, koska perheessä on muitakin jäseniä ja perheen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Meillä Poika on mukana tässä hetkessä, rakastettuna itsenään. Parasta mitä omasta mielestäni voin lapselleni antaa, on terve äitiys. Siihen pyrin pysymällä keskellä, kurottamatta tähtiin, hoitamalla itseäni, jotta jaksan hoitaa pientä. Tavallisen arjen on pakko riittää. Oikeasti.

Itsestä huolehtimisen ilo!

2010-02-02T13:06:00.003+02:00

Ei jotain niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. No, tuo sanonta lienee hieman ontuva kuvaamaan tätä raskausajan ja synnytyksen jälkeistä tunnelmaa. Onhan tietysti selvää, että Poika on tuonut mukanaan niin käsittämättömän paljon iloa ja onnea, että nämä surut siinä rinnalla ovat päivä päivältä kalvenneet hiljalleen aina ohuemmiksi ja ohuemmiksi pahanmielenjuoviksi. Palatakseni tuohon sanontaan, se tuli mieleeni siitä, että tämä viimeisin koettelemus on avannut silmäni, tai paremminkin: saanut minut tarttumaan tuumasta toimeen. Olen kyllä ennenkin tiennyt, että itsestä pitäisi huolehtia paremmin, mutta tämä lause ei ole yltänyt joka suhteessa tekojen asteelle. Raskausmyrkytys ja synnytyksen jälkeinen täydellinen romahdus takaisin masennukseen ovat saaneet minut lopulta heräämään pitäisi-tilasta nyt-tilaan. En olisi kaksi kuukautta sitten uskonut koskaan sanovani näin, mutta silloin en toisaalta uskonut mitään tai mihinkään, joten jääköön se.

Jo raskausajan loppumetreillä koin valtaisaa tarvetta hemmotella itseäni. Siihen oli oikeastaan kaksi hyvin selkeää syytä. Ensimmäinen syy oli luonnollisesti se, että olotila oli niin kurja, että kaikki hemmottelu oli tervetullutta katkaisemaan kamaluuden. Toinen syy oli finanssipolitiikassa. Valmistumisen jälkeen rahatilanne luonnollisesti korjaantui merkittävästi, jolloin myös on ollut varaa siihen hemmotteluun.

Ennen naimisiinmenoa päätin hankkia hiustenpidennyksen. Olin haaveillut siitä vuosia ja nyt olin päättänyt toteuttaa sen. Pitkät kutrini ovat olleet menestys! Olen nauttinut suunnattomasti pitkällä selässä kutittavista hiuksistani, oikeastaan joka päivä laitattamisen jälkeen. Voin myöntää jääneeni heti koukkuun ja uusineeni pidennyksen ennen synnytystä. Tällä viikolla on sitten kolmas asennuskerta. En vaan enää voi olla ilman! Pidennykset näyttävät niin luonnollisilta, että suurin osa ihmisistä on luullut, että raskausaika jotenkin kummallisesti kiihdytti hiustenkasvuani, jonka vuoksi tukka venähti uskomattomiin mittasuhteisiin. Tuntuu hieman pöntöltä aina myöntää, että kyseessä on ikuperuukki, mutta toisaalta - mitä sitten? Hienot ne on joka tapauksessa!

Samaan aikaan pidennysten kanssa huomasin hankkivani pikku hiljaa kosmetiikkatuotteita kalliimmista sarjoista. Sekin on ollut pitkäaikainen unelma. Katsella nyt aamuisin peilikaapista rivistöä Lancométa, Cliniqueta, Vichyä jne. ja läträtä sen seitsemästä purnukasta naamaansa ja kehoonsa kaiken maailman seerumeita. Hienot naiset, tiedättehän oikeat naiset, käyttävät hienoa kosmetikkaa, koska he huolehtivat itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutaman kuukauden aikana olen onnistunut korvaamaan kaupan tusinatökötit laadukkailla tuotteilla. Joka kerta levittäessäni jotakin näistä voiteista tunnen olevani parempi. Jo se tunne saa minut todennäköisesti pitäytymään kalliimmissa sarjoissa, jos vain rahapuoli antaa periksi. Täytyy kyllä tässä kohtaa sanoa, että kun ei käy baarissa, leffoissa ja ravintolassa syömässä, jää rahaa useampaankin purkkiin kuukaudessa.

Voiteiden kanssa toki samaan kastiin kuuluvat meikit. Seuraava etappini on saada korvattua L'Oréalit, Maybellinet ja Max Factorit Cliniqueksi, Dioriksi tai muuksi vastaavaksi. Tätä operaatiota itse asiassa olen tehnyt jo useamman vuoden. Olen pyrkinyt ostamaan esimerkiksi luomivärit ainoastaan laadukkaista sarjoista (silloinkin, kun elin opintotuella - säästin aina tällaisia hankintoja varten), koska ne yksinkertaisesti vain ovat todella paljon parempia! On enemmän pigmenttiä, tarttuvuutta, levittyvyyttä jne. Vielä puuttuu laadukas meikkivoide, valokynä, silmänrajauskynä ja sen sellaista. Eräänä päivänä sain tehtyä Pojan nukkuessa meikki-inventaarion. Heitin roskikseen kaikki epämääräiset, vanhat ja lihmaantuneet meikit ja siistin paremman varastoni edustuskelpoiseksi uuteen Cliniquen meikkipussiin. Voi pojat, tuntuu aina hienolta kaivaa pussukka esiin, kun jo pelkän pussin näkeminen saa minut riemastumaan ja tuntemaan ylellisyyden lämmön rinnassani!

Hypätään pintaa syvemmälle. Päätin jo raskausaikana, että synnytyksen jälkeen aloitan kuntoilun, laihdutan ylimääräiset aiemmasta masennuslääkkeestä johtuneet kilot pois ja keskityn kehon hyvinvointiin syömällä säännöllisesti, nipottamisesta vapaan terveellisesti ja monipuolisesti. Raskausmyrkytyshän altistaa myöhemmin elämässä verenpaine- sekä sydän- ja verisuonitaudeille (kuulemma liittyy jotenkin verisuoniston alttiuteen sairastua tämän tyyppisiin sairauksiin). Minulla on raskausmyrkytysrasitteen lisäksi painetta myös molempien vanhempien sukujen puolelta. Nämä todelliset riskitekijät, toukokuussa täyteen tuleva kolmekymmentä vuotta sekä sisältä herännyt halu huolehtia itsestäni on saanut minut liikkumaan säännöllisesti nyt, kun olen siihen saanut luvan. Aloitin pari viikkoa sitten vesipilateksen, joka on ollut aivan mahtavan rentouttavaa ja hauskaa. Polskia nyt vedessä ilomielellä ja rentoutua sen jälkeen saunassa - voiko parempaa omaa aikaa ollakaan? Vesipilateksen lisäksi jumppaan kotona pilates-dvd:n avulla ja käyn melkein päivittäin Pojan kanssa vaunulenkkeilemässä. Kovien pakkasten aikaan lenkkeilin tietysti yksin, mutta paljon kivempaa se on lauhemmilla keleillä Pojan kanssa, vaikka hän vaunuissa autuaallisesti lenkin ajan tutiikin.

Liikunnan lisäksi olen pikku hiljaa rukkaillut syömisiäni kuntoon. Liityin Keventäjiin, jotta pystyn tarkastelemaan ruokavaliotani objektiivisesti. Ruokapäiväkirjan pitäminen lisäksi ohjaa automaattisesti terveellisempiin valintoihin, kun sinne nyt vaan ei ole kiva kirjata, että on syönyt levyllisen suklaata. Piirakkamittari näyttää rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien osuuden syödyistä kaloreista. Olen ollut yllättynyt, miten nopeasti päivittäinen rasvamäärä esimerkiksi tulee täyteen! Luulin ennen osaavani katsoa, etten syö liikaa rasvaa, mutta ehei. Ruokapäivis on ollut armoton tässäkin suhteessa.

Ruokapäiväkirjan pitäminen voisi minun kaltaisellani syömishäiriöisellä ihmisellä helposti johtaa laihdutusvimmaan, mutta päätin jo alussa, että Keventäjät tulee olemaan osa TERVEELLISTÄ elämäntapaa. Sen avulla siis haluan pitää huolen, että syön riittävästi ja monipuolisesti. Sinne kun on pakko merkitä myös liikunnan avulla kulutetut kalorit, jolloin on pakko syödä enemmän, että päivittäinen kaloritavoite täyttyy. Olen tehnyt itseni kanssa pyhän sopimuksen, että on aika tarkkailla itsensä terveeksi, ei sairaaksi, joten kaikki salakavalat yritykset olla sittenkin syömättä, että laihtuisi nopeammin, ovat kariutuneet, koska olen halunnut pitää kiinni tavoitteestani pyrkiä normaaliin elämään.

Kehosta huolehtimisen lisäksi, tai oikeastaan sen kanssa yhdessä, huolehdin myös mielestäni. Syön mielialalääkkeeni säännöllisesti, otan joka ilta unta syventävän rauhoittavan ja pyrin lepäämään vauvan kanssa samaan aikaan joka päivä. Unen merkitys on nyt korostunut entisestään, joten siitä pidän kiinni kynsin hampain, enkä välitä siitä, että tarvitsen yöunille tällä hetkellä avustusta. Oikeastaan kaikki apu on nyt tervetullutta. Kotipalvelu käy noin kaksi kertaa viikossa hoitamassa vauvaa, jolloin minä saan levätä. Molemmat mummot myös käyvät säännöllisesti hoitamassa Poikaa yleensä minun kanssani yhdessä Aviomiehen ollessa töissä, jolloin saan hengähtää hieman, kun vastuu on jaettu kahdelle. Aviomiestä parempaa kumppania ja isää lapselleni en muuten olisi voinut löytää! Hänen tukensa ja osallistumisensa suhteen minulla ei ole mitään toivomisen varaa, voin olla vain päivittäin kiitollinen tällaisesta ihmisestä rinnallani. Toki kinastelemme (olemme aika kovia soittamaan suutamme) ja ränkkäämme täällä milloin mistäkin mitättömästä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun suuret linjat pitävät.

Konkreettisen hoitoavun lisäksi käyn säännöllisesti keskustelemassa kahdessakin eri paikassa tilanteestani. Todennäköisesti tulevaisuudessa tulee kysymykseen pitkäaikainen psykoterapia, mutta ensin pitää kerätä voimia ja tervehtyä sen verran, että asioiden syvällinen selvittäminen on edes mahdollista. Aiempi terapiani opiskeluaikana on ollut oikestaan kriisipainoitteista, eikä siellä jäänyt aikaa pureutua traumoihin sen enempää. Ehkä voisin sanoa, että aiempi terapia oli kuin läpileikkaus mieleeni. Sain selville missä mättää ja järjesteltyä elämääni parempaan uskoon (=erosin V:stä ja itsenäistyin). Hyvin tärkeä vaihe tuo, mutta nyt ymmärrän selkeästi, miksi masennus palasi luokseni. En ole vielä läheskään maalissa, vasta opettelu- ja myöntämisvaiheessa. Pitkä matka edessä siis.

Olen tämän uusiutuneen masennuksen myötä ymmärtänyt, että minulla on aina kiire joka paikkaan suorittamaan elämää. Tunnistan itsessäni nyt halun olla ns. hyvä potilas, joka edistyy huimaa vauhtia (=parempi kuin muut, koska OSAA parantua ja samalla vähemmän rasite yhteiskunnalle=huono itsetunto edelleen). Opettelen pysähtymään, tarkastelemaan itseäni rehellisesti. Tunteista puhuminen on edelleen äärimmäisen pelottavaa, jonka vuoksi ylianalysoin kaiken runsassanaisesti ja juoksen analyysini taakse piiloon. Välttelen terapiatilanteissa tietyistä asioista puhumista tiettyyn sävyyn, ettei tarvitsisi murtua. Nämä oivallukset ovat olleet hyvin hedelmällisiä. En enää kiirehdi lopettamaan esimerkiksi lääkitystä. Syön sen yhden napin vaikka lopun elämääni, jos sen avulla masennus pysyy kurissa. On helpottavaa huomata, ettei tarvitse pystyä. Vielä helpottavampaa on tajuta, että minulla on oikeus huolehtia itsestäni omassa tahdissani ja omalla tavallani. Ja mikä parasta - se, jos mikä, tuntuu tosi hyvältä!

Äiti!

2010-01-18T19:59:00.005+02:00

Läpipainolaattaan oli tehty yhdeksän tyhjää. Yhteensä tyhjiä oli jo melkein kaksikymmentä, kun laskettiin mukaan jo roskakorissa oleva kokonaan tyhjennetty laatta. Niitä tyhjiä hän mietti, kun hän tajusi olevansa onnellinen. Tunne valtasi hänet äkkiäarvaamatta bussin nytkähdellessä väliin kiihdytellen väliin jarrutellen eteenpäin kohti aina vilkastuvaa pääkaupungin keskustaa. Vaunut keikkuivat hänen edessään, hän tunsi olevansa urhea ollessaan vauvan kanssa kahden bussissa. Urhea ja, niin, ja onnellinen. Mistä se onnen tunne tuli? Voiko aivokemia korjaantua onnelliseksi ihan oikeasti? Yhtäkkinen tyytyväisyyden ja mielihyvän suloinen sekoitus antoi käskyn kasvolihaksille. Hakaniemen tori sai synnytyksen jälkeisen ensimmäisen aidon hymyn.

"Jos sinä tosissaan näitä tarvitset, niin sitten. Tämähän on hormonaalinen tila ja menee kyllä muutamassa kuukaudessa ohi. Normaali hormonaalinen tila synnytyksen jälkeen. Mutta kyllä minä sen reseptin kirjoitan." Ei ole normaalia haluta kuolla, jos on pienen vauvan äiti, sanokoon pitkälle kouluttautunut ihminen mitä hyvänsä. "Jos sinä tosissaan näitä tarvitset." Kuka haluaa syödä mielialalääkettä huvikseen? Eikö niitä tarvita aina TOSISSAAN? Hormonaalinen tila. HOR-MO-NAA-LI-NEN TI-LA. HORROR tila se on, täyttä kalmakauhua joka hetki. Mieslääkäri saatana, niinpäniin. Siinä hän istuessaan, vaunuista kiinni pitäessään, mietti olisiko pitänyt kuukausia vältellä autoteitä, jotta hormonaalinen tila normalisoituisi? Olla kiintymättä lapseen, olla nukkumatta, syömättä, nauttimatta mistään, koska tila vittu normalisoituisi ajan myötä? Kun hän nyt kuuli inahduksen vaunuista, asetti tutin uudelleen pojan suuhun, ja kun onnen tunne levitti lämpöään heidän kahden välille, hän päätti olla ymmärtämättä, miksi pitäisi olla sankaritar. Hän sen sijaan päätti tehdä läpipainopakkaukseen uuden tyhjän vaikka loppuelämänsä, jos tyhjiä tekemällä saisi täyden sydämen.

Katse hetkeksi taaksepäin

2010-01-06T22:13:00.004+02:00

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Rakastuin ensisilmäyksellä ja löysin elämäni miehen, tulin raskaaksi, valmistuin ammattiin, menin naimisiin ja synnytin eli tulin äidiksi. Huhheijaa!

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En muista juuri tehneeni. Toivoin lisää ahdistusvapaita päiviä ja tavallaan se toive toteutui. Vähintään puolet vuodesta meni todella mukavissa tunnelmissa ainakin noin henkisesti, kunnes fyysisesti erittäin raskas odotusaika imi mehut ja vaikutti mielialaanikin.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Voi, hirveän moni! Se on jotain niin kivaa ja hienoa! On ihanaa, kun on vertaistukea, muita äitejä jakamassa näitä lapsen saamisen tuntoja.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.

5. Missä maissa kävit?
En käynyt kuin Virossa Tallinnassa minihäämatkalla syyskuussa. "Oikea" häämatka toteutunee ensi syksynä.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Masennuksen selättämistä siten, että se jäisi elämässäni nyt taakse ihan kokonaan. Toivon myös, että uskaltaisin nauttia enemmän ja pelkäisin tulevaa sekä stressaisin vähemmän. Kun on mennyt paljon pieleen, tuntuu usein, että ei uskalla ihan avata silmiään elämälle.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
24.1.2009 tapasin aviomieheni, 29.5.2009 valmistuin, 4.9.2009 menin naimisiin, 16.11.2009 syntyi Poika.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Avioliitto ja lapsi, eli perheen perustaminen ja valmistuminen ammattiin. Oman vartalon asteittainen hyväksyminen synnytyksen jälkeen. Nyt kroppa näyttää mielestäni siedettävältä - jopa naisellisen kauniilta!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En tiedä voiko sitä laskea omaksi epäonnistumisekseni, mutta masennuksen palaaminen elämääni on ollut ainakin suuri pettymys, jos ei ihan epäonnistuminen. Tavallaan saan syyttää taudin uusiutumisesta hieman itseänikin, koska näin jälkiviisaana voin todeta, että lopetin masennuslääkityksen viime vuoden alussa ihan liian nopeasti ja en ottanut jo ennen synnytystä alkanutta ahdistavaa oloa tarpeeksi vakavasti. Kaikki merkit olivat ilmassa ja kun kokonaisuutta tarkastelee, onhan vuosi ollut aivan hurjaa haipakkaa. En siis vieläkään ymmärrä, mikä merkitys kohtuudella elämässäni on. Ehkä se, etten osaa kuunnella itseäni ja säädellä voimavarojani on suurin epäonnistumiseni.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Raskausaika oli täynnä kaikenlaista huonovointisuutta ja juuri ennen synnytystä sairastuin raskausmyrkytykseen. Synnytyksen jälkeinen masennus diagnosoitiin joulukuussa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Auto, ihan ehdottomasti! Tosin sitä en ostanut yksin, mutta yhtä kaikki, auto on maailman paras juuri nyt!

