And justice for all

Hämmästyksekseni huomasin, että olen saanut uuden, ei toivotun lukijan ja tämä merkintä on osoitettu nimenomaan tälle uudelle lukijalleni, Päiville. En voi kun suureen ääneen ihmetellä, miten sinulla on otsaa tulla lukemaan minun blogiani minun henkilökohtaisesta elämästäni, vaikka meidän keskinäiset välimme ovat menneet poikki jo vuosi sitten? Olen omasta mielestäni tehnyt kaikin tavoin toiminnallani selväksi, että en ole kiinnostunut korjaamaan välejämme, enkä olemaan kanssasi missään tekemisissä. Olen menettänyt sinuun luottamukseni totaalisesti ja en voi millään tahdolla ymmärtää, mikä saa sinut olemaan kiinnostunut minun elämästäni ja ilmoittautumaan lukijakseni. Enkä itse asiassa edes ole halukas sitä sen enempää pohtimaan.

Toki blogini on julkinen ja sitä saa periaatteessa lukea kuka tahansa. Silti minulla blogin kirjoittajana on oikeus myös tarvittaessa määritellä, kuka minun elämääni koskevia postauksia lukee ja kuka ei. En koe millään tavoin luontevana jakaa bloggaamalla omaa elämääni, jos tiedän sinun lukevan ajatuksiani. Minulla on myös täysi syy pelätä, että paljastat toiminnallasi henkilöllisyyteni. Blogi on minulle henkireikä ja lukijani minulle tärkeä nettiyhteisö. En halua kuitenkaan sinun kuuluvan tuohon yhteisöön. Joten pyydänkin, että lopetat blogini lukemisen ja seuraamisen välittömästi. Jos et tätä tee, laitan blogini salasanan taakse. Toivon, että kunnioitat minun tarvettani kirjoittaa julkista blogia anonyymisti ja poistut takavasemmalle, vaikka et aikoinaan ystävyyttämme kunnioittanutkaan, etkä nyt minun yksityisyyttäni. Kiitos.

Otin raskaasti

On niin negatiivinen olo tällä hetkellä kaiken maailman fyysisten vastoinkäymisten vuoksi, että varoitan kaikkia seuraavasta merkinnästä, joka tulee olemaan pelkkää valitusta raskauden huonoista puolista. Ei pidä siis erehtyä luulemaan, että koko raskausaikani olisi ollut yhtä kärsimystä, luonnollisesti näin ei tietenkään ole, mutta koen vain tällä hetkellä tarvetta kirjata ylös kaiken ikävän. Olen niin väsynyt juuri nyt ja vittuuntunut tästä paskaolosta, joka taas tällä viikolla on odottavan äidin kellistänyt sänkyyn. Annan siis palaa, lukekoon ken halajaa.

Käytännössä aamupahoinvointini (mikä harhaan johtava nimike tuo onkaan - AAMUpahoinvointi - pikemminkin kolmen kuukauden kesto-oksennustauti olisi osuvampi) alkoi hedelmöityshetkestä. Samaan aikaan kroppani riemastui hormonikoskesta siihen malliin, että täräytti heti kättelyssä ainakin viitisen kiloa nestettä joka koloon. Itse asiassa nestettä todennäköisesti oli enemmänkin, koska parissa viikossa aiemmin tammikuussa lääkkeiden lopettamisen seurauksena laihtumisesta löysäksi lässähtänyt talvitakkini oli taas tiukka. Tunsin oloni heti alkumetreistä tukalaksi ja hyvin raskautetuksi. Kuin kruunuksi myös jo valmiiksi suuret hinkkini päättivät valmistautua tulevan muksun tuloon terästämällä kokoa ainakin kuppikoon ellei kahden verran. Vielä toukokuun lopussa pidettyjen valmistujaisten aikaan olin kuin ilmapallo: höttöistä nesteläskiä koko kroppa pullollaan. Suoraan sanoen en todellakaan ollut mikään viehättävä näky ja kaikki juhlissa otetut kuvat voisin haudata seitsemän sylen syvyyteen. Tosin se tarkoittaisi näin digitaaliaikana läppärin hautaamista, joten jääköön tekemättä. Toivon, että joskus tulevaisuudessa kuvat eivät aiheuta samanlaista suurta angstia, vaan voisin katsoa niitä pikemminkin ymmärtävään ja empaattiseen sävyyn. Nyt se ei kuitenkaan vielä onnistu. Kuvat aiheuttavat minussa vastenmielisyyttä, raivoa ja epäreiluuden tunteen. Miksi toiset naiset raskaana ollessaan hehkuvat naisellisuutta, paksua tukkaa ja persikkaihoa ja voivat esitellä söpöä pikku kiinteää raskauspallukkaansa onnesta ylpeinä, kun taas toiset näyttävät paskaisine tukkineen, finneineen, turvotuksineen ja pahoinvointeineen aivan järkyttävän kammottavilta, puhumattakaan siitä kuinka kammottavalta olo tuntuu? Miksi miksi miksi elämä on tässäkin suhteessa niin epäreilu?

