1. Mitä sellaista teit vuonna 2010, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Pukeuduin hääpukuun syyskuussa, matkustin Kyprokselle häämatkalle. Elelin kotiäitinä, yllättävän tyytyväisenä ja osastani suurimman osan aikaa nauttien. Alun pitkät lounashetket kanssaäitien kanssa ovat hiljakseen vaihtuneet taaperoiden leikkitreffeiksi, joissa keskustelun pätkittäisyys välillä hipoo huippuansa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En ole kovin etevä lupausten tekijä, enkä etenkään niiden pitäjä. Muistan toivoneeni sairastavani vähemmän, selättäväni sairauteni kokonaan. Nyt vuoden viisaampana en voi sanoa saavuttaneeni tuota toivettani täysin, mutta en sitä toisaalta enää tavoittelekaan. Tärkeämpää on viihtyä omissa nahoissaan, tehdä töitä viihtyäkseen paremmin ja voidakseen paremmin. Siinä lupausta ensi vuodellekin, eikö? (Huom. Tässä taannoin laitoin eteenpäin Ekovuosi 2011! -haasteen, josta näkee ekoiluun liittyvät lupaukset.)
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä, useampikin. Kahdesta syntyneestä tuli kummipoikiani! Jos menneitä kahta vuotta katsotaan, oletan lisää raskausuutisia ja siten vauvojakin putkahtavan meitä sulostuttamaan vuonna 2011.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.
5. Missä maissa kävit?
Tallinnassa kesällä ja syyskuussa siellä Kyproksella. Matkakuume koki inflaation Kyproksen jälkeen, mutta nyt jo uutta suunnitellen. Ehkä perhematkaa, tai sitten kahdenkeskistä lyhyehköä kaupunkilomaa toivomuslistalla.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?
Elämän asettumista, vähemmän muutoksia ja suuria tapahtumia. Nyt tuntuu, että olen äärimmillään isoja kokemuksia, joten vähempikin riittäisi. Haluaisin myös koulutustani vastaavan innostavan vakituisen työn. Olisi todella loistavaa, jos/kun Pojalle löytyy oikea hoitopaikka.
7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
28.2.2010 syntyi läheiselle ystävälleni ihana poika, joka on nyt kummipoikani. 14.5.2010 täytin 30 vuotta (rajapyykki ilman kriisiä - miksi kriisi edes?). 4.9.2010 sain juhlia häitämme. 16.11.2010 Poika täytti vuoden. 21.12.2010 Poika oppi kävelemään.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Lapsen onnistunut kotihoito. Ystävyyssuhteiden uudelleen järjestely, välien selvittelyt ja oman paikan löytyminen äitinä.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Hmm, lienee pääpuolella. Jotkut piintymät ovat vaikeita selätettäviä, mutta vielä sen teen! Vuosi 2011 voisi olla terveyden ja kohtuuden vuosi.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Vanhoilla diagnooseilla matkattiin tämäkin vuosi. Flunssia kummempia en sairastanut - onneksi. Sairaalassa käväisin parin vuorokauden reissun Kyproksen matkallamme, kun vatsatauti äityi häijyksi. Selkä vihoitteli raskauden jälkeisessä elämässään aikansa, mutta näyttää nyt asettuneen.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hääpuku. Kallein ja kaunein kertakäyttöinen mekkoni todennäköisesti ikinä.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Erityisesti pikku pötöläisten, joihin luen omani lisäksi useita lähipiirin taapero takkisia.
13. Kenen käytös masensi?
Oma, joidenkin ystävieni ja äidin.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
HÄIHIN! (Toki elämiseen meni enemmän, mutta yksittäisistä rahannielijöistä häät tulevat olemaan pitkään se suurin.)
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Perheestäni, häistä, keikkatöiden aloittamisesta loppuvuodesta, eräästä syventyneestä ystävyyssuhteesta ja muutamasta selvitetystä välirikosta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?
Vauvan vaa'an kaikki kipaleet. Jee. NOT. No, kuuntelin minä sentään muutakin, mutta kaikki se sitä samaa niin kuin aina.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi varmaan kokonaisuudessaan.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi ja köyhempi. Hoitovapaahurraa!
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Keskittyneeni omaan napaani.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Riidellyt, syönyt epäterveellisesti, ollut kohtuuton itseäni ja muita kohtaan.
20. Kuinka vietit joulua?
Kotona isosiskon perheen ja oman perheen kanssa aatto rattoisasti pitkällä kaavalla syöden. Pöydässä ei ollut perinteisiä jouluherkkuja kaloja lukuun ottamatta, mutta pihvit ja uunikasvikset maistuivat oivan juhlavilta! Joulupukkikin kävi tänä vuonna. Isosiskon vanhin tyttö oli kamalan harmissaan, kun Setä (eli Aviomies) ei nähnyt pukkia ollenkaan, kun sattumoisin lähti pukkia vastaan ja pukki ehtikin sitten sillä välin lahjojenjakoon. Joulupäivänä olimme syömässä anoppilassa ja tapaninpäivänä appiukolla. Hulinata piisasi, ja liikaa, myönnän.
22. Rakastuitko vuonna 2010?
Kyllä, omaan lapseeni, ja joka päivä uudelleen.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Zero.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Dance ja Kakola (kertoo nuorista miehistä tienhaarassa: valitako rikollinen elämä vai kenties jotakin muuta?)
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En jaksa vihata yhtäjaksoisesti. Viha on puhdas, energinen ja hyvää aikaansaava tunne, kun se promotoi muutosta. Jatkuvana matkakumppanina se syö sisälle onton katkeran kolon.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Anthony Kiedisin Arpikudos jäi mieleen ei niinkään kirjallisista, mutta muista ansioistaan. Tänä vuonna olen lukenut paljon, ehkä niinkin paljon, että en erota yksittäistä johtotähteä. Tällä hetkellä luvussa Katja Kallion Syntikirja. Kallio on mainettaan parempi kirjailija. Tai ainakin minulle. Pidin Kalliota kirjoista tehtyjen käsikirjoitusten ja löyhien elokuvasovitusten vuoksi aika mitäänsanomattomana, mutta tutustuttuani itse romaaneihin, olen muuttanut mieleni. Kaunista, oivaltavaa kieltä. Vielä ehkä se timantti syntymättä häneltä.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
PJ Harvey ja Tori Amos.
28. Mitä halusit ja sait?
Häät ja ulkomaanmatkan, hyvän onnellisen kokemuksen kotiäitiydestä.
29. Mitä halusit muttet saanut?
En minä tiedä! Tietääkö joku muu?
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Kuka näitä kysymyksiä on alunperin keksinyt? En listaa lempielokuviani. Katson, ja suurimmaksi osaksi unohdan.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
30 vuotta juhlin, lähiperheen kanssa kakkukahveilla ja kuohuvalla. Hyvin pienimuotoisesti alkuperäisistä suunnitelmistani poiketen. Isojen bileiden järkkääminen hääkiireiden keskellä ei vain innostanut.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kasa rahaa ja kyky nukkua ilman apuvälineitä.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010?
Hameita, mekkoja, legginssejä, kirppislöytöjä, kaunista mutta mukavaa.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Poika ja ystävät. Sisukkuus ja tahto ja aivokemiaa korjaava lääkitys.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Homokeskustelu ja Päivi Räsänen = suvaitsemattomuus politiikan tekemisen välineenä.
37. Ketä ikävöit?
En ikävöinyt ketään.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Läheisen ystävän kautta elämääni tullut kaunis naisäiti-ihminen.
perjantai 31. joulukuuta 2010
tiistai 14. joulukuuta 2010
Silmukka ja päättely
Olen ollut ahkeraliisa viime aikoina. Uudellen viritetty neulontaharrastus on tuottanut yhden hienon lastenpipon, yhden käyttökelpoisen kaulaliinan ja kaksi sinnepäin olevaa aikuisten myssyä. Toinen valmistunut lastenpipo taitaa mennä lahjan sijaan sittenkin Pojalle käyttöön, sen verran on epätäydellisyyttä havaittavissa. Neulon lahjansaajalle uuden hienomman. Meni muutaman työn verran, että sai taas neulontakäsialan kuntoon ja ohjeiden vilkaiseminen auttoi luomaan möykkyjen sijaan tunnistettavia asusteita. Joka tapauksessa neulonta on ollut aivan mieletöntä! Kaikki muu tuntuu sulkeutuvan ympäriltä, keskityn oikeinnurinoikeinnurin. Ja mikä riemu valmiista tuotoksesta! Itse tehtyä on kerrassaan mukava antaa joululahjaksi.
Joskus muutamia vuosia sitten innostuin neulonnasta V:n aikaan. En muistaakseni saanut saatettua mitään aloitetuista töistä loppuun. Siihen aikaan loppuunsaattaminen oli erityisen vaikeaa. Se on hieman sama kuin aloitetut ja keskeytyneet opinnot. Jokin estää valmistumisen. Joskus mietin sen olevan pelkkää masennuksen aiheuttamaa kyvyttömyyttä sitoutua, mutta sittemmin ymmärsin sen olevan myös silkkaa onnistumisen pelkoa. Kun on tottunut jättämään kesken, epäonnistumaan, menisi maailmankirjat vielä vahvemmin sekaisin, jos jotakin hyvää tapahtuisi.
On jännittävää huomata, että ammattiin valmistumisen jälkeen on ollut helpompaa pitää myös pienemmistä tavoitteista kiinni ja pelko onnistumisesta on hävinnyt. Itse asiassa huomaan asettavani tavoitteita, joihin kykenen sitoutumaan. Suurelliset suunnitelmat ruokkisivat vain epäonnistumisen kierrettä ollessaan niin mahdottoman vaikeita saavuttaa. Uskon, että joskus ihminen asettaa itselleen vuorenkokoisia tavoitteita, ettei itse asiassa tarvitsisikaan onnistua. Että voi rauhassa epäonnistua ja olla muuttamatta mitään elämässään. Suunnitelmat kuitenkin pitävät omatunnon sopivan hiljaisena, mutta loppujen lopuksi tällaisesta pelistä jää luu käteen.
Olen ollut viime aikoina innostunut kädentöistä. Olen askarrellut, hifistellyt ruoan kanssa. Valmistin eräänä iltana intialaista juustoa paneeria. Se hieman epäonnistui näin ensimmäisellä kerralla, mutta sain kuitenkin aikaiseksi muutaman kelvollisen juustokimpaleen ja ne eksyivät sitten osaksi Palak paneeria. Olen tehnyt ruokaa antaumuksella ja keskittynyt pieniin yksityiskohtiin. Olen myös leiponut erityisen paljon. Minua hieman nauratti, kun luin Kotivinkin joululehdestä, että taatelikakku on erityisen mukava tuliainen näin joulunalusaikana. Olin vienyt samaisen kakun edellisviikolla siskonperheelle nimenomaan tuliaisena. Enpä ole ennen saavuttanut Kotivinkki-tasoa kotipuuhasteluissani!
Kotiin kietoutuminen johtuu osaltaan hyvin epäsosiaalisesta kaudesta, joka tuntuu nyt vallitsevan. En jaksaisi tavata kuin harvoja ja valittuja ihmisiä. En tulkitse tällaista vaihetta mitenkään vakavaksi tai epäterveeksi, vaan olen tottunut, että elän sosiaalisuussykleissä. Toisinaan kaipaan seuraa paljon, vaihdan kiivaasti ajatuksia muiden kanssa ja sitten taas tulee aika, kun käperryn omiin tekemisiini ja ajatuksiini. Joskus aikoinaan katsoin tätä vaihetta aina huolestuneiden lasien läpi, mutta nykyisin olen hyväksynyt paremmin itsessäni olevat erilaiset puolet.
Sisäisesti hyväksyn antisosiaalisuuteni, mutta huomaan toistuvasti ignoroivani sen kalenteria täytettäessä. Haalin tapaamisia entiseen malliin, mutta sitten tapaamiset kääntyvätkin pakkopullaksi. Loppujen lopuksi ystävien tapaaminen on aina virkistävää, mutta se kohtuuton energia, mikä menee lähtemiseen ja sen vastustamiseen, ikään kuin kumoaa hyvät vaikutukset. Pitäisi oppia tämä jo, varautua ja harventaa kalenteria tarpeen tullen. Huomaan nimittäin jonkin verran vielä feidaavani joitakin tapaamisia yrittäen keksiä tarpeeksi hyviä syitä omatunnolleni. Tai sitten vaihtoehtoisesti iloitsen, kun saan hyvästä syystä perua jonkin tapaamisen. Joskus pohdin, eikö muilla ihmisillä ole tällaisia jaksoja? Vai osaavatko muut jotenkin paremmin ottaa tämän huomioon jo etukäteen? Tuntuu kammottavalta ajatukselta sellaiset ihmiset, jotka olisivat aina yhtä tasaisen sosiaalisesti kykeneviä.
Kotipuuhastelu ja joulun valmistelu tuntuu nyt hyvältä. Ensimmäistä kertaa omaan kotiin tulee joulukuusi! Ostin varmasti kaikkein mauttomimmat joulukuusenkoristeet ikinä vastalauseena lapsuudenkodissa olleille tyylikkäille olkikoristeille. Olen melko vakuuttunut, että juuri niiden kyseisten koristeiden vuoksi minulla on loppumaton glitterinkaipuu! Sitä paitsi kuka muuten sanoi, että olkikoristeet ovat tyylikkäitä (oma äiti!) ja glitter mautonta (oma äiti!)? Onneksi aikuisena voi tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja luoda ihan omia jouluperinteitä. Uskomatonta vastustusta sitä voi ihminen kyllä uudistuspuuhissaan kokea vanhempien sukulaisten puolelta! Ikään kuin omien tapojen luominen olisi henkilökohtainen loukkaus vanhempia ihmisiä kohtaan ja kaikin puolin säädytöntä touhua. On kuitenkin melko varmaa, että nämä uudistuksia vastustavat ovat aikoinaan luoneet vallitseviin perinteisiin jotakin uutta, mutta eivät enää muista sitä. Tai jos eivät ole luoneet, ovat sitten uudelle polvelle heidän uudistuksistaan kateellisia. Voihan se toisaalta olla, että perinteet ovat monelle vanhemmalle koko ajan muutoksia täynnä olleen elämän ainoa pysyvä asia, jonka vuoksi niitä vaalitaan, vaikka mitään järkeä ei olisikaan. Aina kun on tehty niin aina on tehty! No nyt tämä lähti ihan sivuraiteille, kun piti vain todeta, että joulumieli on hyvä, lämmin ja hellä (ja uudistusmielinen!). Kai tämä blogivuosi lähenee loppuaan ja enää odottelee perinteinen vuosibloggaus kirjoittajaansa. Sitä ennen pitää neuloa kaksi vauvanmyssyä!
Joskus muutamia vuosia sitten innostuin neulonnasta V:n aikaan. En muistaakseni saanut saatettua mitään aloitetuista töistä loppuun. Siihen aikaan loppuunsaattaminen oli erityisen vaikeaa. Se on hieman sama kuin aloitetut ja keskeytyneet opinnot. Jokin estää valmistumisen. Joskus mietin sen olevan pelkkää masennuksen aiheuttamaa kyvyttömyyttä sitoutua, mutta sittemmin ymmärsin sen olevan myös silkkaa onnistumisen pelkoa. Kun on tottunut jättämään kesken, epäonnistumaan, menisi maailmankirjat vielä vahvemmin sekaisin, jos jotakin hyvää tapahtuisi.
On jännittävää huomata, että ammattiin valmistumisen jälkeen on ollut helpompaa pitää myös pienemmistä tavoitteista kiinni ja pelko onnistumisesta on hävinnyt. Itse asiassa huomaan asettavani tavoitteita, joihin kykenen sitoutumaan. Suurelliset suunnitelmat ruokkisivat vain epäonnistumisen kierrettä ollessaan niin mahdottoman vaikeita saavuttaa. Uskon, että joskus ihminen asettaa itselleen vuorenkokoisia tavoitteita, ettei itse asiassa tarvitsisikaan onnistua. Että voi rauhassa epäonnistua ja olla muuttamatta mitään elämässään. Suunnitelmat kuitenkin pitävät omatunnon sopivan hiljaisena, mutta loppujen lopuksi tällaisesta pelistä jää luu käteen.
Olen ollut viime aikoina innostunut kädentöistä. Olen askarrellut, hifistellyt ruoan kanssa. Valmistin eräänä iltana intialaista juustoa paneeria. Se hieman epäonnistui näin ensimmäisellä kerralla, mutta sain kuitenkin aikaiseksi muutaman kelvollisen juustokimpaleen ja ne eksyivät sitten osaksi Palak paneeria. Olen tehnyt ruokaa antaumuksella ja keskittynyt pieniin yksityiskohtiin. Olen myös leiponut erityisen paljon. Minua hieman nauratti, kun luin Kotivinkin joululehdestä, että taatelikakku on erityisen mukava tuliainen näin joulunalusaikana. Olin vienyt samaisen kakun edellisviikolla siskonperheelle nimenomaan tuliaisena. Enpä ole ennen saavuttanut Kotivinkki-tasoa kotipuuhasteluissani!
Kotiin kietoutuminen johtuu osaltaan hyvin epäsosiaalisesta kaudesta, joka tuntuu nyt vallitsevan. En jaksaisi tavata kuin harvoja ja valittuja ihmisiä. En tulkitse tällaista vaihetta mitenkään vakavaksi tai epäterveeksi, vaan olen tottunut, että elän sosiaalisuussykleissä. Toisinaan kaipaan seuraa paljon, vaihdan kiivaasti ajatuksia muiden kanssa ja sitten taas tulee aika, kun käperryn omiin tekemisiini ja ajatuksiini. Joskus aikoinaan katsoin tätä vaihetta aina huolestuneiden lasien läpi, mutta nykyisin olen hyväksynyt paremmin itsessäni olevat erilaiset puolet.
Sisäisesti hyväksyn antisosiaalisuuteni, mutta huomaan toistuvasti ignoroivani sen kalenteria täytettäessä. Haalin tapaamisia entiseen malliin, mutta sitten tapaamiset kääntyvätkin pakkopullaksi. Loppujen lopuksi ystävien tapaaminen on aina virkistävää, mutta se kohtuuton energia, mikä menee lähtemiseen ja sen vastustamiseen, ikään kuin kumoaa hyvät vaikutukset. Pitäisi oppia tämä jo, varautua ja harventaa kalenteria tarpeen tullen. Huomaan nimittäin jonkin verran vielä feidaavani joitakin tapaamisia yrittäen keksiä tarpeeksi hyviä syitä omatunnolleni. Tai sitten vaihtoehtoisesti iloitsen, kun saan hyvästä syystä perua jonkin tapaamisen. Joskus pohdin, eikö muilla ihmisillä ole tällaisia jaksoja? Vai osaavatko muut jotenkin paremmin ottaa tämän huomioon jo etukäteen? Tuntuu kammottavalta ajatukselta sellaiset ihmiset, jotka olisivat aina yhtä tasaisen sosiaalisesti kykeneviä.
Kotipuuhastelu ja joulun valmistelu tuntuu nyt hyvältä. Ensimmäistä kertaa omaan kotiin tulee joulukuusi! Ostin varmasti kaikkein mauttomimmat joulukuusenkoristeet ikinä vastalauseena lapsuudenkodissa olleille tyylikkäille olkikoristeille. Olen melko vakuuttunut, että juuri niiden kyseisten koristeiden vuoksi minulla on loppumaton glitterinkaipuu! Sitä paitsi kuka muuten sanoi, että olkikoristeet ovat tyylikkäitä (oma äiti!) ja glitter mautonta (oma äiti!)? Onneksi aikuisena voi tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja luoda ihan omia jouluperinteitä. Uskomatonta vastustusta sitä voi ihminen kyllä uudistuspuuhissaan kokea vanhempien sukulaisten puolelta! Ikään kuin omien tapojen luominen olisi henkilökohtainen loukkaus vanhempia ihmisiä kohtaan ja kaikin puolin säädytöntä touhua. On kuitenkin melko varmaa, että nämä uudistuksia vastustavat ovat aikoinaan luoneet vallitseviin perinteisiin jotakin uutta, mutta eivät enää muista sitä. Tai jos eivät ole luoneet, ovat sitten uudelle polvelle heidän uudistuksistaan kateellisia. Voihan se toisaalta olla, että perinteet ovat monelle vanhemmalle koko ajan muutoksia täynnä olleen elämän ainoa pysyvä asia, jonka vuoksi niitä vaalitaan, vaikka mitään järkeä ei olisikaan. Aina kun on tehty niin aina on tehty! No nyt tämä lähti ihan sivuraiteille, kun piti vain todeta, että joulumieli on hyvä, lämmin ja hellä (ja uudistusmielinen!). Kai tämä blogivuosi lähenee loppuaan ja enää odottelee perinteinen vuosibloggaus kirjoittajaansa. Sitä ennen pitää neuloa kaksi vauvanmyssyä!
perjantai 3. joulukuuta 2010
Ekovuosi 2011 - haaste!
