Yön hämärässä energialamppu valaisee eteisen peilin eteen valopallon. Seison siinä pallon keskellä ja katson itseäni peilistä. Valkoinen ihoni on venynyt vatsan kohdalta rumpukummuksi, rinnat makaavat raskaina ylävatsan päällä. Olen pehmeän pyöreä joka kulmalta. Jos ihooni koskee, se painuu taikinamaisesti kasaan. Jos jätän sormeni hetkeksi paikoilleen, jää nahkaan painauma. Neste kudoksissa väistyy hetkellisesti puristuksen tieltä. Katson itseäni peilistä, käännähtelen, tarkastelen takapuoltani. Se on uhkeampi lantioluiden tehdessä tilaa pian syntyvälle lapselle. Nänneissäni on vaalennetun munakoison sävy. Varttani sivellessäni tajuan olevani kaunis. Olen valjastettu ikiaikaiseen naiseuden tehtävään. Minussa kasvaa uusi elämä, se ui kohdussani unimaassa vielä hetkiä. Hetkien määrää en osaa ennustaa, kukaan ei osaa, mutta jonakin minuuttina hetki muuttuu sellaiseksi, että uusi elämä päättää matkata pois häpyni suojista.
Mutta nyt, ennen sitä kaiken mullistavaa syntymän hetkeä, tajuan kipeästi taistelleeni koko raskausajan tätä ihmettä vastaan. En ole hyväksynyt vartaloni reaktioita, en sen asettamia vaatimuksia, en mitään mikä raskaudessa on kaikin mittapuiden mukaan laskettuna vielä normaalia. Olen ollut pahoinvoiva hormoneista, kipeä selästäni ja nivusistani, turvonnut nestekellukka, väsynyt, univaivainen ja siis yhtä kaikki - minä olen ollut raskaana. Raskaana niin, että se on näkynyt ja tuntunut todelta. En ole ollut sairas, vaikka sairautena olen sen kokenut. En väheksy matkani varrella käytyä taistelua, en omia reaktioitani, en ahdistustani, enkä liioin raskaudesta kummunnutta päivänvaloon astunutta sisuksissani uinunutta raakaa itseinhoa. Se olen ollut minä jokaisessa hetkessä, se on ollut minun ja vauvan matka. Raskas matka, vaikea matka. Nyt tajuan kirkkaasti, että matkan vaikeus on johtunut ennen kaikkea taistelusta raskausoireita vastaan. Raskauden mukanaan tuomat vaivat vievät energiaa itselläänkin, mutta ne uuvuttavat, jos niitä ei hyväksy osaksi omaa niin kipeän tärkeää kokemusta äidiksi tulemiseksi.
Omaa itseä on rakastettava silloinkin, kun sen rakastaminen on vaikeaa. Kukaan ei ole sanonut, että elämässä kaiken tulee sujua ilman railoja. Kukaan ei luvannut sitä myöskään katsoessani raskaustestin kahta viivaa. On turha kysyä miksi, on vain hyväksyttävä, että siksi. Tunnen kaihoa koko raskausaikaa kohtaan, tunnen häpeää, että en ole pystynyt nauttimaan, vaikka tiedän ettei ole hävettävää. Ymmärrän, että mullistus äidiksi kasvamiseksi on ollut niin suurta, että se on vienyt suuren osan raskausajan nautinnosta mukanaan. Silti häpeä nousee, ja tunnistan sen. Tunnen myös huonoa omaatuntoa. Kärsikö lapsi? Ei tietenkään, minähän olen rakastanut häntä koko ajan. Tunsiko lapsi, että minä tunnen huonosti? Ehkä tunsikin. Mihin se on vaikuttanut? En jaksa miettiä, en usko, että sillä on väliä.
Uskon, että me molemmat tiedämme käyneemme yhdessä läpi viidakon. Viidakon laidalla seisoo nyt kaksi, toisiinsa kietoutuneina, emo ja poikanen, hieman puuskuttaen kaikesta paineesta. Minä sivelen vatsaani, katson peilikuvassani näkyviä turpeita kasvojani, huulet kuin Joliella ja hymyilen. Vielä ehdin helliintyä itsestäni ja pienestä sisälläni. Ehdin hyvin. Hetki hyväksymisen äärellä on hetkistä vapauttavin.