Turvotus on ikäänkuin mennyt ja tullut kuin kutsumaton ikävä vieras. Välillä olen ollut varsinainen nakkisormi, toisina viikkoina niukasti solakampi ja ihmismäisempi. Jossain vaiheessa äitini ehdotti happo-emästasapainoon vaikuttavan emäsjauheen (Pascoe) käyttöä turvotuksen ja väsymyksen vähentämiseen - turvotus jos mikä nimittäin tekee olon nuutuneeksi ja vihaiseksi, koska sitä näyttää oikeasti melko kuvottavalta ja ainakin minulle on ollut, ja tulee varmaankin aina olemaan, tärkeää näyttää edes jotenkin naiselliselta. Turvonneena ja ylipainoisena pöhökkinä siitä voi vain haaveilla.

Aloitin Pascoe -kuurin jota kuinkin vajaa kuukausi sitten ja nestettä tosiaan alkoi pikku hiljaa poistua. Samaan aikaan aloitin päivittäisen tukisukkahousujen käytön, joista on ollut apua tukkijalkoihin. Ilman tukisukkia jalkani turpoavat viimeistään tunnin päästä sängystä nousemisen jälkeen kiristäviksi ja kiiltäviksi pallukoiksi. Tukisukkahousuilla nilkat pysyvät nilkkoina, eivätkä sulaudu pohkeiden kanssa samoihin mittoihin. Emäsjauheen ja tukisukkahousukuurin kanssa samoihin aikoihin alkoi myös muu oloni kohentua. Närästys väheni ja energiaa tuntui virtaavan ihan eri tavalla. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa raskauden aikana viehättäväksi ja olin jopa vatsastani ylpeä. Pukeuduin piukkoihin raskausvatsaa korostaviin vaatteisiin ilomielin. Orastava aivan pirullisen kipeä peräpukamakin oli kadonnut kuin ihmeen kaupalla. Se on muuten kumma, miten vain yksittäinen pikku pukama voi olla niin järisyttävän kipeä. Minua se saatanansikiö kiusasi säryllä niin, että nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, puhumattakaan B-puolen vessatoimituksista. No onni onnettomuudessa: pukama ei kutsunut kavereitaan kylään, vaan hävisi muutamassa päivässä vähin äänin omille teilleen.

Onneksi raskauspahoinvointini vähentyi tuntuvasti jo toukokuussa, koska sitä rääkkiä ei kukaan kestäisi yhtään tippaa pitempään ilman pitkiä sairauslomia. Tosin saanen muistuttaa tässä kohtaa, että kesän aikana olen useampaan otteeseen saanut aivan puun takaa villin pahoinvointikohtauksen, joka on parissa minuutissa äitynyt sellaiseksi, että sohvalta on tullut kiire vessaan. Ja ne ketkä ovat nykyisessä asumuksessani vierailleet tietävät, että sohvalta on vessanpöntölle matkaa ehkä vajaa kymmenen metriä. Ryyni on lentänyt somasti kaaressa välittömästi päästyäni viralliseen oksennusasentoon. Hetken päästä olen voinut ihailla koko vatsalaukkuni sisältöä pöntön uumenissa ja ihmetellä, mistä linko muka yhtäkkiä muutti mahaani. Näin vain on tapahtunut, enkä sitä sen enempää osaa selittää. Ja tämä raskauspahoinvoinnin muoto on siitä ovela, että se ei anna itsestään mitään merkkiä ennen kuin on jo tosi kyseessä. Kauhulla odotan sitä päivää, kun linko visiteeraa esimerkiksi bussimatkan aikana tai kaupankassalla. Onnittelen kanssaihmisiä, koska todennäköisesti muutama tunti takaperin nauttimani menu on siinä tapauksessa jonkun rinnuksilla.