Huomaan eläväni jatkuvassa muutoksessa. Tai ehkä olen havainnoinut elämän olevan jatkuvaa muutosta. Ja vielä tärkeämpänä havaintona kirjattakoon, että olen suht ookoo asian kanssa. Turvallisuushakuisena ja pirstaleisen menneisyyden omaavana naisena muutoksen sietokykyni ei ole ollut parhaimmasta päästä. Pitkään ajattelin elämäni jossakin vaiheessa tasaantuvan hiljaiseen helppoon uomaansa, jossa voin tutussa virrassa matkustaa sopivalla menonopeudella tuttuihin paikkoihin. Pidin tällaista jotenkin elinehtonakin, tai ehtona ainakin jaksamiselle ja normaalille terveydentilalle. Hulvaton ajatus, nyt kun miettii. On aina mukava huomata olevansa väärässä ja vielä sopeutuvansa vallitseviin olosuhteisiin.
Pojan synnyttyä minulla ei ollut mahdollisuuksia tarkastella kriittisesti oikeastaan mitään elämäni osa-aluetta. Kaikki oli kiinni lapsessa ja äidin roolin omaksumisessa. Nyt kun lapsi on isompi, omatoimisempi (harjoittelee kävelemistä pieni hassunen) ja selvästi ikäistä seuraansa kaipaava, on ollut mahdollisuus käyttää aivojaan muuhunkin kuin kotopesäasioihin. Kun lapsi oppii koko ajan ja enimmäkseen matkimalla, on selvää, että omia tekemisiään ja valintojaan tulee mietittyä koko lailla toisella tapaa. Mitä haluan antaa lapselleni perinnöksi? Kysymykseen on helppo vastata: vastuun itsen ja ympäristön hyvinvoinnista. Ympäristöllä käsitän sekä sosiaalisen että fyysisen ympäristön. Mutta on eri asia olla tietoinen kuin käytännössä toteuttava.
Jos haluaa toteuttaa kemikaalikriittistä ja ekologista, kokonaisvaltaisesta terveydestä kiinnostunutta elämää, saa helposti paasaajan ja tekopyhän maineen. Tästä asiasta on vaikea keskustella kenenkään muun kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneen kanssa olematta jotenkin kummalla tavalla syyllistävä sitä tarkoittamatta. Sitä usein edelleen ajatellaan ekologisuuden olevan hippien hapatusta. Kummastellaan, missä huovutetut kirkkaat hassut hatut, kierrätysmateriaaleista valmistetut hamppuvaatteet ja hennanpunainen tukka, jos asioi Ruohonjuuressa. Ihmisten on helpompi käsitellä, kun kuuluu ulkoisesti johonkin tiettyyn tunnistettavaan kategoriaan. Ja samalla voi olla ottamatta tosissaan, kun "se nyt on sellainen hörhö". Kieltäydyn kuitenkin tästä leimautuneesta ulkomuodosta (ja tähän kohtaan pieni tarkennus, etten millään muotoa tätä ulkomuotoa halua disauttaa - jokainen tyylillään hei), mutta haluan silti vapaasti olla valtavirrasta poikkeava kapinallishenkinen.
Pojan synnyttyä minulla ei ollut mahdollisuuksia tarkastella kriittisesti oikeastaan mitään elämäni osa-aluetta. Kaikki oli kiinni lapsessa ja äidin roolin omaksumisessa. Nyt kun lapsi on isompi, omatoimisempi (harjoittelee kävelemistä pieni hassunen) ja selvästi ikäistä seuraansa kaipaava, on ollut mahdollisuus käyttää aivojaan muuhunkin kuin kotopesäasioihin. Kun lapsi oppii koko ajan ja enimmäkseen matkimalla, on selvää, että omia tekemisiään ja valintojaan tulee mietittyä koko lailla toisella tapaa. Mitä haluan antaa lapselleni perinnöksi? Kysymykseen on helppo vastata: vastuun itsen ja ympäristön hyvinvoinnista. Ympäristöllä käsitän sekä sosiaalisen että fyysisen ympäristön. Mutta on eri asia olla tietoinen kuin käytännössä toteuttava.
Jos haluaa toteuttaa kemikaalikriittistä ja ekologista, kokonaisvaltaisesta terveydestä kiinnostunutta elämää, saa helposti paasaajan ja tekopyhän maineen. Tästä asiasta on vaikea keskustella kenenkään muun kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneen kanssa olematta jotenkin kummalla tavalla syyllistävä sitä tarkoittamatta. Sitä usein edelleen ajatellaan ekologisuuden olevan hippien hapatusta. Kummastellaan, missä huovutetut kirkkaat hassut hatut, kierrätysmateriaaleista valmistetut hamppuvaatteet ja hennanpunainen tukka, jos asioi Ruohonjuuressa. Ihmisten on helpompi käsitellä, kun kuuluu ulkoisesti johonkin tiettyyn tunnistettavaan kategoriaan. Ja samalla voi olla ottamatta tosissaan, kun "se nyt on sellainen hörhö". Kieltäydyn kuitenkin tästä leimautuneesta ulkomuodosta (ja tähän kohtaan pieni tarkennus, etten millään muotoa tätä ulkomuotoa halua disauttaa - jokainen tyylillään hei), mutta haluan silti vapaasti olla valtavirrasta poikkeava kapinallishenkinen.
En halua ketään syyllistää tälläkään kirjoituksella, saati jeesustella omien elämäntapojeni erinomaisuutta (kaikkea muuta!), mutta silti haluan kysyä ääneen, missä lymyää monien ihmisten ekologinen omatunto? (Tässä kohtaa voin hyvin myöntää olevani yksi niistä kertakäyttövaippoja käyttävistä kusipäistä, mutta pyrin jotenkin tasaamaan puntteja valitsemalla muuten kestävämpiä vaihtoehtoja. Kestoihin ei vain ole edelleenkään mahdollisuutta, mutta muuhun on. Selityksen makua, jota se juurikin on. On häikäilemättömän anteeksiantamatonta käyttää kertiksiä, oli miten oli.) En tiedä keskivertosuomalaisen uutistenseuraamisahkeruutta, mutta lienee vähemmälläkin seuraamisella tullut selväksi se, että samalla tahdilla kulutamme koko pallon hengiltä. Miksi siis ihmiset surutta kuluttavat kaikkea mahdollista kertakäyttöä, eivät juuri kierrätä ja syövät lihaa joka päivä sekä ajavat helposti kahta autoa (yksi miehelle, toinen naiselle)? Mihin tämä perustuu? Onko tosiaan niin, että ekologisuus ei tunnu kovin tärkeältä kakkavaippojen ja legojen keskellä, uusien vaatteiden ja rientojen keskellä, suunnitellessa uutta ulkomaanmatkaa ja katsellessa uutta sohvaa ja siihen mätsääviä sisustustyynyjä? Kumma kerskakulutuksen ja ekofiilistelyn ristiriita tässä kovin tiedostavassa ajassamme. Eikö ekologisuus ole rehellisyyteen verrattavissa oleva perusarvo, jonka haluaa lapsilleen siirtää ihan siinäkin mielessä, että jonakin päivänä olemme ehkä isovanhempia lapsille, joiden maailma on tätä menoa melkoisesti surullisempi kuin tämä jo hyvin surullinen tavaraan hukkuva jätekasa?
En ole koskaan aloittanut blogihistoriani aikana meemiä, mutta nytpä teen niin. Meemin nimi olkoon siis tuo "Ekovuosi 2011!". Tarkoituksena on kysyä itseltään kolme ekologista omatuntoa kolkuttavaa kysymystä ja vastata sitten niihin totuudenmukaisesti. Tavoitteena on ensi vuoden 2011 aikana tehdä näihin asioihin asteittain parannusta. Tarkennettakoon, että yhdenkin päivittäisen tuotteen vaihtaminen luomuun tai vaikka pesuaineiden korvaaminen kemikaalikriittisillä luontoa säästävillä vaihtoehdoilla on varsin riittävää ja aina parempi kuin se, ettei tee mitään. Mitään ekofasismia tällä siis ei haeta, vaan juuri niitä päivittäisiä uusia kestävämpiä valintoja, yksi asia kerrallaan.
Jotten kuulostaisi järkyttävän tekopyhältä, haastanpa ihan ensimmäisenä itseni. Tässä minun kolme kysymystäni ja parannusehdotukset perässä!
1) Miksi shoppailet joskus uusia vaatteita/lastenvaatteita halpavaateketjuilta, vaikka tiedät niiden olevan tehty lapsityövoimalla ja lisäävän maailman roskan määrää?
TOTUUS: Koska ostamisesta tulee hyvä mieli hetkeksi ja se on joskus täytettä tylsään lapsiränkkäiseen päivään. Koska joskus tunnen itseni toisen luokan kansalaiseksi, kun en pue pikkumiestä maailmasta suloisimpiin asukokonaisuuksiin. Uusista omista rytkyistä tulee hetkellinen onnentunne, koska kuvittelee jotenkin täyttävänsä oman vaatimuksensa ulkoisesti pukeutumalla muodin mukaan. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.
2) Miksi et osta aina mahdollisuuden tullen Reilua kauppaa, luomua tai kierrätettyä?
TOTUUS: Kuvittelen joskus tavallisten UUSIEN tuotteiden tyydyttävän ostamisen tarpeeni paremmin. Joskus ekotuotteissa on jotenkin epäviehko ulkoasu ja liian kallis hinta. Liian kalliilta saattaa tuntua 50 senttiä vastaavaa perustuotetta kalliimpi ekotuote. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.
3) Miksi ajelemme perheenä joskus pieniäkin matkoja autolla, vaikka yhtä helposti ja vielä halvemmalla pääsisimme julkisilla?
TOTUUS: Koska auto on niin ihana, helppo ja kätevä. Toisin sanoen olemme mieheni kanssa itsekkäitä ja voimattomia mukavuudenhalumme edessä.
Parannuslupaukset:
1) Pyrkimys siirtyä käyttämään enenevissä määrin kierrätettyjä vaatteita. Lastenvaatteet nyt ainakin kiertoon kirpparille tai lähituttaville ja uusia tilalle samaa kanavaa. Erityistarpeet, kuten ulkovaatteet, kengät ja juhlavaatteet sallittuja ostaa uusina.
2) Pyrkimys siirtyä käyttämään luomua, kierrätettyä ja Reilua kauppaa aina, kun se on mahdollista ja hintapoliittisesti järkevissä mittasuhteissa. Myös lihan korvaaminen kasvisruoalla arjessa jatkuu. Liha olkoon juhlaruokaa ja silloinkin aina mahdollisuuksien mukaan luomua (jota nykyään saakin mukavasti jo lähi-Alepasta järkevään hintaan!).
3) Vain pitemmät hankalat matkat ajetaan autolla. Muut matkat myös perheen kesken julkisilla tai kävellen.
Haastan mukaan Lupiinin ja Tiinan. Jokainen meemin jatkaja haastakoon ainakin yhden tuntemansa bloggaajan mukaan, mutta ylärajaa haastettavien määrälle ei todellakaan ole! Ja saa tämän haasteen tästä napata mukaansa kuka tahansa, vaikka en olisi haastanutkaan mukaan.
Odotan innolla haasteeseen tarttumista!
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Lyhyt retrospektiivi
Salonkikelpoinen äiti.
Ostaa Polarn.O.Pyretiä, odottaa niiden syysmallistoa yhtä paljon kuin teini-ikäinen suosikkibändinsä uutta julkaisua.
Hankkii jälkikasvulleen Ticket2Heavenin haalarin talveksi ja varmuuden vuoksi vielä Reimatecin.
On ylettömän kiinnostunut vauvansa ruokinnasta, vaippavaihtoehdoista (osaa perustella miksi tai miksi ei käytä kestoja), ihonhoidosta (käytättekö tekin tätä luomuvoidetta, ahaa), rutiineista ja varhaisesta vuorovaikutuksesta.
Käyttää lastaan muskarissa ennen kuin mukula osaa edes kääntyä vatsalleen ja uskoo lapsen nauttivan laululeikeistä tulkiten tahattomat hymyt ja kädenheilautukset "musiikin mukana elämiseksi".
Ostaa lapselle helistintossut, jotta lapsi älyäisi jalkansa lajitovereitaan hanakammin. Ja salaa, hyvin salaa, hermostuu kulkusten jatkuvasta hyödyttömästä kilinästä. Lapsi ei ymmärrä mistä kilinä kuuluu.
Vertailee kokemuksiaan kanssaäitien kanssa positiiviseen sävyyn. Jos väsymys/tylsyys/ahdistus mainitaan, sen jälkeen muistetaan vuolassanaisesti kertoa, miten kuitenkin lapsen kanssa oleminen on ainutlaatuista, nautinnollista ja kuinka nopeasti lapset kasvavat isoiksi. "Täällä vain vieraina meillä."
Sisustaa lapsen huonetta Ikealla, söpöillä eläinhahmoilla, kirjahyllyssä lapsen isän vanhat ensikengät. Kehyksissä kuvia isästä, äidistä ja pienokaisesta. Jossakin lapsen nimi puukirjaimin, hyllyn päällä ehkä. Lelukorissa kauneimmat lelut, kannellisissa laatikoissa rumat. Vaatekaapissa järjestyksessä vauvanvaatteet koon mukaan.
Muistaa kertoa kuinka ylpeä on osallistuvasta puolisostaan. Osaa käyttää termiä "jaettu vanhemmuus" ja katsoo kaihoisasti lapsen ja isän haurasta käsinkosketeltavan itkettävän kaunista suhdetta.
Suljettujen ovien takana riidellään puolison kanssa, vauvan pään yli huutaen kumpi on väsyneempi, vedotaan epäreilulla tavalla tunteisiin. Kukaan ei jaksa halailla unettomien öiden sankarina. Kuka jätti pesukoneen tyhjentämättä, pyykkien mädäntyvä haju lyö kasvoille. Perse on levinnyt, eikä imetys laihduttanutkaan. Tuttipullo pyörii vastaan lattialla, äiti könyää sohvan alta tuttivarastoa pesuun. Kaikissa sideharsoissa on laikkuja. Kloriittipullo on aukaisemattomana lukollisessa kaapissa, taaperon saavuttamattomissa.
Ja kaikki tämä, totta. Ei yhtään totta. Siellä jossain seassa se varmaan on. Totuus. Ensimmäisen vuoden epävarmuus, sekamelska vaihtuu takaisin tuttuun minuuteen. Muistotkin näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan, kaikesta kuoriutuu esiin voitto!
Ostaa Polarn.O.Pyretiä, odottaa niiden syysmallistoa yhtä paljon kuin teini-ikäinen suosikkibändinsä uutta julkaisua.
Hankkii jälkikasvulleen Ticket2Heavenin haalarin talveksi ja varmuuden vuoksi vielä Reimatecin.
On ylettömän kiinnostunut vauvansa ruokinnasta, vaippavaihtoehdoista (osaa perustella miksi tai miksi ei käytä kestoja), ihonhoidosta (käytättekö tekin tätä luomuvoidetta, ahaa), rutiineista ja varhaisesta vuorovaikutuksesta.
Käyttää lastaan muskarissa ennen kuin mukula osaa edes kääntyä vatsalleen ja uskoo lapsen nauttivan laululeikeistä tulkiten tahattomat hymyt ja kädenheilautukset "musiikin mukana elämiseksi".
Ostaa lapselle helistintossut, jotta lapsi älyäisi jalkansa lajitovereitaan hanakammin. Ja salaa, hyvin salaa, hermostuu kulkusten jatkuvasta hyödyttömästä kilinästä. Lapsi ei ymmärrä mistä kilinä kuuluu.
Vertailee kokemuksiaan kanssaäitien kanssa positiiviseen sävyyn. Jos väsymys/tylsyys/ahdistus mainitaan, sen jälkeen muistetaan vuolassanaisesti kertoa, miten kuitenkin lapsen kanssa oleminen on ainutlaatuista, nautinnollista ja kuinka nopeasti lapset kasvavat isoiksi. "Täällä vain vieraina meillä."
Sisustaa lapsen huonetta Ikealla, söpöillä eläinhahmoilla, kirjahyllyssä lapsen isän vanhat ensikengät. Kehyksissä kuvia isästä, äidistä ja pienokaisesta. Jossakin lapsen nimi puukirjaimin, hyllyn päällä ehkä. Lelukorissa kauneimmat lelut, kannellisissa laatikoissa rumat. Vaatekaapissa järjestyksessä vauvanvaatteet koon mukaan.
Muistaa kertoa kuinka ylpeä on osallistuvasta puolisostaan. Osaa käyttää termiä "jaettu vanhemmuus" ja katsoo kaihoisasti lapsen ja isän haurasta käsinkosketeltavan itkettävän kaunista suhdetta.
Suljettujen ovien takana riidellään puolison kanssa, vauvan pään yli huutaen kumpi on väsyneempi, vedotaan epäreilulla tavalla tunteisiin. Kukaan ei jaksa halailla unettomien öiden sankarina. Kuka jätti pesukoneen tyhjentämättä, pyykkien mädäntyvä haju lyö kasvoille. Perse on levinnyt, eikä imetys laihduttanutkaan. Tuttipullo pyörii vastaan lattialla, äiti könyää sohvan alta tuttivarastoa pesuun. Kaikissa sideharsoissa on laikkuja. Kloriittipullo on aukaisemattomana lukollisessa kaapissa, taaperon saavuttamattomissa.
Ja kaikki tämä, totta. Ei yhtään totta. Siellä jossain seassa se varmaan on. Totuus. Ensimmäisen vuoden epävarmuus, sekamelska vaihtuu takaisin tuttuun minuuteen. Muistotkin näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan, kaikesta kuoriutuu esiin voitto!
"Lapsi on vain lainassa meillä, ja niin, kasvaa liian nopeasti!"
tiistai 19. lokakuuta 2010
Rentoudu!
Sain ystävältäni kutsun osallistua tyttöjen iltaan Flamingo -spassa. Kieltäydyin heti, selittelemättä ja tuosta noin vain. Ajatus "tyttöjen illasta" spassa ei kuulu käsitykseeni rentouttavasta illasta. Olen kerran osallistunut tällaiseen tapahtumaan ja saanut todeta karvaasti, että rentoutumista ei voi etukäteen päättää, saati pakottaa, tahi saavuttaa kilkattavien ja kalkattavien (äiti-)ihmisten seurassa. Jos koko ajan hoetaan "kuinka rentouttavaa" kaikki on, tällä tavalla omaa aikaa ilman lapsia (ja jo juostaan katsomaan kännykästä onko lasten isä raportoinut ja voi sitä riemua kun raportti on myönteinen) ja voi ihan vaihtaa kuulumisia ("juu, me otettiin nyt kumminkin se vanhanroosan sävyinen boordi"), alkaa hermo kiristyä.
Ensinnäkin, Flamingo-spa ON erittäin kaunis ja suunniteltu hyvinkin rentouttaviin hetkiin, enkä ala paikan interiööriä tai konseptia sen enempää tässä arvostella, vaan kun kyse on siitä, että minä en osaa rentoutua jos pitää rentoutua. Toiseksikin, pelkkä sisäänpääsymaksu kustantaa 25e maanantaista torstaihin. Jos vesiin halajaa lillumaan viikonloppuna, biljetistä saa pulittaa 35e. Kolmekymmentäviisi euroa. Oikeasti. Jos siihen päälle ottaa jonkun (rentouttavan!) hoidon, siitä saa tokikin maksaa lisää. Eikä ihan vähää. Kaiken kaikkiaan, jos oikein haluaa sielulleen lepoa, voi hyvinkin varautua heittämään span kassaan satasen verran. Parempi olisi tuntua tuolla hinnalla niin saatanan hyvältä.
Minä en pidä siitä, että minua hoidetaan. Kävin raskauden lopussa turvotuksen uuvuttamana lymfahoitajalla toiveena edes muutaman nestekilon hävittäminen. Hoitajan huone oli kylmä ja hän jätti minut alkutervehdyksen jälkeen sinne riisuutumaan hoitaessaan itse sillä välin - niin en minä tiedä, jotakin. Siellä minä sitten seisoin puolialastomana, kylmässä huoneessa, raskausvatsa pömpöllään, vilusta väristen. Mietin pitäisikö tässä peitellä rintoja, kun hoitaja paukkaa sisään, mutta siinä sitten torhistuin ja istuin pikkarisillani tuolille odottelemaan. Alku ei ollut lupaava.
Hoito oli kummallista sivelyä. Enimmäkseen kasvoille. Hoitaja asettui pääni taakse ja minua ahdisti hänen läpitunkeva katseensa. Hän lääppi naamaani ja selitti sen edesauttavan nestekiertoa (niin varmaan!), minä kuuntelin pompottelevaa sydäntäni ja tulin kiusallisen tiedostavaksi jokaisen soluni olemassaolosta. Pidin silmiäni kiinni, näytellen rentoa (tällaisissa tilanteissa kuuluu olla rentona, hei niin sanotaan MeNaisissakin ja jälkikäteen selitetään, että "meinasin nukahtaa siihen hoitopöydälle!"). Silmäluomeni räpsyivät vinhasti, hoitaja huomasi sen ja kommentoi sen olevan "erikoista". Kun sanoin tuntevani kuumotusta (hoidon aikana kuuluu myös kommentoida, sopivissa määrin reflektoida ja olla läsnä), lymfahoitaja sanoi sen olevan merkki nestekierron käynnistymisestä ja ilmoitti minun olevan "ihan punainen!". Nolostuin syvästi. Punaisuus kieli kohdallani hermostumisesta, sosiaalisesta epävarmuudesta, ja sen huomaaminen - vaikkakin hoitaja tulkitsi sen responssiksi hoitoon (mitä se kyllä olikin, ei vain sellainen vaste, mitä hän luuli) - oli niin vaivaannuttavaa. Sanomattakin selvää, ettei hoito tehonnut.
