Tässä eilisessä hetkessä

Pitäisi tuoksua tyrniltä, mutta tuoksuu keinotekoiselta. Se siivittää äkkiä minut pois tästä, ja suihkin toisen vessassa hiuskiinnettä, joka ei osaa kiinnipitoa alkuunkaan. Menen sitten ATK-luokkaan, en ole palauttanut tehtäviä ajoissa, vaikka kyllä kiinnostaisi. Tukka on lässähtänyt, tunnen miten se laskeutuu milli milliltä huonompaan suuntaan. Voi olla, että asuin silloin jo Sörnäisissä, mutta luulenpa että kuitenkin vielä myyntimiehen hotellissa. Sekin siellä, Peakin vaatteissa heilutteli Stokkan lahjakorttia, ihaili golfbägiään ja vaivihkaa pienoista peilikuvaansa draiverin pinnasta. Vitutti.

Rakkaustarinoita, niitä läpikotaisin asuttuja ja niitä, jotka vain haaveiltiin läpi. Häpeäkin, se tunkee edelleen varsin viiltävänä, tykyttää ohimonlaidalla, ettei sattuisi unohtamaan. Miten saatoin valuttaa itseäni sillä tavalla? Rakkaudenkaipuussaan näkökenttään piirtyy sitä mitä mielii. Eikä kuitenkaan saa täytettä, täyttymyksestä nyt puhumattakaan.

Miten ihminen matkustaa ajassa siihen, missä on? Mistä tulevat kaikki käänteet, laimeasti voisi sanoa tienhaarat? Onko mosaiikkimainen muistolajitelma ensinkään totta? Miksi kaipaat jotakuta toista enemmän? Miksi palaat aina tiettyyn hetkeen? Vatsanpohjaa kourii, kun tajuaa, että kaikkea itsessään ei voi kuunnella tarkoin, tai jää jälkeen. Maailma on nyt ja kuitenkin se on eilen.

Ja sitten kun et sitä ollenkaan odota, se heittäytyy eteesi kuin paskan kirjallisuuden juonikäänne. Yllättävä momentti. Ja kyllä se on niin, että rakastamisesta jää meihin juovia, uomia, kuin kuivuneita kauan sitten virranneen veden polkuja. Unohtuvat ja palaavat, hengittävät kuin palkeet, tarkentuvat massasta äkkiä esille. Muistot meissä, minussa, tässä ajassa. Olen nostalgisuuden imaisema ja yhtäkkiä taas yhtä vajaa. Täydempi kuin koskaan. Ja silti vaan, yhä vaan, aina vaan.

Lapsi ei jaksa riisua haalariaan itse, tänäänkään. 

Suu kiinni ja muita tarinoita

Aurinko siivilöittää maisemaa lokakuussakin. Se ei ole tavallista Helsingissä. Minun Helsinkini on lokakuisin synkkyyteen taipuvainen, mutta tänä vuonna jokin onkin toisin. Oranssi valahtaa lehdissä punaiseksi ja tunnen, että punainen on hyvä. Se on niin hyvä, että olohuonekin verhoutui juurevaan sävyyn kertomaan omalla ruohonjuuritasollaan, että siellä olisi hyvä pysyä, ihan molemmin jaloin. Siellä pysytään, eikä päässä tunnu tuttua kohinaa. Hidastan tähän ja on hiljaista. Liikuskelen tämän hetken ikuisuudessa aivan tyytyväisenä, enkä jaksa ottaa osaa toisiin sotiin. Edestakainen liike, läpättävä koettelemus ja kiistaiset sananvaihdot pysyvät jonkin lasimaisen seinämän takana, enkä saa, en halua saada, nistä otetta. Jätän sanomatta, koska mitä sitten? Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, kaikkien ei aina tarvitse ymmärtää. Ja etenkin: kaikkea ei tarvitse aina saada ulos, huudettua turuille ja toreille. Opin sen vielä, uskon todella niin. Opin senkin, että jos toisen täytyy jotakin, joskus on parempi myötäelää, eikä aina pyrkiä absoluuttiseen totuuteen. Riittää että elää omassa totuudessaan, siellä voi olla puhumattakin.