Ettei kenellekään jää positiivinen fiilis tästä postauksesta, voisin vielä ottaa esille yöt. Heti alusta saakka olen joutunut öiseen aikaan ravaamaan vessassa. Tämä ei tietenkään ole mainittavasti vaikuttanut turpeuteen, vaan ainoastaan toimii uneni häiritsijänä. Vessassa ramppaamisen lisäksi raskauden alussa ja taas nyt on sydämeni päättänyt tehdä virallisia lyöntiennätyksiä. Se jyskyttää rinnassa pamppaillen noin parikymmentä kertaa normaalia kiivaammin. Jumputukseen ei auta oikein mikään ja valitettavasti herään yöllä myös levottoman sydämen takia. Ettei oloni olisi mitenkään kehuttavampi, sydämeni tykkää myös epätahtiin jumppaamisesta. Rytmihäiriöt saattavat olla aikamoisia, mutta ovat onneksi toistaiseksi menneet aina vähintään 15-30 minuutissa ohi. Tosin melkein aina oikealle kyljelle kääntyessäni rytmärit alkavat uudelleen, mikä rajoittaa yön aikana käytettävien asentojen määrää tasan yhteen. Minähän kun en enää oikein voi nukkua selälläni, koska vatsan painuessa kohti selkärenkaa se samalla alkaa painaa isoja verisuonia, jonka seurauksena tulee huono olo. On kai sanomattakin selvää, että vatsallaan ei ole enää hetkeen voinut koisata, joten minäpä tyttö nukun sitten puuduksiin saakka vasemmalla kyljelläni.