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Pojan, Aviomiehen, siskon lapsien ja kissojen. Omakin tietysti!

13. Kenen käytös masensi?
Oma, Isosiskon ja äidin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseenhän ne menivät ja autoon sekä uuden kodon perustamiseen myös (ts. vauvaan).

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Aviomiehestä ja kaikkeen häneen liittyvästä, valmistumisesta ja vauvastakin loppuvuotta kohden olen ollut hurjan innoissani. Suukkomussukka Poika!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Noloa myöntää, mutta Kristiina Braskin "Kuivilla susta". Siitä tulee mieleen kesä, Lappeenranta, rakkaus ja mies. Kyseinen kappale soi nonstoppina radiossa tuohon aikaan.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi. Imetys ja masennus imeneet useita kiloja.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Selkeästi rikkaampi, kun valmistuin ja opiskelu loppui.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Nauttineeni elämän kauneudesta ja asioista, jotka ovat vain järjestyneet niin hienosti.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni, ahdistuneeni ja syöneeni herkkuja.

20. Kuinka vietit joulua?
Väsyneenä ensin anopin luona saunoen ja alkupalat syöden, myöhemmin sitten appiukon luona pääruokaa nauttien.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Rakastuin!!!!!

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
None.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei sellaisia oikein ole. Tuijotan mitä milloinkin sattuu tulemaan ja se on aika vähän se määrä, mitä tuijotan. Ruokaohjelmia ehkä eniten ja sitten leffoja.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En taida vihata ketään enää. Vihaan aina hetkittäin milloin mitäkin ja ketäkin, mutta tämä tunne ei kulje mukanani kestona.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Jaa-a. En muista kirjoja, vaikka niitä olen lukenut. Ei tule mitään mieleen, ja se jos mikä on, on erittäin hälyttävää!

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Ei sellaisiakaan oikein ole ollut. Mitä ihmettä?

28. Mitä halusit ja sait?
Rakkauden ja perheen, ammatin, paremman elintason.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Mielenrauhaa ja henkistä terveyttä.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tuuttaa tyhjää taas. Jaa, voisin tähän vastata, että Wrestler, koska kävimme katsomassa sen Aviomiehen kanssa ensitreffeillä!

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 29 vuotta ja taisin juhlistaa sitä ihan kotosalla. Kylässä oli perhettä ja pöydässä supernamia suklaakakkua Pikkusiskon leipomana!

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se, että raskaus ja synnytys olisivat sujuneet ilman niin kamalan suuria komplikaatioita.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Äitiysvaatteita ja tukisukkia. Tukisukat myös kesähelteellä, koska muuten olisivat jalat olleet sellaiset limpukat, että olisi jäänyt kävelyt siihen.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Pikkusisko, opinnot ja ystävät. Ei järjestystä näiden välillä, vaan nämä kaikki tekijät yhteensä.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Obama.

37. Ketä ikävöit?
Funkaa, Pikkusiskoa ja muutamia ystäviä.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Poika ja tietysti Aviomies. Aviomiehen mukana on tullut kourallinen ihania uusia sukulaisia.

Virta venhettä vie

2010-01-01T23:00:00.003+02:00

Hehkuvaa punaista valuu norona valkoiselle posliinille. Hetken hätäännys kerääntyy rintalastan päälle tykyttämään, mistä se valuu? Punainen kiemurtelee ja tekee verijokeen sivuhaaroja sekunnin sadasosissa. Vauva on saanut haavan jalkaansa. Veri pulppuaa pienestä pikkuvarpaan päällä olevasta haavasta kummallisen voimallisesti. Vauva on parahtanut itkuun, sätkii pullajaloillaan, liukastelee punaisessa jokisuistossa. Nostan huutavan vauvan pois altaasta, huomaan viiltävän särön posliinin pinnassa, se on syyllisyyden mallinen särö, revin oikealla kädellä vessapaperia mukaani ja kiikutan happivajetta keuhkoini nakertava huoli rinnassani lapsen hoitoalustan päälle. Kiedon lapsen pyyhkeeseen ja painan paperitolloa pienen varpaan päälle kääröksi. Verta tippuu tippoina lattialle, se värjää hoitoalustan ja lapsi huutaa. Minä kiedon pyyhettä, tunnen itseni idiootiksi, niin vajaaksi, tyhmäksihuonoksiepä-äidiksi ja kiedon pyyhettä yhä tiukemmin. Sillä on kylmä, sattuu enemmän kun on kylmä, huomaan ajattelevani, paperitollo on jo kauttaaltaan punaisten läiskien peitossa. Nakkaan sen lattialle ja käärin jalkaan sideharsoa. Se on liian suuri, kömpelö ja ei pysy sätkivässä vauvanjalassa. Lapsi on menossa paniikkiin, hitaammin kuin minä, mutta yhtä kaikki menossa. Huuto yltyy palosireeniksi, laskeenousee tasaisena äänivirtana. Nostan lapsen rintaani vasten, veri värjää paitaani pieniä pisteitä.

Vien vauvan olohuoneeseen. Istumme sohvalla, minä liekutan vauvaa, vai ehkä itseäni, liekutan liekutan liekutan ja hyssytän ja suhisen lapsen korvaan. Itku vaimenee nyyhkytykseksi ja minä tuijotan läppärin kelloa. Miksi mies ei tule jo kotiin? Miksi minä olen täällä yksin? Miksi minä olen vastuussa tuosta ihmisenrääpäleestä, joka repii sydämeni palasiksi rakkaudesta ja syyllisyydestä, näiden kahden mahdottomasta liitosta. Tutkin itseäni herkeämättä, etsin rakkautta kuin hullu ja kun tunnistan, nappaan tunteesta kiinni, pitelen sitä heikkopäisenä ja saan synninpäästön kuin Ave Mariaa lukeva katolilainen. Vauva rauhoittuu rintaani vasten, raukkaparka muita äitejä sillä ei ole, minä puristan jalkaa ja tyrehdytän kamalaa välikohtausta pois tietoisuudestani. Ovi käy, mies astuu olohuoneeseen ja tuo mukanaan järjen.

Seuraavana päivänä vauvan jalassa on kiinniumpeutunut pieni viilto. Säälittävä palkeenkieli on menettänyt merkityksensä kuin yön synnyttämä pelkotila katoaa aamunkoiton ensimmäiseen säteeseen. Jäljellä uupumus, huohottava todellisuus. Tässä minä olen, tämän kaiken keskellä, enkä tunnista vessanpeilistä takaisin tuijottavia silmiäni. Hullunsilmät, väsyneet aukot. Sinähän voit jo paremmin, sanoi anoppi, kun peitin kaiken touhukkaan reippauden alle. En valehdellut, sanoin etten voi.

Ei, se ei mennyt niin

2009-12-15T16:10:00.003+02:00

Oven napsahdus kaikuu rappukäytävässä. Kuulen vaimeasti ystävien korkokenkien kilkkaavan askel askelmalta omiin koteihinsa. Minä jään oven toiselle puolelle, käsivarsillani kuukauden ikäinen poikavauva. Jossain on aviomies, me emme puhu toisillemme. Olen kaksi tuntia kertonut tarinaa traumaattisesta synnytyksestä, kaikki voimat imeneestä raskausajasta ja ensimmäisestä vyöryttävästä kuukaudesta lapsen kanssa. Tarina on kerrottu siitä, miten kaikki voi mennä pieleen. Olen kertonut sen ystävilleni samalla imettäen vauvaa, silittäen hänen untuvatukkaista kalloaan, katsonut hymyillen ja hyväksyen poikaa, juonut lasista kulauksen PepsiMaxia, kuunnellut järkyttyneet huokaukset ja pahoittelut, avannut pienet vauvanvaatekääröt ja lopulta syönyt tuliaispatongin katsellen poikaa hänen ollessaan ystävän sylissä. Ystävä odottaa toistaan, minä tiedän etten koskaan halua toista. En selviydy yhdestäkään. Perheeni on hajoamassa ensimmäiseen kuukauteensa.

Istuimme klinkkerilattiaisen huoneen pienen pöydän ääressä keskustelemassa "tilanteestamme". Lääkäri ei ollut huolissaan, jätti reseptin kirjoittamatta ja oli vakuuttunut masennuksen väistyvän muilla keinoin. Itkin toivottomuuttani pieni poika käsivarsillani, rinta paljaana roikkuen, maitoa valui lapsen suupielestä mustalle mekolleni. Lääkäri ei ollut huolissaan, koska istuimme siinä, koko perhe, avun piirissä. Huoli kosketti niitä perheitä, jotka eivät apua hakeneet. Massiiviset toimenpiteet kotiapuineen, psykiatrisine poliklinikoineen, vauvaperhetyöntekijöineen olivat tarjolla. Entä ne hetket, kun olen yksin, valun paniikkiin, inhoan lasta ja en pysty tekemään huutavalle käärölle mitään, vaikka järjen ääni päässä käskee. Sitä mietin siinä istuessani ja saan vastauksenkin. Tarvitsen kuulemma nyt paljon apua. Paljon.

Mitä minä tarvitsen, minä tarvitsen toivoa.

Sitä minulla ei ole, vaikka sain reseptin jännitysoireisiin, sain tukun papereita, sain lupauksen avusta ja toivoa on kuulemma paljon. Minä paranen, sanottiin. En usko sitä, haluaisin kävellä auton alle. Mutta Äiti ei voi kävellä auton alle, pitää imettää, vaihtaa vaippa ja seurustella, sylittää.

Lapsi on ihmeellinen. Rauhallinen, vähäitkuinen, täydellinen, tarvitseva ja rakastettava juuri sellaisenaan. Haluaisin jaksaa häntä niin kuin jaksan parempana hetkenäni, sylitellä pakahtuen. Haluaisin rakastaa enemmän. Haluaisin, etten olisi niin sairas aina. Haluaisin, että aviomieheni ymmärtäisi paremmin, vaikka ymmärtää ja osaa paljon. Haluaisin voida halata aviomiestäni tuntematta syyllisyyttä, halua lähteä pois, jaloista vaivoineni pyörimästä, pilaamasta tätäkin ilman valinnanvapautta. Haluaisin ettei kaikki hajoaisi käsiini, vaikka olen tehnyt parhaani ja enemmän. Pesin pyykitkin, uskotko?

Siksi

2009-11-11T13:42:00.004+02:00

Yön hämärässä energialamppu valaisee eteisen peilin eteen valopallon. Seison siinä pallon keskellä ja katson itseäni peilistä. Valkoinen ihoni on venynyt vatsan kohdalta rumpukummuksi, rinnat makaavat raskaina ylävatsan päällä. Olen pehmeän pyöreä joka kulmalta. Jos ihooni koskee, se painuu taikinamaisesti kasaan. Jos jätän sormeni hetkeksi paikoilleen, jää nahkaan painauma. Neste kudoksissa väistyy hetkellisesti puristuksen tieltä. Katson itseäni peilistä, käännähtelen, tarkastelen takapuoltani. Se on uhkeampi lantioluiden tehdessä tilaa pian syntyvälle lapselle. Nänneissäni on vaalennetun munakoison sävy. Varttani sivellessäni tajuan olevani kaunis. Olen valjastettu ikiaikaiseen naiseuden tehtävään. Minussa kasvaa uusi elämä, se ui kohdussani unimaassa vielä hetkiä. Hetkien määrää en osaa ennustaa, kukaan ei osaa, mutta jonakin minuuttina hetki muuttuu sellaiseksi, että uusi elämä päättää matkata pois häpyni suojista.

Mutta nyt, ennen sitä kaiken mullistavaa syntymän hetkeä, tajuan kipeästi taistelleeni koko raskausajan tätä ihmettä vastaan. En ole hyväksynyt vartaloni reaktioita, en sen asettamia vaatimuksia, en mitään mikä raskaudessa on kaikin mittapuiden mukaan laskettuna vielä normaalia. Olen ollut pahoinvoiva hormoneista, kipeä selästäni ja nivusistani, turvonnut nestekellukka, väsynyt, univaivainen ja siis yhtä kaikki - minä olen ollut raskaana. Raskaana niin, että se on näkynyt ja tuntunut todelta. En ole ollut sairas, vaikka sairautena olen sen kokenut. En väheksy matkani varrella käytyä taistelua, en omia reaktioitani, en ahdistustani, enkä liioin raskaudesta kummunnutta päivänvaloon astunutta sisuksissani uinunutta raakaa itseinhoa. Se olen ollut minä jokaisessa hetkessä, se on ollut minun ja vauvan matka. Raskas matka, vaikea matka. Nyt tajuan kirkkaasti, että matkan vaikeus on johtunut ennen kaikkea taistelusta raskausoireita vastaan. Raskauden mukanaan tuomat vaivat vievät energiaa itselläänkin, mutta ne uuvuttavat, jos niitä ei hyväksy osaksi omaa niin kipeän tärkeää kokemusta äidiksi tulemiseksi.

Omaa itseä on rakastettava silloinkin, kun sen rakastaminen on vaikeaa. Kukaan ei ole sanonut, että elämässä kaiken tulee sujua ilman railoja. Kukaan ei luvannut sitä myöskään katsoessani raskaustestin kahta viivaa. On turha kysyä miksi, on vain hyväksyttävä, että siksi. Tunnen kaihoa koko raskausaikaa kohtaan, tunnen häpeää, että en ole pystynyt nauttimaan, vaikka tiedän ettei ole hävettävää. Ymmärrän, että mullistus äidiksi kasvamiseksi on ollut niin suurta, että se on vienyt suuren osan raskausajan nautinnosta mukanaan. Silti häpeä nousee, ja tunnistan sen. Tunnen myös huonoa omaatuntoa. Kärsikö lapsi? Ei tietenkään, minähän olen rakastanut häntä koko ajan. Tunsiko lapsi, että minä tunnen huonosti? Ehkä tunsikin. Mihin se on vaikuttanut? En jaksa miettiä, en usko, että sillä on väliä.

Uskon, että me molemmat tiedämme käyneemme yhdessä läpi viidakon. Viidakon laidalla seisoo nyt kaksi, toisiinsa kietoutuneina, emo ja poikanen, hieman puuskuttaen kaikesta paineesta. Minä sivelen vatsaani, katson peilikuvassani näkyviä turpeita kasvojani, huulet kuin Joliella ja hymyilen. Vielä ehdin helliintyä itsestäni ja pienestä sisälläni. Ehdin hyvin. Hetki hyväksymisen äärellä on hetkistä vapauttavin.

Olen valmis.

Pelkoa ja syyllisyyttä Helsingissä

2009-11-07T15:33:00.003+02:00

Sikainfluenssa. Jep. Kamala syyllisyys ja kamala pelko samaan aikaan. Entäjos? Selitys kuuluu näin:

1) Tiistaina menin illalla kahden työkaverini kanssa katsomaan teatteriesitystä. Toinen kertoi narikoiden luona, että on ollut hitusen flunssainen viime aikoina, mutta kuumetta ei ole. Samaan hengenvetoon hän totesi, että hänen äidillään oli todettu kuumeeton sikainfluenssa, josta äiti oli tosin jo parantunut. Vitutti. Miksi tämä nainen tuli flunssaisena tapaamaan raskaana olevaa ystäväänsä? Ei tietenkään ollut edes todennäköistä, että hänellä olisi ollut - ihan terveen oloisella ihmisellä - sikainfluenssa, mutta miksi hän (vielä sairaanhoitajana) otti edes riskin? Olisi edes varoittanut. Päätin kuitenkin olla hysterisoitumatta tilanteesta, mutta en halannut ystävääni enkä muutenkaan ollut lähikontaktissa hänen kanssaan - varuilta. Tarttumisriski oli siis jota kuinkin samaa luokkaa kuin ratikkaan meneminen tai kaupassa käynti. Yleisissä paikoissahan joku voi yllättäen vaikka pärskäyttää päälle ilman ennakkovaroitusta ja mitään ei ole tehtävissä, jos possu vaanii ysköksessä.

2) Lähdin keskiviikkona ystäväni järjestämille kestovaippakutsuille erään vauvakkaan ystäväni kanssa. Olin unohtanut koko eilisen possuepisodin autuaallisesti, enkä kokenut olevani taudin mahdollinen salainen kantaja. Pidin vauvaa hetken sylissänikin kutsuilla ajattelematta asiaa sen enempää. En osannut ajatella entäjos-vaiheeseen saakka. Entä jos olinkin saanut tartunnan edellisenä päivänä, mutta en vielä tiennyt siitä? En kerta kaikkiaan tajunnut riskiä, enkä ottanut sitä huomioon. Asia vaan unohtui ja se ei ole minkään sortin selitys, koska...