Joskus vuosia sitten eräs ystäväni teki minulle intialaisen päähieronnan. Kuvittelin, että rentoutuminen ystävän käsissä kävisi helposti. Ei, ei se käynyt. Rupesin miettimään, mitä ystävä miettii minusta hoitaessaan minua. Jouduin hoidon aikana ällöttävällä tavalla irti omasta kropastani, kuvittelen ystävän arvioivan minua kuin lihakimpaletta, katsovan kuinka reagoin tähän ja tuohon juttuun. Mitä hän tekikin, se kävi selväksi hoidon jälkeisessä keskustelussa. "Et tainnut oikein pystyä rentoutumaan?"
Jotain kiusaannuttavan intiimiä liikkuu siinä hoitajan ja hoidettavan välillä puhumattomana mattona ja siinä pitäisi sitten antautua. Koko asetelma: joku palvelemassa ja tekemässä minulle hyvää oloa, se luo järkyttäviä paineita! Hirvittävää hoitajalle, jos asiakas ei nauti! Vielä kamalampaa itsensä kipeäksi maksavalle asiakkaalle! Nauti, nauti, nauti, nauti. Rentoudu hyvä ihminen, täällä leijuu eteerisen öljyn pistävä migreettinen hajukin, hyväjumala missä ne kädet nyt menevät, älä koske niin alas selkään, no niin huh väärä hälytys, ihan kivaltahan tuo tuntuu, eikös tunnukin, ihan vaan siinä hengittelet, on joo hyvä asento, ei, et liian kovasti. Puuh. Sitä on niin helpottunut päästessään pois. Keskisyksyn kalvakka harmaa taivas on kumman lohdullinen, ratikan kolkottava jyske, kännyradion ääni korvissa katse klähmäiseen sadepisaraiseen ikkunaan. Hiljaa itsekseen, hyvä niin.
Ensinnäkin, Flamingo-spa ON erittäin kaunis ja suunniteltu hyvinkin rentouttaviin hetkiin, enkä ala paikan interiööriä tai konseptia sen enempää tässä arvostella, vaan kun kyse on siitä, että minä en osaa rentoutua jos pitää rentoutua. Toiseksikin, pelkkä sisäänpääsymaksu kustantaa 25e maanantaista torstaihin. Jos vesiin halajaa lillumaan viikonloppuna, biljetistä saa pulittaa 35e. Kolmekymmentäviisi euroa. Oikeasti. Jos siihen päälle ottaa jonkun (rentouttavan!) hoidon, siitä saa tokikin maksaa lisää. Eikä ihan vähää. Kaiken kaikkiaan, jos oikein haluaa sielulleen lepoa, voi hyvinkin varautua heittämään span kassaan satasen verran. Parempi olisi tuntua tuolla hinnalla niin saatanan hyvältä.
Minä en pidä siitä, että minua hoidetaan. Kävin raskauden lopussa turvotuksen uuvuttamana lymfahoitajalla toiveena edes muutaman nestekilon hävittäminen. Hoitajan huone oli kylmä ja hän jätti minut alkutervehdyksen jälkeen sinne riisuutumaan hoitaessaan itse sillä välin - niin en minä tiedä, jotakin. Siellä minä sitten seisoin puolialastomana, kylmässä huoneessa, raskausvatsa pömpöllään, vilusta väristen. Mietin pitäisikö tässä peitellä rintoja, kun hoitaja paukkaa sisään, mutta siinä sitten torhistuin ja istuin pikkarisillani tuolille odottelemaan. Alku ei ollut lupaava.
Hoito oli kummallista sivelyä. Enimmäkseen kasvoille. Hoitaja asettui pääni taakse ja minua ahdisti hänen läpitunkeva katseensa. Hän lääppi naamaani ja selitti sen edesauttavan nestekiertoa (niin varmaan!), minä kuuntelin pompottelevaa sydäntäni ja tulin kiusallisen tiedostavaksi jokaisen soluni olemassaolosta. Pidin silmiäni kiinni, näytellen rentoa (tällaisissa tilanteissa kuuluu olla rentona, hei niin sanotaan MeNaisissakin ja jälkikäteen selitetään, että "meinasin nukahtaa siihen hoitopöydälle!"). Silmäluomeni räpsyivät vinhasti, hoitaja huomasi sen ja kommentoi sen olevan "erikoista". Kun sanoin tuntevani kuumotusta (hoidon aikana kuuluu myös kommentoida, sopivissa määrin reflektoida ja olla läsnä), lymfahoitaja sanoi sen olevan merkki nestekierron käynnistymisestä ja ilmoitti minun olevan "ihan punainen!". Nolostuin syvästi. Punaisuus kieli kohdallani hermostumisesta, sosiaalisesta epävarmuudesta, ja sen huomaaminen - vaikkakin hoitaja tulkitsi sen responssiksi hoitoon (mitä se kyllä olikin, ei vain sellainen vaste, mitä hän luuli) - oli niin vaivaannuttavaa. Sanomattakin selvää, ettei hoito tehonnut.
Joskus vuosia sitten eräs ystäväni teki minulle intialaisen päähieronnan. Kuvittelin, että rentoutuminen ystävän käsissä kävisi helposti. Ei, ei se käynyt. Rupesin miettimään, mitä ystävä miettii minusta hoitaessaan minua. Jouduin hoidon aikana ällöttävällä tavalla irti omasta kropastani, kuvittelen ystävän arvioivan minua kuin lihakimpaletta, katsovan kuinka reagoin tähän ja tuohon juttuun. Mitä hän tekikin, se kävi selväksi hoidon jälkeisessä keskustelussa. "Et tainnut oikein pystyä rentoutumaan?"
Jotain kiusaannuttavan intiimiä liikkuu siinä hoitajan ja hoidettavan välillä puhumattomana mattona ja siinä pitäisi sitten antautua. Koko asetelma: joku palvelemassa ja tekemässä minulle hyvää oloa, se luo järkyttäviä paineita! Hirvittävää hoitajalle, jos asiakas ei nauti! Vielä kamalampaa itsensä kipeäksi maksavalle asiakkaalle! Nauti, nauti, nauti, nauti. Rentoudu hyvä ihminen, täällä leijuu eteerisen öljyn pistävä migreettinen hajukin, hyväjumala missä ne kädet nyt menevät, älä koske niin alas selkään, no niin huh väärä hälytys, ihan kivaltahan tuo tuntuu, eikös tunnukin, ihan vaan siinä hengittelet, on joo hyvä asento, ei, et liian kovasti. Puuh. Sitä on niin helpottunut päästessään pois. Keskisyksyn kalvakka harmaa taivas on kumman lohdullinen, ratikan kolkottava jyske, kännyradion ääni korvissa katse klähmäiseen sadepisaraiseen ikkunaan. Hiljaa itsekseen, hyvä niin.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Lokakuun illassa ajattelin näin
Satoi räntää kahdeksalta aamulla. Se vihmoi harmaan taivaan täydeltä, viuhtoi märkiä vauhtiraitojaan ärsyttävän kylmästi alkavaan päivään. Ehdin jo pahastua ulkoilun poisjättämisestä, mutta auringon puhkoessa harmaaseen keltaisen kirkkaan aukon, päivä se näytti nousevan kuitenkin tästäkin.
Pohdin huomisaamuna kerhoon menemistä. Lähistöllä on varsin suuri leikkipuisto toimintahetkineen ja touhukkaine täteineen. Vauvat tapaavat keskiviikkoaamuisin, tai ei vauvat kai niinkään, äidit tapaavat. Siellä istutaan kahvin äärellä, on jotakin leikkihetkeä, hymyillään kun naapurin vauva riemastuu yhteislaulusta tanssaamaan, katsellaan hyväksyvästi ja puhutaan siitä, mistä on oikein puhua. Kerrotaan sopivalla tavalla sarkastisen hauskasti vauva-arjen sattumuksista, eikä kukaan sano, että väsyttää niin että suunnittelen perheeni jättämistä. Ei sellaisia keskusteluja kukaan halua käydä, en totta puhuen minäkään, eikä sellaisia tarvitse käydä, mutta silti pelkään teennäisyyttä. Ei siellä mihinkään inhorealistiseen debattiin tarvitse riehaantua, eikä lapsiperhearki mitään kauhuelokuvaa olekaan (joskus sellaisen kuvan saa, on muotia puhua kaiken paskuudesta, mutta sitten ei kuitenkaan puhuta niistäkään ihan sillä tavalla kuin ne asiat ovat, tulee siihenkin keskusteluun sellainen käsikirjoituksellinen sävy, että ollaan uskaliaita kun uskalletaan sanoa ettei se vauva nyt niin ihana heti kättelyssä ollutkaan - no haloo! sanoisin nyt, ei tietenkään ole, rääkyvä kaiken vaativa despoottihan sieltä putkahtaa [onneksi despootti saa miellyttävämpiä piirteitä kasvaessaan, muuttuu vallan rakastettavaksi vaatimuksineen. kuka nopeammin, kuka hitaammin] ja kun sitten kuitenkaan tätä ei tajua ennen kuin sen itse kokee).
Kun tätä lapsiperhe-elämää elää, sitä harhautuu helposti ajatusten sivupoluille. Menee sellaiseen pitäisikö -luuppiin mukaan, katoaa vauvavarustelun loputtomaan vaatimusten suohon. Kun me ei olla Poikasen kanssa harrastettu mitään. Se joskus syyllistää. Ei vauvauintia, ei vauvajumppaa, ei värikylpyjä, eikä kerhoja. Huono äiti (no en ole, liioittelen, mutta haluaisin olla aktiivisempi). Yhteen vauvajoogaan keväällä ilmoittauduin, mutta sekin meni päiväunirytmin mukana pöpelikköön. Nyt rytmi on vakiintunut iltapäiväpainoitteiseksi ja unosia vedellään vain yhdet. Se jo mahdollistaisi vaikka sun mitä! Mutta mitä? Mitä se mitä voisi olla?
Syksy on kääntymässä lamaavammaksi. Tiedän, ettei kirkkaan auringon päiviä ole enää montaakaan jäljellä. Kohta kaikki on yhtä harmaata mattoa, märkää asfalttia, ja pimeyteen yksi kerrallaan syntyviä katulamppujen valokiiloja. Aika puistattava ajatus kuuman, niin luksitäyteisen kesän jälkeen. Huoh. Joulu onneksi rajaa keskelle mattoa iloisen raidan. Jotain on keksittävä ennen ja jälkeen punaisen. Mieluummin värejä kuin loskanväristä yksitoikkoa.
Pohdin huomisaamuna kerhoon menemistä. Lähistöllä on varsin suuri leikkipuisto toimintahetkineen ja touhukkaine täteineen. Vauvat tapaavat keskiviikkoaamuisin, tai ei vauvat kai niinkään, äidit tapaavat. Siellä istutaan kahvin äärellä, on jotakin leikkihetkeä, hymyillään kun naapurin vauva riemastuu yhteislaulusta tanssaamaan, katsellaan hyväksyvästi ja puhutaan siitä, mistä on oikein puhua. Kerrotaan sopivalla tavalla sarkastisen hauskasti vauva-arjen sattumuksista, eikä kukaan sano, että väsyttää niin että suunnittelen perheeni jättämistä. Ei sellaisia keskusteluja kukaan halua käydä, en totta puhuen minäkään, eikä sellaisia tarvitse käydä, mutta silti pelkään teennäisyyttä. Ei siellä mihinkään inhorealistiseen debattiin tarvitse riehaantua, eikä lapsiperhearki mitään kauhuelokuvaa olekaan (joskus sellaisen kuvan saa, on muotia puhua kaiken paskuudesta, mutta sitten ei kuitenkaan puhuta niistäkään ihan sillä tavalla kuin ne asiat ovat, tulee siihenkin keskusteluun sellainen käsikirjoituksellinen sävy, että ollaan uskaliaita kun uskalletaan sanoa ettei se vauva nyt niin ihana heti kättelyssä ollutkaan - no haloo! sanoisin nyt, ei tietenkään ole, rääkyvä kaiken vaativa despoottihan sieltä putkahtaa [onneksi despootti saa miellyttävämpiä piirteitä kasvaessaan, muuttuu vallan rakastettavaksi vaatimuksineen. kuka nopeammin, kuka hitaammin] ja kun sitten kuitenkaan tätä ei tajua ennen kuin sen itse kokee).
Kun tätä lapsiperhe-elämää elää, sitä harhautuu helposti ajatusten sivupoluille. Menee sellaiseen pitäisikö -luuppiin mukaan, katoaa vauvavarustelun loputtomaan vaatimusten suohon. Kun me ei olla Poikasen kanssa harrastettu mitään. Se joskus syyllistää. Ei vauvauintia, ei vauvajumppaa, ei värikylpyjä, eikä kerhoja. Huono äiti (no en ole, liioittelen, mutta haluaisin olla aktiivisempi). Yhteen vauvajoogaan keväällä ilmoittauduin, mutta sekin meni päiväunirytmin mukana pöpelikköön. Nyt rytmi on vakiintunut iltapäiväpainoitteiseksi ja unosia vedellään vain yhdet. Se jo mahdollistaisi vaikka sun mitä! Mutta mitä? Mitä se mitä voisi olla?
Syksy on kääntymässä lamaavammaksi. Tiedän, ettei kirkkaan auringon päiviä ole enää montaakaan jäljellä. Kohta kaikki on yhtä harmaata mattoa, märkää asfalttia, ja pimeyteen yksi kerrallaan syntyviä katulamppujen valokiiloja. Aika puistattava ajatus kuuman, niin luksitäyteisen kesän jälkeen. Huoh. Joulu onneksi rajaa keskelle mattoa iloisen raidan. Jotain on keksittävä ennen ja jälkeen punaisen. Mieluummin värejä kuin loskanväristä yksitoikkoa.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Okrat päivät
Syksyn kirpeys pistelee paljaissa kämmenissä. Jätin tumput lähtiessä reteästi matkarattaiden säilytyslokeroon, enkä heti pue niitä käsiini. Pistely on miellyttävää. Aurinko paistaa keskisyksyn väriloiston riehakkaaksi. Syksyllä luonto on kuin parhaat päivänsä nähnyt rehevän rönsyilevä nainen. Joka puolella niin hengästyttävänä. Vaahteranlehtien puna ei koskaan kyllästytä. Heinikkoon siivilöityvä aamuvalo on niin hento ja kaunis, että silmät eivät siirry siitä irti. Katse liimantuu vaaleanruskeaan tuulessa vaappuvaan korteen, jonka siemenkota muistuttaa puuterihuiskua.
Häistä luisuttiin alamäkeä arkeen. Jokin tekemisestä ja loputtomasta valmistelusta johtuva lieka irtosi vauhdilla ja muutti arjesta koko lailla sekavan. Ei olisi huvittanutkaan enää elää sitä juhlantäyteistä elämää, mutta jokin kinnasi silti kiinni. Kai se saattoi olla ihan vaan tylsistymistäkin, että mitäs nyt sitten, koko talvi lastenlauluja, haalareita ja aamupuuroa? Voisiko siitä edelleen nauttia yhtä samalla intensiteetillä? Pikaisesti aloin hääriä kokoon tekemisiä, nopeasti kyhäsin päähäni ajatelman töihinpaluun mahdollisuudesta ja sen tuomasta konkreettisesta tosiasiasta, että aivot ovat yhä ja niitä voi käyttää muuhunkin kuin kauppalaskun loppusumman ynnäämiseen ennen hihnalle siirtymistä. Ajatelma oli voimakasvaikutteinen ja yllättävän riittävä ihan sellaisenaan. Jo pelkkä mahdollisuuden olemassaolo yleensä rauhoittaa vaeltelevan tilanteen takaisin uomiinsa, sopivalle virtausnopeudelle.
Sitten huomasin näkeväni velvollisuuksissa elämää. Se on hieman kuin mustavalkoisen kuvan muuttaminen takaisin värilliseksi, se huomaaminen. Sävyt palasivat nopeasti, tylsyys jotenkin humahti tavallisen hyvän arjen alle. Pienen pojan ensimmäinen hammas kuin helmi ientehtaassa, hassusti heilahteleva pikkuinen ihmisenvarsi käsien irrottaessa ensi kertaa tuesta, ja se aamu kirpeässä syyssäässä. Minä ja poika ja loputon aika voivat kääntyä vapaudeksi tuosta vain, eikä olekaan enää niin kiire saada täytettä, todistetta itselleen olemassaolostaan. Puntarointi kuuluu elämään, se oli hyvä jo sisäistää.
Häistä luisuttiin alamäkeä arkeen. Jokin tekemisestä ja loputtomasta valmistelusta johtuva lieka irtosi vauhdilla ja muutti arjesta koko lailla sekavan. Ei olisi huvittanutkaan enää elää sitä juhlantäyteistä elämää, mutta jokin kinnasi silti kiinni. Kai se saattoi olla ihan vaan tylsistymistäkin, että mitäs nyt sitten, koko talvi lastenlauluja, haalareita ja aamupuuroa? Voisiko siitä edelleen nauttia yhtä samalla intensiteetillä? Pikaisesti aloin hääriä kokoon tekemisiä, nopeasti kyhäsin päähäni ajatelman töihinpaluun mahdollisuudesta ja sen tuomasta konkreettisesta tosiasiasta, että aivot ovat yhä ja niitä voi käyttää muuhunkin kuin kauppalaskun loppusumman ynnäämiseen ennen hihnalle siirtymistä. Ajatelma oli voimakasvaikutteinen ja yllättävän riittävä ihan sellaisenaan. Jo pelkkä mahdollisuuden olemassaolo yleensä rauhoittaa vaeltelevan tilanteen takaisin uomiinsa, sopivalle virtausnopeudelle.
Sitten huomasin näkeväni velvollisuuksissa elämää. Se on hieman kuin mustavalkoisen kuvan muuttaminen takaisin värilliseksi, se huomaaminen. Sävyt palasivat nopeasti, tylsyys jotenkin humahti tavallisen hyvän arjen alle. Pienen pojan ensimmäinen hammas kuin helmi ientehtaassa, hassusti heilahteleva pikkuinen ihmisenvarsi käsien irrottaessa ensi kertaa tuesta, ja se aamu kirpeässä syyssäässä. Minä ja poika ja loputon aika voivat kääntyä vapaudeksi tuosta vain, eikä olekaan enää niin kiire saada täytettä, todistetta itselleen olemassaolostaan. Puntarointi kuuluu elämään, se oli hyvä jo sisäistää.
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Se kel onni on, sen jakakoon!
Ulkona sataa, vihmoo kylmästi sääriin niin, että alkaa kolottaa luista. Yöllä on parempi laittaa villasukat, aamuyöstä sulkee pöpperössä helteistä auki jäänyttä tuuletusikkunaa ja ihmettelee minne se leppeys katosi? Sää ei haittaa, kun sydän odottaa.
Vain kerran hän kiroili ja heitteli tolloiksi rypistettyjä väärin tulostuneita hääohjelmia pitkin äitinsä työhuonetta. Muuten leikkaaminen, liimaaminen, pienten rusettien sitominen, kultaisten sydänten leimaaminen, pieni loputon pipertäminen on ollut juhlaa. Koko kesän jatkunut ahkera hääriminen on saamassa kulminaatiopisteensä ensi lauantaina hääjuhlassa. Hääpuku roikkuu Pojan huoneessa lakanalla peitettynä Aviomiehen silmiltä, valkoiset tanssikengät vielä lepäävät laatikossaan. On pysähdytty hetkeen useaan kertaan, tajuttu, että juuri näitä minuutteja, tunteja kaivataan talven kylminä iltoina, muistellaan ja kaivetaan esille taas hääalbumi, katsotaan sitä ja tunnetaan haikeutta.
On jännää kokea olevansa niin yltäpäältä onnellinen, hän ajattelee ja ojentaa lattialla konttaavalle Pojalleen lelua. Viikon päästä hän lepää juhlaa pois, pakkaa matkalaukkua ja jännittää jo seuraavana päivänä koittavaa lentoa. Pienen ensimmäinen, pariskunnankin yhteinen ensimmäinen. Häämatka Kyprokselle, pois kylmästä, keskelle helppoa lomamaisemaa.
Hän on pohtinut monet kerrat polttaripäiväänsä, jolloin sai kokea todeksi omia unelmiaan, kaikki rakkaat naiset ympärillään. Haikeana miettinyt sen olevan ohi, mutta aina läsnä muistoissa. Hän on miettinyt menneitä kesäpäiviä, kaiken ympärillä hyrisevää odotusta, tätä kaiken loksahtamista, helppoutta. Rakkautta, jota virtaa vapaana. Tämä kesä on ikimuistojen kesä.
Vain kerran hän kiroili ja heitteli tolloiksi rypistettyjä väärin tulostuneita hääohjelmia pitkin äitinsä työhuonetta. Muuten leikkaaminen, liimaaminen, pienten rusettien sitominen, kultaisten sydänten leimaaminen, pieni loputon pipertäminen on ollut juhlaa. Koko kesän jatkunut ahkera hääriminen on saamassa kulminaatiopisteensä ensi lauantaina hääjuhlassa. Hääpuku roikkuu Pojan huoneessa lakanalla peitettynä Aviomiehen silmiltä, valkoiset tanssikengät vielä lepäävät laatikossaan. On pysähdytty hetkeen useaan kertaan, tajuttu, että juuri näitä minuutteja, tunteja kaivataan talven kylminä iltoina, muistellaan ja kaivetaan esille taas hääalbumi, katsotaan sitä ja tunnetaan haikeutta.