Nukkumisesta ei oikein viime öinä ole tullut yhtään mitään, joka on lisännyt väsymystä, joka maksimoitui viikonloppuna tehtyjen yövuorojen jälkeen huippuunsa. Näkemiin hetken energinen olotila, näkemiin solakkuus! Ensinnäkin yövuorot saivat jo hitusen normalisoituneen kroppani turpoamaan kuin pullataikinan. Samalla myös närästys palasi ja syke nousi taivaisiin. Yövuorojen aikainen valvominen ei tee tiukkaa ollenkaan, mutta palautuminen ottaa ihan liian suuret verot. Koko fysiikka menee täysin sekaisin: olen niin väsynyt nukkumattomuudesta ja rytmin keikahtamisesta, että maanantaina neuvolassa käydessäni tiristin itkua, kun olin taas pullea kuin syöttöporsas, verenpaineeni oli kohollaan ja olin aivan lopussa. Kitisin neuvolantädille vihaavani koko neuvolakäyntejä, kun tunnen itseni siellä koe-eläimeksi. Aina mitataan, punnitaan ja kytätään. Minulla on jo valmiiksi huono omatunto ja pelkään koetuloksia kuin ruttoa. Olen aina vakuuttunut, että virtsassa on nyt sitä saatanan valkuaista (raskausmyrkytyksen oire) tai sokeria, tai että painoni on noussut taivaisiin, tai että verenpaine on koholla (raskausmyrkytyksen oire) tai jotain muuta kamalaa. Nyt kun verenpaine sitten oli koholla ja painokin näytti mielestäni aivan järkyttäviä lukemia (miten edes oikeasti voin painaa niiiiiin paljon??), olin aivan maani myynyt. Neuvolantäti yritti rohkaista ja vakuutti, että painonnousuni on aivan normaalilukemissa ja etten ollut lihonut tippaakaan ja että verenpainekin todennäköisesti johtuu stressaamisesta jne. Ei auttanut. Kotiin päästyäni paruin J:lle puhelimessa, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen lapsi tähän perheeseen, ettei kroppani kestä raskautta, ja että kaikki - ihan kaikki - on aivan kamalaa, pelottavaa ja että olen aivan lopussa. Makasin sängyssä lopenuupuneena, pahoinvoivana, sydän pamppaillen ja itku kurkussa. Päätin jäädä sairauslomalle, koska kroppani alkoi kerta kaikkiaan olla aivan finito. Yövalvomiset ja elämäntilanteen stressaaminen kaatoi vuoteeseen. Raskaana ollessa ei vaan jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Työelämästä puheen ollen raskaana on aivan kammottavaa jäädä sairauslomalle. Sanoin töihin syyksi vatsataudin, koska en kerta kaikkiaan uskalla sairastaa raskauden takia. En suoranaisesti valehdellutkaan, koska olen ollut hyvin pahoinvoiva ja migreenin saartama, mutta en kertonut ihan koko totuuttakaan. Sain kyllä jo viime viikolla tietää, että sijaisuuteni jatkuu syyskuulle, mutta silti olen melko hysteerinen mitä tulee raskauspoissaoloihin. Olen stressannut työtä aika mielettömän paljon. Koen, että minun tulee näyttää työssä, että kykenen samaan kuin muut ja mieluummin hieman enempäänkin. Pelkään niin paljon, että raskauteni aiheuttaa turhaa työtä työpaikalla ja sen seurauksena sijaisuuden jatkuminen perutaan. Sijaisuuden jatkuminen on taloudellisen tilanteemme kannalta ihan elintärkeää, joten olen yrittänyt kaikkeni, että ainakaan oma toimintani ei jatkumista estäisi. Tietysti olen saanut sijaisuuden jatkumisesta suullisen lupauksen, mutta sopimusta ei ole vielä allekirjoitettu. Joka tapauksessa yritän niin kovasti, että luulen tämän kuukahtamisen johtuvan osittain siitä. Yhtä painavia syitä on ollut nyt tämä muuttohässäkkä (muutammekin btw 63 neliöiseen kolmioon eräälle toiselle asuinalueelle, mutta tuo alue on itse asiassa tätä nykyistä paljon parempi ja mieluisampi ja mikä parasta, vuokra on yli 200e halvempi!) ja J:n töiden häsellykset. Tosin nyt hänellä on työpaikka, työsopimus ja kaikki sen puoleen kunnossa. Edellisen häsmänkäkkärän vuoksi meistä molemmat kuitenkin pelkäävät yhtäkkistä työn menettämistä. Toisin sanoen taloudellinen epävarmuus (vaikka asiathan ovat nyt melko hyvin: minulla sijaisuutta tuo syyskuu nyt ainakin ja J:lla vakituinen 8h työ) saa ihmisen aivan levottomaksi. Kaiken maailman kammokuvat pärjäämisestä saavat minut aivan ylikierroksille ja huomaan olevani aivan piipussa hermoilemisesta. Ironista sinällään, että kaikki yrittäminen ja parhaansa tekeminen saavat minut jäämään sairausvuoteelle ja samalla noidankehäinen pelkääminen jatkuu. Minä kun joudun perjantaina töihin palatessani juttelemaan yövuorojen tekemisestä. Neuvolantädin mielestä en saa niitä enää tehdä, joten pahin pelkoni käy toteen: joudun pyytämään helpotusta työhöni raskauden takia. Tiedän kyllä, että meilläkin on töissä ihmisiä, jotka eivät tee yövuoroja, vaikka eivät raskaana olekaan, koska ne eivät vain sovi heille ja tiedän, että minulla raskaana ollessani on täysi oikeus pyytää, ettei niitä minulle suunnitella. Paskempi juttu on vaan se, että työvuorot ovat suunniteltu jo pitkälle ja yövuorojen peruminen tässä vaiheessa aiheuttaa vuorojen tekijälle (joka luojan kiitos on joku muu kuin esimieheni) päänvaivaa. Onneksi vuorojen tekijä on mielettömän kiva ihminen ja sanoi jo kesän alussa, että jos yövuorojen kanssa tökkii, niin otetaan ne minulta pois. Halusin kuitenkin tuolloin jääräpäisesti ne pitää itselläni, mutta nyt kahden erillisen yövuorosetin jälkeen uskallan olla sitä mieltä, että ne vaarantavat terveyteni. Toivon niin, että yövuoroista luopuminen ei kuitenkaan vaaranna sijaisuuttani ja aseta minua ikävään valoon työryhmän keskuudessa. Olen kuitenkin työni muuten hoitanut mielestäni hyvin, ja ne yövuorotkin tähän mennessä. Pakko vain ottaa järki käteen, etten pätemisen tarpeessani ja stressissäni vaaranna lapsen(kin) terveyttä.