3) ...perjantaina, eli eilen, kurkkuni kipeytyi ja tunsin flunssaisen vilunväristyksen ympäri kroppaani. Yöllä kurkkukipu yltyi ja kipeytyminen varmistui: minulla ON jonkin sortin virus, mutta ONKO se pikku naskin näköinen - sitähän en voi tietää. Kuumetta ei mitattaessa ollut, mutta kurkku oli karhea, lihakset näytyneet ja vilu väreili pitkin vartaloani. Soitin terveysneuvontaan, jossa sairaanhoitaja ei ollut kovin huolissaan, sillä oireeni ovat kovin lieviä ja eivät siten ihan vastaa sikainfluenssan oirekuvaa. Käskivät kuitenkin ottamaan yhteyttä Laakson influenssa-asemalle, jonne sitten soitettuani minut neuvottiin menemään. Lääkäri rauhoitteli, että todennäköisesti minun oireeni viittasivat lievään perusflunssaan ja sikainfluenssatartuntaa oli tässä vaiheessa aika turha epäillä. Raskauden vuoksi kuitenkin minulle tehtiin H1N1-testi, jonka tulokset saan tosin vasta tiistaina.

Kuume ei ole edelleenkään ollut nousujohdanteinen, mutta olo on flunssainen. Pahempaa on kuitenkin henkinen olotila: ENTÄ JOS minulla kuitenkin on sikainfluenssa ja ENTÄ JOS olen tartuttanut sen ystäväni vauvaan? ENTÄ JOS riskiryhmiin kuuluvina ihmisinä tauti todellistuu sekä minulla että pienellä vauvalla ja ENTÄ JOS se aiheuttaa niitä kuuluisia komplikaatioita: keuhkokuumetta, vakavia hengitystieinfektioita ja pahimmassa tapauksessa... Ei. En kirjoita tänne sitä. Mutta se on mielessäni. Minä pelkään ja olen vihainen itselleni. Miksi en tajunnut tätä keskiviikkona ja sanonut ystävälleni, että olen mahdollisesti ollut tekemisissä sikainfluenssan kanssa?

Tiedän kyllä, että vaara vaanii joka kulman takana ja jos pelkää sairastuvansa tai sairastuttavansa toisia ihmisiä, ei oikeasti voi liikkua missään julkisessa paikassa. Ainut vaihtoehto olisi lukkiutua neljän seinän sisälle ja valella itsensä desinfiointiaineella. Tiedän kyllä siis, että tällaisia ajatuskulkuja on täysin turhaa kieputtaa päässänsä, koska se MISTÄ tauti kenellekin tulee (jos edes on tullut), on täysin mahdotonta selvittää. Sen voi saada ihan mistä vain, milloin vain. Tauti voi tarttua oireettomastakin kantajasta ja eihän oireeton osaa ajatella välttävänsä ihmismassoja - eikä se edes ole normaali elämässä mahdollista. Emme me voi pelkojemme uhreina kieltäytyä elämästä elämiämme. Vaikka järkeni kuinka perustelee minua rauhoittumaan, se on silti äärimmäisen vaikeaa. Se on vaikeaa, koska mielessäni vaaniva ENTÄJOS ei jätä minua ennen tiistaita rauhaan.

Minua ei rauhoita vertailut normaaliin kausi-influenssaan ja sen aiheuttamiin kuolemiin joka vuosi. Ero kausi-ifluenssan ja possuflunssan välillä on juuri siinä, että kausi-influenssa tappaa heikkokuntoisia ja vanhuksia, sikainfluenssa perusterveitä aikuisia. Se ON poikkeuksellista ja se ON pelottavaa. Pelon lietsominen lehdistössä ei mielestäni ole täysin aiheetonta. Se, että tautiin kuolee perusterve 8-vuotias torniolaistyttö, se jo yksin saa mielen mustumaan ja aiheellisen kauhun nousemaan minussa. Peruskausi-influenssa ei korjaa satoa lapsissa tai aikuisissa. Samalla tietysti voidaan todeta, että kuolemantapaukset ovat molemmissa influenssatyypeissä sairastuneisiin (todennäköisyys on oikeasti naurettavan pieni) verrattuina erittäin harvinaisia ja suurin osa tietysti selviää taudista kuin taudista vain potemalla sen tavalliseen tapaan. Kuoleman mahdollisuus on silti se suurin ja pahin ENTÄ JOS.

Pelko ja syyllisyys. Paha mieli. Tiistaita odotellessa ja yrittäen keskittyä johonkin muuhun.

Liian paljon sekunteja laskettavaksi

2009-11-01T14:23:00.003+02:00

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Sain vatsataudin torstain ja perjantain väliseksi yöksi. Olo oli ollut outo jo Funkan vierailun yhteydessä torstai-illalla, mutta todellinen tsunami hyökyi lainehtivana oksennuslammikkona pitkin kylpyhuonettamme vasta aamuyöstä. Se tuli niin voimalla, että en saanut kaikkea osumaan pönttöön. Jälkeenpäin suihkuttelin kylpyhuonetta rippeistä puhtaaksi ja painelin sänkyyn kylkiasentoon. Polttava kipu hellitti pian toimituksen jälkeen ja sain untakin. Joka tapauksessa tapaus sai mieleni mustaksi. On ollut luvattoman huono olo muutenkin, ei jaksa mitään ja sitten kostetaan vielä vatsataudillakin.

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Masentaa. Olen kaiket päivät yksin kotona, turvotuksesta ja männä vatsataudista aiheutuvan väsymyksen vangitsemana, yksin tuijottamassa kotimme seiniä, laskemassa sekuntejaminuuttejatunteja seuraavaan mitäänsanomattomaan hetkeen. Vaikea piristäytyä, kun ei voi tehdä paljon mitään. Jos teen, turpoan lisää, tai ainakin sattuu niin paljon enemmän, että jään joka tapauksessa miinukselle. Jotenkin tässä loppuvaiheessa on ollut vaikea hyväksyä kropan valitusta. Alan kai olla niin väsynyt yhdeksän kuukautta kestäneeseen epämukavuuteen, että mielialani laahautuu väkisinkin löysänä littinä maata pitkin. Suunnittelin lähteväni joululahjaostoksille, kun kapitalismi saa taas kerran kukoistaa joulusanomaansa meille kuluttajille sunnuntaisinkin. Käyn mielessäni taistoa: piristäisikö ihmisten ilmoille meneminen vai veisikö mehut ensi viikosta? Toisaalta, ketä kiinnostaa? Mehuja nyt ole muutenkaan niin paljoa, ettei niiden parin pisaran valuminen turhuuden toreille tässä konkurssissa enää mitään tee.

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Mitä nainen siis tekee, kun on tylsäämasentavaa? Menee laittamaan tukan koreaksi kruunuksi, meikkaa itselleen silmät ja nauravan suun, pukee ylleen jotakin kaunista meikkiin sointuvaa ja lähtee sinne ostoksille, kaiken uhallakin. Onneksi ensi viikolla on suunniteltua ohjelmaa tiedossa useammalle päivälle. Lisäksi J on pitkillä vapailla aina torstaista sunnuntaihin. Loppuu tämä kaamostelu.

Lopuksi: syntyisi jo. Hitsi, vauvan oma huonekin on niin vietävän nätti, että sietäisi saada asukkaan jo! Ja minä haluan painaa Pullan vasten itseäni, katsoa silmiin ja sanoa: SINUA ON ODOTETTU.

Ongelmainen valas valittaa - vol. 1089

2009-10-11T17:12:00.006+03:00

Neuvolassa käyminen ottaa voimilleni. Raskauden alkuvaiheessa käyntejä oli harvakseltaan ja sain ymmärtää heti alkumetreillä, että ne tulisivat keskittymään hyvin vahvasti eri arvojen mittaamiseen, ei tulevan äidin kohtaamiseen. Pahinta on kuitenkin painon seuranta: puntarin lukema oli eka neuvolakäynnillä jotakin niin järkyttävää, että se saman tien ponnautti pintaan vanhan syömishäiriön ja alkoi tehdä raivostuttavaa nakertavaa työtä minussa. Koko raskausaika on ollut itseinhon ja itsehyväksynnän energiaa vievää vuoropuhelua. Painostani ei ole huomautettu neuvolassa kertaakaan, eikä se itse asiassa ole raskauden edetessä noussut kuin hyvin maltillisesti. Osa painokertymästä kun on reippaan turvotuksen ansiota ja siitäkään huolimatta painoa ei ole tullut paljoa - tosin turvotus alkoi heti hedelmöityksestä ja se on sen jälkeen pysynyt tasaisena vaihdellen muutamia kiloja edestakaisin - toisina päivinä olen siis tosi turvoksissa ja toisina päivinä "vain" turvoksissa. Syyt ja selittelyt eivät juuri kuitenkaan auta: olen omasta mielestäni epäonnistunut raskaudessani, koska olen liian painava - samapa se, mistä paino koostuu. Olen alun alkaenkin - turvotuksesta ja raskaudesta huolimatta - ollut ylipainoinen ja se fakta on elämässäni jotakin sellaista, jota en kykene mitenkään hyväksymään.

Neuvolaan meneminen aiheuttaa joka kerta mieletöntä stressiä, josta olen kyllä avoimesti siellä puhunut. Tämä stressi sitten johti lopulta siihen, että verenpaineeni alkoivat piiputtaa punaisella - satun kaiken kukkuraksi olemaan kamala verenpainemittauksen jännittäjä. Raskausmyrkytystä epäiltiin jossakin vaiheessa, kun virtsanäytteestä löytyi hippunen proteiinia ja paino oli turvotuksen vuoksi kohollaan, mutta Kätilöopistoreissun tarkistusten kautta todettiin, että kaikki näyttäisi olevan suht kunnossa. Toki jouduin välittömästi seurantaan ja mittaamaan paineita kotona. Kotimittauksissa verenpaineet ovat olleet täysin normaalit ja proteiinikin on pysynyt näytteistä poissa. Jäljellä on vain vittumainen turvotus, jota tälläkin hetkellä on ennätysmäärä. Ei tunnu laskevan, vaikka tekisin mitä. Neuvolassakin joudun juoksemaan kaksi kertaa viikossa varmuuden varalta ja se, jos mikä, aiheuttaa lisästressiä. En vain kertakaikkisesti pysty hyväksymään painoani. Se on taas kaksi kiloa enemmän kuin perjantaina ja tiedän järjellä sen johtuvan nesteestä, mutta se ei auta. Se ahdistaa silti. Ja huomenna on taas neuvola, eli tiedossa stressiä stressin perään.

En oikein tarkalleen osaa sanoa, miksi raskaana ollessa naiselle tulee hirvittävän paljon paineita. Omaa raskauttaan - oireita, vatsan kokoa, painon kertymistä jne. - tulee vertailtua mielessä kanssasisarien vastaaviin ja koettua jatkuvaa huonommuutta. Ehkä asiaa edesauttaa se, että raskautta kommentoidaan aika siekailematta.

Sinulle ei juuri ole kertynyt/on kertynyt painoa raskausaikana.
Kuinka paljon sinulle on kertynyt painoa?
Oletko voinut hyvin? Minun tuttavallani ei ollut MITÄÄN vaivoja KOKO raskausaikana!
Ei MINULLA vaan ollut noin paljoa turvotusta!
Oletko muistanut liikkua? Liikuntahan tekee hyvää!
Vatsasi on liian pieni/liian suuri viikkoihin nähden.
Voi voi, sitä ollaan aika muodokkaana!

Ja kommentoinnin lisäksi kaikissa raskautta esittelevissä infolehtisissä ja kirjoissa kuvissa olevat raskaana olevat naiset ovat normaalipainoisia tai pikemminkin erittäin hoikkia, joiden vatsat ovat pinkeän pyöreän täydellisiä ja joilla ei ole raskausarpia, turvotuksia tai kolotuksia. Mihin tällä pyritään? Toki vaivoista kerrotaan avoimesti, mutta niitä ei esitellä. Se on hiukan kuin verenpainemittarin pakkausselosteessa olevat kuvat mittarista: esimerkkilukemat ovat aina normaaleja, vaikka voisi olettaa, että verenpainemittarin kotiin ostavalla ihmisellä todennäköisesti on arvoissa jotakin vikaa, jonka vuoksi voisi olla mukavampi nähdä esitteessäkin jokin muu kuin täydellinen arvo. Kuvat kertonevat sen, mihin tulisi pyrkiä, mutta raskaudessa se ei aina ole mitenkään mahdollista. Asioihin voi vaikuttaa hyvin vähän tai ei juuri ollenkaan. Kaikki painokertymä ei suinkaan välttämättä ole järkyttävän syöpöttelyn syytä, niin kuin suurin osa kuvittelee. Toisille voi tulla paljokin painoa nesteiden vuoksi. Raskauden takia pyöristynyttä paheksutaan ja pidetään lähtökohtaisesti huonona ja laiskana, repsahtaneena ihmisenä. Kuinka monen naisen olen kuullutkaan sanovan, että "minä en ainakaan raskausaikana aio lihoa!". Koko raskausaika tuntuu välillä suoritteelta, jota eivät neuvolan mittaamiseen keskittyneet tapaamiset todellakaan helpota.

Kuin kruunaamaan tätä paineella kyllästettyä odotusaikaa neuvolasta saatu raskausaikaan, synnytykseen ja vauvan hoitoon keskittyvä dvd oli aivan käsittämättömän kamala. Esimerkkiperheiksi oli valittu suomenruotsalainen erittäin hyvin toimeentuleva ja kliinisen täydellinen kolmikymppinen pariskunta, suomalainen kolmikymppinen hyvin toimeentuleva pariskunta ja yksi täydellisen onnellinen yksinhuoltajaäiti, jonka yksinhuoltajuutta ei tosin käsitelty mitenkään koko dvd:n aikana. Kaikki esimerkkivanhemmat olivat normaalipainoisia, suhteellisen hyvännäköisiä ja erittäin normaalin oloisia. Ongelmiin viitattiin, mutta lähinnä huumorilla höystettynä. Dvd tuntui ihan kamalalta herjalta koko lapsen saamisesta. Kaikki eivät ole hyvin toimeentulevia, kaikilla ei ole parisuhdetta - tai se ainakaan ole heteroparisuhde - ja kaikilla nyt vaan ei ole kaikkea muutenkaan. Missä realismi? Kaiken kukkuraksi raskausaikaa, synnytystä ja vauvan hoitoa kuvattiin vielä fiktiivisen tarinan avulla, jossa päähenkilöinä olivat - yllätysyllätys - kolmikymppinen hyvin toimeentuleva pariskunta, joilla oli täydellisen kaunis koti kuin suoraan sisustuslehdestä. Vaimo oli kaunotar, mies ihan mukiinmenevä, mutta molemmat hoikkia ja terveitä täydellisyyden perikuvia. Voi kiesus. Yritä siinä sitten samaistua. Olemmehan mekin kolmikymppisiä, ihan hyvin toimeentulevia (vaikka yhteistuloillamme ei Karibian lämpöön kerran vuoteen matkatakaan) ja meillä on kaunis koti. Silti samaistumispinta-ala jäi kapeaksi. Koen itseni vähimmässä määrin täydelliseksi, itse asiassa koen itseni epäonnistuneeksi läskipalloksi, joka joutui sairauslomallekin ennen aikojaan töistä (totta, olen ollut viimeiset kolme viikkoa kipeytyneen selän takia kotona ja töihin en tule siis enää palaamaan ennen äitiyslomani alkua), joka ei pysty iloitsemaan edes raskausajastaan. Itse asiassa vihaan koko raskautta. Ainoa lohtu on pian syntyvä lapsi, jonka vuoksi koko tämä älyttömyys on perusteltavissa. Onneksi saan lapsen kaiken tämän kärsimyksen jälkeen! Onneksi palkinto on niin suuri! Mietin vain dvd:tä katsellessani niitä kaikkia tuhansia suomalaisia odottavia äitejä ja isiä, joiden tilanne on meidän tilannetta hurjasti huonompi: työttömyys, mielenterveys- ja/tai päihdeongelmaiset, yksinhuoltajat, nuoret jne. Minun ongelmani ovat hyvin vahvasti päänsisäisiä, mutta on paljon odottavia, joiden ongelmat ulottuvat paljon laajemmalle. Missä heille samaistumispinta-alaa, jos sitä en löydä minäkään, vaikka löyhästi kohderyhmään kuulunkin.

Kuluisipa aika nopeaan, että voisin synnyttää tämän lapsen ja aloittaa laihduttamisen. Tiedän, että tärkeintä olisi käsitellä itseinhoa, mutta minä huomaan päivät pääksytysteni haaveilevani ainoastaan laihduttamisen vapauttavasta voimasta. Suloisen itsepetoksen ja pakoilun makua, sanoo valittava valas.