On jännää kokea olevansa niin yltäpäältä onnellinen, hän ajattelee ja ojentaa lattialla konttaavalle Pojalleen lelua. Viikon päästä hän lepää juhlaa pois, pakkaa matkalaukkua ja jännittää jo seuraavana päivänä koittavaa lentoa. Pienen ensimmäinen, pariskunnankin yhteinen ensimmäinen. Häämatka Kyprokselle, pois kylmästä, keskelle helppoa lomamaisemaa.
Hän on pohtinut monet kerrat polttaripäiväänsä, jolloin sai kokea todeksi omia unelmiaan, kaikki rakkaat naiset ympärillään. Haikeana miettinyt sen olevan ohi, mutta aina läsnä muistoissa. Hän on miettinyt menneitä kesäpäiviä, kaiken ympärillä hyrisevää odotusta, tätä kaiken loksahtamista, helppoutta. Rakkautta, jota virtaa vapaana. Tämä kesä on ikimuistojen kesä.
perjantai 6. elokuuta 2010
Kesällä kaikki on toisin
Joskus lapsettomana haaveilin siitä, että minulla olisi lapsi, jotta voisin lomailla koko kesän. Koko kesän loma ilman lasta kun tuntui täysin absurdilta, saavuttamattomalta haaveelta. Koska muka muulloin olisi niin mahtava raha- tai työtilanne, että voisi ottaa lomaillen monta kuukautta peräjälkeen? Talvella hoitaessani pienokaista paukkupakkasten saartamassa kodissamme, mietin, että kesä vauvan kanssa ei tulisi muistuttamaan lomaa laisinkaan. Lapsen kanssa oleminen tuntui täydeltä työltä. Olin sitä paitsi silloin vielä siinä määrin väsynyt, että kaikki ylimääräinen kiva tekeminen vaati ponnistelua. Olinpa väärässä tässä kesä ja vauva ja loma asiassa. Itse asiassa en oikeastaan muista, koska viimeksi olisin nauttinut kesästä tällä tavalla. Josko koskaan? Lapsena kesä oli liian itsestäänselvä vuodenaika, jota siivitti usein kyläilevä liiasta vapaa-ajasta johtuva kuolettava tylsyys. Aikuisena samankaltaista tylsyyden tilaa on mahdoton saavuttaa. Jos joskus siunaantuu hetki, jolloin ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä, sen voi mieluusti viettää tehden ei mitään.
Kuumuus on ollut siunaus. Tiedän varsin monia tässä sääasiassa oppositioon asettuvia, mutta minulle ja Pojalle se on ollut vallan vapauttavaa. Olemme köllineet taloyhtiön pihalla viltin päällä, Poika vaippasillaan, minä bikineissäni, ja kihertäneet kaikelle kivalle. Beebin tipahdettua päiväunille olen lukenut romaania, tuijottanut siinä sivussa ympärillä vellovaa valkoista apilamerta, tuntenut kuumuuden kihoavan hikipisaroina pintaan, muuttavan ihoani aste asteelta kesäisen päivettyneeksi.
Öitä on siivittänyt tuulettimen taukoamaton hurina. Joskus kuuma ilma on vain siirtänyt puhaltimen kautta paikkaansa, heilauttanut hieman hikisiä otsakiehkuroita, viilentämättä sen enempää. Toisina öinä olen sammuttanut tuulettimen, laittanut raolla olevan ikkunan pienemmäksi, kietoutunut pelkkään pussilakanaan. Pojan uniin kuumuus ei ole tunkeutunut. Ystävä on kutsunutkin häntä supernukkujaksi, nukkupojaksi, jota hän todella on. Viisikuisesta lähtien yöheräilyjä ei maidon takia ole ollut, mitä joskus tutti on ollut hukassa tai asento väärä (nyt konttausharjoitteiden aikaan Pojan löytää unissaankin äheltämästä, hassu höppänäpää). Niin, kesäöiden kumma kajo, juhannusvalo valkeana hehkuna öisellä taivaalla. Nyt elokuussa valo on tummansininen, mutta lämmin. Linnut ovat jo rauhoittuneet.
Kaikki nämä kesän tapaamiset, ystävä-äidit, ystävät ilman lapsia - YSTÄVÄT - ihmiset. Kaikki IHANAT ihmiset, keskustelut, vertaistuki vailla vertaa. Olen onnekas, koen onnea kaikesta tästä. Muistan aina vaunujen rapinan hiekkateillä, Kumpulan markkinat, kirpparin, maauimalan, pienen kuikuilevan Lipsin (kesän myötä käveleväksi pikkutytöksi varttuneen), maissinaksujen tahraamat syöttötuolit, kahvit ja pullat, lukemattomat lounaat, Tallinnan kukkanäyttelyn, siiderihumalat, Pojan aamutuoksuisen lämpimän ihon kietoutuneena omaani ja uuden kesähuoneeksi muuttuneen parvekkeemme. Muistan Pojan kellimässä Luukin nurmikolla nakuna, kummastelemassa varpaitaan. Muistan kukat, neitoperhon tanssin, muhkeat kesäkurpitsat siirtolapuutarhamökillä, vadelmat, kumman olotilan kun on juuri tajunnut oman ja ystävän lapsen leikkivän lattialla keskenään ja on pystynyt keskeytyksettä käymään juonellista keskustelua toisen aikuisen kanssa. Muistan tämän kesän aina, tiedän sen. Sellainen käänteentekevä yleistunnelma, sellainen on vallinnut. Olen osannut nauttia. Lupiini kirjoitti hyvin tästä, ja hänen kirjoituksensa innostamana ja tästä kesästä hyvin inspiroituneena minäkin uskaltauduin aiheen pariin. Iltaisen leppeän kesätuulen hyväillessä nahkeaa ihoani, tunnen tässä hetkessä, olen saanut paljon. Onni on katsoa ja huomata, kas, leppäkerttu.
Kuumuus on ollut siunaus. Tiedän varsin monia tässä sääasiassa oppositioon asettuvia, mutta minulle ja Pojalle se on ollut vallan vapauttavaa. Olemme köllineet taloyhtiön pihalla viltin päällä, Poika vaippasillaan, minä bikineissäni, ja kihertäneet kaikelle kivalle. Beebin tipahdettua päiväunille olen lukenut romaania, tuijottanut siinä sivussa ympärillä vellovaa valkoista apilamerta, tuntenut kuumuuden kihoavan hikipisaroina pintaan, muuttavan ihoani aste asteelta kesäisen päivettyneeksi.
Öitä on siivittänyt tuulettimen taukoamaton hurina. Joskus kuuma ilma on vain siirtänyt puhaltimen kautta paikkaansa, heilauttanut hieman hikisiä otsakiehkuroita, viilentämättä sen enempää. Toisina öinä olen sammuttanut tuulettimen, laittanut raolla olevan ikkunan pienemmäksi, kietoutunut pelkkään pussilakanaan. Pojan uniin kuumuus ei ole tunkeutunut. Ystävä on kutsunutkin häntä supernukkujaksi, nukkupojaksi, jota hän todella on. Viisikuisesta lähtien yöheräilyjä ei maidon takia ole ollut, mitä joskus tutti on ollut hukassa tai asento väärä (nyt konttausharjoitteiden aikaan Pojan löytää unissaankin äheltämästä, hassu höppänäpää). Niin, kesäöiden kumma kajo, juhannusvalo valkeana hehkuna öisellä taivaalla. Nyt elokuussa valo on tummansininen, mutta lämmin. Linnut ovat jo rauhoittuneet.
Kaikki nämä kesän tapaamiset, ystävä-äidit, ystävät ilman lapsia - YSTÄVÄT - ihmiset. Kaikki IHANAT ihmiset, keskustelut, vertaistuki vailla vertaa. Olen onnekas, koen onnea kaikesta tästä. Muistan aina vaunujen rapinan hiekkateillä, Kumpulan markkinat, kirpparin, maauimalan, pienen kuikuilevan Lipsin (kesän myötä käveleväksi pikkutytöksi varttuneen), maissinaksujen tahraamat syöttötuolit, kahvit ja pullat, lukemattomat lounaat, Tallinnan kukkanäyttelyn, siiderihumalat, Pojan aamutuoksuisen lämpimän ihon kietoutuneena omaani ja uuden kesähuoneeksi muuttuneen parvekkeemme. Muistan Pojan kellimässä Luukin nurmikolla nakuna, kummastelemassa varpaitaan. Muistan kukat, neitoperhon tanssin, muhkeat kesäkurpitsat siirtolapuutarhamökillä, vadelmat, kumman olotilan kun on juuri tajunnut oman ja ystävän lapsen leikkivän lattialla keskenään ja on pystynyt keskeytyksettä käymään juonellista keskustelua toisen aikuisen kanssa. Muistan tämän kesän aina, tiedän sen. Sellainen käänteentekevä yleistunnelma, sellainen on vallinnut. Olen osannut nauttia. Lupiini kirjoitti hyvin tästä, ja hänen kirjoituksensa innostamana ja tästä kesästä hyvin inspiroituneena minäkin uskaltauduin aiheen pariin. Iltaisen leppeän kesätuulen hyväillessä nahkeaa ihoani, tunnen tässä hetkessä, olen saanut paljon. Onni on katsoa ja huomata, kas, leppäkerttu.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Gata sanoo hei ja kertoo juttuja
Synnytyksen jälkeen olen pohtinut itseni kipeäksi, miksi Suomessa suhtaudutaan äitiyteen niin kireän suorittavasti? Kun on riittävästi tutkittua tietoa, alkaa samalla syyllistys ja muottiin pakottaminen. Ollessani vielä laitoksella ja todella sairaana, katsottiin Kätilöopistolla itsestäänselvästi, että me hoidamme vauvaa yöt päivät läpeensä. Synnytykseni oli kestänyt yli kaksi vuorokautta, se oli käynnistetty vaikean raskausmyrkytyksen takia hyvin väkivaltaisesti ja lopulta päätynyt kiireelliseen sektioon minun verenpaineideni ollessa taivaissa ja lapsen hapetusarvojen ja sydänäänten laskiessa vaarallisen matalalle. Korkean verenpaineen takia synnytyksen aikana tärisin holtittomasti, eikä sitä saatu taltutettua lääkkeillä. En ole eläissäni ollut niin sairaana kuin ennen synnytystä ja heti sen jälkeen. Ennen kaikkea koin, ettei minua kohdattu synnytyssairaalassa kokonaisena ihmisenä. Ymmärrän toki, että lääketieteellisesti he tekivät varmasti parhaansa, juuri niin kuin kuuluu, mutta henkistä puolta, pelkoa, ei kohdattu riittävällä ammattitaidolla. Korkeatasoinen hoito ei Suomessa ole vielä kokonaisvaltaista.
Heti synnytyksen jälkeen olin kaksi vuorokautta tarkkailussa synnytyssalissa saamassa tehohoitoa. Makasin sängyssä kipulääkkeissä ja katetroituna, verenpainemittari köytettynä toiseen käsivarteen, tippaletkut kietoutuneina pitkin sänkyäni. En pystynyt peseytymään itsenäisesti, saati nousemaan ylös vuoteesta. Haava vatsassa vihlaisi ärjysti joka liikkeestä. Maailma kieppui epätodellisena ympärilläni. Vauva ja vauvan isä vierailivat luonani pieniä unenomaisia hetkiä. Imetinkin kerran, ihmettelin lapsen kovaa imua, mutta en jaksanut itse nostaa alle kolmikiloista poikaamme rinnalleni. Muistan kuitenkin kokeneeni syvää tyydytystä siitä, että rinnoissani oli kaiken sen jälkeen ravintoa pienelle miehelle. Kaikkea tätä siivitti muista synnytyssaleista kuuluvat kivunhuudot, jotka vaimenivat ja nousivat sen mukaan, missä vaiheessa kukin synnytys oli.
Kun sitten pääsin lapsivuodeosastolle, oletettiin, että olen nyt riittävästi levännyt (!) jaksaakseni hoitaa pienokaistani. Tässä vaiheessa menin vielä pyörätuolilla vessaan ja pelkäsin kuollakseni koko ajan, että verenpaineeni jälleen nousee, alan krampata uudelleen ja koko kauheus alkaa alusta: joudun takaisin synnytyssaliin tarkkailuun, minut katetroidaan ja makaan siellä, epätodellisuuden keskellä, verenpainemittari hälyttäen, kuoleman rajamailla. En ollut koko sairaalassaoloaikanani saanut oikein nukuttua ja olin väsymyksestä jo harhainen. Silti uneen ei tarjottu kuin mietoa rauhoittavaa, koska "imetys oli saatava käyntiin" ja minun olisi "jo syytä tormistua". Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että en nukkunut synnytyksen jälkeen salissa, vaikka suoneni oli pumpattu täyteen morfiinia, fentanyylia ja diatsepaamia. Kaikki lääkkeitä, jotka melko varmuudella tainnuttavat suloiseen uneen sellaisen, jolla ei kyseisiin aineisiin ole toleranssia ollenkaan. Mutta ei minua. Kauhu ja ahdistus pitävät hereillä vahvimmistakin lääkkeistä huolimatta.
Lapsivuodeosastolla ollessamme opettelin sekä elämään taas kahdella jalalla itsenäisesti että hoitamaan vauvaamme. Imetin reippaasti, yritin syödä ja levätä, mutta en onnistunut nukkumaan kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kertaakaan kätilö ei ehdottanut, että lapsi otettaisiin yöhoitoon ja minulle annettaisiin tujua unilääkettä, että saisin vihdoin nukuttua. Sen sijaan vauvanhoitoon kannustettiin, asennettani kehuttiin valoisaksi ja poikaa "synnynnäiseksi rintalapseksi". Öiseen aikaan kilkutin kelloa, kerroin peloistani, itkin ja sain rauhoittavaa. En saanut sanottua sitä, mitä mielessäni liikkui. Koin, että olen taakka, että minun on pakko "tormistua nyt", otettava homma haltuun, lopetettava vikiseminen. Pyörätuolin käyttökin oli kielletty, vaikka minä pelkäsin olla pystypäin verenpaineen nousun takia. Yhtenä aamuna se nousikin heti aamiaisen jälkeen, kaaduin sairaalasänkyyn huonovointisena ja kilkutin kelloa. Kätilö mittasi paineen, sai tulokseksi yli 200/100 ja tokaisi, ettei usko moista tulosta ja häipyi huoneesta sanoen, että tulee mittamaan kohta paineen uudelleen. Olin kauhusta kankeana. Miksi minut jätettiin? Kun kätilö tuli takaisin, paine oli edelleen n. 180/100, aloin täristä ja sain taas diatsepaamia suoneen. Lääkäri kävi katsomassa, sanoi, että jos tämä nyt jatkuu tällaisena, siirretään takaisin saliin tarkkailuun. Minä tuijotin tätä kaikkea sängystä, puhuvia päitä ja toivoin että joudun saliin, toivoin etten joudu saliin. Toivoin, etten kuole.
Kotona arki oli vähintään yhtä kaoottista. Väsymys ajoi nopeasti pään viimeisetkin mutterit löysälle kierteelle. Pelkäsin olla vauvan kanssa kahden, pelkäsin jopa silloin, vaikka mies oli vain toisessa huoneessa käymässä. Hävetti, en kyennyt hoitamaan pientä poikaamme, vaikka itse lapsen halusin, me halusimme, en voinut syyttää vahinkoa. Lapsi tuntui vieraalta, ikään kuin joltakin epämääräiseltä olennolta, joka on yllättäen tupattu vastuulleni ja tuota vastuuta en kerta kaikkiaan pystynyt käsittelemään. Lopulta olin sitä mieltä, että minun on parasta olla pois lapsen läheisyydestä kokonaan. Olin vakuuttunut, että häneen tarttuu pahaa minusta.
Kieppuvaa syöksyä alaspäin jatkui kolmen viikon ajan synnytyksestä, kunnes sain ajan. Nopea arviointi, massiiviset tukitoimet, lääkitykset ja käynnit sinnetännetuonne. Synnytyksen jälkeinen masennus. Hävetti taas. Olin vakuuttunut, että minä en sairastuisi enää masennukseen koskaan. Tai toivoin sitä niin voimakkaasti, että asian hyväksyminen tuntui aluksi erittäin vaikealta.
Jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani on tietysti selvää, että sairastuin. Kukapa ei olisi tuossa hötäkässä sairastunut? Koko raskausaika, synnytys ja viikot sen jälkeen olivat aivan täyttä fiaskoa kaikki. Kukaan ympärilläni ei ymmärtänyt kokonaisuutta, vaan tuijottivat yksittäisiä arvoja, yksittäisiä terveyttä mittaavia tekijöitä, kunnes olikin jo liian myöhäistä. Masennus vyöryi ylitseni kuin ukkosmyrsky, pisti kaiken uusiksi kertaheitolla. Kummallista, sillä minun papereissani aiemmin sairastettu masennus näkyy kyllä, siitä puhuttiinkin neuvolassa, olin itsekin asiasta huolissani loppuraskaudesta. Edelleen somaattinen ja psyykkinen puoli ovat terveydenhuollossa valitettavan kaukana toisistaan. Vanhat jaot näkyvät edelleen vahvasti.
Nyt ajattelen niin, että synnytyksen jälkeinen masennus on ollut äitiydelleni suuri siunaus. Ilman masennusta olisin varmasti hyvin erilainen äiti, joka olen tänä päivänä. Kun sairastuin, jouduin samoin tein luopumaan tietynlaisesta suorittamisesta. Täysimetys, kestovaipat, kantoliinat, ihokontakti, kaikki nämä nykymittapuun mukaan tiedostavan hyvän äitiyden merkkipaalut jäivät aika nopeasti pois repertuaarista. Näissä luettelemissani asioissa ei sinällään tietenkään ole mitään pahaa, päin vastoin. Kestovaipat ovat ekologisia ja loput jutut ovat vauvan ja äidin keskinäiselle vuorovaikutukselle myötämielisiä. Ilman niitäkin silti pärjää vallan mainiosti ja jopa yltää siihen kuuluisaan riittävän hyvään äitiyteen. Koko tämä sotku opetti hyvin nopeasti ottamaan asiat löysin rantein. Pikkuinen syö purkkiruokaa, juo korviketta (tisittäminen loppui viisikuisena maidontuotannon tyrehtymiseen) ja on potra, tyytyväinen poika. En kerta kaikkiaan osaa tuntea minkään muotoista syyllisyyttä epäekologisista, tai epäluomuista ratkaisuistani. Nämä sopivat meidän perheelle ja piste. Miksi tämä asia on niin kamalan vaikea monelle ymmärtää? Neuvoja, tapoja ja informaatiota puettuna syyllisyyskaapuun tuputetaan joka tuutista. Pääosin kieltäydyn moisesta (lukuun ottamatta jos haluan riehaantua tahallani jostain aiheesta ja pajattaa siitä kanssaäitien kanssa kovaan ääneen).
Suhde lapseen lähti kehittymään toden teolla vasta lääkkeiden vaikutuksen alettua. Masentuneet aivot kun eivät pysty luomaan samalla tavalla äidin ja lapsen välistä kiintymyssuhdetta. Kun tunteet palasivat, ne tulivatkin rysäyksellä. Yhtäkkiä pidin käsivarsillani aarretta, maailman kauneinta poikaa, joka tuhisi ja pöhelsi omaa ihanuuttaan täydellä volyymilla. Rakkaus ikään kuin ryöpsähti liikenteeseen ja on siitä päivästä lähtien kasvattanut pinta-alaansa hurjalla vauhdilla. Ei sitä, rakkautta, pysty kuvailemaan. Eikä sitä, miten se kiintymys kasvaa joka päivä, kun suhde omaan pienokaiseen vahvistuu. Kai se on yhteisten muistojen ja tapojen synnyttämistä. Sen yhteisen vahvistamista. Yhtä kaikki, se on parasta - juuri niin kuin aina sanotaan. Olen hyvin kiitollinen pienestä ja isosta miehestäni. Ja onnellinen, että loppujen lopuksi selvisin kaikesta nopeasti ja olen saanut nauttia pienen kanssa äitiyslomasta täysipainoisesti ihan alkua lukuun ottamatta.
Niin, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Se varmaan osaltaan on johtunut siitä, että kykyä ilmaista tätä kaikkea ei ehkä ole ollut. En ole saanut kakaistua synnytyskertomusta tänne, ja tuokin versio on sensuroitu, lyhyehkö ja tiivistetty. Tajusin kuitenkin, että bloggaustaukoni on osittain johtunut nimenomaan siitä. Synnytyksestä oli saatava kirjoittaa, mutta sen aika oli vasta nyt. Ja on tässä muutakin. Haen selvästi blogilleni nyt uutta muotoa. Tiedän, että haluan jatkaa, onhan bloggaaminen ollut iso osa elämääni jo pian neljä (!!) vuotta. Jotenkin vaan tietyt kriisit on nyt selätetty ja kun blogini on voimakkaasti käsitellyt näitä osa-alueita elämässäni, tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. Minä voin hyvin, arki rullaa ja lähelläni on oikeat ihmiset. Lääkkeet purivat nopeasti, olen jaloillani ja itse asiassa onnellinen. Äitiys ja perhe-elämä tuntuvat hienolta juuri tällaisena kuin olen ne nyt elämääni järjestänyt. Juuri nämä palaset tuntuvat klikkaavan kivasti yhteen.
