Pitäisi tuoksua tyrniltä, mutta tuoksuu keinotekoiselta. Se siivittää äkkiä minut pois tästä, ja suihkin toisen vessassa hiuskiinnettä, joka ei osaa kiinnipitoa alkuunkaan. Menen sitten ATK-luokkaan, en ole palauttanut tehtäviä ajoissa, vaikka kyllä kiinnostaisi. Tukka on lässähtänyt, tunnen miten se laskeutuu milli milliltä huonompaan suuntaan. Voi olla, että asuin silloin jo Sörnäisissä, mutta luulenpa että kuitenkin vielä myyntimiehen hotellissa. Sekin siellä, Peakin vaatteissa heilutteli Stokkan lahjakorttia, ihaili golfbägiään ja vaivihkaa pienoista peilikuvaansa draiverin pinnasta. Vitutti.
Rakkaustarinoita, niitä läpikotaisin asuttuja ja niitä, jotka vain haaveiltiin läpi. Häpeäkin, se tunkee edelleen varsin viiltävänä, tykyttää ohimonlaidalla, ettei sattuisi unohtamaan. Miten saatoin valuttaa itseäni sillä tavalla? Rakkaudenkaipuussaan näkökenttään piirtyy sitä mitä mielii. Eikä kuitenkaan saa täytettä, täyttymyksestä nyt puhumattakaan.
Miten ihminen matkustaa ajassa siihen, missä on? Mistä tulevat kaikki käänteet, laimeasti voisi sanoa tienhaarat? Onko mosaiikkimainen muistolajitelma ensinkään totta? Miksi kaipaat jotakuta toista enemmän? Miksi palaat aina tiettyyn hetkeen? Vatsanpohjaa kourii, kun tajuaa, että kaikkea itsessään ei voi kuunnella tarkoin, tai jää jälkeen. Maailma on nyt ja kuitenkin se on eilen.
Ja sitten kun et sitä ollenkaan odota, se heittäytyy eteesi kuin paskan kirjallisuuden juonikäänne. Yllättävä momentti. Ja kyllä se on niin, että rakastamisesta jää meihin juovia, uomia, kuin kuivuneita kauan sitten virranneen veden polkuja. Unohtuvat ja palaavat, hengittävät kuin palkeet, tarkentuvat massasta äkkiä esille. Muistot meissä, minussa, tässä ajassa. Olen nostalgisuuden imaisema ja yhtäkkiä taas yhtä vajaa. Täydempi kuin koskaan. Ja silti vaan, yhä vaan, aina vaan.
Lapsi ei jaksa riisua haalariaan itse, tänäänkään.