Pullantuoksuinen arki

2009-08-30T17:00:00.004+03:00

Elämä asettuu uomiinsa. Uusi koti on lastenhuonetta lukuun ottamatta valmis ja kaunis. Oikea aikuisten koti. Uusi kotikerrostalo on keveänkeltainen ja herkän vakaa. Hyvä talo asua. Vauva kasvaa tormistuen vatsassani, potkii niin, että koko maaru möyryää ja hölskyilee. Nukkuminen sujuu enää kyljittäin, turvotus on jokapäiväistä ja tekee olosta melko turpeanpullean. Päivä päivältä välitän siitä vähemmän. Tämä on nyt tällainen vaihe elämässäni, koittaa sitten sekin vaihe, kun muoto on sorjempi. Silti liian usein inhoan pyöristynyttä olemustani ja pohdin synnytyksen jälkeistä helpotusta siitä, että saan olla taas oman itseni emäntä. Saan vapaasti laihduttaa, syödä italialaisia juustoja ja juoda lasin punkkua illalla, jos mieli siihen suuntaan halajaa. Vauva tuntuu toisinaan loiselta, joka imee kaiken energian minusta ja pakottaa tekemään asioita siten, miten en niitä muutoin tekisi. Lepäämään, kun tekisi mieli touhuta; syömään, vaikka tekisi mieleni keventää. Hyvää harjoitusta eittämättä vauva-arkea varten. Itsekkäät minäpäivät ovat ohi ikuisesti. Tahtipuikkoa heiluttaa jälkikasvu, jo nyt. Toki Pullan ulkoistamisen jälkeen on tahtipuikko minunkin kädessäni, onhan vastuu vanhempien ja minulla muitakin rooleja kuin äidin rooli. Sitä paitsi olen täysin valmis siihen, että itseni ymärillä pyörimisen sijaan saan pyöriä nyt jonkun toisen navan ympärillä.

Samaan aikaan, kun Pullan raskausaika aiheuttaa negistunteita, se saa minut myös herkistymään ja onnellistumaan. Tavallaan käpertymään itseeni, tulevaan äitiyteen. Touhukas potkiminen saa joskus kyyneleet silmiin ja mielikuva pyöreäposkisesta vastasyntyneesta heittämään sydämen volttia. Oikeastaan minulla on ikävä pientä Pullaa. Kun hänestä on liikkumisen myötä tullut oikea ihminen, kaipaan häntä syliini hellittäväksi. Ystävien ja siskon vauva-arki on tullut hyvin lähelle ja käsitykseni siitä on todella nimensä mukainen: arkinen. En kuvittele kummoisia, en toivo romanttisia. Kaipaan nimenomaan arkea: vauvan itkua, pyllypyykkiä, vaippoja, sinkkivoiteita, synnytyksestä kipeätä alapäätä ja sitä kaikkea maidon tuoksulla kuorruttunutta tavallisuutta. Jo äitiytyneiden itseriittoiset ja kaikkitietävät kommentit saavat ärsyyntymään. "Kyllä se sitten on elämä erilaista, kun tuo tuolta putkahtaa ulos!" No shit. Siihenhän tässä tähdätään, ei siihen, että kaikki olisi samanlaista kuin ennen. Jos haluaa kaiken säilyvän ennallaan, ei varmaankaan kannata tehdä lapsia. Hyvää tarkoittavat neuvotkin on yllättävän helppo naamioida vittuuntuneeseen viittaan. Naureskellaan sille, että en vielä toisen lasta hoitaessani osaa ottaa jokaista yksityiskohtaa huomioon. Tässä eräänä päivänä nukutin Isosiskon nuorimmaista parvekkeelle ja kun koti kerran on meille uuden uutukainen, en tiennyt entuudestaan parvekkeen ovien sulkeutumismekanismien jämäkkyyttä. Ovipa sitten kolahti kiinni laittaessa niin, että vauvi rääkäisi itsensä uudestaan hereille. Se herätti suurenmoista riemua kahdessa jo äitiytyneessä. Sitä sitten siinä riehkattiin pitkään, että kuinka sitä vaan "oppii ennakoimaan kaikenlaista ja kokeilemallahan ne jutut selviää, että hehehehehe, semmoista se on, kun KAIKKI pitää huomioida ja opetella uusiksi, hahahhahaha, koitapa sitä toista ovea jos menisi hiljempaa kiinni, hihhhihhhiii". Ja voi jeesusmaaria sentään niiden vaihdettujen yhtenäistä ymmärrystä ja vahingoniloa olleiden katseiden määrää. Vauvan hoitaminen ei ole ydinfysiikkaa ja mielestäni on itsestään selvää, että ennakoiminen kuuluu yhtenä olennaisena osana siihen. Olisi jotenkin mukavampi, jos tuossa kohtaa ei olisi niin kovin nyt puututtu siihen oviosuuteen, vaan annettu kannustavaa palautetta siitä, että olin nukuttamassa vauvaa ja opettelemassa itsellenikin hyvin tärkeää taitoa tulevaisuutta varten. Kuten taas kolmas ystäväni, joka antoi kehuja siitä, kuinka hyvin vaihdan vaippaa ja hoidan hänen pikkuistaan heidän vieraillessaan meillä tuossa taannoin. Tuli hyvä mieli, vaikka tiedän olevani auttamattoman kömpelö pienien vaatteiden pukemisessa päälle. Yhtä kaikki, harjoitus tekee mestarin ja raskaus loukkaantumisherkäksi.

Viikkoja on nyt plakkarissa 28+3. Synnytyksen lähestyminen tuntuu vain helpottavalta, ei ollenkaan pelottavalta. Odotan kovasti sitä kipua ja kaikkea kauhuakin. Olkoon synnytys siis millainen hyvänsä, en aio lietsoa itseäni minkäänlaiseen etukäteisolettamustilaan. Hienointa siinä joka tapauksessa on se, että siihen päättyy pitkä odottaminen ja saamme nähdä Pullan ensi kertaa. Synnytyskokemuksia on juuri yhtä monta kuin on äitiäkin, joten omaansa on turha verrata muihin ja yrittää sitä kautta ennakoida tulevaa. Toki otan selvää perusasioista ja valmistaudun tapahtumaan mitä erilaisimmin keinoin, mutta en aio orjallisesti suunnitella kaikkea valmiiksi ja treenata itseäni psyykkiseen ylikuntoon. En usko, että mitään tuntematonta varten edes pystyy kokonaisvaltaisesti harjoittelemaan. Perusasiat, kuten sanoin, otetaan haltuun siten miten kyetään, loppu menee omalla painollaan. Pullalle täytyy antaa tilaa maailmaan tulolle myös.

Tämä viikko on vauvan odottamisen lisäksi täynnä muutakin odotusta. Hääpäivämme on perjantaina. Vihkiminen tapahtuu maistraatissa Pikkusiskon ja hänen miehensä läsnäollessa. Perjantaille ei ole sen kummempia suunnitelmia, mutta lauantaina lähdemme J:n kanssa Tallinnaan kylpylähotelliin yhdeksi yöksi minihoneymoonille. Varsinaiset hääjuhlat isommalle vierasporukalle järjestämme vasta ensi kesänä, kun minäkin voin laittaa päälleni hääpuvun ja olla tyytyväinen uumaani. Olemme varanneet ensi kesälle kirkon avioliiton siunaamista varten ja juhlapaikkakin on varattu. Se pitää vain vielä käydä tarkistamassa ja vahvistamassa sitten varaus. Ensi kesän häät tulevat siis olemaan melko perinteikkäät, ja tämän viikkoinen vihkiminen pienimuotoinen intiimi tilaisuus. Vihkimisen jälkeen muuttuu siis sukunimeni ja luonnollisesti siviilisäätyni. Voi kuinka hyvältä ne molemmat tuntuvatkaan! Vauva- ja häähumussa on hyvän turvallinen olla.

And justice for all

2009-07-24T21:37:00.003+03:00

Hämmästyksekseni huomasin, että olen saanut uuden, ei toivotun lukijan ja tämä merkintä on osoitettu nimenomaan tälle uudelle lukijalleni, Päiville. En voi kun suureen ääneen ihmetellä, miten sinulla on otsaa tulla lukemaan minun blogiani minun henkilökohtaisesta elämästäni, vaikka meidän keskinäiset välimme ovat menneet poikki jo vuosi sitten? Olen omasta mielestäni tehnyt kaikin tavoin toiminnallani selväksi, että en ole kiinnostunut korjaamaan välejämme, enkä olemaan kanssasi missään tekemisissä. Olen menettänyt sinuun luottamukseni totaalisesti ja en voi millään tahdolla ymmärtää, mikä saa sinut olemaan kiinnostunut minun elämästäni ja ilmoittautumaan lukijakseni. Enkä itse asiassa edes ole halukas sitä sen enempää pohtimaan.

Toki blogini on julkinen ja sitä saa periaatteessa lukea kuka tahansa. Silti minulla blogin kirjoittajana on oikeus myös tarvittaessa määritellä, kuka minun elämääni koskevia postauksia lukee ja kuka ei. En koe millään tavoin luontevana jakaa bloggaamalla omaa elämääni, jos tiedän sinun lukevan ajatuksiani. Minulla on myös täysi syy pelätä, että paljastat toiminnallasi henkilöllisyyteni. Blogi on minulle henkireikä ja lukijani minulle tärkeä nettiyhteisö. En halua kuitenkaan sinun kuuluvan tuohon yhteisöön. Joten pyydänkin, että lopetat blogini lukemisen ja seuraamisen välittömästi. Jos et tätä tee, laitan blogini salasanan taakse. Toivon, että kunnioitat minun tarvettani kirjoittaa julkista blogia anonyymisti ja poistut takavasemmalle, vaikka et aikoinaan ystävyyttämme kunnioittanutkaan, etkä nyt minun yksityisyyttäni. Kiitos.

Otin raskaasti

2009-07-22T20:00:00.003+03:00

On niin negatiivinen olo tällä hetkellä kaiken maailman fyysisten vastoinkäymisten vuoksi, että varoitan kaikkia seuraavasta merkinnästä, joka tulee olemaan pelkkää valitusta raskauden huonoista puolista. Ei pidä siis erehtyä luulemaan, että koko raskausaikani olisi ollut yhtä kärsimystä, luonnollisesti näin ei tietenkään ole, mutta koen vain tällä hetkellä tarvetta kirjata ylös kaiken ikävän. Olen niin väsynyt juuri nyt ja vittuuntunut tästä paskaolosta, joka taas tällä viikolla on odottavan äidin kellistänyt sänkyyn. Annan siis palaa, lukekoon ken halajaa.

Käytännössä aamupahoinvointini (mikä harhaan johtava nimike tuo onkaan - AAMUpahoinvointi - pikemminkin kolmen kuukauden kesto-oksennustauti olisi osuvampi) alkoi hedelmöityshetkestä. Samaan aikaan kroppani riemastui hormonikoskesta siihen malliin, että täräytti heti kättelyssä ainakin viitisen kiloa nestettä joka koloon. Itse asiassa nestettä todennäköisesti oli enemmänkin, koska parissa viikossa aiemmin tammikuussa lääkkeiden lopettamisen seurauksena laihtumisesta löysäksi lässähtänyt talvitakkini oli taas tiukka. Tunsin oloni heti alkumetreistä tukalaksi ja hyvin raskautetuksi. Kuin kruunuksi myös jo valmiiksi suuret hinkkini päättivät valmistautua tulevan muksun tuloon terästämällä kokoa ainakin kuppikoon ellei kahden verran. Vielä toukokuun lopussa pidettyjen valmistujaisten aikaan olin kuin ilmapallo: höttöistä nesteläskiä koko kroppa pullollaan. Suoraan sanoen en todellakaan ollut mikään viehättävä näky ja kaikki juhlissa otetut kuvat voisin haudata seitsemän sylen syvyyteen. Tosin se tarkoittaisi näin digitaaliaikana läppärin hautaamista, joten jääköön tekemättä. Toivon, että joskus tulevaisuudessa kuvat eivät aiheuta samanlaista suurta angstia, vaan voisin katsoa niitä pikemminkin ymmärtävään ja empaattiseen sävyyn. Nyt se ei kuitenkaan vielä onnistu. Kuvat aiheuttavat minussa vastenmielisyyttä, raivoa ja epäreiluuden tunteen. Miksi toiset naiset raskaana ollessaan hehkuvat naisellisuutta, paksua tukkaa ja persikkaihoa ja voivat esitellä söpöä pikku kiinteää raskauspallukkaansa onnesta ylpeinä, kun taas toiset näyttävät paskaisine tukkineen, finneineen, turvotuksineen ja pahoinvointeineen aivan järkyttävän kammottavilta, puhumattakaan siitä kuinka kammottavalta olo tuntuu? Miksi miksi miksi elämä on tässäkin suhteessa niin epäreilu?

Turvotus on ikäänkuin mennyt ja tullut kuin kutsumaton ikävä vieras. Välillä olen ollut varsinainen nakkisormi, toisina viikkoina niukasti solakampi ja ihmismäisempi. Jossain vaiheessa äitini ehdotti happo-emästasapainoon vaikuttavan emäsjauheen (Pascoe) käyttöä turvotuksen ja väsymyksen vähentämiseen - turvotus jos mikä nimittäin tekee olon nuutuneeksi ja vihaiseksi, koska sitä näyttää oikeasti melko kuvottavalta ja ainakin minulle on ollut, ja tulee varmaankin aina olemaan, tärkeää näyttää edes jotenkin naiselliselta. Turvonneena ja ylipainoisena pöhökkinä siitä voi vain haaveilla.

Aloitin Pascoe -kuurin jota kuinkin vajaa kuukausi sitten ja nestettä tosiaan alkoi pikku hiljaa poistua. Samaan aikaan aloitin päivittäisen tukisukkahousujen käytön, joista on ollut apua tukkijalkoihin. Ilman tukisukkia jalkani turpoavat viimeistään tunnin päästä sängystä nousemisen jälkeen kiristäviksi ja kiiltäviksi pallukoiksi. Tukisukkahousuilla nilkat pysyvät nilkkoina, eivätkä sulaudu pohkeiden kanssa samoihin mittoihin. Emäsjauheen ja tukisukkahousukuurin kanssa samoihin aikoihin alkoi myös muu oloni kohentua. Närästys väheni ja energiaa tuntui virtaavan ihan eri tavalla. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa raskauden aikana viehättäväksi ja olin jopa vatsastani ylpeä. Pukeuduin piukkoihin raskausvatsaa korostaviin vaatteisiin ilomielin. Orastava aivan pirullisen kipeä peräpukamakin oli kadonnut kuin ihmeen kaupalla. Se on muuten kumma, miten vain yksittäinen pikku pukama voi olla niin järisyttävän kipeä. Minua se saatanansikiö kiusasi säryllä niin, että nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, puhumattakaan B-puolen vessatoimituksista. No onni onnettomuudessa: pukama ei kutsunut kavereitaan kylään, vaan hävisi muutamassa päivässä vähin äänin omille teilleen.

Onneksi raskauspahoinvointini vähentyi tuntuvasti jo toukokuussa, koska sitä rääkkiä ei kukaan kestäisi yhtään tippaa pitempään ilman pitkiä sairauslomia. Tosin saanen muistuttaa tässä kohtaa, että kesän aikana olen useampaan otteeseen saanut aivan puun takaa villin pahoinvointikohtauksen, joka on parissa minuutissa äitynyt sellaiseksi, että sohvalta on tullut kiire vessaan. Ja ne ketkä ovat nykyisessä asumuksessani vierailleet tietävät, että sohvalta on vessanpöntölle matkaa ehkä vajaa kymmenen metriä. Ryyni on lentänyt somasti kaaressa välittömästi päästyäni viralliseen oksennusasentoon. Hetken päästä olen voinut ihailla koko vatsalaukkuni sisältöä pöntön uumenissa ja ihmetellä, mistä linko muka yhtäkkiä muutti mahaani. Näin vain on tapahtunut, enkä sitä sen enempää osaa selittää. Ja tämä raskauspahoinvoinnin muoto on siitä ovela, että se ei anna itsestään mitään merkkiä ennen kuin on jo tosi kyseessä. Kauhulla odotan sitä päivää, kun linko visiteeraa esimerkiksi bussimatkan aikana tai kaupankassalla. Onnittelen kanssaihmisiä, koska todennäköisesti muutama tunti takaperin nauttimani menu on siinä tapauksessa jonkun rinnuksilla.

Ettei kenellekään jää positiivinen fiilis tästä postauksesta, voisin vielä ottaa esille yöt. Heti alusta saakka olen joutunut öiseen aikaan ravaamaan vessassa. Tämä ei tietenkään ole mainittavasti vaikuttanut turpeuteen, vaan ainoastaan toimii uneni häiritsijänä. Vessassa ramppaamisen lisäksi raskauden alussa ja taas nyt on sydämeni päättänyt tehdä virallisia lyöntiennätyksiä. Se jyskyttää rinnassa pamppaillen noin parikymmentä kertaa normaalia kiivaammin. Jumputukseen ei auta oikein mikään ja valitettavasti herään yöllä myös levottoman sydämen takia. Ettei oloni olisi mitenkään kehuttavampi, sydämeni tykkää myös epätahtiin jumppaamisesta. Rytmihäiriöt saattavat olla aikamoisia, mutta ovat onneksi toistaiseksi menneet aina vähintään 15-30 minuutissa ohi. Tosin melkein aina oikealle kyljelle kääntyessäni rytmärit alkavat uudelleen, mikä rajoittaa yön aikana käytettävien asentojen määrää tasan yhteen. Minähän kun en enää oikein voi nukkua selälläni, koska vatsan painuessa kohti selkärenkaa se samalla alkaa painaa isoja verisuonia, jonka seurauksena tulee huono olo. On kai sanomattakin selvää, että vatsallaan ei ole enää hetkeen voinut koisata, joten minäpä tyttö nukun sitten puuduksiin saakka vasemmalla kyljelläni.