Kaipaan tällä hetkellä vähemmän arkojen aihepiirien käsittelyä enemmän. Tuntuu, että ne arat asiat ovat nyt minulle salaisessa paikassa, hyvässä hellässä huomassa ja en halua niitä enää julkisesti samalla tavalla jakaa. Ne asiat ovat saaneet laastarin kylkeensä, ovat paranemassa hyvää vauhtia. Täällä minä kuitenkin pysyn, kirjoittelen lämpimikseni ja jatkan matkaani. Kaikki hyvin.
Heti synnytyksen jälkeen olin kaksi vuorokautta tarkkailussa synnytyssalissa saamassa tehohoitoa. Makasin sängyssä kipulääkkeissä ja katetroituna, verenpainemittari köytettynä toiseen käsivarteen, tippaletkut kietoutuneina pitkin sänkyäni. En pystynyt peseytymään itsenäisesti, saati nousemaan ylös vuoteesta. Haava vatsassa vihlaisi ärjysti joka liikkeestä. Maailma kieppui epätodellisena ympärilläni. Vauva ja vauvan isä vierailivat luonani pieniä unenomaisia hetkiä. Imetinkin kerran, ihmettelin lapsen kovaa imua, mutta en jaksanut itse nostaa alle kolmikiloista poikaamme rinnalleni. Muistan kuitenkin kokeneeni syvää tyydytystä siitä, että rinnoissani oli kaiken sen jälkeen ravintoa pienelle miehelle. Kaikkea tätä siivitti muista synnytyssaleista kuuluvat kivunhuudot, jotka vaimenivat ja nousivat sen mukaan, missä vaiheessa kukin synnytys oli.
Kun sitten pääsin lapsivuodeosastolle, oletettiin, että olen nyt riittävästi levännyt (!) jaksaakseni hoitaa pienokaistani. Tässä vaiheessa menin vielä pyörätuolilla vessaan ja pelkäsin kuollakseni koko ajan, että verenpaineeni jälleen nousee, alan krampata uudelleen ja koko kauheus alkaa alusta: joudun takaisin synnytyssaliin tarkkailuun, minut katetroidaan ja makaan siellä, epätodellisuuden keskellä, verenpainemittari hälyttäen, kuoleman rajamailla. En ollut koko sairaalassaoloaikanani saanut oikein nukuttua ja olin väsymyksestä jo harhainen. Silti uneen ei tarjottu kuin mietoa rauhoittavaa, koska "imetys oli saatava käyntiin" ja minun olisi "jo syytä tormistua". Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että en nukkunut synnytyksen jälkeen salissa, vaikka suoneni oli pumpattu täyteen morfiinia, fentanyylia ja diatsepaamia. Kaikki lääkkeitä, jotka melko varmuudella tainnuttavat suloiseen uneen sellaisen, jolla ei kyseisiin aineisiin ole toleranssia ollenkaan. Mutta ei minua. Kauhu ja ahdistus pitävät hereillä vahvimmistakin lääkkeistä huolimatta.
Lapsivuodeosastolla ollessamme opettelin sekä elämään taas kahdella jalalla itsenäisesti että hoitamaan vauvaamme. Imetin reippaasti, yritin syödä ja levätä, mutta en onnistunut nukkumaan kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kertaakaan kätilö ei ehdottanut, että lapsi otettaisiin yöhoitoon ja minulle annettaisiin tujua unilääkettä, että saisin vihdoin nukuttua. Sen sijaan vauvanhoitoon kannustettiin, asennettani kehuttiin valoisaksi ja poikaa "synnynnäiseksi rintalapseksi". Öiseen aikaan kilkutin kelloa, kerroin peloistani, itkin ja sain rauhoittavaa. En saanut sanottua sitä, mitä mielessäni liikkui. Koin, että olen taakka, että minun on pakko "tormistua nyt", otettava homma haltuun, lopetettava vikiseminen. Pyörätuolin käyttökin oli kielletty, vaikka minä pelkäsin olla pystypäin verenpaineen nousun takia. Yhtenä aamuna se nousikin heti aamiaisen jälkeen, kaaduin sairaalasänkyyn huonovointisena ja kilkutin kelloa. Kätilö mittasi paineen, sai tulokseksi yli 200/100 ja tokaisi, ettei usko moista tulosta ja häipyi huoneesta sanoen, että tulee mittamaan kohta paineen uudelleen. Olin kauhusta kankeana. Miksi minut jätettiin? Kun kätilö tuli takaisin, paine oli edelleen n. 180/100, aloin täristä ja sain taas diatsepaamia suoneen. Lääkäri kävi katsomassa, sanoi, että jos tämä nyt jatkuu tällaisena, siirretään takaisin saliin tarkkailuun. Minä tuijotin tätä kaikkea sängystä, puhuvia päitä ja toivoin että joudun saliin, toivoin etten joudu saliin. Toivoin, etten kuole.
Kotona arki oli vähintään yhtä kaoottista. Väsymys ajoi nopeasti pään viimeisetkin mutterit löysälle kierteelle. Pelkäsin olla vauvan kanssa kahden, pelkäsin jopa silloin, vaikka mies oli vain toisessa huoneessa käymässä. Hävetti, en kyennyt hoitamaan pientä poikaamme, vaikka itse lapsen halusin, me halusimme, en voinut syyttää vahinkoa. Lapsi tuntui vieraalta, ikään kuin joltakin epämääräiseltä olennolta, joka on yllättäen tupattu vastuulleni ja tuota vastuuta en kerta kaikkiaan pystynyt käsittelemään. Lopulta olin sitä mieltä, että minun on parasta olla pois lapsen läheisyydestä kokonaan. Olin vakuuttunut, että häneen tarttuu pahaa minusta.
Kieppuvaa syöksyä alaspäin jatkui kolmen viikon ajan synnytyksestä, kunnes sain ajan. Nopea arviointi, massiiviset tukitoimet, lääkitykset ja käynnit sinnetännetuonne. Synnytyksen jälkeinen masennus. Hävetti taas. Olin vakuuttunut, että minä en sairastuisi enää masennukseen koskaan. Tai toivoin sitä niin voimakkaasti, että asian hyväksyminen tuntui aluksi erittäin vaikealta.
Jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani on tietysti selvää, että sairastuin. Kukapa ei olisi tuossa hötäkässä sairastunut? Koko raskausaika, synnytys ja viikot sen jälkeen olivat aivan täyttä fiaskoa kaikki. Kukaan ympärilläni ei ymmärtänyt kokonaisuutta, vaan tuijottivat yksittäisiä arvoja, yksittäisiä terveyttä mittaavia tekijöitä, kunnes olikin jo liian myöhäistä. Masennus vyöryi ylitseni kuin ukkosmyrsky, pisti kaiken uusiksi kertaheitolla. Kummallista, sillä minun papereissani aiemmin sairastettu masennus näkyy kyllä, siitä puhuttiinkin neuvolassa, olin itsekin asiasta huolissani loppuraskaudesta. Edelleen somaattinen ja psyykkinen puoli ovat terveydenhuollossa valitettavan kaukana toisistaan. Vanhat jaot näkyvät edelleen vahvasti.
Nyt ajattelen niin, että synnytyksen jälkeinen masennus on ollut äitiydelleni suuri siunaus. Ilman masennusta olisin varmasti hyvin erilainen äiti, joka olen tänä päivänä. Kun sairastuin, jouduin samoin tein luopumaan tietynlaisesta suorittamisesta. Täysimetys, kestovaipat, kantoliinat, ihokontakti, kaikki nämä nykymittapuun mukaan tiedostavan hyvän äitiyden merkkipaalut jäivät aika nopeasti pois repertuaarista. Näissä luettelemissani asioissa ei sinällään tietenkään ole mitään pahaa, päin vastoin. Kestovaipat ovat ekologisia ja loput jutut ovat vauvan ja äidin keskinäiselle vuorovaikutukselle myötämielisiä. Ilman niitäkin silti pärjää vallan mainiosti ja jopa yltää siihen kuuluisaan riittävän hyvään äitiyteen. Koko tämä sotku opetti hyvin nopeasti ottamaan asiat löysin rantein. Pikkuinen syö purkkiruokaa, juo korviketta (tisittäminen loppui viisikuisena maidontuotannon tyrehtymiseen) ja on potra, tyytyväinen poika. En kerta kaikkiaan osaa tuntea minkään muotoista syyllisyyttä epäekologisista, tai epäluomuista ratkaisuistani. Nämä sopivat meidän perheelle ja piste. Miksi tämä asia on niin kamalan vaikea monelle ymmärtää? Neuvoja, tapoja ja informaatiota puettuna syyllisyyskaapuun tuputetaan joka tuutista. Pääosin kieltäydyn moisesta (lukuun ottamatta jos haluan riehaantua tahallani jostain aiheesta ja pajattaa siitä kanssaäitien kanssa kovaan ääneen).
Suhde lapseen lähti kehittymään toden teolla vasta lääkkeiden vaikutuksen alettua. Masentuneet aivot kun eivät pysty luomaan samalla tavalla äidin ja lapsen välistä kiintymyssuhdetta. Kun tunteet palasivat, ne tulivatkin rysäyksellä. Yhtäkkiä pidin käsivarsillani aarretta, maailman kauneinta poikaa, joka tuhisi ja pöhelsi omaa ihanuuttaan täydellä volyymilla. Rakkaus ikään kuin ryöpsähti liikenteeseen ja on siitä päivästä lähtien kasvattanut pinta-alaansa hurjalla vauhdilla. Ei sitä, rakkautta, pysty kuvailemaan. Eikä sitä, miten se kiintymys kasvaa joka päivä, kun suhde omaan pienokaiseen vahvistuu. Kai se on yhteisten muistojen ja tapojen synnyttämistä. Sen yhteisen vahvistamista. Yhtä kaikki, se on parasta - juuri niin kuin aina sanotaan. Olen hyvin kiitollinen pienestä ja isosta miehestäni. Ja onnellinen, että loppujen lopuksi selvisin kaikesta nopeasti ja olen saanut nauttia pienen kanssa äitiyslomasta täysipainoisesti ihan alkua lukuun ottamatta.
Niin, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Se varmaan osaltaan on johtunut siitä, että kykyä ilmaista tätä kaikkea ei ehkä ole ollut. En ole saanut kakaistua synnytyskertomusta tänne, ja tuokin versio on sensuroitu, lyhyehkö ja tiivistetty. Tajusin kuitenkin, että bloggaustaukoni on osittain johtunut nimenomaan siitä. Synnytyksestä oli saatava kirjoittaa, mutta sen aika oli vasta nyt. Ja on tässä muutakin. Haen selvästi blogilleni nyt uutta muotoa. Tiedän, että haluan jatkaa, onhan bloggaaminen ollut iso osa elämääni jo pian neljä (!!) vuotta. Jotenkin vaan tietyt kriisit on nyt selätetty ja kun blogini on voimakkaasti käsitellyt näitä osa-alueita elämässäni, tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. Minä voin hyvin, arki rullaa ja lähelläni on oikeat ihmiset. Lääkkeet purivat nopeasti, olen jaloillani ja itse asiassa onnellinen. Äitiys ja perhe-elämä tuntuvat hienolta juuri tällaisena kuin olen ne nyt elämääni järjestänyt. Juuri nämä palaset tuntuvat klikkaavan kivasti yhteen.
Kaipaan tällä hetkellä vähemmän arkojen aihepiirien käsittelyä enemmän. Tuntuu, että ne arat asiat ovat nyt minulle salaisessa paikassa, hyvässä hellässä huomassa ja en halua niitä enää julkisesti samalla tavalla jakaa. Ne asiat ovat saaneet laastarin kylkeensä, ovat paranemassa hyvää vauhtia. Täällä minä kuitenkin pysyn, kirjoittelen lämpimikseni ja jatkan matkaani. Kaikki hyvin.
lauantai 3. huhtikuuta 2010
Kilinää
Jossain on aina kipu läsnä. Nyt se on tehnyt itselleen kodin alaselkään. Jäytää lihaksessa, kiristyy liikahtaessa niin, että on pakko pidätellä henkeä. Ehkä kipu on saanut alkunsakin hengen pidättelemisestä, ehkä se asuttaa minua ikuisena läsnäolijana. Tunkee ulos milloin mitäkin tietä.
Kipu tuli, kun nukuin parisängyssämme pitkästä aikaa. Poika oli mummillaan, nukkui siellä kolmekymmenen kilometrin päässä, minä mieheni vieressä jäykkänä. Ikävä ja syyllisyys rinnassa on vaikea rentoutua. Tai ehkä minun on ylipäätään vaikea rentoutua.
Olen alkeellinen niin monessa asiassa. Tänään tunnen itseni ameebaksi, niin suhteettoman taidottomaksi ja typeräksi, ilkeäksi, keskeneräiseksi, epäreiluksi paskiaiseksi. Ja turha sanoa "olet kuule hyvä ihminen", kun tänään en ole ollut. Olen ollut huono. Niin huono, että ehkä tapahtui jotakin peruuttamatonta. Tämä oppimattomuus, sielun repaleisuus, friikkiys, vittu, ne väsyttävät minut. Yhtä ponnistelua suurin osa elämää, kurkottamista kohti helpompaa, joka ei tunnu olevan ikinä seuraavan kulman takana.
Otin särkylääkettä ja odotan, että kipu typistyisi edes sen verran, että voisi kadota nukkumaan. Tässä koneella notkuminenkin yhtä pakoa ympäröivästä, sanoista, jotka moninkertaistuvat päässäni kuin kaikukopassa. Typerä typerä.
Kipu tuli, kun nukuin parisängyssämme pitkästä aikaa. Poika oli mummillaan, nukkui siellä kolmekymmenen kilometrin päässä, minä mieheni vieressä jäykkänä. Ikävä ja syyllisyys rinnassa on vaikea rentoutua. Tai ehkä minun on ylipäätään vaikea rentoutua.
Olen alkeellinen niin monessa asiassa. Tänään tunnen itseni ameebaksi, niin suhteettoman taidottomaksi ja typeräksi, ilkeäksi, keskeneräiseksi, epäreiluksi paskiaiseksi. Ja turha sanoa "olet kuule hyvä ihminen", kun tänään en ole ollut. Olen ollut huono. Niin huono, että ehkä tapahtui jotakin peruuttamatonta. Tämä oppimattomuus, sielun repaleisuus, friikkiys, vittu, ne väsyttävät minut. Yhtä ponnistelua suurin osa elämää, kurkottamista kohti helpompaa, joka ei tunnu olevan ikinä seuraavan kulman takana.
Otin särkylääkettä ja odotan, että kipu typistyisi edes sen verran, että voisi kadota nukkumaan. Tässä koneella notkuminenkin yhtä pakoa ympäröivästä, sanoista, jotka moninkertaistuvat päässäni kuin kaikukopassa. Typerä typerä.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Sunnuntaina on aikaa ajatella
Aika suhisee ohitseni. Päivät ovat samanlaisia, rytmittyvät ruokintaan, uniaikaan, vaippoihin, hampaidenpesuun, tiskikoneen hurinaan. Joskus tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi, mutta en tiedä edes mitä pitäisi muka saada. Muistista tipahtelee jatkuvasti asioita. Joudun kulkemaan kalenteri kädessä, muuten eksyn kotonakin aikatauluihini. Huomaan olevani ajelehtiva. Teen kyllä, kaikki tarvittava on hallinnassa, mutta samalla kaiken päällä on kummallinen utu. Se on kuin sana, joka on ihan kielen päällä. En saa siitä kiinni, tästä olosta. Ehkä se on väsymystä, niin, sitä se varmaan on.
Tuntuu, että olisi niin paljon, mitä olisi hauska jaksaa, mutta aika ei riitä. Eikä voimat. On ystäviä, joihin haluaisi pitää enemmän yhteyttä, olisi tapahtumia, harrasteita, sadoittain kasoittain kaikkea. Joskus seison niiden keskellä ja klikkaan kaikelle kyllä vain huomatakseni, että joudun kohta pian klikkaamaan kaikelle ei. Seuraan vierestä ja kuvittelen muiden pystyvän enempään. Se on kuin muuri, joka erottaa minut niistä muista. Olen tässä, mutta olen oikeasti tuolla. Ehkä se on masennusta, niin, sitä se varmaan on.
Lapsi kasvaa. Siirryimme velliin ja soseisiin tällä viikolla perin onnistuneesti. Poika on syönyt hyvällä ruokahalulla kuin vanha tekijä. Minua se liikuttaa kovin. Pieni mies syö isojen miesten ruokaa, kasvaa niin nopeaan. Joskus haluaisin pysäyttää kuvan juuri tähän, että ehtisin tarkastella syvemmin. Joskus kaikki touhuaminen tuntuu vievän huomion niistä pienistä yksityiskohdista, joita olisi hyvä tutkia lähemmin. Pienet sormet hamuavat lelua, nappaavat kiinni ja kädet johdattavat riemunkirjavan ökkimönkiäisen kohti suuta. Poika osaa ja oppii sellaisella tahdilla, ja minä lataan tiskikonetta, pyyhin pöytää ja suin tukkaani. En aina jaksa olla edes kiinnostunut, en koko aikaa. Kun katsahtaa ulos ikkunasta, lepuuttaa silmiään pienen hetken ja huomaa pihapuun paljastuneen lumen alta, on Poika jo ehtinyt tehdä jotakin uutta. Ja se menee minulta ohi kuin kevään muuttuminen kesäksi. Ehkä se on arkea, niin, sitä se varmaan on.
On huoliakin. Pienempiä ja suurempia. Lyhyessä ajassa menetin yhden ystävyyssuhteen ja se kalvaa aika tavalla. On ikäväkin. Sitä pohtii tekemiään ratkaisuja, miettii niitä uudelleen, pyörittää niin kauan, että kehä muodostaa aivoihin niin tutun uran, ettei enää löydä uutta näkökulmaa. Ei ainakaan yksin. On vain varmistuttava tässä elämässä siitä, että kulkee sydämensä kanssa samaan suuntaan. Kipeää se tekee, sattuu joskus niin, että meinaa pakahtua ihan. Kipu tekee epävarmaksi, ikävä se vasta tekeekin. Entä jos, sitä miettii ja tulee joka mietintäkerralla vähemmän varmaksi, kunnes taas palaa alkuun. Kehä pyörii. Ehkä se on kuitenkin rakkautta, niin, sitä se kyllä on.
Tuntuu, että olisi niin paljon, mitä olisi hauska jaksaa, mutta aika ei riitä. Eikä voimat. On ystäviä, joihin haluaisi pitää enemmän yhteyttä, olisi tapahtumia, harrasteita, sadoittain kasoittain kaikkea. Joskus seison niiden keskellä ja klikkaan kaikelle kyllä vain huomatakseni, että joudun kohta pian klikkaamaan kaikelle ei. Seuraan vierestä ja kuvittelen muiden pystyvän enempään. Se on kuin muuri, joka erottaa minut niistä muista. Olen tässä, mutta olen oikeasti tuolla. Ehkä se on masennusta, niin, sitä se varmaan on.
Lapsi kasvaa. Siirryimme velliin ja soseisiin tällä viikolla perin onnistuneesti. Poika on syönyt hyvällä ruokahalulla kuin vanha tekijä. Minua se liikuttaa kovin. Pieni mies syö isojen miesten ruokaa, kasvaa niin nopeaan. Joskus haluaisin pysäyttää kuvan juuri tähän, että ehtisin tarkastella syvemmin. Joskus kaikki touhuaminen tuntuu vievän huomion niistä pienistä yksityiskohdista, joita olisi hyvä tutkia lähemmin. Pienet sormet hamuavat lelua, nappaavat kiinni ja kädet johdattavat riemunkirjavan ökkimönkiäisen kohti suuta. Poika osaa ja oppii sellaisella tahdilla, ja minä lataan tiskikonetta, pyyhin pöytää ja suin tukkaani. En aina jaksa olla edes kiinnostunut, en koko aikaa. Kun katsahtaa ulos ikkunasta, lepuuttaa silmiään pienen hetken ja huomaa pihapuun paljastuneen lumen alta, on Poika jo ehtinyt tehdä jotakin uutta. Ja se menee minulta ohi kuin kevään muuttuminen kesäksi. Ehkä se on arkea, niin, sitä se varmaan on.
On huoliakin. Pienempiä ja suurempia. Lyhyessä ajassa menetin yhden ystävyyssuhteen ja se kalvaa aika tavalla. On ikäväkin. Sitä pohtii tekemiään ratkaisuja, miettii niitä uudelleen, pyörittää niin kauan, että kehä muodostaa aivoihin niin tutun uran, ettei enää löydä uutta näkökulmaa. Ei ainakaan yksin. On vain varmistuttava tässä elämässä siitä, että kulkee sydämensä kanssa samaan suuntaan. Kipeää se tekee, sattuu joskus niin, että meinaa pakahtua ihan. Kipu tekee epävarmaksi, ikävä se vasta tekeekin. Entä jos, sitä miettii ja tulee joka mietintäkerralla vähemmän varmaksi, kunnes taas palaa alkuun. Kehä pyörii. Ehkä se on kuitenkin rakkautta, niin, sitä se kyllä on.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Joku raja!