Olen valmis.
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
lauantai 7. marraskuuta 2009
Pelkoa ja syyllisyyttä Helsingissä
Sikainfluenssa. Jep. Kamala syyllisyys ja kamala pelko samaan aikaan. Entäjos? Selitys kuuluu näin:
1) Tiistaina menin illalla kahden työkaverini kanssa katsomaan teatteriesitystä. Toinen kertoi narikoiden luona, että on ollut hitusen flunssainen viime aikoina, mutta kuumetta ei ole. Samaan hengenvetoon hän totesi, että hänen äidillään oli todettu kuumeeton sikainfluenssa, josta äiti oli tosin jo parantunut. Vitutti. Miksi tämä nainen tuli flunssaisena tapaamaan raskaana olevaa ystäväänsä? Ei tietenkään ollut edes todennäköistä, että hänellä olisi ollut - ihan terveen oloisella ihmisellä - sikainfluenssa, mutta miksi hän (vielä sairaanhoitajana) otti edes riskin? Olisi edes varoittanut. Päätin kuitenkin olla hysterisoitumatta tilanteesta, mutta en halannut ystävääni enkä muutenkaan ollut lähikontaktissa hänen kanssaan - varuilta. Tarttumisriski oli siis jota kuinkin samaa luokkaa kuin ratikkaan meneminen tai kaupassa käynti. Yleisissä paikoissahan joku voi yllättäen vaikka pärskäyttää päälle ilman ennakkovaroitusta ja mitään ei ole tehtävissä, jos possu vaanii ysköksessä.
2) Lähdin keskiviikkona ystäväni järjestämille kestovaippakutsuille erään vauvakkaan ystäväni kanssa. Olin unohtanut koko eilisen possuepisodin autuaallisesti, enkä kokenut olevani taudin mahdollinen salainen kantaja. Pidin vauvaa hetken sylissänikin kutsuilla ajattelematta asiaa sen enempää. En osannut ajatella entäjos-vaiheeseen saakka. Entä jos olinkin saanut tartunnan edellisenä päivänä, mutta en vielä tiennyt siitä? En kerta kaikkiaan tajunnut riskiä, enkä ottanut sitä huomioon. Asia vaan unohtui ja se ei ole minkään sortin selitys, koska...
3) ...perjantaina, eli eilen, kurkkuni kipeytyi ja tunsin flunssaisen vilunväristyksen ympäri kroppaani. Yöllä kurkkukipu yltyi ja kipeytyminen varmistui: minulla ON jonkin sortin virus, mutta ONKO se pikku naskin näköinen - sitähän en voi tietää. Kuumetta ei mitattaessa ollut, mutta kurkku oli karhea, lihakset näytyneet ja vilu väreili pitkin vartaloani. Soitin terveysneuvontaan, jossa sairaanhoitaja ei ollut kovin huolissaan, sillä oireeni ovat kovin lieviä ja eivät siten ihan vastaa sikainfluenssan oirekuvaa. Käskivät kuitenkin ottamaan yhteyttä Laakson influenssa-asemalle, jonne sitten soitettuani minut neuvottiin menemään. Lääkäri rauhoitteli, että todennäköisesti minun oireeni viittasivat lievään perusflunssaan ja sikainfluenssatartuntaa oli tässä vaiheessa aika turha epäillä. Raskauden vuoksi kuitenkin minulle tehtiin H1N1-testi, jonka tulokset saan tosin vasta tiistaina.
Kuume ei ole edelleenkään ollut nousujohdanteinen, mutta olo on flunssainen. Pahempaa on kuitenkin henkinen olotila: ENTÄ JOS minulla kuitenkin on sikainfluenssa ja ENTÄ JOS olen tartuttanut sen ystäväni vauvaan? ENTÄ JOS riskiryhmiin kuuluvina ihmisinä tauti todellistuu sekä minulla että pienellä vauvalla ja ENTÄ JOS se aiheuttaa niitä kuuluisia komplikaatioita: keuhkokuumetta, vakavia hengitystieinfektioita ja pahimmassa tapauksessa... Ei. En kirjoita tänne sitä. Mutta se on mielessäni. Minä pelkään ja olen vihainen itselleni. Miksi en tajunnut tätä keskiviikkona ja sanonut ystävälleni, että olen mahdollisesti ollut tekemisissä sikainfluenssan kanssa?