Nukkumisesta ei oikein viime öinä ole tullut yhtään mitään, joka on lisännyt väsymystä, joka maksimoitui viikonloppuna tehtyjen yövuorojen jälkeen huippuunsa. Näkemiin hetken energinen olotila, näkemiin solakkuus! Ensinnäkin yövuorot saivat jo hitusen normalisoituneen kroppani turpoamaan kuin pullataikinan. Samalla myös närästys palasi ja syke nousi taivaisiin. Yövuorojen aikainen valvominen ei tee tiukkaa ollenkaan, mutta palautuminen ottaa ihan liian suuret verot. Koko fysiikka menee täysin sekaisin: olen niin väsynyt nukkumattomuudesta ja rytmin keikahtamisesta, että maanantaina neuvolassa käydessäni tiristin itkua, kun olin taas pullea kuin syöttöporsas, verenpaineeni oli kohollaan ja olin aivan lopussa. Kitisin neuvolantädille vihaavani koko neuvolakäyntejä, kun tunnen itseni siellä koe-eläimeksi. Aina mitataan, punnitaan ja kytätään. Minulla on jo valmiiksi huono omatunto ja pelkään koetuloksia kuin ruttoa. Olen aina vakuuttunut, että virtsassa on nyt sitä saatanan valkuaista (raskausmyrkytyksen oire) tai sokeria, tai että painoni on noussut taivaisiin, tai että verenpaine on koholla (raskausmyrkytyksen oire) tai jotain muuta kamalaa. Nyt kun verenpaine sitten oli koholla ja painokin näytti mielestäni aivan järkyttäviä lukemia (miten edes oikeasti voin painaa niiiiiin paljon??), olin aivan maani myynyt. Neuvolantäti yritti rohkaista ja vakuutti, että painonnousuni on aivan normaalilukemissa ja etten ollut lihonut tippaakaan ja että verenpainekin todennäköisesti johtuu stressaamisesta jne. Ei auttanut. Kotiin päästyäni paruin J:lle puhelimessa, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen lapsi tähän perheeseen, ettei kroppani kestä raskautta, ja että kaikki - ihan kaikki - on aivan kamalaa, pelottavaa ja että olen aivan lopussa. Makasin sängyssä lopenuupuneena, pahoinvoivana, sydän pamppaillen ja itku kurkussa. Päätin jäädä sairauslomalle, koska kroppani alkoi kerta kaikkiaan olla aivan finito. Yövalvomiset ja elämäntilanteen stressaaminen kaatoi vuoteeseen. Raskaana ollessa ei vaan jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Työelämästä puheen ollen raskaana on aivan kammottavaa jäädä sairauslomalle. Sanoin töihin syyksi vatsataudin, koska en kerta kaikkiaan uskalla sairastaa raskauden takia. En suoranaisesti valehdellutkaan, koska olen ollut hyvin pahoinvoiva ja migreenin saartama, mutta en kertonut ihan koko totuuttakaan. Sain kyllä jo viime viikolla tietää, että sijaisuuteni jatkuu syyskuulle, mutta silti olen melko hysteerinen mitä tulee raskauspoissaoloihin. Olen stressannut työtä aika mielettömän paljon. Koen, että minun tulee näyttää työssä, että kykenen samaan kuin muut ja mieluummin hieman enempäänkin. Pelkään niin paljon, että raskauteni aiheuttaa turhaa työtä työpaikalla ja sen seurauksena sijaisuuden jatkuminen perutaan. Sijaisuuden jatkuminen on taloudellisen tilanteemme kannalta ihan elintärkeää, joten olen yrittänyt kaikkeni, että ainakaan oma toimintani ei jatkumista estäisi. Tietysti olen saanut sijaisuuden jatkumisesta suullisen lupauksen, mutta sopimusta ei ole vielä allekirjoitettu. Joka tapauksessa yritän niin kovasti, että luulen tämän kuukahtamisen johtuvan osittain siitä. Yhtä painavia syitä on ollut nyt tämä muuttohässäkkä (muutammekin btw 63 neliöiseen kolmioon eräälle toiselle asuinalueelle, mutta tuo alue on itse asiassa tätä nykyistä paljon parempi ja mieluisampi ja mikä parasta, vuokra on yli 200e halvempi!) ja J:n töiden häsellykset. Tosin nyt hänellä on työpaikka, työsopimus ja kaikki sen puoleen kunnossa. Edellisen häsmänkäkkärän vuoksi meistä molemmat kuitenkin pelkäävät yhtäkkistä työn menettämistä. Toisin sanoen taloudellinen epävarmuus (vaikka asiathan ovat nyt melko hyvin: minulla sijaisuutta tuo syyskuu nyt ainakin ja J:lla vakituinen 8h työ) saa ihmisen aivan levottomaksi. Kaiken maailman kammokuvat pärjäämisestä saavat minut aivan ylikierroksille ja huomaan olevani aivan piipussa hermoilemisesta. Ironista sinällään, että kaikki yrittäminen ja parhaansa tekeminen saavat minut jäämään sairausvuoteelle ja samalla noidankehäinen pelkääminen jatkuu. Minä kun joudun perjantaina töihin palatessani juttelemaan yövuorojen tekemisestä. Neuvolantädin mielestä en saa niitä enää tehdä, joten pahin pelkoni käy toteen: joudun pyytämään helpotusta työhöni raskauden takia. Tiedän kyllä, että meilläkin on töissä ihmisiä, jotka eivät tee yövuoroja, vaikka eivät raskaana olekaan, koska ne eivät vain sovi heille ja tiedän, että minulla raskaana ollessani on täysi oikeus pyytää, ettei niitä minulle suunnitella. Paskempi juttu on vaan se, että työvuorot ovat suunniteltu jo pitkälle ja yövuorojen peruminen tässä vaiheessa aiheuttaa vuorojen tekijälle (joka luojan kiitos on joku muu kuin esimieheni) päänvaivaa. Onneksi vuorojen tekijä on mielettömän kiva ihminen ja sanoi jo kesän alussa, että jos yövuorojen kanssa tökkii, niin otetaan ne minulta pois. Halusin kuitenkin tuolloin jääräpäisesti ne pitää itselläni, mutta nyt kahden erillisen yövuorosetin jälkeen uskallan olla sitä mieltä, että ne vaarantavat terveyteni. Toivon niin, että yövuoroista luopuminen ei kuitenkaan vaaranna sijaisuuttani ja aseta minua ikävään valoon työryhmän keskuudessa. Olen kuitenkin työni muuten hoitanut mielestäni hyvin, ja ne yövuorotkin tähän mennessä. Pakko vain ottaa järki käteen, etten pätemisen tarpeessani ja stressissäni vaaranna lapsen(kin) terveyttä.

Minun pitäisi kai levätä. Tämän kaiken kirjaaminen itse asiassa jotenkin hermostutti minua, vaikka kuvittelin kirjoittamisen puhdistavan pöytää. Ehkä se tunne tulee myöhemmin. Haluaisin niin kovasti nyt olla hermoilematta. Voi hyvä luoja, anna kaiken mennä nyt paremmin ja anna minun rentoutua!

Sinut minä haluan

2009-07-19T04:55:00.005+03:00

En ole koskaan itkenyt onnesta näin puhtaasti, näin vilpittömästi. Täällä kesäyön pimeydessä istuessani olen ymmärtänyt mitä kohden kuljen, kuka vierelläni. Sen kaiken ymmärtäminen pakahduttaa minua, ja tunnen uskalluksen syrjäyttävän pelkoa. Tunnen rakkauden ottavan minussa tilaa niin vääjäämättömällä tavalla, että epäilykselle ei enää jää sijaa. Olen niin läsnä sinulle, läsnä meille, meidän kaikelle yhteiselle, nykyisyydelle ja tulevalle. Tiedän kaipaavani sinua nyt ja aina, koska en voi koskaan saada sinusta tarpeeksi. Kaipuu keinuttaa minut liittymään sinuun uudelleen, antautumaan rakkaudelle joka päivä. Kävelen kanssasi käsi kädessä, vien sinut matkalle minuun.

Kun sanon sinulle syyskuussa tahdon, sanon tahdon rakastamiselle, yhteydelle, arjelle, toisensa tunnistaville sieluille, kasvamiselle ja kasvukivuille, kunnioittamiselle, intohimolle, rakentamiselle, sinnikkyydelle, herkkyydelle, täyttymykselle, tunnistamiselle, sanoille ja hiljaisuudelle. Sanon tahdon perheelle.

Rakastan sinua. Ikuisesti.

Tahtominen on tahdon asia

2009-07-15T10:55:00.003+03:00

Silmät ovat turvoksissa eilisen itkemisen vuoksi. Ne ärsyttävät minua. Itkiessä muutun sadasosasekunneissa punapilkulliseksi naamastani ja silmäni ovat välittömästi kuin kaksi auringon kypsyttämää kirsikkatomaattia. Nenäni turpoaa teini-ikäisen perunaklyyvariksi, vuotaa räkäklimppejä rinnuksille ja saan Botox-huulet. Toiset itkevät sievästi ilman maanmerkkejä, miksi minä en saa surumieltäni piilotettua ulkopuolisilta uteliailta? Miksi minun pitää edes itkeä?

Haetaan paikkaa, sanoo J. Niin kai. On jatkuvia keskusteluja peloista, luottamuksesta ja rakkauden määrästä, joita en jaksaisi alkuunkaan. Jaksamattomuus poikii lisää samanlaisia keskusteluja. Keskustelut ovat hyviä ja antavat paljon, eikä minulla raskauden lisäksi ole mitään muuta syytä olla jaksamatta niitä. Ne täytyy käydä. Silti ne tuntuvat turhilta. Mikään ei ole koskaan ollut kummallakaan näin hyvin, näin kauniisti. Raskaus saa minut kuitenkin poissaolevaksi ja itseeni käpertyneeksi. Työ verottaa minulta sosiaalisia voimavaroja ja raskaus tekee herkäksi mielipahalle. Ja juuri raskauden takia on keskusteltava. Rakkauden takia. Jos en heti ulvo keskustelun alussa, niin jo kohta itken täyttä päätä, veltoksi valahtaneena ja ulisen kuin pieni lapsi. Uliseminen tuntuu hyvältä, saan olla siinä niin kesken ja niin aukinaisen kivuliaana. Ennen kuin annan kainalolle periksi yritän olla tuntematta mitään. Ehkä siksi, että tiedän ulinan tulevan kuitenkin - ennemmin tai myöhemmin, ehkä siksi etten uskalla avata itseäni heti. Pelkään olla minä toisen edessä. En uskalla heittäytyä edes riitaan täysillä varmistamatta maaperää ensin. Kipuan norsunluutorniin kummastelemaan kysymyksiä täynnä olevaa kumppaniani ja vetäydyn tantereelta raukkamaisesti ennen kuin uskallan osallistua pyörteeseen. Ja silti kaikki on niin kovin hyvin.

Se, että on antanut itselleen luvan sitoutua, aiheuttaa paljon. Se vie lähemmäksi toista, ikään kuin kiinnittää ja kytkee yhteen. Se ei tapahdu kuitenkaan ilman venkoamista, kipuilua ja kyseenalaistamista. Sitä haluaa kysyä vielä sadannenkin kerran, että olemmehan tätä mieltä. On niin helpottavaa joka kerta päätyä varmuutta pullistellen tahtomaan kaikkea yhteistä, ottaa toista kädestä kiinni, katsoa silmiin, antaa toisen rakastella itkun runtelemaa vartaloaan, tuntea yhteinen katse tulevaan niin syvällä, että se ravisuttaa ja vavahduttaa kerta toisensa jälkeen.

Poika haluaa tulla meidän lapseksemme, me haluamme tulla hänen vanhemmikseen ja me haluamme kävellä rinta rinnan. Kohti elämää. Olemme löytäneet rakkauden. Liukastumiset hiovat tasapainoaistia.

Tänään poutaa

2009-07-10T14:12:00.004+03:00

Huomasin, etten ole kirjoittanut yli kuukauteen. Mielessä on ollut kymmeniä tarinoita, joita olisin voinut kanssanne jakaa, mutta en ole jakanut. Elämä on niin täynnä elämää, että sen kirjaaminen nettiin on ollut varsin vähäpätöisessä osassa.

Listaan tärkeimmät:

-Saimme J:n kanssa asunnon. 74,5 neliön valoisa kolmio ja kohtuuvuokra. Taloyhtiöllä on viihtyisä sisäpiha, josta löytyy leikkimökki ja hiekkalaatikkokin. Ulkona voi vaikka kesäaikaan grillata ja piha näytti ihan oikeasti siltä, että siellä voisi viettää aikaa oikeasti. Mikä parasta, uusi koto on ihan kivenheiton päässä tästä vielä nykyisestä. Olen viihtynyt alueella hyvin ja nyt kun kulmakunnan nistitkään eivät enää aiheuta vitutusta (se oli jokin ohimenevä raskauteen liittyvä hormonikammo), tänne jääminen tuntuu oivalliselta. Elämällä on kerrankin jatkoa, vaikka osoite hiukan muuttuu. Yleensä muuttaessa on muuttunut myös lähikauppa ja lähikulkuneuvot. Nyt ei käy niin, vaan saan ikään kuin asettua ihan rauhassa näille hoodeille. Hauskaa on se, että lähellä asustaa (vielä) raskaana oleva ystävä ja pikku matkojen päässä molemmat siskoni! Hyvien liikenneyhteyksien vuoksi pääsen näppärästi itse asiassa ihan kaikkialle muuallekin.

-J sai töitä (kokopäivätyön, jota tässä perhetilanteen muutoksessa todella tarvitaan) ja ykskaks menetti työn. Kyseinen liike, joka hänet "palkkasi", ilmoitti kahden päivän harjoittelun jälkeen, että heillä ei olekaan työpaikkaa tarjota. Syitä en lähde tässä erittelemään, ettei kukaan tunnista itseään tästä. Joka tapauksessa J:n työskentelyyn he olivat olleet tyytyväisiä, joten "potkuissa" ei ollut siitä kysymys. Kyseinen paikka haiskahti kyllä jo alkumetreillä varsin velmulta (lue: eivät halunneet maksaa harjoitteluajalta liksaa, suhtautuivat kaikkeen muuhunkin epäilyttävän nuivasti ja jättivät asioita auki, ja tarjosivat työpaikan peruuntumisen takia liksanmaksua pimeästi jne.). Lopulta siis ihan hyvä, että paikka oli ja meni. Voi olla, että J olisi joutunut myöhemmin suurempaankin kuseen heidän takiaan.

-J sai uuden kokopäivätyön viikossa ja on ollut siellä nyt melkein viikon. Liksa on edellistä paikkaa useamman satasen parempi. Helpotuksen tunnetta lienee turha alkaa seikkaperäisesti kuvailla.

-Kävin Kättärillä hätäultrassa tänään. Sain maanantaina kovia alavatsakipuja kävelylenkin yhteydessä, jotka ovat jatkuneet vaihtelevina koko viikon. Vauva on kyllä liikuskellut ja viime viikon torstain rakenneultrassa kaikki näytti hyvältä. En ensin tavoilleni uskollisena älynnyt mennä lekuriin, vaan vähättelin koko oireistoa, kunnes J sanoi eilen illalla, että perjantaiaamuna lääkäri tilattaisiin ja tilanne tutkittaisiin. Tein työtä käskettyä. Täytyy kyllä sanoa, että hienosti toimivat omalla terveysasemallani. Sain heti aamuksi lääkäriajan ja lääkäri oli varsin osaava sekä empaattinen. Tutki, lähetti labraan ja lopulta labravastausten ollessa sellaisia, joista ei selkeää syytä kivuille löytänyt, laittoi lähetteen Naistenklinikalle ultrattavaksi. Lähdin sinne oikopäätä vain kuullakseni, että minun kuuluisi olla päivystyshoidettavana Kättärillä, koska se on tuleva synnytyssairaalani. Matkasin siis sinne ja pääsin melko nopeasti lääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli mukava ja ultrasi sisä- ja ulkokautta vatsaani. Mitään hälyttävää ei löytynyt ja vauvakin siellä uiskenteli tyytyväisenä ja viikkoihin (20+3) nähden juuri oikeanlaisena. Lopulta lääkäri epäili kovien vatsakipujen syyksi lannerangasta johtuvia muutoksia tai hermoperää. Lannerankahan muuttuu raskaana ollessa aika tavalla, kun kohtu vie kasvavan lapsen kanssa tilaa lantionmaljasta ja muuttaa luiden sekä sisäelinten asentoa. Joskus kohtu voi painaa nivusissa olevia hermoja ja aiheuttaa koviakin kipuja. Lääkäri itse tuumasi, että oli omassa raskaudessaan kokenut vastaavia raskauteen liittyviä lannerankaaan ja hermopuristukseen liittyviä kipuja ja sanoi niiden olleen kovempia kuin itse synnytyskivut. Se rauhoitti kovasti mieltäni, koska kivut, joita olen nyt viime päivinä kokenut, ovat tosiaan olleet pelottavan lamaavia. Kun kipu on viiltänyt, on siihen paikkaan jäänyt kaikki liike ja tekeminen. Niin kuin maanantainakin kivun yllättäessä liikennevaloissa. Pysähdyin Sturenkadun suojatielle näkemään tähtiä, kunnes J talutti minut siitä autojen tieltä pois. Joka tapauksessa kaikki on nyt niin hyvin kuin vain voi olla. Kivuille ei sen enempää voi tehdä muuta kuin levätä niiden iskiessä.