Minun pitäisi kai levätä. Tämän kaiken kirjaaminen itse asiassa jotenkin hermostutti minua, vaikka kuvittelin kirjoittamisen puhdistavan pöytää. Ehkä se tunne tulee myöhemmin. Haluaisin niin kovasti nyt olla hermoilematta. Voi hyvä luoja, anna kaiken mennä nyt paremmin ja anna minun rentoutua!

Sinut minä haluan

En ole koskaan itkenyt onnesta näin puhtaasti, näin vilpittömästi. Täällä kesäyön pimeydessä istuessani olen ymmärtänyt mitä kohden kuljen, kuka vierelläni. Sen kaiken ymmärtäminen pakahduttaa minua, ja tunnen uskalluksen syrjäyttävän pelkoa. Tunnen rakkauden ottavan minussa tilaa niin vääjäämättömällä tavalla, että epäilykselle ei enää jää sijaa. Olen niin läsnä sinulle, läsnä meille, meidän kaikelle yhteiselle, nykyisyydelle ja tulevalle. Tiedän kaipaavani sinua nyt ja aina, koska en voi koskaan saada sinusta tarpeeksi. Kaipuu keinuttaa minut liittymään sinuun uudelleen, antautumaan rakkaudelle joka päivä. Kävelen kanssasi käsi kädessä, vien sinut matkalle minuun.

Kun sanon sinulle syyskuussa tahdon, sanon tahdon rakastamiselle, yhteydelle, arjelle, toisensa tunnistaville sieluille, kasvamiselle ja kasvukivuille, kunnioittamiselle, intohimolle, rakentamiselle, sinnikkyydelle, herkkyydelle, täyttymykselle, tunnistamiselle, sanoille ja hiljaisuudelle. Sanon tahdon perheelle.

Rakastan sinua. Ikuisesti.

Tahtominen on tahdon asia

Silmät ovat turvoksissa eilisen itkemisen vuoksi. Ne ärsyttävät minua. Itkiessä muutun sadasosasekunneissa punapilkulliseksi naamastani ja silmäni ovat välittömästi kuin kaksi auringon kypsyttämää kirsikkatomaattia. Nenäni turpoaa teini-ikäisen perunaklyyvariksi, vuotaa räkäklimppejä rinnuksille ja saan Botox-huulet. Toiset itkevät sievästi ilman maanmerkkejä, miksi minä en saa surumieltäni piilotettua ulkopuolisilta uteliailta? Miksi minun pitää edes itkeä?