Tiedän kyllä, että vaara vaanii joka kulman takana ja jos pelkää sairastuvansa tai sairastuttavansa toisia ihmisiä, ei oikeasti voi liikkua missään julkisessa paikassa. Ainut vaihtoehto olisi lukkiutua neljän seinän sisälle ja valella itsensä desinfiointiaineella. Tiedän kyllä siis, että tällaisia ajatuskulkuja on täysin turhaa kieputtaa päässänsä, koska se MISTÄ tauti kenellekin tulee (jos edes on tullut), on täysin mahdotonta selvittää. Sen voi saada ihan mistä vain, milloin vain. Tauti voi tarttua oireettomastakin kantajasta ja eihän oireeton osaa ajatella välttävänsä ihmismassoja - eikä se edes ole normaali elämässä mahdollista. Emme me voi pelkojemme uhreina kieltäytyä elämästä elämiämme. Vaikka järkeni kuinka perustelee minua rauhoittumaan, se on silti äärimmäisen vaikeaa. Se on vaikeaa, koska mielessäni vaaniva ENTÄJOS ei jätä minua ennen tiistaita rauhaan.
Minua ei rauhoita vertailut normaaliin kausi-influenssaan ja sen aiheuttamiin kuolemiin joka vuosi. Ero kausi-ifluenssan ja possuflunssan välillä on juuri siinä, että kausi-influenssa tappaa heikkokuntoisia ja vanhuksia, sikainfluenssa perusterveitä aikuisia. Se ON poikkeuksellista ja se ON pelottavaa. Pelon lietsominen lehdistössä ei mielestäni ole täysin aiheetonta. Se, että tautiin kuolee perusterve 8-vuotias torniolaistyttö, se jo yksin saa mielen mustumaan ja aiheellisen kauhun nousemaan minussa. Peruskausi-influenssa ei korjaa satoa lapsissa tai aikuisissa. Samalla tietysti voidaan todeta, että kuolemantapaukset ovat molemmissa influenssatyypeissä sairastuneisiin (todennäköisyys on oikeasti naurettavan pieni) verrattuina erittäin harvinaisia ja suurin osa tietysti selviää taudista kuin taudista vain potemalla sen tavalliseen tapaan. Kuoleman mahdollisuus on silti se suurin ja pahin ENTÄ JOS.
Pelko ja syyllisyys. Paha mieli. Tiistaita odotellessa ja yrittäen keskittyä johonkin muuhun.
1) Tiistaina menin illalla kahden työkaverini kanssa katsomaan teatteriesitystä. Toinen kertoi narikoiden luona, että on ollut hitusen flunssainen viime aikoina, mutta kuumetta ei ole. Samaan hengenvetoon hän totesi, että hänen äidillään oli todettu kuumeeton sikainfluenssa, josta äiti oli tosin jo parantunut. Vitutti. Miksi tämä nainen tuli flunssaisena tapaamaan raskaana olevaa ystäväänsä? Ei tietenkään ollut edes todennäköistä, että hänellä olisi ollut - ihan terveen oloisella ihmisellä - sikainfluenssa, mutta miksi hän (vielä sairaanhoitajana) otti edes riskin? Olisi edes varoittanut. Päätin kuitenkin olla hysterisoitumatta tilanteesta, mutta en halannut ystävääni enkä muutenkaan ollut lähikontaktissa hänen kanssaan - varuilta. Tarttumisriski oli siis jota kuinkin samaa luokkaa kuin ratikkaan meneminen tai kaupassa käynti. Yleisissä paikoissahan joku voi yllättäen vaikka pärskäyttää päälle ilman ennakkovaroitusta ja mitään ei ole tehtävissä, jos possu vaanii ysköksessä.