-Tärkein kaikista: olen niin onnellinen! Minusta tulee äiti ja sitä ennen myös aviovaimo.

Terveisin: Gata, jonka pieni Kirppu potkii tomerasti kohdun suojissa

Anna minulle pelkoni, niin heitän sillä sinua

2009-06-06T12:06:00.003+03:00

Aamulla raottaessani väsymyksestä raskaita luomiani ehdin nähdä vilauksen auringosta. Se oli välähdyksen omainen keltainen valoilmiö, josta ehdin yhtä pikaisesti innostua, ennen kuin teräksenharmaa pilvi lipui härskisti säteiden päälle. Puhelimessa kuulin, kuinka Isosisko paimensi tyttökatrastaan sisälle lounaalle vesipisaroiden tieltä. Kello oli yli yhdentoista, mutta ei vielä puolta kahtatoista. Perheelliset ehtivät elää elämäänsä enemmän.

Lauantaiaamu voisi olla se kaikkein kaunein hetki viikosta, jos siihen olisi edellytykset. Sen sijaan ehdin muutamalla lauseella ja takaraivossa kytevällä päänsäryllä muuttaa sen tahmaiseksi, jotenkin turhauttavaksi. Tekisi mieleni jäädä siihen liimakasaan polkemaan, huutamaan vittusaatanaa ja sitten kadota olemattomuuteen. Ärsyttävintä on, kun mikään ei huvita, vaikka kaiken pitäisi. Hyvin on asiat etelärintamalla, mutta minä en oikein tunnu jaksavan tätä viikkoa.

Yritän kääntää tämän päivän kulun vielä. Jalkani lipuu kohti ränkkälammikkoa, mutta yritän pysyä kovana. En jaksaisi tänäänkin tapella. Eikä oikein mitään syytä koko sotaan, niin kuin sodissa yleensä järkeä olisi. Yhtä marginaaliasioista kuin maailmalla on täälläkin aseet kohotettu ja pakko se vaan on myöntää - vaikka kuiskaamalla jos ei muuten - minä niistä nanoasioista riehun fundamentalistin lailla. Pelkään kai, että mikään ei riitä. On enemmän kuin koskaan, ja minä pelkään ettei se riitä. Jos minulle ei riitä mikään, koska en uskalla haluta mitään? Haluaminen tekee alttiiksi pettymykselle ja pettymystä, sitä en taida jaksaa. Pelkästä turhasta pelosta väsynyt. Ja vain yhtä kaikki, vain niin perkeleen onnellinen.

Kiertää radallaan

2009-05-27T15:31:00.004+03:00

Maanantaina loppui terapia. Viimeinen kerta oli vähemmän tunteikas, mitä osasin etukäteen odottaa. Lopettaminen tuntui kyllä haikealta, mutta silti erittäin oikea-aikaiselta. Kuten sanotaan, kasvoin terapiasta ulos. Tarve käynneille on vähentynyt selkeästi kuluneen kevään aikana. Vielä viime syksynä terapian loppuminen valmistumiseeni tuntui kamalalta ja pelottavalta ajatukselta, jota en suostunut liiemmin edes pohtimaan. Omaa paranemisprosessiaan on kuitenkin erittäin vaikea etukäteen ennustaa, joten nyt kun lopetus sitten tuli ajankohtaiseksi, se ei tuntunut ollenkaan repäisyltä tai jäämiseltä tyhjän päälle. Päinvastoin, olen täysin valmis olemaan omillani.

Terapiahan ei varsinaisesti lopu käyntien loppumiseen, vaan jatkuu asiakkaan, eli tässä kohtaa minun, omassa päässä vielä pitkään sen jälkeenkin. Kaikkea en ehtinyt ajan kanssa terapiasuhteen aikana käsitellä ja näihin osa-alueisiin lukeutuvat nyt ainakin tuo omassa viime merkinnässäni esille ottamani syömishäiriökäyttäytymiseni (jota olen merkillisen vähän aiemmin blogissani käsitellyt) ja suhtautumiseni päihteisiin. Lupiini kirjoitti ansiokkaasti kännäämisestä viime postauksessaan. Se kirvoitti ajatuksia omassakin päänupissa alkoholiin ja muihinkin päihdykkeisiin liittyen.

Viime syksy ja oikeastaan alkutalvi menivät melko railakkaissa merkeissä. Kaikki viinaksien kanssa puljaamiset toteutin niin pieteetillä, että oksat (tai oksut) pois. Tuntui, että sivistynyt kahden lasin valkoviinin siemaileminen oli jotain kummeksuttavan tylsää, joten minäpä tempaisin aina pullollisen pari kyseistä ilolientä ja tietty baariostokset päälle. Ei sillä, muutamia legendaarisen hauskoja reissuja tuli koettua mahtiseurassa, mutta silti krapulakosto tuntui kohtuuttoman kammolta. Makasin aina vähintään kaksi päivää fyysishenkisessä helvetin esikartanossa vain vaipuakseni sen jälkeen usean päivän masennus- ja ahdistuspaskaan. Viina puuduttaa minut aika pahasti.

Jossain vaiheessa syksyä kekkasin tietysti vanhan kaverini blaadaamisen. Anna päihdehakuiselle mikä tahansa sekoitin, niin sitä nautitaan tasan niin kauan kuin sitä on. Parastahan (or NOT) on toki vetäistä aivan järjettömät viinapuudutukset alle ja sitten imuttaa budia niin, että meinaa kirjaimellisesti tukehtua myssynauruunsa. Tai vaihtoehtoisesti tempaista kukan alle niukkanen vaikka Sirdaludia, niin johan on rento olo. Sinällään pilvenpolttamisessa ei ole mitään kummempaa vikaa, eikä itse asiassa kännäämisessäkään, mutta siinä on, että kumpaistakin täytyy tempoa kuin ne olisi maailmasta tuota pikaa ehtymässä kokonaan. Kaiketi tuollainen käytös viittaa niin suoraan täysin selvästi (hahahah) päihdehakuisuuteen, joka mielestäni taas viittaa suoraan siihen, että päihteiden käyttämisellä haetaan jotakin muutakin kuin pelkkää päihtymisen tuomaa mielihyvää. Tarkoitan tällä nyt sitä, että päihtymistä käytetään ratkaisuna johonkin oloon tai elämäntilanteeseen, mikä aina on suoraan perseestä. Tämä kuvio oli pakko tiedostaa, kun kerran tiedostamisen aika on ollut päällä jo pitemmän aikaa muutenkin.

Uskalsin avata kerran suuni päihdekuvioon liittyen terapiaistunnollakin. Käsittämättömän noloa se oli, mutta pakotin itseni siihen itseni takia. En toki kokenut olevani suuren luokan nipa nitka, jonka elämä on valumassa suoraan ränniin (hahahhhahaha), mutta yhtä kaikki en ollut tyytyväinen omaan riekkumiseeni, joka taas aiheutti minulle huolta tulevasta. Mihin tuollainen holtittomuus johtaisi, jos siihen en ajoissa puuttuisi? Suun avaaminen auttoi. Asia tuli pakkokäsittelyyn ja päivänvaloon. Laitoin oman pääni pölkylle asiasta ja tein muutoksia.

J:n (rakasrakas) tullessa elämääni muuttuivat viikonloppuiset baarisessiot nopeasti kuherteluksi ja päihdeorientoituneisuus luonnollisesti päihteettömyydeksi. Silti koin tarvetta käsitellä asiaa sekä J:n että parin hyvän ystävän kanssa. Pohdin omaa suhdettani koko känni/myssy/(pilleri)kuvioon ja tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että alkoholi, napit ja budi eivät sovi minulle mitkään. Ensinnäkin saan kaikkien liika- ja sekakäytöstä kaupan päällisiksi joka kerta massiivisen ahdistusmasiksen, ja toiseksikin en osaa oikein hallita päihteiden käyttämistä. Sekä blaadaaminen että kännääminen lähtevät melkein poikkeuksetta joka kerta lapasesta: liian helposti lasillinen lipsahtaa kymmeneksi ja jointillinen koko yön hiisaamiseksi. Krapulapaskiksissa annan itselleni tietysti luvan napata rauhoittavaa. Kuvio not good. Tein siis pesäeron. Jo ennen raskautumistani vähensin alkoholinkulutustani muutamaan lasilliseen per biletysilta ja pajauttamisen jätin kokonaan. Päätökseeni vaikutti olennaisesti se, että minua ei kerta kaikkiaan enää kiinnosta hankkia itselleni vapaaehtoisesti masisfiilareita. 28 vuoden ahdistelun jälkeen en näe mitään järjellistä syytä olla päivääkään niissä syvissä vesissä itse aiheutetusti. Se tuntuu itse asiassa täysin riemudiotismilta. Muutaman tunnin päihdehumautus ilofiiliksineen ei riitä mitenkään päihittämään vittumaisia jälkiseuraamuksia. Minun pääni nyt vaan ei kestä päihteitä, ja ei se mikään ihmetyksen aihe ole edes. Jos on pitkään kärsinyt mielenterveyden ongelmista, on sulaa hulluutta sekoittaa päätänsä kemiallisesti. Täytyy antaa sen nyt vain levätä luomuna ja viedä eteenpäin paranemisprosessiaan.

Raskaaksi tuleminen luonnollisesti auttoi lopettamispäätöksen viime silauksessa. En ole tehnyt varsinaista absolutismilupausta itselleni, mutta olen luvannut pitää itsestäni huolta. Jos se tarkoittaa tenuttelusta/hiisaamisesta kieltäytymistä raskauden loputtuakin, sitten se on sitä. Nyt paksuuntuessa alkoholia (pilvestä puhmattakaan) ei ole edes tehnyt mieli (hyvin harvoin ilmenevää viinihimotusta lukuun ottamatta, mutta viinihimotuskin liittyy täysin makuun ja esim. hyviin ruokiin), joten dokaamisen kaipaaminen tuntuu jotenkin kaukaa haetulta. Voi kuitenkin olla, että kosteat juhlat ja occasional jointti voivat kiinnostaa taas vauvan syntymän jälkeen, joten ehdottomalla julistamislinjalle en lähde. Perusperiaate on joka tapauksessa pyrkiminen olemaan selvin päin. Koetan vain pitää kuulan radallaan ja mielenterveyden kohdillaan, olivat keinot sitten umpiradikaalit jonkun mielestä tai eivät.

Päihdeällötys ulottuu itse asiassa jopa asuinympäristöön. Tämä puoli stadia nyt tunnetusti on kunnon nitkapesä, joten kaiken maailman Seija Subisteihin ja Heikki Herskisteihin, Atte Amfetaministista tai Palle Pilleripäästä puhumattakaan, on täysin mahdoton olla törmäämättä. Kesäaikana ne nyt vielä oikein kansoittavat puistot sun muut paisekäsineen, joten kohtaamiselta ei voi välttyä. Ennen muinoin nistien läsnäoloon ei oikein kiinnittänyt mitään sen kummempaa huomiota, mutta nyt pulla mahassa jokin suojeluvaisto on pukannut päälle tsumamin lailla. Tuossa eräänäkin päivänä visiteerasin lähikaupassa ja kassajonossa jouduin kunnon räkänipapariskunnan piirittämäksi. Pariskunnan miespuoleinen henkilö oli kuosannut hitailla oikein kunnolla ja narisi puhelimeensa jotain tyypillistä narkkiläppää tyyliin "tuu tänne, lähetään bilettään, eiku tuu nyt, kato joo, mis sä oot, joo me ollaan täs kaupas, ton senjasen joku sejase on pykälässä kanssa, kato tuu nyt, sejasekin tulee ehkä narinarinarinari". Samainen heebo ei sitten tajunnut, että minä olin ladannut ostokseni siihen hihnalle ennen häntä ja tunkikin rei'itettyine tahmakäpälineen niin lähelle, että ehdin jo kuvitella spigun vahingossa pistävän minua ällötyksen taskusta suoraan reiteen. Kaikkein kummallisinta oli se, että tämäpä narkkaripari oli hiusväriostoksilla. Huomasin ajattelevani pääni sisällä, että vitunmulkut jos te koskette muhun noilla hepatiitin ja hivin kuorruttamilla paskakäsillänne mä saletisti huudan aivan vitun lujaa ja tapan kaikki tähän kassajonoon ettekö te nyt tajua saatana että mä odotan vauvaa senkin paskaläjät vittuperkele ostaisitte niiden hiusvärien sijaan ennemmin kloriittia ja pesisitte ittenne sillä jumalautaaaaaaaaaa!!!! Ööh. Yleensä en ole ihan näin ennakkoluuloinen (herra ties kaikki sen nyt tietää), mutta raskaus on saanut aikaan jonkin hälytystilan. Metron portaissakin meinaan saada slaagin, jos joku lautaspupilli iskeytyy siihen niskaan hönkimään. En ymmärrä, eihän pelolleni ole mitään järjellistä selitystä, mutta se vain tulee niin voimallisena, että saan todella pidätellä raivoapinakarjuntaa sisälläni. Ehkä katunistiällötys myös liittyy omaan päihteettömyyteen ja lupaukseen pitää nuppi selvänä. Ei kai oikein jaksa katsoa itseään aktiivisesti tuhoavia ihmisiä ympärillään. Outoa se on yhtä kaikki. Näillä nyt joka tapauksessa mennään.

Minä suhteessa maailmaan

2009-05-19T11:32:00.005+03:00

Loma on hyvää matkaa täyskäynnissä. Olen ottanut ilon irti: eilen makasin koko päivän ja luin Khaled Hosseinin Leijapojan loppuun karkkikulhon äärellä. Karkit tosin jäivät vähemmälle huomiolle kirjan ollessa kertakaikkisen järkyttävä ja ajatuksia herättävä. Korjasin herkkuvajausvahingon takaisin illalla syömällä miehen laivalta tuomaa Tobleronea ja vetämällä päälle minttusuklaajäätelöä. Herkut maistuivat nopean Namaskaar Express-päivällisen jälkeen mainiosti varsinkin, kun olimme vuokranneet elokuvan Charlie Wilson's War. Kyseinen elokuva kertoo Hosseinin kirjan tapaan Afganistanin tilanteesta, joka on edelleen maailmanpoliittisesti erittäin mielenkiintoinen ja kaikin puolin suuria negatiivisia tunteita herättävä. Hosseinin kirjojen (Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa, jonka luin jo viime kesänä) kautta olen päässyt sisälle tuohon muslimikulttuuriin pienen ihmisen näkökulmasta. Länsimäinen islam-propaganda on saanut jokseenkin vittumaiset kasvot sen jälkeen. Ei sillä, että romaaniin pitäisi luottaa ainoana tiedonlähteenä, mutta silti.

Olen elänyt viimeisen vuoden vahvan omatunnon heräämisen aikaa. Jos maailmanpolitiikka ja ympäristöasiat ovat aiemminkin kiinnostaneet, nyt mielenkiintoni on triplaantunut. Olen katsellut dokumenttielokuvia ilmaston lämpenemiseen liittyen, pohtinut omaa kulutuskäyttäytymistäni ja tehnyt siihen suuria muutoksia. Ensinnäkin meillä kierrätetään paljon tunnollisemmin kuin aiemmin. Biojätteet olen luonnollisesti (sopipa sana tähän hyvin!) lajitellut jo pitkään, mutta viime aikoina meillä on lisäksi kerätty kaikki pahvijäte kierrätykseen (puhumattakaan KAIKESTA PAPERISTA). Ihmisethän osaavat yleensä kierrättää isommat pahvit ja kartongit, mutta eivät huomaa suuren osan elintarvikkeista pakatun pahvikääreisiin. Meillä menee kierrätykseen kaikki. Toinen muutos on ollut lasien kierrättäminen. Tarkoitan nyt muita lasipakkauksia kuin pulloja. Säästän nykyään nekin kaikki ja vien keräykseen. Juomapullothan suomalaiset osaavat kierrättää tunnollisesti panttisysteemin ansiosta.