Sitä toivoo, että tekee oikein, mutta ei voi tietää varmasti, ennen kuin ajan säälimättömyys sen osoittaa. Sitä toivoo, että raakojen sanojen takaa kuultaisi rakkaus niin vahvasti, että se pitäisi langan ehjänä, vaikkakin venyneenä. Sitä toivoo, että pahimmat pelot osoittautuisivat turhiksi, huoli jäisi ilmaan, menisi pyörteiden mukana muistojen maahan.
Riittääkö se, jonka päälle on rakennettu vahvasti? Kuinka suuri voima iskuun tarvitaan, että kaikki on betonipölyä? Kuka määrittelee ne säännöt, joilla edetään toista kunnioittaen? Voiko toisen sydämen oikeus olla toisen sydämen vääryys?
Tarkoittamalla hyvää voi tehdä paljon pahaa. Missä menee raja?
Riittääkö se, jonka päälle on rakennettu vahvasti? Kuinka suuri voima iskuun tarvitaan, että kaikki on betonipölyä? Kuka määrittelee ne säännöt, joilla edetään toista kunnioittaen? Voiko toisen sydämen oikeus olla toisen sydämen vääryys?
Tarkoittamalla hyvää voi tehdä paljon pahaa. Missä menee raja?
tiistai 16. helmikuuta 2010
Maalaisjärkiarki
Olen äitiydestäni ylpeä. Synnyttäminen ja äidiksi tuleminen tekivät minut kokonaisemmaksi, täydensivät minuuttani. En edes rupea väittämään, että sitä ei ole nainen eikä mikään, jos ei ole kokenut lapsen saamista. En usko ehdottomuuksiin ja latele niitä muille tavoitteiksi, mutta omalla kohdallani asia on ollut niin. Synnyttäminen ja vauvan saaminen muuttivat minua paljon. Muutos ei ole ollut sellainen, joka näkyisi suoraan ulkopuolisille ihmisille. En esimerkiksi ole muuttanut tyyliäni, puhetapaani tai maailmankatsomustani vauvan jälkeen, mutta sisäinen maailmani on kokenut mullistuksen. Selitin tätä asiaa Lupiinille kerran tavatessamme: koen olevani vaan yksinkertaisesti makeempi tyyppi, koska minulla on kersa. On aika viileetä olla mutsi!
Ehkä tämä ylpeys äitiydestä liittyy siihen, että kokee tulevansa enemmän hyväksytyksi äitinä. Sitä liittyy lapsen saamisen myötä ikään kuin isoon äitien joukkoon, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan ainakin jollakin tapaa. Äitejähän on tietysti yhtä monta erilaista kuin on lapsiakin, mutta kyllä lapsen saamisessa on myös paljon universaalia kokemusmaailmaa. Synnytys on todellakin naisen talvisota - armeijakokemus. Siihen voi aina palata, sillä jutunjuuri aihepiiristä ei lopu koskaan kesken, kun yhteen kokoontuu useampi äiti.
Huomaan kuuluttavani äitiyttäni milloin missäkin epäolennaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi ennen vesipilatestuntia saunoessani luikautin muille naisille muka puolivahingossa lapseni olevan hoidossa, jotta äiti pääsee harrastamaan. Sain lauseen kuulostamaan sivulauseelta, vaikka se oli mitä suurimmassa määrin päälause huutomerkillä. Sanottu itsetietoisesti, asialle huomiota hakien ja muiden reaktioita tarkastellen. Äitiys tekee minusta enemmän aikuisen, jotenkin todemman, oikeamman. Siksi koen valtavaa halua kailottaa asiasta kaikille. Bussissakin vaunujen kanssa matkatessani puhkun ylpeyttä niin, että palttoonnapit melkein pongaavat irti. Tekisi mieleni huudahdella, että täällä nukkuu minun poikani, ymmärrättekö te: MINUN POIKANI! Täydellinen pieni ihminen, minun mahassani kasvanut, ei olisi uskonut, mutta niin vaan kasvoi ja hitto sen myös synnytin ja OSAAN PITÄÄ HENGISSÄ! Mitä taitoja teillä muilla muka on? Siellä istutte kännyköitänne tuijottaen, minäpä tuijotan poikani kasvoja. Ne osaavat jo hymyillä, suusta kuuluu jokellus. Lapsi on taitava - etevistä etevin!
Olen ihan kummallisen rento äiti. Itsekin sitä ihmettelen ja oikein ääneen tässä toitotan riemuissani. Luin juuri Lupiinin erinomaisen postauksen superäitiydestä ja sen loputtomista vaatimuksista. Käykää lukemassa, loistava argumentointia aiheesta. Joka tapauksessa postausta lukiessani tajusin, että superäitiys on ikään kuin näkymätön ilmiö minulle. Kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, minun oli aivan pakko lopettaa kaikki suorittaminen ja hyvää tarkoittavien, mutta syyllistävien neuvojen kuunteleminen. En olisi muuten selviytynyt päivästä toiseen. Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta suorittaa tai kyseenalaistaa arkeamme jotenkin paremmaksi. On ollut pakko keskittyä ihan vain olennaiseen. Siihen, että saa vaihdettua vaipat, pestyä pyykit, pidettyä kämpän siedettävänä, imetettyä jne. Imetyksestä en muuten luopunut, vaikka se aluksi oli aivan järkyttävän suuri rasite muutenkin mahdottomassa tilanteessamme. Se oli kuitenkin alkuun ainoa asia, jossa koin äitinä ns. onnistuvani (oli helppo kokea, koska Poika on ollut mestaritisittäjä alusta pitäen - ei se siis minun ansiotani ole), joten rasituksesta huolimatta pitäydyin siinä - vaikka täysimetystä meillä ei ole tietenkään edes harkittu. Siihen ponnistukseeni olen hyvin tyytyväinen, sillä nyt voimien hieman palauduttua, imetyshetket ovat meille molemmille Pojan kanssa niitä hellimpiä ja kauneimpia. Nautin suunnattomasti vauvan ruokkimisesta!
Olen joutunut pyörtämään ekologisia periaatteitani sairauden vuoksi. Toki se on harmittanut, mutta sairastuminen nyt on harmillista. Kestovaippailu, perhepedit, luomuilu ja ekoilu eivät vaan mahdu arkeemme juuri tällä hetkellä. Toki meillä kierrätetään ja syödään reilua kauppaa ja luomua mahdollisuuksien mukaan, mutta tämä kaikki muu on ollut sula mahdottomuus. Hankimme jopa auton, vaikka minulla oli ennen ylevä periaate ajaa aina julkisilla - myös perheellisenä. Aviomiehen työmatkan takia auto on ollut kuitenkin pakollinen. Työmatkat lyhenevät ajallisesti n. 1,5h per päivä. Tuo puolitoistatuntia on niin arvokasta meille perheenä jaksamisen kannalta, joten autoilusta ei ole aikomus luopua.
Masennus on tehnyt minusta itseäni kohtaan suvaitsevaisemman. Minun ei tarvitse enää mielestäni pystyä kuin keskelle. Ei tarvitse kurkotella kuuta, kaikkein parasta, hienointa ja perustelluinta. Riittää, että on tavallista. Riittää, että jaksan normaalia arkea. En jaksa ollenkaan seikkailla nettisivustoilla kouluttautumassa, lukea neuvokkaita opuksia tai kuunnella varsinkaan mitään vinkkivitosia. Onneksi ympärilläni olevat äidit eivät ole superäitityyppiä, vaikka osa on hyvinkin tiedostavaa ja tiedonhaluista sorttia. Näiltä äideiltä saan sitten päivityksiä uusimpaan uuteen ja nappaan mukaani sen, mikä tuntuu sopivan meidän perheelle.
Yhtenä päivänä kuuntelin erästä äitiystävääni, joka mietti, että osaako hän järjestää lapselleen riittävästi virikkeitä. Että kehittyykö lapsi nyt oikealla tavalla, kun hän ei leikitä ja loruta, tarjoa leluja sun muita yhtenään? Olin oikeasti järkyttynyt. Miten puolivuotias lapsi voisi mitenkään tarvita tarkoin suunniteltua virikeohjelmaa kehittyäkseen? Milloin lapsen kasvusta tehtiin tällainen arvioitava, suoritettava ajanjakso, jonka onnistumisesta vastaavat äiti ja isä, joiden tulee olla koko ajan tietoisia kaikista mahdollisista lapseen vaikuttavista seikoista? Jos kaiken lukemansa uskoo, sitä saa lapsensa traumatisoitua jo heti kättelyssä - toimi miten toimi. Kaikestahan seuraa jonkun tahon mukaan jotakin pahaa ja huonoa. Vanhempien helposti syyllistyvään omatuntoon vetoavat niin markkinamiehet, neuvolajärjestelmä, toiset vanhemmuutta suorittavat superäidit (ja joskus isätkin) ja opaskirjat. Olen sanoutunut irti tuosta hulabaloosta.
Joku sanoi joskus viisaasti:
Tämä on neuvoista ainoa, jota meillä noudatetaan sellaisenaan. Meidän mielestämme ei voi olla lapselle hyväksi, että vanhemmat keskittyvät kaikissa teoissaan ja toimissaan vain jälkikasvuunsa. Tätä tyyliähän nykyajan tiedostava vanhemmuus edustaa. Jatkuva tiedon hankkiminen, kyseenalaistaminen ja tarkkailu väkisinkin syövät vanhemmilta pois sitä kuuluisaa vaistoa. Kun kaikki on viimeisen päälle harkittua ja tutkimustiedolla perusteltua, ei jää enää tilaa intuitiolle. Sitä tulee sokeaksi neuvojen viidakossa, eikä enää näe metsää puilta. Toki on tutkittua tietoa lapsen kehityksestä ja kasvusta sekä näihin vaikuttavista seikoista, jotka kannattaa ottaa omassa vanhemmuudessa huomioon. Näyttäisi kuitenkin vääjäämättä siltä, että nykypäivän tiedonjanosta ja suorittamisen kulttuurista on tullut itseisarvo todellisen vanhemmuuden ja lapsen kohtaamisen tilalle. On tärkeämpää voida nettikeskustelussa rehvastella kestoilulla, kantoliinailulla ja ihokontaktilla kuin todellisesti nähdä ja kokea omaa perhe-elämää ja ratkaista toimivia arjen elementtejä sitä kautta. On hienoa, että tietoa on saatavilla, mutta miten saada ihmiset kasvamaan sen verran kokonaisiksi, että tieto ei ajaisi todellisen ihmisyyden yli?
Isä, äiti ja lapsi/lapset muodostavat keskenään perheen omina persooninaan, lukemattomine rooleineen. Perheen sisällä on myös isän ja äidin keskinäinen parisuhde sekä lapsen suhde kumpiinkin vanhempiinsa. Kaiken ei kuulu liittyä vain lapseen ja lapsen ns. jalostamiseen kunnon (ts. täydelliseksi) kansalaiseksi, koska perheessä on muitakin jäseniä ja perheen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Meillä Poika on mukana tässä hetkessä, rakastettuna itsenään. Parasta mitä omasta mielestäni voin lapselleni antaa, on terve äitiys. Siihen pyrin pysymällä keskellä, kurottamatta tähtiin, hoitamalla itseäni, jotta jaksan hoitaa pientä. Tavallisen arjen on pakko riittää. Oikeasti.
Ehkä tämä ylpeys äitiydestä liittyy siihen, että kokee tulevansa enemmän hyväksytyksi äitinä. Sitä liittyy lapsen saamisen myötä ikään kuin isoon äitien joukkoon, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan ainakin jollakin tapaa. Äitejähän on tietysti yhtä monta erilaista kuin on lapsiakin, mutta kyllä lapsen saamisessa on myös paljon universaalia kokemusmaailmaa. Synnytys on todellakin naisen talvisota - armeijakokemus. Siihen voi aina palata, sillä jutunjuuri aihepiiristä ei lopu koskaan kesken, kun yhteen kokoontuu useampi äiti.
Huomaan kuuluttavani äitiyttäni milloin missäkin epäolennaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi ennen vesipilatestuntia saunoessani luikautin muille naisille muka puolivahingossa lapseni olevan hoidossa, jotta äiti pääsee harrastamaan. Sain lauseen kuulostamaan sivulauseelta, vaikka se oli mitä suurimmassa määrin päälause huutomerkillä. Sanottu itsetietoisesti, asialle huomiota hakien ja muiden reaktioita tarkastellen. Äitiys tekee minusta enemmän aikuisen, jotenkin todemman, oikeamman. Siksi koen valtavaa halua kailottaa asiasta kaikille. Bussissakin vaunujen kanssa matkatessani puhkun ylpeyttä niin, että palttoonnapit melkein pongaavat irti. Tekisi mieleni huudahdella, että täällä nukkuu minun poikani, ymmärrättekö te: MINUN POIKANI! Täydellinen pieni ihminen, minun mahassani kasvanut, ei olisi uskonut, mutta niin vaan kasvoi ja hitto sen myös synnytin ja OSAAN PITÄÄ HENGISSÄ! Mitä taitoja teillä muilla muka on? Siellä istutte kännyköitänne tuijottaen, minäpä tuijotan poikani kasvoja. Ne osaavat jo hymyillä, suusta kuuluu jokellus. Lapsi on taitava - etevistä etevin!
Olen ihan kummallisen rento äiti. Itsekin sitä ihmettelen ja oikein ääneen tässä toitotan riemuissani. Luin juuri Lupiinin erinomaisen postauksen superäitiydestä ja sen loputtomista vaatimuksista. Käykää lukemassa, loistava argumentointia aiheesta. Joka tapauksessa postausta lukiessani tajusin, että superäitiys on ikään kuin näkymätön ilmiö minulle. Kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, minun oli aivan pakko lopettaa kaikki suorittaminen ja hyvää tarkoittavien, mutta syyllistävien neuvojen kuunteleminen. En olisi muuten selviytynyt päivästä toiseen. Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta suorittaa tai kyseenalaistaa arkeamme jotenkin paremmaksi. On ollut pakko keskittyä ihan vain olennaiseen. Siihen, että saa vaihdettua vaipat, pestyä pyykit, pidettyä kämpän siedettävänä, imetettyä jne. Imetyksestä en muuten luopunut, vaikka se aluksi oli aivan järkyttävän suuri rasite muutenkin mahdottomassa tilanteessamme. Se oli kuitenkin alkuun ainoa asia, jossa koin äitinä ns. onnistuvani (oli helppo kokea, koska Poika on ollut mestaritisittäjä alusta pitäen - ei se siis minun ansiotani ole), joten rasituksesta huolimatta pitäydyin siinä - vaikka täysimetystä meillä ei ole tietenkään edes harkittu. Siihen ponnistukseeni olen hyvin tyytyväinen, sillä nyt voimien hieman palauduttua, imetyshetket ovat meille molemmille Pojan kanssa niitä hellimpiä ja kauneimpia. Nautin suunnattomasti vauvan ruokkimisesta!
Olen joutunut pyörtämään ekologisia periaatteitani sairauden vuoksi. Toki se on harmittanut, mutta sairastuminen nyt on harmillista. Kestovaippailu, perhepedit, luomuilu ja ekoilu eivät vaan mahdu arkeemme juuri tällä hetkellä. Toki meillä kierrätetään ja syödään reilua kauppaa ja luomua mahdollisuuksien mukaan, mutta tämä kaikki muu on ollut sula mahdottomuus. Hankimme jopa auton, vaikka minulla oli ennen ylevä periaate ajaa aina julkisilla - myös perheellisenä. Aviomiehen työmatkan takia auto on ollut kuitenkin pakollinen. Työmatkat lyhenevät ajallisesti n. 1,5h per päivä. Tuo puolitoistatuntia on niin arvokasta meille perheenä jaksamisen kannalta, joten autoilusta ei ole aikomus luopua.
Masennus on tehnyt minusta itseäni kohtaan suvaitsevaisemman. Minun ei tarvitse enää mielestäni pystyä kuin keskelle. Ei tarvitse kurkotella kuuta, kaikkein parasta, hienointa ja perustelluinta. Riittää, että on tavallista. Riittää, että jaksan normaalia arkea. En jaksa ollenkaan seikkailla nettisivustoilla kouluttautumassa, lukea neuvokkaita opuksia tai kuunnella varsinkaan mitään vinkkivitosia. Onneksi ympärilläni olevat äidit eivät ole superäitityyppiä, vaikka osa on hyvinkin tiedostavaa ja tiedonhaluista sorttia. Näiltä äideiltä saan sitten päivityksiä uusimpaan uuteen ja nappaan mukaani sen, mikä tuntuu sopivan meidän perheelle.
Yhtenä päivänä kuuntelin erästä äitiystävääni, joka mietti, että osaako hän järjestää lapselleen riittävästi virikkeitä. Että kehittyykö lapsi nyt oikealla tavalla, kun hän ei leikitä ja loruta, tarjoa leluja sun muita yhtenään? Olin oikeasti järkyttynyt. Miten puolivuotias lapsi voisi mitenkään tarvita tarkoin suunniteltua virikeohjelmaa kehittyäkseen? Milloin lapsen kasvusta tehtiin tällainen arvioitava, suoritettava ajanjakso, jonka onnistumisesta vastaavat äiti ja isä, joiden tulee olla koko ajan tietoisia kaikista mahdollisista lapseen vaikuttavista seikoista? Jos kaiken lukemansa uskoo, sitä saa lapsensa traumatisoitua jo heti kättelyssä - toimi miten toimi. Kaikestahan seuraa jonkun tahon mukaan jotakin pahaa ja huonoa. Vanhempien helposti syyllistyvään omatuntoon vetoavat niin markkinamiehet, neuvolajärjestelmä, toiset vanhemmuutta suorittavat superäidit (ja joskus isätkin) ja opaskirjat. Olen sanoutunut irti tuosta hulabaloosta.
Joku sanoi joskus viisaasti:
Lapsen ei tule elää perheen keskipisteenä, vaan sen keskipisteessä.
Tämä on neuvoista ainoa, jota meillä noudatetaan sellaisenaan. Meidän mielestämme ei voi olla lapselle hyväksi, että vanhemmat keskittyvät kaikissa teoissaan ja toimissaan vain jälkikasvuunsa. Tätä tyyliähän nykyajan tiedostava vanhemmuus edustaa. Jatkuva tiedon hankkiminen, kyseenalaistaminen ja tarkkailu väkisinkin syövät vanhemmilta pois sitä kuuluisaa vaistoa. Kun kaikki on viimeisen päälle harkittua ja tutkimustiedolla perusteltua, ei jää enää tilaa intuitiolle. Sitä tulee sokeaksi neuvojen viidakossa, eikä enää näe metsää puilta. Toki on tutkittua tietoa lapsen kehityksestä ja kasvusta sekä näihin vaikuttavista seikoista, jotka kannattaa ottaa omassa vanhemmuudessa huomioon. Näyttäisi kuitenkin vääjäämättä siltä, että nykypäivän tiedonjanosta ja suorittamisen kulttuurista on tullut itseisarvo todellisen vanhemmuuden ja lapsen kohtaamisen tilalle. On tärkeämpää voida nettikeskustelussa rehvastella kestoilulla, kantoliinailulla ja ihokontaktilla kuin todellisesti nähdä ja kokea omaa perhe-elämää ja ratkaista toimivia arjen elementtejä sitä kautta. On hienoa, että tietoa on saatavilla, mutta miten saada ihmiset kasvamaan sen verran kokonaisiksi, että tieto ei ajaisi todellisen ihmisyyden yli?
Isä, äiti ja lapsi/lapset muodostavat keskenään perheen omina persooninaan, lukemattomine rooleineen. Perheen sisällä on myös isän ja äidin keskinäinen parisuhde sekä lapsen suhde kumpiinkin vanhempiinsa. Kaiken ei kuulu liittyä vain lapseen ja lapsen ns. jalostamiseen kunnon (ts. täydelliseksi) kansalaiseksi, koska perheessä on muitakin jäseniä ja perheen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Meillä Poika on mukana tässä hetkessä, rakastettuna itsenään. Parasta mitä omasta mielestäni voin lapselleni antaa, on terve äitiys. Siihen pyrin pysymällä keskellä, kurottamatta tähtiin, hoitamalla itseäni, jotta jaksan hoitaa pientä. Tavallisen arjen on pakko riittää. Oikeasti.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Itsestä huolehtimisen ilo!
Ei jotain niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. No, tuo sanonta lienee hieman ontuva kuvaamaan tätä raskausajan ja synnytyksen jälkeistä tunnelmaa. Onhan tietysti selvää, että Poika on tuonut mukanaan niin käsittämättömän paljon iloa ja onnea, että nämä surut siinä rinnalla ovat päivä päivältä kalvenneet hiljalleen aina ohuemmiksi ja ohuemmiksi pahanmielenjuoviksi. Palatakseni tuohon sanontaan, se tuli mieleeni siitä, että tämä viimeisin koettelemus on avannut silmäni, tai paremminkin: saanut minut tarttumaan tuumasta toimeen. Olen kyllä ennenkin tiennyt, että itsestä pitäisi huolehtia paremmin, mutta tämä lause ei ole yltänyt joka suhteessa tekojen asteelle. Raskausmyrkytys ja synnytyksen jälkeinen täydellinen romahdus takaisin masennukseen ovat saaneet minut lopulta heräämään pitäisi-tilasta nyt-tilaan. En olisi kaksi kuukautta sitten uskonut koskaan sanovani näin, mutta silloin en toisaalta uskonut mitään tai mihinkään, joten jääköön se.