2) Lähdin keskiviikkona ystäväni järjestämille kestovaippakutsuille erään vauvakkaan ystäväni kanssa. Olin unohtanut koko eilisen possuepisodin autuaallisesti, enkä kokenut olevani taudin mahdollinen salainen kantaja. Pidin vauvaa hetken sylissänikin kutsuilla ajattelematta asiaa sen enempää. En osannut ajatella entäjos-vaiheeseen saakka. Entä jos olinkin saanut tartunnan edellisenä päivänä, mutta en vielä tiennyt siitä? En kerta kaikkiaan tajunnut riskiä, enkä ottanut sitä huomioon. Asia vaan unohtui ja se ei ole minkään sortin selitys, koska...
3) ...perjantaina, eli eilen, kurkkuni kipeytyi ja tunsin flunssaisen vilunväristyksen ympäri kroppaani. Yöllä kurkkukipu yltyi ja kipeytyminen varmistui: minulla ON jonkin sortin virus, mutta ONKO se pikku naskin näköinen - sitähän en voi tietää. Kuumetta ei mitattaessa ollut, mutta kurkku oli karhea, lihakset näytyneet ja vilu väreili pitkin vartaloani. Soitin terveysneuvontaan, jossa sairaanhoitaja ei ollut kovin huolissaan, sillä oireeni ovat kovin lieviä ja eivät siten ihan vastaa sikainfluenssan oirekuvaa. Käskivät kuitenkin ottamaan yhteyttä Laakson influenssa-asemalle, jonne sitten soitettuani minut neuvottiin menemään. Lääkäri rauhoitteli, että todennäköisesti minun oireeni viittasivat lievään perusflunssaan ja sikainfluenssatartuntaa oli tässä vaiheessa aika turha epäillä. Raskauden vuoksi kuitenkin minulle tehtiin H1N1-testi, jonka tulokset saan tosin vasta tiistaina.
Kuume ei ole edelleenkään ollut nousujohdanteinen, mutta olo on flunssainen. Pahempaa on kuitenkin henkinen olotila: ENTÄ JOS minulla kuitenkin on sikainfluenssa ja ENTÄ JOS olen tartuttanut sen ystäväni vauvaan? ENTÄ JOS riskiryhmiin kuuluvina ihmisinä tauti todellistuu sekä minulla että pienellä vauvalla ja ENTÄ JOS se aiheuttaa niitä kuuluisia komplikaatioita: keuhkokuumetta, vakavia hengitystieinfektioita ja pahimmassa tapauksessa... Ei. En kirjoita tänne sitä. Mutta se on mielessäni. Minä pelkään ja olen vihainen itselleni. Miksi en tajunnut tätä keskiviikkona ja sanonut ystävälleni, että olen mahdollisesti ollut tekemisissä sikainfluenssan kanssa?
Tiedän kyllä, että vaara vaanii joka kulman takana ja jos pelkää sairastuvansa tai sairastuttavansa toisia ihmisiä, ei oikeasti voi liikkua missään julkisessa paikassa. Ainut vaihtoehto olisi lukkiutua neljän seinän sisälle ja valella itsensä desinfiointiaineella. Tiedän kyllä siis, että tällaisia ajatuskulkuja on täysin turhaa kieputtaa päässänsä, koska se MISTÄ tauti kenellekin tulee (jos edes on tullut), on täysin mahdotonta selvittää. Sen voi saada ihan mistä vain, milloin vain. Tauti voi tarttua oireettomastakin kantajasta ja eihän oireeton osaa ajatella välttävänsä ihmismassoja - eikä se edes ole normaali elämässä mahdollista. Emme me voi pelkojemme uhreina kieltäytyä elämästä elämiämme. Vaikka järkeni kuinka perustelee minua rauhoittumaan, se on silti äärimmäisen vaikeaa. Se on vaikeaa, koska mielessäni vaaniva ENTÄJOS ei jätä minua ennen tiistaita rauhaan.