Nyt olen alkanut pohtia metallia. Meillä käytetään melko vähän säilykkeitä, mutta nekin voisi kyllä pyrkiä jatkossa kierrättämään. Kierrätys vaatii hieman järjestelyä, koska kaikkea ei saakaan enää kätevästi vain heitettyä yleisroskikseen. Biojätteet nyt vielä on helppo nakki, mutta esim. lasipakkaukset vievät tilaa melko paljon ja sitä minulla ei juuri liikene ylimääräistä. Niitä tungetaankin roskiskaappiin niin, että tursuaa. Papereille ja pahveille meillä on eteisessä kaksi paperikassia, jotka nekin vievät tilaa kengiltä ja näyttävät rumilta. Tässä asunnossa niiden sijoittaminen kenkien kanssa samaan paikkaan nyt vain on ainoa ratkaisu. Kissojen mielestä ne tosin ovat ratkihauskat! Kerrostaloasunnossa asuessa biojätteiden, pahvin ja kartongin ja yleisjätteen lajittelu onnistuu helposti ja pienellä vaivalla, koska meidän jätehuoneesta löytyvät paljut näille kaikille. Saan siis jopa juomatölkit (maitotölkit jne.) näppärästi talon jätehuoneeseen. Pullot tietysti kauppaan, mutta metalli ja lasipakkaukset vaativat jo vaivannäköä. Kiikutan lasipakkaukset melko lähellä olevan lähikaupan pihalle oleville lasikeräyspisteille. Metallinkierrätyspiste on vielä hukassa, mutta löytynee pian, kun viitsii etsiä.

Loppujen lopuksi kierrättämisen vaivasta nuriseminen on täysin naurettavaa. Kuluttaminen sujuu iloisen autuaallisesti, mutta jälkiä ei viitsisi kukaan siivota. Jokaisella on mielestäni ekologinen vastuu hävittää omat jätteensä oikein. Maailma hukkuu kulutuspaskaan ja ilmasto lämpenee koko ajan. Mielestäni on erittäin noloa, jos aikuinen terve ihminen ei todella viitsi mitään asialle tehdä. Kierrättäminen on kuitenkin loppujen lopuksi niin helppoa ja sitä paitsi lajitteluun tottuu todella nopeasti, eikä sitä koe vaivaksi vaan ehdottoman järkeväksi. Moni omakotitalossa tai rivitalossa asuva valittaa, että ei viitsi kierrättää esim. pahveja ja juomatölkkejä, metallia tai lasipakkauksia siksi, että niille ei löydy jätehuoneesta paljua. Moni kuitenkin käyttää suuria automarketeja ruokaostoksiin ja ajaa niihin vielä autolla. Nykyään näiden automarketien pihoilta löytyy kierrätyspisteitä, joissa on mahdollisuus tehdä sama homma. Esimerkiksi asuessani V:n kanssa minä tein niin kauppareissujemme yhteydessä. Biojätteet nyt on melko helppo kompostoida omakotitalossa, mutta tuota rivitaloasumisen biojäteongelmaa en ole ratkaissut. Ehkä joku muu on?

Samoista syistä meidän tuleva rakas pullamme tulee käyttämään kestovaippoja. Onhan se kaiketi monen tiedossa, että kertakäyttövaipat ovat suurin yksittäinen kotitalousjäte. Ekologinen omatunto ei anna mitenkään periksi kertakäyttövaipoille ja sitä paitsi olen kuullut, että kestovaipat ovat parempia vauvan pepullekin. Isosisko on näyttänyt kahden tyttönsä kanssa mallia, miten kätevästi koko homma pyörii ja on luvannut sitä paitsi myydä pikkuvauvan kestovaipat meille asevelihintaan.

Kierrätys kunniaan myös vaatehankinnoissa. Olen tehnyt periaatepäätöksen, että pyrin ostamaan tästä lähin omat ja pullan vaatteet kirpputoreilta lukuun ottamatta alusvaatteita, kenkiä ja sen semmoisia henk.koht. judensseja. Periaatteeseen kuuluu sellainen pykälä, että ensin etsitään käytettyä ja jos ei tosiaankaan mistään löydy, sitten on lupa ostaa uutta, jos kerran sen kyseisen vaatekappaleen ihan välttämättä tarvitsee. Toinen vaihtoehto on ekologisia vaatteita tuottavat merkit, kuten Globehope yms. Tämä periaatepäätös on kypsynyt mielessäni jo pitkään ja tiedän sen tuottavan minulle vaikeuksia. Joskus on vain kiva päästä shoppailemaan, ja osaan jo nyt aavistaa, että ehkä joskus tästä periaatteesta myös poikkean. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, jos saan toteutettua tätä ajatusta pääsääntöisesti. Se jo pienentää ekologista jalanjälkeäni selvästi - ja pullan myös!

Se on hassua, miten tällaiset suurensuuret asiat jäävät taka-alalle välittömästi, kun katsahdan peiliin. Raskaus on tuonut mukanaan onnen lisäksi turvotusta ja muutaman ylimääräisen kilon. Tammikuussa, kun lopetin mirtan, minulta tippui useampi kilo nestettä ja aineenvaihduntani joutui melkoiseen pyöritykseen. Miehen tavatessani olin ehtinyt hoikentua melko tavalla ja takoitukseni oli saada muutkin ylimääräiset kilot kesään mennessä pois. Raskaus kuitenkin muutti suunnitelmia. Alun järjetön raskauspahoinvointi pakotti syömään mitä milloinkin kykeni, joten yhden viikon muistan temponeeni lähinnä pizzaa. Sehän näkyy ja kyllä vituttaa. Lisäksi minulla on taipumusta kerryyttää nestettä, joten avot. Tässä sitä ollaan.

Olen melko lihavuuskammoinen ihminen syömishäiriötaustalla varustettuna, joten masislääkkeestä jääneet ylimääräiset kilot lisättynä raskauskiloihin tuntuvat nyt todella ahdistavilta. Toisaalta pyöristyvä alavatsa herättää hellyytystä ja iloakin. Toivon, että nyt keskiraskauteen siirryttäessä tuo ylimääräinen turvotus laskisi ja pahoinvointi poistuisi kokonaan. Silloin olisi helpompaa syödä terveellisesti, kun ei koko ajan tarvitsisi miettiä mikä milloinkin maistuu ja mikä ei. Se edistys nyt on jo tapahtunut, että aamupalan pystyn syömään järkevästi, mutta illat ovat hankalampia. Esimerkiksi eilen oli pakko saada intialaista ja jääkaapissa oleva Funkan valmistama pastamättö oli oksennuspannassa. Pastakastike olisi ollut sata kertaa terveellisempi vaihtoehto, mutta ei sitä silloin voi edes harkita syövänsä, jos yrjö kutittaa kurkkua pelkästä ajatuksesta. Ja ei, siinä kastikkeessa ei ollut mitään vikaa. Rohkeasti edellisessä postauksessa esiteltyä respaa siis vain kokeilemaan.

Toivon, että raskaus muuttaisi suhtautumistani omaan kehooni terveemmäksi. Olen kyllästynyt läskiläski-hokemaan pääni sisällä. Tuo hokema on raikunut siellä koosta ja painosta riippumatta jo varmaan kaksikymmentä vuotta. Jatkuvan itseinhon kanssa eläminen on järjetöntä ja järjettömän energiaa vievää. Olen miettinyt myös sitä, millaisen kuvan annan omasta suhtautumisestani itseeni tulevalle lapsellemme. En todellakaan halua siirtää laihuusihannointia häneen näyttämällä paskaa esimerkkiä. Jos olen ehkä aiemmin vältellyt tämän asian käsittelemistä itseni kanssa, viimeistään nyt on sen aika. Toivon, että raskaus pehmentäisi minua ja antaisi minulle valmiudet tarkastella asiaa ja muuttua. Haluaisin niin kovasti olla terve, ihannepainoinen ja tyytyväinen itseeni. Ylimääräisten kilojen (puhun nyt muista kuin raskauskiloista) pakkosietäminen raskauden ajan voi tehdä minulle hyvää - raskaana ollessahan painoa ei saisi varsinaisesti tiputtaa. On siis opittava näkemään itsessä muutakin.

Ällötyksestä ja turpeasta olosta puheen ollen, nyt on pakko mennä hetkeksi köllilleen sänkyyn, että jaksaa taas iltapäivällä nähdä ystäviä. Melkein joka kerta syömisen jälkeen (nautin juuri aamupalan noin tunti sitten) tulee oksetus, johon ei auta kuin lepo. Jos ei lepää, olo vain yltyy. Raskaus pakottaa kuuntelemaan itseään, ehkä myös maailmaa.

Euroviisumiitti

2009-05-16T21:10:00.000+03:00

Funkeli ja Gatsukainen ottivat perinteet laatikosta pölyttymästä ja tapasivat lauantairuokamättömeiningeillä Gatalla. Ennen Gatalle siirtymistä miitti alkoi Funkan luota, jossa nautittiin pastasalaattia ja teetä/kaffetta herkkulisäkkeellä. Mukana tuossa vaiheessa päivää oli vielä Cista, joka sittemmin erosi poppoosta omille teilleen tapaamaan muita stadikavereita. Cistaa oli ihan huipunhuippu tavata!

Ohjelmaan tulee tämän postauksen jälkeen kuulumaan luonnollisesti Euroviisukatselmus, johon molemmat osallistuvat tietysti suurella hartaudella käsissään kynät ja paperia omia pisteytyksiä varten. Kaikki esiintyjät arvostellaan samalla ankaralla kädellä sanoja säästelemättä. Buhahahahahaa!

Mutta asiaan. Eli lauantaipäivän ruokaohje:

Pastasekamelska

400g paistijauhelihaa
1 sipula
paketti tuoreita herkkareita
ruokakermaa (7%)
plöräys kepsuttia
pippuria
suolaa
timjamia
paprikajauhetta
päälle mozzarellaraastetta
thai sweet chili -kastiketta, jos haluu

Väännä kastike perinteikkääseen kastikkeenvalmistustyyliin.

Salde

tammenlehväsalaattia
tomaatti
kurkkua
ananaspaloja
vihreitä oviileja valkosipulatäytteellä
fetapurkinjämät

Valmis annos näytti tältä:

Nyt aletaan pilkkoa kurkkua, paprikaa ja porkkanaa dippausta varten. Lisäkkeenä poppareita ja karkkia. Jei! Tämä lördag on huippu!

Ihkuu lauantaita kaikille!

Elämä on perheestä

2009-05-13T15:50:00.000+03:00

Lupasin teille uutisia tuossa taannoin. Uutisia - kauniita ja iloisia sellaisia - olen teille viime aikoina tarjoillut melkoisen tasaiseen tahtiin. Kun nyt kerran olen siis päässyt vauhtiin, jatketaan hyväksi koetulla tiellä. Tämä uutinen tosin on näistä kaikista ihanista elämäntapahtumistani se kaikkein suurin ja kaikkein mullistavin ja kaikkein onnellisin ja kaikkein kaikkein. Niin, totta se on. Gata odottaa vauvaa. Olen siis paksuna, raskautettu, raskaana, pulla uunissa ja mitä näitä nyt on. Tänään aamulla kävimme Rakkaan kanssa ensimmäisessä ultrassa ja kaikki oli niin kuin pitääkin. Päiviä plakkarissa 12+1. Siellä se pikkuinen kellutteli ja porskutteli tyytyväisen oloisena. Annetaan vielä kasvaa, jotta on sitten hyvä tulla rakastavien vanhempien huomaan lasketun ajan 26.11.2009 tienoilla.

Mietin pitkään, että miten minä tästä kerron, mutta totuushan on se, ettei mitkään sanat tee tälle asialle oikeutta. Olen niin hurjan onnellinen kaikesta, etenkin lapsosesta, että se on turha yrittää ilmaista tätä jotenkin nokkelasti, maalailevasti, superkauniisti tai muutenkaan klumeruurein kuorrutettuna. Minä odotan vauvaa. Siinä se asia, kaikkein puhtaimmillaan. Ihmeellisin ja luonnollisin asia maailmassa.

Niin, ja en kyllä lupaa, etteikö tämä blogi muuttuisi raskaudenvärjäämäksi. Onhan tämä edelleen Gatala, mutta Gata on nyt raskaana ja se on se isoin juttu. Siitä varmuudella kirjoitan, mutta ehkäpä muustakin. Kuka tietää, kun aika se aina nämä asiat totuudellisesti sitten lopulta näyttää.

Kun yhtäkkiä oli aikaa istumiselle

2009-05-12T11:39:00.000+03:00

Heräsin ensimmäistä kertaa 8.47 naputukseen. Mies vieressäni napsutteli tekstiviestiä ja minä raotin silmiäni niin vähän kuin silmiä ylipäätään on mahdollista raottaa kuitenkaan sulkematta niitä kokonaan. Olin kummallisen pirteä, vaikka vartalo huusi väsymyksestä hoosiannaa. Kiukuttelin miehelle hieman omaa unettomuusvirkeyttäni ja nukahdin heti uudelleen lapsen lailla. Ensimmäinen loma-aamu alkoi raukeana klo 10.24. Ehdin puoleksi tunniksi käpertyä miehen unesta lämpöisen kropan kainalokuoppiin, nuuhkutin huulilta rakkautta ja taisin olla niin yksinkertaisen onnellinen.

Nyt istun tässä tietokoneen äärellä vierelläni tyhjä indian chai -teemuki, Vitalinea-jogurttipurkki, luomumaito, juustonrippeet, Keiju ja nenääni asti punaista tuoksuaan säteilyttävä paprika. Mies lähti töihin ja minulla ei ole koko päivänä mitään tekemistä. Ei sitten niin mitään. Minun ei tarvitse tehdä itse asiassa pitkiin aikoihin yhtään mitään paria rutiinia terveydenhoitoon liittyvää käyntiä lukuunottamatta. Taidan olla ihan oikealla lomalla. Niskassa ei paina tekemättömät tehtävät. Tältäkö tuntuu, kun voi vaan levätä? Että istuu tietokoneen äärellä, miettii päänsä puhki, josko sittenkin pitäisi jotakin vain huomatakseen, että mitään ei pidä ja voi jatkaa sitten istumista tietokoneen äärellä. Tai missä vaan. Ei tämä lomailu maineelleen kalpene.

Gata the toimintaterapeutti

2009-05-07T15:55:00.000+03:00

Tiedättekös mitä? Tämä tyttö juuri tänään sai kaikki tarvittavat 210 opintopistettä kasaan ja palautteen opinnäytetyöstä, joka tarkoittaa sitä, että Gata on todistusta vaille valmis toimintaterapeutti! Urakka on nyt ohi, ihan oikeasti! Kaiken kukkuraksi kuin kirsikaksi kakun päälle, tai kinuskikastikkeeksi jäätelölle, tai kermavaahdoksi kaakaolle (you got the point I assume...) opinnäytetyön arvosana on täydet viisi. 5! Pakko brassailla vielä kerran: ME SAATIIN VITONEN!!!!!!!! Voi pojat, nyt on hymy niin herkässä ja olo kuin lottovoiton saaneella.

Kun melkein neljä vuotta sitten tuohon kouluun hain ja pääsin, olin päättänyt mielessäni, että minä tyttö valmistun sieltä - tuli mitä tuli. Kuten pitkäaikaisemmat lukijani varsin hyvin tietävät, sitä kaikkea tuli ja roppakaupalla. Tajusin vasta nyt keväällä, että neljään vuoteen venähtäneistä opinnoistani olen noin 3-3,5 vuotta ollut masentunut, ja siitä syystä ja sen lisäksi erittäin hankalissa elämäntilanteissa. Ilmeisesti tuo päätös valmistumisesta jo opintojen alussa oli niin kertakaikkisen sysäävä voima, ikään kuin jonkinlainen virta, jonka mukana livuin vääjäämättä kohti tavoitettani, vaikka kuohuntaa oli matkan varrella melkein kuolemaksi saakka. Nyt minä voin ylpeänä sanoa selvinneeni enemmän kuin hengissä saavuttaen tavoitteeni ja se tuntuu uskomattoman hienolta! Jos voisin, halaisin itseäni alinomaa!

Opiskeluaikana elämäni on muuttunut aika totaalisesti. Vasta nyt ymmärrän, että vuosia kestänyt prosessi itseni kanssa alkoi tuosta päätöksestä saattaa opiskelut loppuun, vaikka hammasta purren. Sitä ennen en ollut pystynyt YO-papereita lukuun ottamatta saavuttamaan oikein mitään pysyvää, saati päättämään elämälleni mitään suuntaa. Suurin osa aloittamistani projekteista oli jääänyt kesken ja koko elämäni oli eräänlaista lillumista tilanteesta toiseen. Olin tietysti kipeä raukka, sitä se kaikki oli. Jokin tarve alkaa ohjata oman elämän tarinaa kuitenkin sai alkusysäyksensä tuosta kohtalokkaasta päätöksestä opiskella itselle ammatti. Nyt neljä vuotta vanhempana, kokeneempana ja aikamoisesta rieputuksesta selvinneenä voin sanoa: se kaikki kannatti. Kasvaminen on tehnyt niin kipeää, mutta silti, kaikesta huolimatta, nämä neljä vuotta ovat olleet elämäni kamalimmat ja parhaimmat. Jokin suunta on hyvä olla. Se pitää elämässä kiinni.

