Asioilla näyttää olevan tapana löytää takaisin kotiin. Helatorstain leppeässä säässä, Hämeen keväisessä sylissä, siivosimme äidinisän lähisuvulle ostaman kesämökin käyttökuntoon naisporukalla: minä, isosisko ja äiti. Äidinäiti on jo kuollut, mutta kaikkein rakkain menneistä. Äidinisä on sen sijaan vanha hullu, jonka ainut hyvä perintö kohoaa tuona mökkinä keskellä isoa tonttia täynnä nurmikenttää ja metsää. Muut muistot jääköön mainitsematta.
Äidinisä muutti hetki sitten palvelutaloon, jonka vuoksi mökkiin oli rahdattu muuttokuorma. Keittiönpöytä oli pyyhkein katettu. Alta paljastui menneisyyden aarreaitta. Vanhat värikkäät tarinoita pullollaan olevat lasiesineet, juustohöylän patinoitunut pinta - ja kuka sanoi, ettei tavaraan kannata kiintyä? Tavaroissa elää puoli muistia! Äiti hauras, ja sitkeä, kaltoin kohdeltu ja siksi ajoittain ilkeä, antoi rätin viuhua. 150 senttiä valjastettuna tehokäyttöön, touhotti hermostuneena, yritti olla kuin ei olisikaan, niin täynnä että juuri ja juuri kykeni hengittämään. Onnestakin. Ehkä äiti siivosi isänsä pois tilasta, jätti äidilleen tilaa elää lasikulhot ja salaatinottimet? Illan viiletessä jo rajattiin, ei enää tarvitse, kaikki ei valmistu tänään.
Lapset leikkivät hiekkakasassa, repivät narsisseja jäähyiksi asti, söivät makkaraa ja jättivät viilenneitä jämiä pöydille. Mutaiset kädet pestiin saippualla, joka tuoksui mummun käsiltä. Mietin siellä, uudessa ympäristössä, vanhan keskellä: on aika antaa tilaa hyvälle menneelle. Anteeksiantaminen on väärä sana, mutta aselepo, se sen sijaan muotoutuu juuri tähän sopivaksi. Sinä iltana ei vielä saunottu, sen aika tulee myöhemmin.