Haetaan paikkaa, sanoo J. Niin kai. On jatkuvia keskusteluja peloista, luottamuksesta ja rakkauden määrästä, joita en jaksaisi alkuunkaan. Jaksamattomuus poikii lisää samanlaisia keskusteluja. Keskustelut ovat hyviä ja antavat paljon, eikä minulla raskauden lisäksi ole mitään muuta syytä olla jaksamatta niitä. Ne täytyy käydä. Silti ne tuntuvat turhilta. Mikään ei ole koskaan ollut kummallakaan näin hyvin, näin kauniisti. Raskaus saa minut kuitenkin poissaolevaksi ja itseeni käpertyneeksi. Työ verottaa minulta sosiaalisia voimavaroja ja raskaus tekee herkäksi mielipahalle. Ja juuri raskauden takia on keskusteltava. Rakkauden takia. Jos en heti ulvo keskustelun alussa, niin jo kohta itken täyttä päätä, veltoksi valahtaneena ja ulisen kuin pieni lapsi. Uliseminen tuntuu hyvältä, saan olla siinä niin kesken ja niin aukinaisen kivuliaana. Ennen kuin annan kainalolle periksi yritän olla tuntematta mitään. Ehkä siksi, että tiedän ulinan tulevan kuitenkin - ennemmin tai myöhemmin, ehkä siksi etten uskalla avata itseäni heti. Pelkään olla minä toisen edessä. En uskalla heittäytyä edes riitaan täysillä varmistamatta maaperää ensin. Kipuan norsunluutorniin kummastelemaan kysymyksiä täynnä olevaa kumppaniani ja vetäydyn tantereelta raukkamaisesti ennen kuin uskallan osallistua pyörteeseen. Ja silti kaikki on niin kovin hyvin.

Se, että on antanut itselleen luvan sitoutua, aiheuttaa paljon. Se vie lähemmäksi toista, ikään kuin kiinnittää ja kytkee yhteen. Se ei tapahdu kuitenkaan ilman venkoamista, kipuilua ja kyseenalaistamista. Sitä haluaa kysyä vielä sadannenkin kerran, että olemmehan tätä mieltä. On niin helpottavaa joka kerta päätyä varmuutta pullistellen tahtomaan kaikkea yhteistä, ottaa toista kädestä kiinni, katsoa silmiin, antaa toisen rakastella itkun runtelemaa vartaloaan, tuntea yhteinen katse tulevaan niin syvällä, että se ravisuttaa ja vavahduttaa kerta toisensa jälkeen.

Poika haluaa tulla meidän lapseksemme, me haluamme tulla hänen vanhemmikseen ja me haluamme kävellä rinta rinnan. Kohti elämää. Olemme löytäneet rakkauden. Liukastumiset hiovat tasapainoaistia.

Tänään poutaa

Huomasin, etten ole kirjoittanut yli kuukauteen. Mielessä on ollut kymmeniä tarinoita, joita olisin voinut kanssanne jakaa, mutta en ole jakanut. Elämä on niin täynnä elämää, että sen kirjaaminen nettiin on ollut varsin vähäpätöisessä osassa.

Listaan tärkeimmät:

-Saimme J:n kanssa asunnon. 74,5 neliön valoisa kolmio ja kohtuuvuokra. Taloyhtiöllä on viihtyisä sisäpiha, josta löytyy leikkimökki ja hiekkalaatikkokin. Ulkona voi vaikka kesäaikaan grillata ja piha näytti ihan oikeasti siltä, että siellä voisi viettää aikaa oikeasti. Mikä parasta, uusi koto on ihan kivenheiton päässä tästä vielä nykyisestä. Olen viihtynyt alueella hyvin ja nyt kun kulmakunnan nistitkään eivät enää aiheuta vitutusta (se oli jokin ohimenevä raskauteen liittyvä hormonikammo), tänne jääminen tuntuu oivalliselta. Elämällä on kerrankin jatkoa, vaikka osoite hiukan muuttuu. Yleensä muuttaessa on muuttunut myös lähikauppa ja lähikulkuneuvot. Nyt ei käy niin, vaan saan ikään kuin asettua ihan rauhassa näille hoodeille. Hauskaa on se, että lähellä asustaa (vielä) raskaana oleva ystävä ja pikku matkojen päässä molemmat siskoni! Hyvien liikenneyhteyksien vuoksi pääsen näppärästi itse asiassa ihan kaikkialle muuallekin.