Oranssikaan ei ole huono väri. Meinasin kirjoittaa huomio väri. Huomioväri. Vähemmällä huomiolla se on ollut, totta puhuen. Syksyisin usein on ollut kiiltävän mudan väristä. Kyllä saan senkin värin tuohon, yrittämällä, mutta enemmän se yrittämättä pysyy poissa. Énkä jaksa vaivata lopulta päätäni. Haluan hengittää.

Hengittää.

Liiskana

Tänään ripotteli jo aamusta. Minä avaan sateenvarjon herkästi, vaikka muut viipottavat tukat liiskana. Liiskantuneita lehtiä pitkin asfalttia, klähmää jota ei olla siivottu. Puissa se sama heiluu hehkeänä ja keveän kirkkaana liputuksena.

Bussit menivät yksi toisensa jälkeen juuri edestäni. Kun sitten viimein astuin yhteen, levitin maskaraa ripsiini. En ehtinyt kotona kaikkea, tuli kiire ja siitä sitten bussien perässä juoksu, monipolvinen matkanteko.

Maisema on tällainen lokakuussa, joka vuosi. Kunpa joskus puhuisin vähemmän, ajattelisin vähemmän, tekisin vähemmän. Kunpa joskus osaisin varoa paremmin. Varoisin kunnolla. Kunpa osaisin lukea merkkejä paremmin. Kunpa näkisin selvemmin. Kunpa tuntisin pienesti. Kunpa vähät välittäisin.

Huomenna ehdin bussiin ajallaan, maskara silmissäni jo, ja aloitan sitten siitä. Kerään luuni ja vahvistun.

Syksyllä kerran

Lapsi potki tatteja puistossa ja sanoi "ällöttävää". Katsoin maassa kellallaan olevaa sientä kuin en olisi ikinä ennen sientä nähnytkään, uusin silmin. Nahkea lakin pinta, haitarin palkeet lakin kääntöpuolella. Mato oli tehnyt haitariin mustia juovia. "Madon koti", sanoin ja mietin samalla, miten tuollainen röpelövarsinen ja mullalta tuoksuva omituisuus esittäytyy lastenkirjojen kuvituksessa suloisena asumuksena. Ällöttävä se sieni oli minustakin, erikoinen ja vähiten houkutteleva äkkiseltään siinä ympäristössä. Ällöttäviä etsittiin koivujen juurilta lisää. "Tämä on muuten koivu, tällainen valkoinen mustilla raidoilla." Lapsi paukutti kepillä runkoa, toisti siinä rummuttaessa, että "koivu".

Selitin lapselle, miten lehdet kellastuvat ja punertuvat syksyllä. "Anna se lehti mulle." Nappasin punaisen vaahterasta, ojensin ja pian se oli jo hukkunut kädestä. Lapsi tipautti itsensä polvilleen ja siitä sitten selälleen. Tuijotti hiljaa pilviä, puita ja sanoi, että "heiluu". Kysyin, että tarkoitatko, että tuulee? "Joo."

Satoi vähän. Menimme ensimmäisen kerran bussiin etuovesta kävellen. Lasta väsytti ja minuakin. Painoin suukon päälaelle ja hän minun käsivarteen. Äiti ja poika.

Onnellinen juuri nyt

Yössä, 

joka peittää minut

sysimustaan toivottomuuteen,

kiitän kaikkia mahdollisia jumalia

lannistumattomasta sielustani.

Olosuhteiden julmassa otteessa

en ole kavahtanut,

tai huutanut ääneen.

Kohtalon iskujen alla

on pääni verinen,

mutta edelleen pystyssä.

Vihan ja kyynelten tuolla puolen

häilyy vain kauhea varjo.

Ja silti,

vuosien uhka näkee minut,

nyt ja aina,

pelottomana.

Oli portti kuinka kapea tahansa,

rangaistusten lista kuinka pitkä tahansa,

olen oman kohtaloni herra,

olen oman sieluni kapteeni.