Jo raskausajan loppumetreillä koin valtaisaa tarvetta hemmotella itseäni. Siihen oli oikeastaan kaksi hyvin selkeää syytä. Ensimmäinen syy oli luonnollisesti se, että olotila oli niin kurja, että kaikki hemmottelu oli tervetullutta katkaisemaan kamaluuden. Toinen syy oli finanssipolitiikassa. Valmistumisen jälkeen rahatilanne luonnollisesti korjaantui merkittävästi, jolloin myös on ollut varaa siihen hemmotteluun.
Ennen naimisiinmenoa päätin hankkia hiustenpidennyksen. Olin haaveillut siitä vuosia ja nyt olin päättänyt toteuttaa sen. Pitkät kutrini ovat olleet menestys! Olen nauttinut suunnattomasti pitkällä selässä kutittavista hiuksistani, oikeastaan joka päivä laitattamisen jälkeen. Voin myöntää jääneeni heti koukkuun ja uusineeni pidennyksen ennen synnytystä. Tällä viikolla on sitten kolmas asennuskerta. En vaan enää voi olla ilman! Pidennykset näyttävät niin luonnollisilta, että suurin osa ihmisistä on luullut, että raskausaika jotenkin kummallisesti kiihdytti hiustenkasvuani, jonka vuoksi tukka venähti uskomattomiin mittasuhteisiin. Tuntuu hieman pöntöltä aina myöntää, että kyseessä on ikuperuukki, mutta toisaalta - mitä sitten? Hienot ne on joka tapauksessa!
Samaan aikaan pidennysten kanssa huomasin hankkivani pikku hiljaa kosmetiikkatuotteita kalliimmista sarjoista. Sekin on ollut pitkäaikainen unelma. Katsella nyt aamuisin peilikaapista rivistöä Lancométa, Cliniqueta, Vichyä jne. ja läträtä sen seitsemästä purnukasta naamaansa ja kehoonsa kaiken maailman seerumeita. Hienot naiset, tiedättehän oikeat naiset, käyttävät hienoa kosmetikkaa, koska he huolehtivat itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutaman kuukauden aikana olen onnistunut korvaamaan kaupan tusinatökötit laadukkailla tuotteilla. Joka kerta levittäessäni jotakin näistä voiteista tunnen olevani parempi. Jo se tunne saa minut todennäköisesti pitäytymään kalliimmissa sarjoissa, jos vain rahapuoli antaa periksi. Täytyy kyllä tässä kohtaa sanoa, että kun ei käy baarissa, leffoissa ja ravintolassa syömässä, jää rahaa useampaankin purkkiin kuukaudessa.
Voiteiden kanssa toki samaan kastiin kuuluvat meikit. Seuraava etappini on saada korvattua L'Oréalit, Maybellinet ja Max Factorit Cliniqueksi, Dioriksi tai muuksi vastaavaksi. Tätä operaatiota itse asiassa olen tehnyt jo useamman vuoden. Olen pyrkinyt ostamaan esimerkiksi luomivärit ainoastaan laadukkaista sarjoista (silloinkin, kun elin opintotuella - säästin aina tällaisia hankintoja varten), koska ne yksinkertaisesti vain ovat todella paljon parempia! On enemmän pigmenttiä, tarttuvuutta, levittyvyyttä jne. Vielä puuttuu laadukas meikkivoide, valokynä, silmänrajauskynä ja sen sellaista. Eräänä päivänä sain tehtyä Pojan nukkuessa meikki-inventaarion. Heitin roskikseen kaikki epämääräiset, vanhat ja lihmaantuneet meikit ja siistin paremman varastoni edustuskelpoiseksi uuteen Cliniquen meikkipussiin. Voi pojat, tuntuu aina hienolta kaivaa pussukka esiin, kun jo pelkän pussin näkeminen saa minut riemastumaan ja tuntemaan ylellisyyden lämmön rinnassani!
Hypätään pintaa syvemmälle. Päätin jo raskausaikana, että synnytyksen jälkeen aloitan kuntoilun, laihdutan ylimääräiset aiemmasta masennuslääkkeestä johtuneet kilot pois ja keskityn kehon hyvinvointiin syömällä säännöllisesti, nipottamisesta vapaan terveellisesti ja monipuolisesti. Raskausmyrkytyshän altistaa myöhemmin elämässä verenpaine- sekä sydän- ja verisuonitaudeille (kuulemma liittyy jotenkin verisuoniston alttiuteen sairastua tämän tyyppisiin sairauksiin). Minulla on raskausmyrkytysrasitteen lisäksi painetta myös molempien vanhempien sukujen puolelta. Nämä todelliset riskitekijät, toukokuussa täyteen tuleva kolmekymmentä vuotta sekä sisältä herännyt halu huolehtia itsestäni on saanut minut liikkumaan säännöllisesti nyt, kun olen siihen saanut luvan. Aloitin pari viikkoa sitten vesipilateksen, joka on ollut aivan mahtavan rentouttavaa ja hauskaa. Polskia nyt vedessä ilomielellä ja rentoutua sen jälkeen saunassa - voiko parempaa omaa aikaa ollakaan? Vesipilateksen lisäksi jumppaan kotona pilates-dvd:n avulla ja käyn melkein päivittäin Pojan kanssa vaunulenkkeilemässä. Kovien pakkasten aikaan lenkkeilin tietysti yksin, mutta paljon kivempaa se on lauhemmilla keleillä Pojan kanssa, vaikka hän vaunuissa autuaallisesti lenkin ajan tutiikin.
Liikunnan lisäksi olen pikku hiljaa rukkaillut syömisiäni kuntoon. Liityin Keventäjiin, jotta pystyn tarkastelemaan ruokavaliotani objektiivisesti. Ruokapäiväkirjan pitäminen lisäksi ohjaa automaattisesti terveellisempiin valintoihin, kun sinne nyt vaan ei ole kiva kirjata, että on syönyt levyllisen suklaata. Piirakkamittari näyttää rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien osuuden syödyistä kaloreista. Olen ollut yllättynyt, miten nopeasti päivittäinen rasvamäärä esimerkiksi tulee täyteen! Luulin ennen osaavani katsoa, etten syö liikaa rasvaa, mutta ehei. Ruokapäivis on ollut armoton tässäkin suhteessa.
Ruokapäiväkirjan pitäminen voisi minun kaltaisellani syömishäiriöisellä ihmisellä helposti johtaa laihdutusvimmaan, mutta päätin jo alussa, että Keventäjät tulee olemaan osa TERVEELLISTÄ elämäntapaa. Sen avulla siis haluan pitää huolen, että syön riittävästi ja monipuolisesti. Sinne kun on pakko merkitä myös liikunnan avulla kulutetut kalorit, jolloin on pakko syödä enemmän, että päivittäinen kaloritavoite täyttyy. Olen tehnyt itseni kanssa pyhän sopimuksen, että on aika tarkkailla itsensä terveeksi, ei sairaaksi, joten kaikki salakavalat yritykset olla sittenkin syömättä, että laihtuisi nopeammin, ovat kariutuneet, koska olen halunnut pitää kiinni tavoitteestani pyrkiä normaaliin elämään.
Kehosta huolehtimisen lisäksi, tai oikeastaan sen kanssa yhdessä, huolehdin myös mielestäni. Syön mielialalääkkeeni säännöllisesti, otan joka ilta unta syventävän rauhoittavan ja pyrin lepäämään vauvan kanssa samaan aikaan joka päivä. Unen merkitys on nyt korostunut entisestään, joten siitä pidän kiinni kynsin hampain, enkä välitä siitä, että tarvitsen yöunille tällä hetkellä avustusta. Oikeastaan kaikki apu on nyt tervetullutta. Kotipalvelu käy noin kaksi kertaa viikossa hoitamassa vauvaa, jolloin minä saan levätä. Molemmat mummot myös käyvät säännöllisesti hoitamassa Poikaa yleensä minun kanssani yhdessä Aviomiehen ollessa töissä, jolloin saan hengähtää hieman, kun vastuu on jaettu kahdelle. Aviomiestä parempaa kumppania ja isää lapselleni en muuten olisi voinut löytää! Hänen tukensa ja osallistumisensa suhteen minulla ei ole mitään toivomisen varaa, voin olla vain päivittäin kiitollinen tällaisesta ihmisestä rinnallani. Toki kinastelemme (olemme aika kovia soittamaan suutamme) ja ränkkäämme täällä milloin mistäkin mitättömästä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun suuret linjat pitävät.
Konkreettisen hoitoavun lisäksi käyn säännöllisesti keskustelemassa kahdessakin eri paikassa tilanteestani. Todennäköisesti tulevaisuudessa tulee kysymykseen pitkäaikainen psykoterapia, mutta ensin pitää kerätä voimia ja tervehtyä sen verran, että asioiden syvällinen selvittäminen on edes mahdollista. Aiempi terapiani opiskeluaikana on ollut oikestaan kriisipainoitteista, eikä siellä jäänyt aikaa pureutua traumoihin sen enempää. Ehkä voisin sanoa, että aiempi terapia oli kuin läpileikkaus mieleeni. Sain selville missä mättää ja järjesteltyä elämääni parempaan uskoon (=erosin V:stä ja itsenäistyin). Hyvin tärkeä vaihe tuo, mutta nyt ymmärrän selkeästi, miksi masennus palasi luokseni. En ole vielä läheskään maalissa, vasta opettelu- ja myöntämisvaiheessa. Pitkä matka edessä siis.
Olen tämän uusiutuneen masennuksen myötä ymmärtänyt, että minulla on aina kiire joka paikkaan suorittamaan elämää. Tunnistan itsessäni nyt halun olla ns. hyvä potilas, joka edistyy huimaa vauhtia (=parempi kuin muut, koska OSAA parantua ja samalla vähemmän rasite yhteiskunnalle=huono itsetunto edelleen). Opettelen pysähtymään, tarkastelemaan itseäni rehellisesti. Tunteista puhuminen on edelleen äärimmäisen pelottavaa, jonka vuoksi ylianalysoin kaiken runsassanaisesti ja juoksen analyysini taakse piiloon. Välttelen terapiatilanteissa tietyistä asioista puhumista tiettyyn sävyyn, ettei tarvitsisi murtua. Nämä oivallukset ovat olleet hyvin hedelmällisiä. En enää kiirehdi lopettamaan esimerkiksi lääkitystä. Syön sen yhden napin vaikka lopun elämääni, jos sen avulla masennus pysyy kurissa. On helpottavaa huomata, ettei tarvitse pystyä. Vielä helpottavampaa on tajuta, että minulla on oikeus huolehtia itsestäni omassa tahdissani ja omalla tavallani. Ja mikä parasta - se, jos mikä, tuntuu tosi hyvältä!
Jo raskausajan loppumetreillä koin valtaisaa tarvetta hemmotella itseäni. Siihen oli oikeastaan kaksi hyvin selkeää syytä. Ensimmäinen syy oli luonnollisesti se, että olotila oli niin kurja, että kaikki hemmottelu oli tervetullutta katkaisemaan kamaluuden. Toinen syy oli finanssipolitiikassa. Valmistumisen jälkeen rahatilanne luonnollisesti korjaantui merkittävästi, jolloin myös on ollut varaa siihen hemmotteluun.
Ennen naimisiinmenoa päätin hankkia hiustenpidennyksen. Olin haaveillut siitä vuosia ja nyt olin päättänyt toteuttaa sen. Pitkät kutrini ovat olleet menestys! Olen nauttinut suunnattomasti pitkällä selässä kutittavista hiuksistani, oikeastaan joka päivä laitattamisen jälkeen. Voin myöntää jääneeni heti koukkuun ja uusineeni pidennyksen ennen synnytystä. Tällä viikolla on sitten kolmas asennuskerta. En vaan enää voi olla ilman! Pidennykset näyttävät niin luonnollisilta, että suurin osa ihmisistä on luullut, että raskausaika jotenkin kummallisesti kiihdytti hiustenkasvuani, jonka vuoksi tukka venähti uskomattomiin mittasuhteisiin. Tuntuu hieman pöntöltä aina myöntää, että kyseessä on ikuperuukki, mutta toisaalta - mitä sitten? Hienot ne on joka tapauksessa!
Samaan aikaan pidennysten kanssa huomasin hankkivani pikku hiljaa kosmetiikkatuotteita kalliimmista sarjoista. Sekin on ollut pitkäaikainen unelma. Katsella nyt aamuisin peilikaapista rivistöä Lancométa, Cliniqueta, Vichyä jne. ja läträtä sen seitsemästä purnukasta naamaansa ja kehoonsa kaiken maailman seerumeita. Hienot naiset, tiedättehän oikeat naiset, käyttävät hienoa kosmetikkaa, koska he huolehtivat itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutaman kuukauden aikana olen onnistunut korvaamaan kaupan tusinatökötit laadukkailla tuotteilla. Joka kerta levittäessäni jotakin näistä voiteista tunnen olevani parempi. Jo se tunne saa minut todennäköisesti pitäytymään kalliimmissa sarjoissa, jos vain rahapuoli antaa periksi. Täytyy kyllä tässä kohtaa sanoa, että kun ei käy baarissa, leffoissa ja ravintolassa syömässä, jää rahaa useampaankin purkkiin kuukaudessa.
Voiteiden kanssa toki samaan kastiin kuuluvat meikit. Seuraava etappini on saada korvattua L'Oréalit, Maybellinet ja Max Factorit Cliniqueksi, Dioriksi tai muuksi vastaavaksi. Tätä operaatiota itse asiassa olen tehnyt jo useamman vuoden. Olen pyrkinyt ostamaan esimerkiksi luomivärit ainoastaan laadukkaista sarjoista (silloinkin, kun elin opintotuella - säästin aina tällaisia hankintoja varten), koska ne yksinkertaisesti vain ovat todella paljon parempia! On enemmän pigmenttiä, tarttuvuutta, levittyvyyttä jne. Vielä puuttuu laadukas meikkivoide, valokynä, silmänrajauskynä ja sen sellaista. Eräänä päivänä sain tehtyä Pojan nukkuessa meikki-inventaarion. Heitin roskikseen kaikki epämääräiset, vanhat ja lihmaantuneet meikit ja siistin paremman varastoni edustuskelpoiseksi uuteen Cliniquen meikkipussiin. Voi pojat, tuntuu aina hienolta kaivaa pussukka esiin, kun jo pelkän pussin näkeminen saa minut riemastumaan ja tuntemaan ylellisyyden lämmön rinnassani!
Hypätään pintaa syvemmälle. Päätin jo raskausaikana, että synnytyksen jälkeen aloitan kuntoilun, laihdutan ylimääräiset aiemmasta masennuslääkkeestä johtuneet kilot pois ja keskityn kehon hyvinvointiin syömällä säännöllisesti, nipottamisesta vapaan terveellisesti ja monipuolisesti. Raskausmyrkytyshän altistaa myöhemmin elämässä verenpaine- sekä sydän- ja verisuonitaudeille (kuulemma liittyy jotenkin verisuoniston alttiuteen sairastua tämän tyyppisiin sairauksiin). Minulla on raskausmyrkytysrasitteen lisäksi painetta myös molempien vanhempien sukujen puolelta. Nämä todelliset riskitekijät, toukokuussa täyteen tuleva kolmekymmentä vuotta sekä sisältä herännyt halu huolehtia itsestäni on saanut minut liikkumaan säännöllisesti nyt, kun olen siihen saanut luvan. Aloitin pari viikkoa sitten vesipilateksen, joka on ollut aivan mahtavan rentouttavaa ja hauskaa. Polskia nyt vedessä ilomielellä ja rentoutua sen jälkeen saunassa - voiko parempaa omaa aikaa ollakaan? Vesipilateksen lisäksi jumppaan kotona pilates-dvd:n avulla ja käyn melkein päivittäin Pojan kanssa vaunulenkkeilemässä. Kovien pakkasten aikaan lenkkeilin tietysti yksin, mutta paljon kivempaa se on lauhemmilla keleillä Pojan kanssa, vaikka hän vaunuissa autuaallisesti lenkin ajan tutiikin.
Liikunnan lisäksi olen pikku hiljaa rukkaillut syömisiäni kuntoon. Liityin Keventäjiin, jotta pystyn tarkastelemaan ruokavaliotani objektiivisesti. Ruokapäiväkirjan pitäminen lisäksi ohjaa automaattisesti terveellisempiin valintoihin, kun sinne nyt vaan ei ole kiva kirjata, että on syönyt levyllisen suklaata. Piirakkamittari näyttää rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien osuuden syödyistä kaloreista. Olen ollut yllättynyt, miten nopeasti päivittäinen rasvamäärä esimerkiksi tulee täyteen! Luulin ennen osaavani katsoa, etten syö liikaa rasvaa, mutta ehei. Ruokapäivis on ollut armoton tässäkin suhteessa.
Ruokapäiväkirjan pitäminen voisi minun kaltaisellani syömishäiriöisellä ihmisellä helposti johtaa laihdutusvimmaan, mutta päätin jo alussa, että Keventäjät tulee olemaan osa TERVEELLISTÄ elämäntapaa. Sen avulla siis haluan pitää huolen, että syön riittävästi ja monipuolisesti. Sinne kun on pakko merkitä myös liikunnan avulla kulutetut kalorit, jolloin on pakko syödä enemmän, että päivittäinen kaloritavoite täyttyy. Olen tehnyt itseni kanssa pyhän sopimuksen, että on aika tarkkailla itsensä terveeksi, ei sairaaksi, joten kaikki salakavalat yritykset olla sittenkin syömättä, että laihtuisi nopeammin, ovat kariutuneet, koska olen halunnut pitää kiinni tavoitteestani pyrkiä normaaliin elämään.
Kehosta huolehtimisen lisäksi, tai oikeastaan sen kanssa yhdessä, huolehdin myös mielestäni. Syön mielialalääkkeeni säännöllisesti, otan joka ilta unta syventävän rauhoittavan ja pyrin lepäämään vauvan kanssa samaan aikaan joka päivä. Unen merkitys on nyt korostunut entisestään, joten siitä pidän kiinni kynsin hampain, enkä välitä siitä, että tarvitsen yöunille tällä hetkellä avustusta. Oikeastaan kaikki apu on nyt tervetullutta. Kotipalvelu käy noin kaksi kertaa viikossa hoitamassa vauvaa, jolloin minä saan levätä. Molemmat mummot myös käyvät säännöllisesti hoitamassa Poikaa yleensä minun kanssani yhdessä Aviomiehen ollessa töissä, jolloin saan hengähtää hieman, kun vastuu on jaettu kahdelle. Aviomiestä parempaa kumppania ja isää lapselleni en muuten olisi voinut löytää! Hänen tukensa ja osallistumisensa suhteen minulla ei ole mitään toivomisen varaa, voin olla vain päivittäin kiitollinen tällaisesta ihmisestä rinnallani. Toki kinastelemme (olemme aika kovia soittamaan suutamme) ja ränkkäämme täällä milloin mistäkin mitättömästä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun suuret linjat pitävät.
Konkreettisen hoitoavun lisäksi käyn säännöllisesti keskustelemassa kahdessakin eri paikassa tilanteestani. Todennäköisesti tulevaisuudessa tulee kysymykseen pitkäaikainen psykoterapia, mutta ensin pitää kerätä voimia ja tervehtyä sen verran, että asioiden syvällinen selvittäminen on edes mahdollista. Aiempi terapiani opiskeluaikana on ollut oikestaan kriisipainoitteista, eikä siellä jäänyt aikaa pureutua traumoihin sen enempää. Ehkä voisin sanoa, että aiempi terapia oli kuin läpileikkaus mieleeni. Sain selville missä mättää ja järjesteltyä elämääni parempaan uskoon (=erosin V:stä ja itsenäistyin). Hyvin tärkeä vaihe tuo, mutta nyt ymmärrän selkeästi, miksi masennus palasi luokseni. En ole vielä läheskään maalissa, vasta opettelu- ja myöntämisvaiheessa. Pitkä matka edessä siis.
Olen tämän uusiutuneen masennuksen myötä ymmärtänyt, että minulla on aina kiire joka paikkaan suorittamaan elämää. Tunnistan itsessäni nyt halun olla ns. hyvä potilas, joka edistyy huimaa vauhtia (=parempi kuin muut, koska OSAA parantua ja samalla vähemmän rasite yhteiskunnalle=huono itsetunto edelleen). Opettelen pysähtymään, tarkastelemaan itseäni rehellisesti. Tunteista puhuminen on edelleen äärimmäisen pelottavaa, jonka vuoksi ylianalysoin kaiken runsassanaisesti ja juoksen analyysini taakse piiloon. Välttelen terapiatilanteissa tietyistä asioista puhumista tiettyyn sävyyn, ettei tarvitsisi murtua. Nämä oivallukset ovat olleet hyvin hedelmällisiä. En enää kiirehdi lopettamaan esimerkiksi lääkitystä. Syön sen yhden napin vaikka lopun elämääni, jos sen avulla masennus pysyy kurissa. On helpottavaa huomata, ettei tarvitse pystyä. Vielä helpottavampaa on tajuta, että minulla on oikeus huolehtia itsestäni omassa tahdissani ja omalla tavallani. Ja mikä parasta - se, jos mikä, tuntuu tosi hyvältä!
maanantai 18. tammikuuta 2010
Äiti!
