Tahtominen on tahdon asia

Silmät ovat turvoksissa eilisen itkemisen vuoksi. Ne ärsyttävät minua. Itkiessä muutun sadasosasekunneissa punapilkulliseksi naamastani ja silmäni ovat välittömästi kuin kaksi auringon kypsyttämää kirsikkatomaattia. Nenäni turpoaa teini-ikäisen perunaklyyvariksi, vuotaa räkäklimppejä rinnuksille ja saan Botox-huulet. Toiset itkevät sievästi ilman maanmerkkejä, miksi minä en saa surumieltäni piilotettua ulkopuolisilta uteliailta? Miksi minun pitää edes itkeä?

Haetaan paikkaa, sanoo J. Niin kai. On jatkuvia keskusteluja peloista, luottamuksesta ja rakkauden määrästä, joita en jaksaisi alkuunkaan. Jaksamattomuus poikii lisää samanlaisia keskusteluja. Keskustelut ovat hyviä ja antavat paljon, eikä minulla raskauden lisäksi ole mitään muuta syytä olla jaksamatta niitä. Ne täytyy käydä. Silti ne tuntuvat turhilta. Mikään ei ole koskaan ollut kummallakaan näin hyvin, näin kauniisti. Raskaus saa minut kuitenkin poissaolevaksi ja itseeni käpertyneeksi. Työ verottaa minulta sosiaalisia voimavaroja ja raskaus tekee herkäksi mielipahalle. Ja juuri raskauden takia on keskusteltava. Rakkauden takia. Jos en heti ulvo keskustelun alussa, niin jo kohta itken täyttä päätä, veltoksi valahtaneena ja ulisen kuin pieni lapsi. Uliseminen tuntuu hyvältä, saan olla siinä niin kesken ja niin aukinaisen kivuliaana. Ennen kuin annan kainalolle periksi yritän olla tuntematta mitään. Ehkä siksi, että tiedän ulinan tulevan kuitenkin - ennemmin tai myöhemmin, ehkä siksi etten uskalla avata itseäni heti. Pelkään olla minä toisen edessä. En uskalla heittäytyä edes riitaan täysillä varmistamatta maaperää ensin. Kipuan norsunluutorniin kummastelemaan kysymyksiä täynnä olevaa kumppaniani ja vetäydyn tantereelta raukkamaisesti ennen kuin uskallan osallistua pyörteeseen. Ja silti kaikki on niin kovin hyvin.

Se, että on antanut itselleen luvan sitoutua, aiheuttaa paljon. Se vie lähemmäksi toista, ikään kuin kiinnittää ja kytkee yhteen. Se ei tapahdu kuitenkaan ilman venkoamista, kipuilua ja kyseenalaistamista. Sitä haluaa kysyä vielä sadannenkin kerran, että olemmehan tätä mieltä. On niin helpottavaa joka kerta päätyä varmuutta pullistellen tahtomaan kaikkea yhteistä, ottaa toista kädestä kiinni, katsoa silmiin, antaa toisen rakastella itkun runtelemaa vartaloaan, tuntea yhteinen katse tulevaan niin syvällä, että se ravisuttaa ja vavahduttaa kerta toisensa jälkeen.

Poika haluaa tulla meidän lapseksemme, me haluamme tulla hänen vanhemmikseen ja me haluamme kävellä rinta rinnan. Kohti elämää. Olemme löytäneet rakkauden. Liukastumiset hiovat tasapainoaistia.