Aamulla raottaessani väsymyksestä raskaita luomiani ehdin nähdä vilauksen auringosta. Se oli välähdyksen omainen keltainen valoilmiö, josta ehdin yhtä pikaisesti innostua, ennen kuin teräksenharmaa pilvi lipui härskisti säteiden päälle. Puhelimessa kuulin, kuinka Isosisko paimensi tyttökatrastaan sisälle lounaalle vesipisaroiden tieltä. Kello oli yli yhdentoista, mutta ei vielä puolta kahtatoista. Perheelliset ehtivät elää elämäänsä enemmän.
Lauantaiaamu voisi olla se kaikkein kaunein hetki viikosta, jos siihen olisi edellytykset. Sen sijaan ehdin muutamalla lauseella ja takaraivossa kytevällä päänsäryllä muuttaa sen tahmaiseksi, jotenkin turhauttavaksi. Tekisi mieleni jäädä siihen liimakasaan polkemaan, huutamaan vittusaatanaa ja sitten kadota olemattomuuteen. Ärsyttävintä on, kun mikään ei huvita, vaikka kaiken pitäisi. Hyvin on asiat etelärintamalla, mutta minä en oikein tunnu jaksavan tätä viikkoa.
Yritän kääntää tämän päivän kulun vielä. Jalkani lipuu kohti ränkkälammikkoa, mutta yritän pysyä kovana. En jaksaisi tänäänkin tapella. Eikä oikein mitään syytä koko sotaan, niin kuin sodissa yleensä järkeä olisi. Yhtä marginaaliasioista kuin maailmalla on täälläkin aseet kohotettu ja pakko se vaan on myöntää - vaikka kuiskaamalla jos ei muuten - minä niistä nanoasioista riehun fundamentalistin lailla. Pelkään kai, että mikään ei riitä. On enemmän kuin koskaan, ja minä pelkään ettei se riitä. Jos minulle ei riitä mikään, koska en uskalla haluta mitään? Haluaminen tekee alttiiksi pettymykselle ja pettymystä, sitä en taida jaksaa. Pelkästä turhasta pelosta väsynyt. Ja vain yhtä kaikki, vain niin perkeleen onnellinen.