Läpipainolaattaan oli tehty yhdeksän tyhjää. Yhteensä tyhjiä oli jo melkein kaksikymmentä, kun laskettiin mukaan jo roskakorissa oleva kokonaan tyhjennetty laatta. Niitä tyhjiä hän mietti, kun hän tajusi olevansa onnellinen. Tunne valtasi hänet äkkiäarvaamatta bussin nytkähdellessä väliin kiihdytellen väliin jarrutellen eteenpäin kohti aina vilkastuvaa pääkaupungin keskustaa. Vaunut keikkuivat hänen edessään, hän tunsi olevansa urhea ollessaan vauvan kanssa kahden bussissa. Urhea ja, niin, ja onnellinen. Mistä se onnen tunne tuli? Voiko aivokemia korjaantua onnelliseksi ihan oikeasti? Yhtäkkinen tyytyväisyyden ja mielihyvän suloinen sekoitus antoi käskyn kasvolihaksille. Hakaniemen tori sai synnytyksen jälkeisen ensimmäisen aidon hymyn.
"Jos sinä tosissaan näitä tarvitset, niin sitten. Tämähän on hormonaalinen tila ja menee kyllä muutamassa kuukaudessa ohi. Normaali hormonaalinen tila synnytyksen jälkeen. Mutta kyllä minä sen reseptin kirjoitan." Ei ole normaalia haluta kuolla, jos on pienen vauvan äiti, sanokoon pitkälle kouluttautunut ihminen mitä hyvänsä. "Jos sinä tosissaan näitä tarvitset." Kuka haluaa syödä mielialalääkettä huvikseen? Eikö niitä tarvita aina TOSISSAAN? Hormonaalinen tila. HOR-MO-NAA-LI-NEN TI-LA. HORROR tila se on, täyttä kalmakauhua joka hetki. Mieslääkäri saatana, niinpäniin. Siinä hän istuessaan, vaunuista kiinni pitäessään, mietti olisiko pitänyt kuukausia vältellä autoteitä, jotta hormonaalinen tila normalisoituisi? Olla kiintymättä lapseen, olla nukkumatta, syömättä, nauttimatta mistään, koska tila vittu normalisoituisi ajan myötä? Kun hän nyt kuuli inahduksen vaunuista, asetti tutin uudelleen pojan suuhun, ja kun onnen tunne levitti lämpöään heidän kahden välille, hän päätti olla ymmärtämättä, miksi pitäisi olla sankaritar. Hän sen sijaan päätti tehdä läpipainopakkaukseen uuden tyhjän vaikka loppuelämänsä, jos tyhjiä tekemällä saisi täyden sydämen.
"Jos sinä tosissaan näitä tarvitset, niin sitten. Tämähän on hormonaalinen tila ja menee kyllä muutamassa kuukaudessa ohi. Normaali hormonaalinen tila synnytyksen jälkeen. Mutta kyllä minä sen reseptin kirjoitan." Ei ole normaalia haluta kuolla, jos on pienen vauvan äiti, sanokoon pitkälle kouluttautunut ihminen mitä hyvänsä. "Jos sinä tosissaan näitä tarvitset." Kuka haluaa syödä mielialalääkettä huvikseen? Eikö niitä tarvita aina TOSISSAAN? Hormonaalinen tila. HOR-MO-NAA-LI-NEN TI-LA. HORROR tila se on, täyttä kalmakauhua joka hetki. Mieslääkäri saatana, niinpäniin. Siinä hän istuessaan, vaunuista kiinni pitäessään, mietti olisiko pitänyt kuukausia vältellä autoteitä, jotta hormonaalinen tila normalisoituisi? Olla kiintymättä lapseen, olla nukkumatta, syömättä, nauttimatta mistään, koska tila vittu normalisoituisi ajan myötä? Kun hän nyt kuuli inahduksen vaunuista, asetti tutin uudelleen pojan suuhun, ja kun onnen tunne levitti lämpöään heidän kahden välille, hän päätti olla ymmärtämättä, miksi pitäisi olla sankaritar. Hän sen sijaan päätti tehdä läpipainopakkaukseen uuden tyhjän vaikka loppuelämänsä, jos tyhjiä tekemällä saisi täyden sydämen.
keskiviikko 6. tammikuuta 2010
Katse hetkeksi taaksepäin
1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Rakastuin ensisilmäyksellä ja löysin elämäni miehen, tulin raskaaksi, valmistuin ammattiin, menin naimisiin ja synnytin eli tulin äidiksi. Huhheijaa!
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En muista juuri tehneeni. Toivoin lisää ahdistusvapaita päiviä ja tavallaan se toive toteutui. Vähintään puolet vuodesta meni todella mukavissa tunnelmissa ainakin noin henkisesti, kunnes fyysisesti erittäin raskas odotusaika imi mehut ja vaikutti mielialaanikin.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Voi, hirveän moni! Se on jotain niin kivaa ja hienoa! On ihanaa, kun on vertaistukea, muita äitejä jakamassa näitä lapsen saamisen tuntoja.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.
5. Missä maissa kävit?
En käynyt kuin Virossa Tallinnassa minihäämatkalla syyskuussa. "Oikea" häämatka toteutunee ensi syksynä.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Masennuksen selättämistä siten, että se jäisi elämässäni nyt taakse ihan kokonaan. Toivon myös, että uskaltaisin nauttia enemmän ja pelkäisin tulevaa sekä stressaisin vähemmän. Kun on mennyt paljon pieleen, tuntuu usein, että ei uskalla ihan avata silmiään elämälle.
7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
24.1.2009 tapasin aviomieheni, 29.5.2009 valmistuin, 4.9.2009 menin naimisiin, 16.11.2009 syntyi Poika.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Avioliitto ja lapsi, eli perheen perustaminen ja valmistuminen ammattiin. Oman vartalon asteittainen hyväksyminen synnytyksen jälkeen. Nyt kroppa näyttää mielestäni siedettävältä - jopa naisellisen kauniilta!
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En tiedä voiko sitä laskea omaksi epäonnistumisekseni, mutta masennuksen palaaminen elämääni on ollut ainakin suuri pettymys, jos ei ihan epäonnistuminen. Tavallaan saan syyttää taudin uusiutumisesta hieman itseänikin, koska näin jälkiviisaana voin todeta, että lopetin masennuslääkityksen viime vuoden alussa ihan liian nopeasti ja en ottanut jo ennen synnytystä alkanutta ahdistavaa oloa tarpeeksi vakavasti. Kaikki merkit olivat ilmassa ja kun kokonaisuutta tarkastelee, onhan vuosi ollut aivan hurjaa haipakkaa. En siis vieläkään ymmärrä, mikä merkitys kohtuudella elämässäni on. Ehkä se, etten osaa kuunnella itseäni ja säädellä voimavarojani on suurin epäonnistumiseni.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Raskausaika oli täynnä kaikenlaista huonovointisuutta ja juuri ennen synnytystä sairastuin raskausmyrkytykseen. Synnytyksen jälkeinen masennus diagnosoitiin joulukuussa.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Auto, ihan ehdottomasti! Tosin sitä en ostanut yksin, mutta yhtä kaikki, auto on maailman paras juuri nyt!
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Pojan, Aviomiehen, siskon lapsien ja kissojen. Omakin tietysti!
13. Kenen käytös masensi?
Oma, Isosiskon ja äidin.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseenhän ne menivät ja autoon sekä uuden kodon perustamiseen myös (ts. vauvaan).
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Aviomiehestä ja kaikkeen häneen liittyvästä, valmistumisesta ja vauvastakin loppuvuotta kohden olen ollut hurjan innoissani. Suukkomussukka Poika!
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Noloa myöntää, mutta Kristiina Braskin "Kuivilla susta". Siitä tulee mieleen kesä, Lappeenranta, rakkaus ja mies. Kyseinen kappale soi nonstoppina radiossa tuohon aikaan.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi. Imetys ja masennus imeneet useita kiloja.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Selkeästi rikkaampi, kun valmistuin ja opiskelu loppui.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Nauttineeni elämän kauneudesta ja asioista, jotka ovat vain järjestyneet niin hienosti.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni, ahdistuneeni ja syöneeni herkkuja.
20. Kuinka vietit joulua?
Väsyneenä ensin anopin luona saunoen ja alkupalat syöden, myöhemmin sitten appiukon luona pääruokaa nauttien.
22. Rakastuitko vuonna 2009?
Rakastuin!!!!!
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
None.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei sellaisia oikein ole. Tuijotan mitä milloinkin sattuu tulemaan ja se on aika vähän se määrä, mitä tuijotan. Ruokaohjelmia ehkä eniten ja sitten leffoja.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En taida vihata ketään enää. Vihaan aina hetkittäin milloin mitäkin ja ketäkin, mutta tämä tunne ei kulje mukanani kestona.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Jaa-a. En muista kirjoja, vaikka niitä olen lukenut. Ei tule mitään mieleen, ja se jos mikä on, on erittäin hälyttävää!
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Ei sellaisiakaan oikein ole ollut. Mitä ihmettä?
28. Mitä halusit ja sait?
Rakkauden ja perheen, ammatin, paremman elintason.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Mielenrauhaa ja henkistä terveyttä.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tuuttaa tyhjää taas. Jaa, voisin tähän vastata, että Wrestler, koska kävimme katsomassa sen Aviomiehen kanssa ensitreffeillä!
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 29 vuotta ja taisin juhlistaa sitä ihan kotosalla. Kylässä oli perhettä ja pöydässä supernamia suklaakakkua Pikkusiskon leipomana!
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se, että raskaus ja synnytys olisivat sujuneet ilman niin kamalan suuria komplikaatioita.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Äitiysvaatteita ja tukisukkia. Tukisukat myös kesähelteellä, koska muuten olisivat jalat olleet sellaiset limpukat, että olisi jäänyt kävelyt siihen.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Pikkusisko, opinnot ja ystävät. Ei järjestystä näiden välillä, vaan nämä kaikki tekijät yhteensä.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Obama.
37. Ketä ikävöit?
Funkaa, Pikkusiskoa ja muutamia ystäviä.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Poika ja tietysti Aviomies. Aviomiehen mukana on tullut kourallinen ihania uusia sukulaisia.
Rakastuin ensisilmäyksellä ja löysin elämäni miehen, tulin raskaaksi, valmistuin ammattiin, menin naimisiin ja synnytin eli tulin äidiksi. Huhheijaa!
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En muista juuri tehneeni. Toivoin lisää ahdistusvapaita päiviä ja tavallaan se toive toteutui. Vähintään puolet vuodesta meni todella mukavissa tunnelmissa ainakin noin henkisesti, kunnes fyysisesti erittäin raskas odotusaika imi mehut ja vaikutti mielialaanikin.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Voi, hirveän moni! Se on jotain niin kivaa ja hienoa! On ihanaa, kun on vertaistukea, muita äitejä jakamassa näitä lapsen saamisen tuntoja.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.
5. Missä maissa kävit?
En käynyt kuin Virossa Tallinnassa minihäämatkalla syyskuussa. "Oikea" häämatka toteutunee ensi syksynä.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Masennuksen selättämistä siten, että se jäisi elämässäni nyt taakse ihan kokonaan. Toivon myös, että uskaltaisin nauttia enemmän ja pelkäisin tulevaa sekä stressaisin vähemmän. Kun on mennyt paljon pieleen, tuntuu usein, että ei uskalla ihan avata silmiään elämälle.
7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
24.1.2009 tapasin aviomieheni, 29.5.2009 valmistuin, 4.9.2009 menin naimisiin, 16.11.2009 syntyi Poika.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Avioliitto ja lapsi, eli perheen perustaminen ja valmistuminen ammattiin. Oman vartalon asteittainen hyväksyminen synnytyksen jälkeen. Nyt kroppa näyttää mielestäni siedettävältä - jopa naisellisen kauniilta!
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En tiedä voiko sitä laskea omaksi epäonnistumisekseni, mutta masennuksen palaaminen elämääni on ollut ainakin suuri pettymys, jos ei ihan epäonnistuminen. Tavallaan saan syyttää taudin uusiutumisesta hieman itseänikin, koska näin jälkiviisaana voin todeta, että lopetin masennuslääkityksen viime vuoden alussa ihan liian nopeasti ja en ottanut jo ennen synnytystä alkanutta ahdistavaa oloa tarpeeksi vakavasti. Kaikki merkit olivat ilmassa ja kun kokonaisuutta tarkastelee, onhan vuosi ollut aivan hurjaa haipakkaa. En siis vieläkään ymmärrä, mikä merkitys kohtuudella elämässäni on. Ehkä se, etten osaa kuunnella itseäni ja säädellä voimavarojani on suurin epäonnistumiseni.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Raskausaika oli täynnä kaikenlaista huonovointisuutta ja juuri ennen synnytystä sairastuin raskausmyrkytykseen. Synnytyksen jälkeinen masennus diagnosoitiin joulukuussa.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Auto, ihan ehdottomasti! Tosin sitä en ostanut yksin, mutta yhtä kaikki, auto on maailman paras juuri nyt!
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Pojan, Aviomiehen, siskon lapsien ja kissojen. Omakin tietysti!
13. Kenen käytös masensi?
Oma, Isosiskon ja äidin.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseenhän ne menivät ja autoon sekä uuden kodon perustamiseen myös (ts. vauvaan).
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Aviomiehestä ja kaikkeen häneen liittyvästä, valmistumisesta ja vauvastakin loppuvuotta kohden olen ollut hurjan innoissani. Suukkomussukka Poika!
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Noloa myöntää, mutta Kristiina Braskin "Kuivilla susta". Siitä tulee mieleen kesä, Lappeenranta, rakkaus ja mies. Kyseinen kappale soi nonstoppina radiossa tuohon aikaan.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi. Imetys ja masennus imeneet useita kiloja.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Selkeästi rikkaampi, kun valmistuin ja opiskelu loppui.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Nauttineeni elämän kauneudesta ja asioista, jotka ovat vain järjestyneet niin hienosti.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni, ahdistuneeni ja syöneeni herkkuja.
20. Kuinka vietit joulua?
Väsyneenä ensin anopin luona saunoen ja alkupalat syöden, myöhemmin sitten appiukon luona pääruokaa nauttien.
22. Rakastuitko vuonna 2009?
Rakastuin!!!!!
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
None.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei sellaisia oikein ole. Tuijotan mitä milloinkin sattuu tulemaan ja se on aika vähän se määrä, mitä tuijotan. Ruokaohjelmia ehkä eniten ja sitten leffoja.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En taida vihata ketään enää. Vihaan aina hetkittäin milloin mitäkin ja ketäkin, mutta tämä tunne ei kulje mukanani kestona.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Jaa-a. En muista kirjoja, vaikka niitä olen lukenut. Ei tule mitään mieleen, ja se jos mikä on, on erittäin hälyttävää!
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Ei sellaisiakaan oikein ole ollut. Mitä ihmettä?
28. Mitä halusit ja sait?
Rakkauden ja perheen, ammatin, paremman elintason.
29. Mitä halusit muttet saanut?
Mielenrauhaa ja henkistä terveyttä.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tuuttaa tyhjää taas. Jaa, voisin tähän vastata, että Wrestler, koska kävimme katsomassa sen Aviomiehen kanssa ensitreffeillä!
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 29 vuotta ja taisin juhlistaa sitä ihan kotosalla. Kylässä oli perhettä ja pöydässä supernamia suklaakakkua Pikkusiskon leipomana!
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se, että raskaus ja synnytys olisivat sujuneet ilman niin kamalan suuria komplikaatioita.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Äitiysvaatteita ja tukisukkia. Tukisukat myös kesähelteellä, koska muuten olisivat jalat olleet sellaiset limpukat, että olisi jäänyt kävelyt siihen.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Pikkusisko, opinnot ja ystävät. Ei järjestystä näiden välillä, vaan nämä kaikki tekijät yhteensä.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Obama.
37. Ketä ikävöit?
Funkaa, Pikkusiskoa ja muutamia ystäviä.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Poika ja tietysti Aviomies. Aviomiehen mukana on tullut kourallinen ihania uusia sukulaisia.
perjantai 1. tammikuuta 2010
Virta venhettä vie
Hehkuvaa punaista valuu norona valkoiselle posliinille. Hetken hätäännys kerääntyy rintalastan päälle tykyttämään, mistä se valuu? Punainen kiemurtelee ja tekee verijokeen sivuhaaroja sekunnin sadasosissa. Vauva on saanut haavan jalkaansa. Veri pulppuaa pienestä pikkuvarpaan päällä olevasta haavasta kummallisen voimallisesti. Vauva on parahtanut itkuun, sätkii pullajaloillaan, liukastelee punaisessa jokisuistossa. Nostan huutavan vauvan pois altaasta, huomaan viiltävän särön posliinin pinnassa, se on syyllisyyden mallinen särö, revin oikealla kädellä vessapaperia mukaani ja kiikutan happivajetta keuhkoini nakertava huoli rinnassani lapsen hoitoalustan päälle. Kiedon lapsen pyyhkeeseen ja painan paperitolloa pienen varpaan päälle kääröksi. Verta tippuu tippoina lattialle, se värjää hoitoalustan ja lapsi huutaa. Minä kiedon pyyhettä, tunnen itseni idiootiksi, niin vajaaksi, tyhmäksihuonoksiepä-äidiksi ja kiedon pyyhettä yhä tiukemmin. Sillä on kylmä, sattuu enemmän kun on kylmä, huomaan ajattelevani, paperitollo on jo kauttaaltaan punaisten läiskien peitossa. Nakkaan sen lattialle ja käärin jalkaan sideharsoa. Se on liian suuri, kömpelö ja ei pysy sätkivässä vauvanjalassa. Lapsi on menossa paniikkiin, hitaammin kuin minä, mutta yhtä kaikki menossa. Huuto yltyy palosireeniksi, laskeenousee tasaisena äänivirtana. Nostan lapsen rintaani vasten, veri värjää paitaani pieniä pisteitä.
Vien vauvan olohuoneeseen. Istumme sohvalla, minä liekutan vauvaa, vai ehkä itseäni, liekutan liekutan liekutan ja hyssytän ja suhisen lapsen korvaan. Itku vaimenee nyyhkytykseksi ja minä tuijotan läppärin kelloa. Miksi mies ei tule jo kotiin? Miksi minä olen täällä yksin? Miksi minä olen vastuussa tuosta ihmisenrääpäleestä, joka repii sydämeni palasiksi rakkaudesta ja syyllisyydestä, näiden kahden mahdottomasta liitosta. Tutkin itseäni herkeämättä, etsin rakkautta kuin hullu ja kun tunnistan, nappaan tunteesta kiinni, pitelen sitä heikkopäisenä ja saan synninpäästön kuin Ave Mariaa lukeva katolilainen. Vauva rauhoittuu rintaani vasten, raukkaparka muita äitejä sillä ei ole, minä puristan jalkaa ja tyrehdytän kamalaa välikohtausta pois tietoisuudestani. Ovi käy, mies astuu olohuoneeseen ja tuo mukanaan järjen.
Seuraavana päivänä vauvan jalassa on kiinniumpeutunut pieni viilto. Säälittävä palkeenkieli on menettänyt merkityksensä kuin yön synnyttämä pelkotila katoaa aamunkoiton ensimmäiseen säteeseen. Jäljellä uupumus, huohottava todellisuus. Tässä minä olen, tämän kaiken keskellä, enkä tunnista vessanpeilistä takaisin tuijottavia silmiäni. Hullunsilmät, väsyneet aukot. Sinähän voit jo paremmin, sanoi anoppi, kun peitin kaiken touhukkaan reippauden alle. En valehdellut, sanoin etten voi.
Vien vauvan olohuoneeseen. Istumme sohvalla, minä liekutan vauvaa, vai ehkä itseäni, liekutan liekutan liekutan ja hyssytän ja suhisen lapsen korvaan. Itku vaimenee nyyhkytykseksi ja minä tuijotan läppärin kelloa. Miksi mies ei tule jo kotiin? Miksi minä olen täällä yksin? Miksi minä olen vastuussa tuosta ihmisenrääpäleestä, joka repii sydämeni palasiksi rakkaudesta ja syyllisyydestä, näiden kahden mahdottomasta liitosta. Tutkin itseäni herkeämättä, etsin rakkautta kuin hullu ja kun tunnistan, nappaan tunteesta kiinni, pitelen sitä heikkopäisenä ja saan synninpäästön kuin Ave Mariaa lukeva katolilainen. Vauva rauhoittuu rintaani vasten, raukkaparka muita äitejä sillä ei ole, minä puristan jalkaa ja tyrehdytän kamalaa välikohtausta pois tietoisuudestani. Ovi käy, mies astuu olohuoneeseen ja tuo mukanaan järjen.
Seuraavana päivänä vauvan jalassa on kiinniumpeutunut pieni viilto. Säälittävä palkeenkieli on menettänyt merkityksensä kuin yön synnyttämä pelkotila katoaa aamunkoiton ensimmäiseen säteeseen. Jäljellä uupumus, huohottava todellisuus. Tässä minä olen, tämän kaiken keskellä, enkä tunnista vessanpeilistä takaisin tuijottavia silmiäni. Hullunsilmät, väsyneet aukot. Sinähän voit jo paremmin, sanoi anoppi, kun peitin kaiken touhukkaan reippauden alle. En valehdellut, sanoin etten voi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)