Elokuvasta "Invictus - voittamaton"

Lomalla

Lomalla mennään mökille ja ihastellaan laajoina mattoina kasvavia luonnonkukkia, postataan kuva niistä facebookiin Instagrammin oldskool-filtterin läpi ja skoolataan erikoisluomusiideriä (ja muistetaan mainita merkki huolettomasti statuksen yhteydessä). Lomaparfyyminä on offi, koska vitun hyttyset pistelee kipeämmin ja pahemmin kuin lapsuudessa (ihan saletisti!), marmatetaan järvestä kannettavasta vedestä ja riidellään, kumman syytä oli se, kun lapsi kolautti päänsä laituriin. Grilliruoka on silti hyvää (ihmeellisen hyvää!), vaikka yö meneekin pyöriessä huonossa sängyssä kuunnellen ininää. Aamulla todella ihmettyy siitä, miltä luonto oikeasti kuulostaa kun ei itse täytä tilaa puheella. Kyläkaupassa tulee ulkomaantuntu. Mökkinaapurissa elävä maatalon isäntä heilauttaa kättä, kun cityauto ajaa ohi.

Ripustetaan mökin ikkunoihin Siirtolapuutarha-verhot ja juodaan muovikupista pannukahvia. Eikä mökillä meikata, mutta olisi hyvä pukeuta Marimekkoon, rennon tyylikkäästi. Papiljotit saunan jälkeen menisi jo överiksi. Uimaan ei viitti kuin pulahtaa, koska järvenpohja on mutaa ja siellä voi olla iilimatoja. Klihmaantunut kaisla jalan ympärillä lähettää vartaloon kauhuviestin: se on hauki! Laiturilla voi maata silti, ihan turvassa (ellei lapsi kolauta taas siihen päätään), ja katsella naapurirannalla olevia ihmisiä ja miettiä, onko niillä ehkä kivempaa, lomampaa.

Kivettömät kirsikat

Kirsikat antavat periksi pienelle veitselle. Tirskuu punaista nestettä, pieni pilkku uudelle Marimekon mekolle, juuri ja juuri erottuva fuksia läiskä rintavaon kohdalle. Kivet ja karat kasana leikkuulaudalla. Kirsikanmehu värjää sormien ihoa, tunkeutuu uurteisiin ja nostaa esille kuivat kohdat, pureksitut kynsinauhat kirkuvat yhtäkkiä kirkkaina. Äkkiä muistan mummun kädet, tottuneet ja toistaneet, puolukoiden kimpussa. Puolukat pomppivat palloina perkuualustalla eestaas. Mummun sormet näyttävät että näin ja näin, minä laitan ihan sileät kämmeneni joukkoon, puolukoiden viileys osuu sormiin, mutten saa kiinni roskia.

Mummun kämmenet ovat pehmämmät kuin minun lapsen kämmenet. Niissä on ajan etu, luonteenkin. Paksut, lilanpunaiseksi värjääntyneet kynnet nappaavat puolukanlehtiä, ja minä menen sairaalaan. Siihen aikaan tiesin paljon asioita, mummuani enemmän. Mummu istuu geriatrisessa tuolissa, hänellä oli äsken syötetty ruoka-aika. Mustikkakeitto on kynsien alla, mummu pyyhkäisi leualle valuneen sopan. Minä pidän niistä kämmenistä kiinni, ja yksi kerrallaan leikkaan parkkiintuneet kynnet lyhyemmiksi. Esitän, ettei tunnu missään. Näin vanhuksia hoidetaan, olin äskettäin Koskelan sairaalassa harjoittelussa, sielläkin leikkasin. Selitän äidille, joka ei kuule. Nyökkäilee, toimittaa asioita, menee eestaas huoneen isosta raskaasta ovesta.  Äiti tietää, missä osaston maljakot ovat.

Päätämme letittää pitkän ohuen tukan niin kuin ennen. Mummu ei osaa enää istua itsekseen. Minä istun vieressä ja kannattelen selästä, olen ottavinani oikeaa otetta, mutta se unohtuu pian. Mummu on pehmeä, kutistunut ja kuin lapsi. "Tässä me istutaan ja rakastetaan toisiamme", sanoo mummu ja katsoo minua. Minä nieleksin itseni hymyilemään.

Voi olla, että se oli viimeinen kerta. Varmaan olikin, tai haluan ajatella niin. Upotan kirsikanpuolikkaat suklaavaahtoon, yksi kerrallaan ja katson miten väri valuu täytteeseenkin.