On niin vaikea uskoa, että minä todella tein sen! Opiskelut tuntuivat monessa kohtaa ylitsepääsemättömän energiaa vieviltä. Toisaalta olon ja elämäntilanteen ollessa kurjimmillaan (viitaten exmies-kriisin ja masennuksen kliimaksivaiheeseen) koulu oli pelastusrengas. Siellä olin vapaa arkielämän kauheuksista, sain muuta ajateltavaa ja tunsin onnistuvani edes jossain. Pakertaminen kannatti! Nyt tekisi mieleni mennä lällättelemään kaduille riemuani ulos. Neljä vuotta tuskaa, hikeä, verta ja kyyneliä. Minä kasvoin ulos kuorestani ja otin ohjat omiin käsiini. Tiedättekö, tämä kaikki on mahdollista, jos vain riittävästi haluaa! Ei hitto, olen niin saakutin ylpeä itsestäni! Vähäks mä oon hyvä! Ja vähäks mä oon onnellinen!

Ihana toukokuu

2009-05-02T13:36:00.000+03:00

Olen iloinen ja odottavaisella mielellä. Olemme lähdössä pian Rakkaan kanssa hakemaan Pikkusiskoa miehineen autokyytiin. Koko poppoo suuntaamme sitten äidin luokse vappupöydän äärelle. Äiti jopa laittoi simaa minun pyynnöstäni. Raukka yrittää kaikkensa, vaikka onhan se eittämättä jo kaikki liian myöhäistä. Menneisyyden paskaa ei pysty simalla (tai muullakaan) korvaamaan. Yhtä kaikki, tilanne status quo. Voin mennä äidille syömään tuntematta vitutusta, velvollisuutta, ahdistusta ja ränkkää. Menen sinne ihan mielelläni. Otan ilon irti herkkuja notkuvasta pöydästä, koska tarkoittaahan se sitä, että minun ei tarvitse tänään kapustaa heiluttaa.

Äitivierailussa houkuttaa sekin seikka, että sinne on Pikkusiskon lisäksi tulossa Isosisko perheineen. Heidän pesueensa kasvoi maaliskuussa toisella tytöllä. Tädin tehtävään olen aina suhtautunut ylpeydellä ja rakkaudella. Tyttöjen näkeminen on aina mukavaa ja saa minut hymyilemään.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin Pikkusiskon näkeminen. On kamala ikävä. En ole koulukiireiltäni oikein ehtinyt mitään muuta ja Pikkusiskokin on ollut väsynyt ollakseen yhtään aktiivisempi. Kipeä raukka edelleen. On varmaan pitkään vielä. Ei siihen oikein osaa aina edes suhtautua. Tiedän tasan tarkkaan mitä, miksi, koska ja miten, mutta silti en osaa aina ottaa huomioon sairautta. Otan osittain. Hienointa on kuitenkin se, että olen saanut Pikkusiskon takaisin. Hän ei ole enää poissa kokonaan, hän rakentuu uudelleen. Se on eri asia. Minusta on suuri kunnia saada olla osa hänen kasvutarinaansa, paranemistaan. Haluan nähdä hänet juuri niin kuin hänet pitää nähdä. Olen aina nähnytkin.

Aurinko paistaa, koulu loppuu neljän arkipäivän päästä. Tehtävät ovat muutamaa stressitöntä sipaisua vaille plakkarissa. Uskomaton tunne. Urakka on lopuillaan, jokin muun alku käsillä. Tuntuu onnelliselta, raukean luvallisen väsyneeltä ja tyytyväiseltä. On mehukas olo.

Kun ammattikorkeakoulu yrittää murhaa, kuka on vastuussa?

2009-04-21T21:43:00.000+03:00

Sori, ei ole kuulunut meikästä mitään, koska olen huikaisevan vittuuntunut ja väsynyt. Opinnäytetyö on palautettu, esitetty ja julkistettu; edessä vain kypsyysnäyte. Sitä voisi innokkaimmat luulla, että nyt Gatalla helpottaa, mutta ehei! Voin sen tässä ilokseni todeta, että tahti vain on kiihtynyt. Laskin tuossa juuri, että tänään valmiiksi saamani yhden 31-sivuisen oppimistehtävän (rakentuen siten, että tuosta 31 sivusta noin 12-13 sivua on täysin omaa tekstiä, noin 7 sivua yhteistä ja loput toisen opiskelijan tekemää) lisäksi minulla on vielä kolme (joista yksi työelämän kanssa tehtävä kehittämishanke!!) kirjallista pari/ryhmätehtävää, jotka kaikki ovat laajuudeltaan melko samaa luokkaa. Edellä mainitsemieni lisäksi minulla on hommana vielä yksi etätentti ja kirjallinen, jotka ovat jääneet masisajoilta rästiin, ja joita en vain ole saanut syystä enkä toisesta suoritettua aiemmin - stupid me. Näiden ihanien lisäksi olen painanut koko kevään niska limassa, suorittanut puuttuvia tenttejä, tehnyt tehtäviä, vääntänyt opinnäytetyötä, käynyt luennoilla, töissä ja vääntänyt lisäksi aikamoisen kasan harkkoja sekä näytöksiä kasaan. Olen varmaan tulossa hulluksi kohta.

Alkaa olla hiukan mitäänsanomaton olo. Rakkaus menee tässä sivussa. Kaikki menee. Joskus tuntuu, että rakkauselämä on parasta, mitä tässä kiireessä minulle olisi voinut sattua. Se tuo elämään jotain juurevaa ja pysyvää. Pitää kiinni arjessa ja tuo hyvän olon. Toisaalta rakastuminen vie energiaa ja toisinaan on tehnyt mieleni pistää ihana Rakas pellolle kämpästäni. Ja niin olen välillä pahimpina väsymyksen aaltoina laittanutkin. Olen maannut kissojeni kanssa kuolemanhiljaisessa asunnossani sängyssä ja hiljaa vaipunut koomaan. Toisinaan Rakkaan näkeminen on ollut järjettömän virkistävää ja pelastanut varmalta opiskelupsykoosilta.

Oli miten oli, kolme viikkoa vielä. 8.5.2009 kaikki arvosanat on oltava arviointijärjestelmässä. Sen jälkeen jäljellä on enää opinnäytetyön kansittamista, sen viemistä nettiin ja yleistä haahuilua valmistumiseen liittyen. Kyl tää täst. Tai jotain. Minuutti kerrallaan ja noin. Hyvääkin on, mutta siitä myöhemmmin lisää. Pysykää jännityksessä siellä!

All about looks

2009-04-09T15:32:00.000+03:00

Blogikierroksellani Minhilästä Lupiinilaan löysin tällaisen meemityksen. Kun bloggausrunosuoni on hiukkasen tukkeessa, turvaudutaan tähän.

1) Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?
Kasvoihin kyllä. Ne ovat aina olleet minusta sievät. Minulla on kuitenkin muutama kilo ylipainoa vielä masislääkkeen jäljiltä, joten en tunne oloani ihan kotoisaksi normitilaa pullemmassa kropassani. Ilman muutaman kilon liikapainoa olen kyllä ihan kivan mallinen ja kokoinen, perusnainen.

2) Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?
Edelliseen viitaten olisin mieluusti (rutkasti) hoikempi. Ottaisin lisäksi hoikat käsivarret, joita minulla ei ole oikein koskaan ollut (lukuun ottamatta yläasteikäisenä kokemaani syömishäiriökautta, jolloin olin tikku kauttaaltaan - vasta tikkuna kädetkin sorjistuivat hoikiksi!). Pulskat käsivarret antavat helposti koko vartalosta pyöreämmän kuvan. Olen nimittäin pannut merkille, että sellaiset (naisihmiset), joiden kädet ovat hoikat, näyttävät muutenkin laihemmilta. Katsokaa vaikka!

3) Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi?
Kauneutta, naisellisuutta, seksikkyyttä.

4) Meikkaatko päivittäin?
Yleensä meikkaan aina, kun menen kouluun/töihin/mihin tahansa tapaamiseen. Nyt en viime aikoina oikein ole jaksanut ja sen kyllä huomaa. Olen melko räjähtänyt yksilö nykyisin. Kotona oleskellessa kuljen poikkeuksetta meikittä.

5) Perusmeikkisi?
Peruspuuteri (hyväksi havaittu Max Factor, josta ostan yhden asteen liian tumman sävyn huijatakseni pienen päivetyksen kasvoille ja se toimii!) alle, silmiin ainakin ripsari (Colossal on aivan mahti!), jos oikein innostun saatan laittaa rajaukset ja luomivärinkin, poskille yleensä aina aurinkopuuteria, huuliin jotakin kymmenistä eri huulikiiltovaihtiksista, jos jaksaa.

6) Hiustesi väri & pituus?
Mustanruskea hiukan ylikasvanut A-mallinen polkkis.

7) Kuinka usein...
...värjäät hiuksiasi?
Yleensä 3-4 viikon välein, koska tummasta hiuksesta erottuva vaalea tyvikasvu tekee heti kaljun näköiseksi.

...peset hiuksesi?
Joka toinen, tai yleensä kyllä joka kolmas päivä. Joskus on pidempikin tauko, jos ei tarvitse olla edustava.

...käyt suihkussa?
Joka toinen päivä ehkä. Joka päivä teen joka tapauksessa alapesut ja kainalopesun, mutta en välttämättä mene sitä varten suihkuun. Kunnon kokovartalopesun teen yleensä hiustenpesun yhteydessä.

...kuorit ihoasi?
Satunnaisesti. Minulla on kyllä suihkussa Freemanin vartalonkuorinta, mutta se tuppaa jäädä käyttämättä.

...käyt kosmetologilla?
En ole ikinä käynyt kosmetologilla. Pitäisi kai mennä, ainakin ihan mielenkiinnosta. Jos joku tietää jonkun luomukosmiksen, niin saa vinkata.

...poistat ihokarvojasi?
Kainalokarvat miltei päivittäin, muut ehkä kerran kaksi viikossa. Paitsi kesällä muutkin useammin.

...käyt solariumissa?
Hyvin, hyvin harvoin. Solkusta tulee ihosyöpäahdistus.

8) Miten pidät hiuksiasi?
Auki, koska niitä ei oikein saa kiinni. Tukka on kuitenkin hirvittävän tärkeä, joten yleensä laitan sen aina huolellisesti.

9) Miten tukkasi on nyt?
Roikkuu kuin räkä paskaisena ja valuvana limakasana. Kamala tyvikasvu kruunaa kauneuden (juuri kun pääsin sanomasta tuosta tukan laittamisen tärkeydestä... ehheh).

10) Rasvaatko ihoasi?
Useamman kerran viikossa. Jos en rasvaa, muutun jaloista ja käsistä korpuksi ja saan selkään sekä rintaan finniarmeijan. How sexy.

11) Tyypillisimmät vaatteesi?
Tunikamallinen mekko, legginsit/sukkahousut, kaulassa huivi.

12) Mitä sinulla on nyt ylläsi?
Tunikamallinen mekko (harmaa-musta-raidallinen) ja mustat sukkahousut.

13) Millaiset alusvaatteet on ylläsi?
Punaiset pitsiliivit (jotka latistaa tissit rumiksi, mutta muitakaan ei nyt ole), punaiset mustapilkulliset pikkarit. Pikkarit on hiukan liian pienet. Kammo yhdistelmä muuten: lattatissit ja pikkareiden reunoilta ylitsepursuilevat maggarat. Oujee.

14) Kuinka monet farkut omistat?
Emt. Aika monet, mutta ei niistä voi käyttää kuin ehkä kaksia-kolmia. Muut on niin out.

15) Millaisia kenkiä käytit viimeksi?
Valkoisia nahkaloafereita.

16) Millaista takkia pidit viimeksi?
Harmaanruskeaa armeijatyylistä pitkää talvipomppaa.

17) Minkälaisia rintaliivejä käytit viimeksi?
Samoja kuin nyt. Valitettavasti.

18) Lempikorusi?
Isot asuun sopivat ja sen kruunaavat korvikset. Kaulakoruja tai rannerenkaita käytän erinomaisen harvoin.

19) Käytätkö kynsilakkaa?
Kesäisin enemmän. Nyt on taas ollut lakaton kausi. Kynnetkin on niin kammot, ettei niihin mitään lakkaa huvita laittaa.

20) Lempihajuvetesi?
Oikeastaan kaikki Escadan tuoksut.

21) Shampoo ja hoitoainemerkkisi?
Tigin isot pönikät ovat olleet suihkun lattialla pitkään. Tosin nyt Fashionista-shampoo juuri loppui, joten rahapulassani ostin marketista Andrew Collingen tuuheuttavan shampoon. Onneksi on vielä Tigin kaksi hoitsikkaa jäljellä, joten tukkakatastrofilta vältyttäneen.

22) Millaisia sormuksia löytyy sormistasi?
Ei mitään. Nakkisormet, mitkä nakkisormet!

23) Tarkkailetko painoasi?
Nyt kävin pitkästä aikaa vaa'alla ja lukeman ollessa yllättävän korkea, tulee kyllä tarkkailtua. On syytä!

24) Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut?
Rakas taisi kehaista kauniiksi ja seksikkääksi aamulla. Hän usein sanoo, että minulla on "kaikki ihanat paikat". Söpöin kohteliaisuus ikinä!

25) Menisitkö kauneusleikkaukseen?
Kädet voisin rasvaimuttaa.

26) Minkälainen on meikkipussisi?
Marimekon iloisen raidallinen. Ihan jees. Haluaisin kyllä jonkun yltiönaisellisen ja kiiltävän.

27) Minkä värinen on hiusharjasi?
Musta pyöröharja.

28) Käytätkö ryppyvoiteita?
Joskus muistaessani silmänympärysvoidetta. Tosin käytön epäsäännöllisyys tavallaan kumoaa kaikki mahdolliset vaikutukset.

29) Montako käsilaukkua omistat?
Herran jumala! Monta!

30) Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja?
Tatuointeja nolla, tosin alaselkään suunnitteilla yksi tässä joskus sitten kun ja jos ja näin. Lävistyksiäkään ei enää ole ikävän napalävistyskoruepisodin jälkeen (olin pari kesää sitten mökillä, korun kierrelukko hävisi jonnekin, eikä varakorua tietenkään ollut, seurauksena lävistyksen umpeutuminen viikossa, perse). Olen edelleen mielestäni paljaan näköinen ilman napakorua.

Soon sitten pääsiäistä vaan kaikille! Toivottavasti on kivat suklaamunayllärit!

Uusi ehompi Gatala

2009-04-06T17:20:00.000+03:00

Meni sitten lopullisesti hermot Vuodatuksen vittuiluun (hävitti multa perä jälkeen kaksi kirjoitusta taivaan tuuliin) ja niinpä Gata muiden mukana siirtyi Bloggerin huomaan. Paljon turvallisempi, kätsympi ja kaikin puolin coolimpi. Jea. Nyt en ehdi muuta tässä kuin, että pikana voisin sen todeta, että opinnäytetyö on palautettu, teatteriesitykset on takanapäin ja nyt koulussa viimeinen loppurutistus meneillään. Sitä ollaan sitten toukokuun lopussa ihka oikeita toimintaterapeutteja. Hehee. Pikku vilauksena laitan tähän päivän ohjelmani, joka kertoo jotain tämän hetkisestä elämästäni.

7.00 Herätys
7.05 Pakkoruusunmarjaviiliä naamaan ja samalla ruotsin kirjalliseen tenttiin sanojen kertaamista
7.35 Hampaiden pesemistä, tukan harjaamista ja vaatekaapin sisällön levittämistä sohvalle sopivien vaatteiden löytämisen toivossa
7.50 Kissankarvojen poisto-operaatio tarrarullalla
7.53 Suukon suikkaus Rakkaalle
7.55 Hirvilaukka dösäpysäkille
8.02-8.24 Ruotsin sanojen lukemista ruuhkabussissa
8.30-9.00 Ruotsin tentin tekoa, joka onnistui ihan hyvin, koska opettelin lauseet sitä varten ulkoa
9.00-10.40 Opinnäytetyön korjaamista, tulostamista ja yleistä sähläämistä
10.45-11.00 Lounas
11.00-13.00 Rästitehtävän tekemistä koulun kirjastossa
13.00-14.30 Luennolla kuuntelemassa puutarhanhoidon terapeuttisuudesta
14.35-14.50 Rästitehtävän tulostamista, eväiden syömistä ja tehtävän palautus toiselle puolelle koulua, missä luento jatkuisi
14.50-15.30 Puutarhahoitoa lisää ja yrttien istuttamista siihen liittyen
15.53 Kotiin ruuhkabussilla
16.15 Laskujen maksamista, koska riemukseni huomasin Kelan maksaneen mulle opintotuet jo ajallaan (Sain aiemmin keväällä Kelalta mahtiviestin, jossa ilmosivat lopettavansa opintotuen+muiden etuuksien maksamisen maaliskuulle, koska opintotukikuukaudet ovat täynnä. Hiukan on heikkoa opiskella itsensä valmiiksi, jos kahteen viimeiseen kuukauteen ei saa euroakaan mistään. Erinäisten sählinkien ja liitteiden hakemisen jälkeen sain kuin sainkin Kelan vakuutettua, että raha kuuluu tähän osoitteeseen huhti- ja toukokuuksikin. Tämän härdellin lisäksi rahahuolethan ovat eri vinkeitä.)
16.30 Vapaa-aikaa iltaan saakka. Hetkinen... Mitä se on? Hei, mulla on vapaa ilta!

Palaamisiin murut!