-J sai töitä (kokopäivätyön, jota tässä perhetilanteen muutoksessa todella tarvitaan) ja ykskaks menetti työn. Kyseinen liike, joka hänet "palkkasi", ilmoitti kahden päivän harjoittelun jälkeen, että heillä ei olekaan työpaikkaa tarjota. Syitä en lähde tässä erittelemään, ettei kukaan tunnista itseään tästä. Joka tapauksessa J:n työskentelyyn he olivat olleet tyytyväisiä, joten "potkuissa" ei ollut siitä kysymys. Kyseinen paikka haiskahti kyllä jo alkumetreillä varsin velmulta (lue: eivät halunneet maksaa harjoitteluajalta liksaa, suhtautuivat kaikkeen muuhunkin epäilyttävän nuivasti ja jättivät asioita auki, ja tarjosivat työpaikan peruuntumisen takia liksanmaksua pimeästi jne.). Lopulta siis ihan hyvä, että paikka oli ja meni. Voi olla, että J olisi joutunut myöhemmin suurempaankin kuseen heidän takiaan.

-J sai uuden kokopäivätyön viikossa ja on ollut siellä nyt melkein viikon. Liksa on edellistä paikkaa useamman satasen parempi. Helpotuksen tunnetta lienee turha alkaa seikkaperäisesti kuvailla.

-Kävin Kättärillä hätäultrassa tänään. Sain maanantaina kovia alavatsakipuja kävelylenkin yhteydessä, jotka ovat jatkuneet vaihtelevina koko viikon. Vauva on kyllä liikuskellut ja viime viikon torstain rakenneultrassa kaikki näytti hyvältä. En ensin tavoilleni uskollisena älynnyt mennä lekuriin, vaan vähättelin koko oireistoa, kunnes J sanoi eilen illalla, että perjantaiaamuna lääkäri tilattaisiin ja tilanne tutkittaisiin. Tein työtä käskettyä. Täytyy kyllä sanoa, että hienosti toimivat omalla terveysasemallani. Sain heti aamuksi lääkäriajan ja lääkäri oli varsin osaava sekä empaattinen. Tutki, lähetti labraan ja lopulta labravastausten ollessa sellaisia, joista ei selkeää syytä kivuille löytänyt, laittoi lähetteen Naistenklinikalle ultrattavaksi. Lähdin sinne oikopäätä vain kuullakseni, että minun kuuluisi olla päivystyshoidettavana Kättärillä, koska se on tuleva synnytyssairaalani. Matkasin siis sinne ja pääsin melko nopeasti lääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli mukava ja ultrasi sisä- ja ulkokautta vatsaani. Mitään hälyttävää ei löytynyt ja vauvakin siellä uiskenteli tyytyväisenä ja viikkoihin (20+3) nähden juuri oikeanlaisena. Lopulta lääkäri epäili kovien vatsakipujen syyksi lannerangasta johtuvia muutoksia tai hermoperää. Lannerankahan muuttuu raskaana ollessa aika tavalla, kun kohtu vie kasvavan lapsen kanssa tilaa lantionmaljasta ja muuttaa luiden sekä sisäelinten asentoa. Joskus kohtu voi painaa nivusissa olevia hermoja ja aiheuttaa koviakin kipuja. Lääkäri itse tuumasi, että oli omassa raskaudessaan kokenut vastaavia raskauteen liittyviä lannerankaaan ja hermopuristukseen liittyviä kipuja ja sanoi niiden olleen kovempia kuin itse synnytyskivut. Se rauhoitti kovasti mieltäni, koska kivut, joita olen nyt viime päivinä kokenut, ovat tosiaan olleet pelottavan lamaavia. Kun kipu on viiltänyt, on siihen paikkaan jäänyt kaikki liike ja tekeminen. Niin kuin maanantainakin kivun yllättäessä liikennevaloissa. Pysähdyin Sturenkadun suojatielle näkemään tähtiä, kunnes J talutti minut siitä autojen tieltä pois. Joka tapauksessa kaikki on nyt niin hyvin kuin vain voi olla. Kivuille ei sen enempää voi tehdä muuta kuin levätä niiden iskiessä.

-Tärkein kaikista: olen niin onnellinen! Minusta tulee äiti ja sitä ennen myös aviovaimo.

Terveisin: Gata, jonka pieni Kirppu potkii tomerasti kohdun suojissa