Minua ei rauhoita vertailut normaaliin kausi-influenssaan ja sen aiheuttamiin kuolemiin joka vuosi. Ero kausi-ifluenssan ja possuflunssan välillä on juuri siinä, että kausi-influenssa tappaa heikkokuntoisia ja vanhuksia, sikainfluenssa perusterveitä aikuisia. Se ON poikkeuksellista ja se ON pelottavaa. Pelon lietsominen lehdistössä ei mielestäni ole täysin aiheetonta. Se, että tautiin kuolee perusterve 8-vuotias torniolaistyttö, se jo yksin saa mielen mustumaan ja aiheellisen kauhun nousemaan minussa. Peruskausi-influenssa ei korjaa satoa lapsissa tai aikuisissa. Samalla tietysti voidaan todeta, että kuolemantapaukset ovat molemmissa influenssatyypeissä sairastuneisiin (todennäköisyys on oikeasti naurettavan pieni) verrattuina erittäin harvinaisia ja suurin osa tietysti selviää taudista kuin taudista vain potemalla sen tavalliseen tapaan. Kuoleman mahdollisuus on silti se suurin ja pahin ENTÄ JOS.
Pelko ja syyllisyys. Paha mieli. Tiistaita odotellessa ja yrittäen keskittyä johonkin muuhun.
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Liian paljon sekunteja laskettavaksi
Tik tak tik tak tik tak tik tak
Sain vatsataudin torstain ja perjantain väliseksi yöksi. Olo oli ollut outo jo Funkan vierailun yhteydessä torstai-illalla, mutta todellinen tsunami hyökyi lainehtivana oksennuslammikkona pitkin kylpyhuonettamme vasta aamuyöstä. Se tuli niin voimalla, että en saanut kaikkea osumaan pönttöön. Jälkeenpäin suihkuttelin kylpyhuonetta rippeistä puhtaaksi ja painelin sänkyyn kylkiasentoon. Polttava kipu hellitti pian toimituksen jälkeen ja sain untakin. Joka tapauksessa tapaus sai mieleni mustaksi. On ollut luvattoman huono olo muutenkin, ei jaksa mitään ja sitten kostetaan vielä vatsataudillakin.
Tik tak tik tak tik tak tik tak
Masentaa. Olen kaiket päivät yksin kotona, turvotuksesta ja männä vatsataudista aiheutuvan väsymyksen vangitsemana, yksin tuijottamassa kotimme seiniä, laskemassa sekuntejaminuuttejatunteja seuraavaan mitäänsanomattomaan hetkeen. Vaikea piristäytyä, kun ei voi tehdä paljon mitään. Jos teen, turpoan lisää, tai ainakin sattuu niin paljon enemmän, että jään joka tapauksessa miinukselle. Jotenkin tässä loppuvaiheessa on ollut vaikea hyväksyä kropan valitusta. Alan kai olla niin väsynyt yhdeksän kuukautta kestäneeseen epämukavuuteen, että mielialani laahautuu väkisinkin löysänä littinä maata pitkin. Suunnittelin lähteväni joululahjaostoksille, kun kapitalismi saa taas kerran kukoistaa joulusanomaansa meille kuluttajille sunnuntaisinkin. Käyn mielessäni taistoa: piristäisikö ihmisten ilmoille meneminen vai veisikö mehut ensi viikosta? Toisaalta, ketä kiinnostaa? Mehuja nyt ole muutenkaan niin paljoa, ettei niiden parin pisaran valuminen turhuuden toreille tässä konkurssissa enää mitään tee.
Tik tak tik tak tik tak tik tak
Mitä nainen siis tekee, kun on tylsäämasentavaa? Menee laittamaan tukan koreaksi kruunuksi, meikkaa itselleen silmät ja nauravan suun, pukee ylleen jotakin kaunista meikkiin sointuvaa ja lähtee sinne ostoksille, kaiken uhallakin. Onneksi ensi viikolla on suunniteltua ohjelmaa tiedossa useammalle päivälle. Lisäksi J on pitkillä vapailla aina torstaista sunnuntaihin. Loppuu tämä kaamostelu.
Lopuksi: syntyisi jo. Hitsi, vauvan oma huonekin on niin vietävän nätti, että sietäisi saada asukkaan jo! Ja minä haluan painaa Pullan vasten itseäni, katsoa silmiin ja sanoa: SINUA ON ODOTETTU.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)