Maanantaina loppui terapia. Viimeinen kerta oli vähemmän tunteikas, mitä osasin etukäteen odottaa. Lopettaminen tuntui kyllä haikealta, mutta silti erittäin oikea-aikaiselta. Kuten sanotaan, kasvoin terapiasta ulos. Tarve käynneille on vähentynyt selkeästi kuluneen kevään aikana. Vielä viime syksynä terapian loppuminen valmistumiseeni tuntui kamalalta ja pelottavalta ajatukselta, jota en suostunut liiemmin edes pohtimaan. Omaa paranemisprosessiaan on kuitenkin erittäin vaikea etukäteen ennustaa, joten nyt kun lopetus sitten tuli ajankohtaiseksi, se ei tuntunut ollenkaan repäisyltä tai jäämiseltä tyhjän päälle. Päinvastoin, olen täysin valmis olemaan omillani.
Terapiahan ei varsinaisesti lopu käyntien loppumiseen, vaan jatkuu asiakkaan, eli tässä kohtaa minun, omassa päässä vielä pitkään sen jälkeenkin. Kaikkea en ehtinyt ajan kanssa terapiasuhteen aikana käsitellä ja näihin osa-alueisiin lukeutuvat nyt ainakin tuo omassa viime merkinnässäni esille ottamani syömishäiriökäyttäytymiseni (jota olen merkillisen vähän aiemmin blogissani käsitellyt) ja suhtautumiseni päihteisiin. Lupiini kirjoitti ansiokkaasti kännäämisestä viime postauksessaan. Se kirvoitti ajatuksia omassakin päänupissa alkoholiin ja muihinkin päihdykkeisiin liittyen.
Viime syksy ja oikeastaan alkutalvi menivät melko railakkaissa merkeissä. Kaikki viinaksien kanssa puljaamiset toteutin niin pieteetillä, että oksat (tai oksut) pois. Tuntui, että sivistynyt kahden lasin valkoviinin siemaileminen oli jotain kummeksuttavan tylsää, joten minäpä tempaisin aina pullollisen pari kyseistä ilolientä ja tietty baariostokset päälle. Ei sillä, muutamia legendaarisen hauskoja reissuja tuli koettua mahtiseurassa, mutta silti krapulakosto tuntui kohtuuttoman kammolta. Makasin aina vähintään kaksi päivää fyysishenkisessä helvetin esikartanossa vain vaipuakseni sen jälkeen usean päivän masennus- ja ahdistuspaskaan. Viina puuduttaa minut aika pahasti.
Jossain vaiheessa syksyä kekkasin tietysti vanhan kaverini blaadaamisen. Anna päihdehakuiselle mikä tahansa sekoitin, niin sitä nautitaan tasan niin kauan kuin sitä on. Parastahan (or NOT) on toki vetäistä aivan järjettömät viinapuudutukset alle ja sitten imuttaa budia niin, että meinaa kirjaimellisesti tukehtua myssynauruunsa. Tai vaihtoehtoisesti tempaista kukan alle niukkanen vaikka Sirdaludia, niin johan on rento olo. Sinällään pilvenpolttamisessa ei ole mitään kummempaa vikaa, eikä itse asiassa kännäämisessäkään, mutta siinä on, että kumpaistakin täytyy tempoa kuin ne olisi maailmasta tuota pikaa ehtymässä kokonaan. Kaiketi tuollainen käytös viittaa niin suoraan täysin selvästi (hahahah) päihdehakuisuuteen, joka mielestäni taas viittaa suoraan siihen, että päihteiden käyttämisellä haetaan jotakin muutakin kuin pelkkää päihtymisen tuomaa mielihyvää. Tarkoitan tällä nyt sitä, että päihtymistä käytetään ratkaisuna johonkin oloon tai elämäntilanteeseen, mikä aina on suoraan perseestä. Tämä kuvio oli pakko tiedostaa, kun kerran tiedostamisen aika on ollut päällä jo pitemmän aikaa muutenkin.
Uskalsin avata kerran suuni päihdekuvioon liittyen terapiaistunnollakin. Käsittämättömän noloa se oli, mutta pakotin itseni siihen itseni takia. En toki kokenut olevani suuren luokan nipa nitka, jonka elämä on valumassa suoraan ränniin (hahahhhahaha), mutta yhtä kaikki en ollut tyytyväinen omaan riekkumiseeni, joka taas aiheutti minulle huolta tulevasta. Mihin tuollainen holtittomuus johtaisi, jos siihen en ajoissa puuttuisi? Suun avaaminen auttoi. Asia tuli pakkokäsittelyyn ja päivänvaloon. Laitoin oman pääni pölkylle asiasta ja tein muutoksia.
J:n (rakasrakas) tullessa elämääni muuttuivat viikonloppuiset baarisessiot nopeasti kuherteluksi ja päihdeorientoituneisuus luonnollisesti päihteettömyydeksi. Silti koin tarvetta käsitellä asiaa sekä J:n että parin hyvän ystävän kanssa. Pohdin omaa suhdettani koko känni/myssy/(pilleri)kuvioon ja tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että alkoholi, napit ja budi eivät sovi minulle mitkään. Ensinnäkin saan kaikkien liika- ja sekakäytöstä kaupan päällisiksi joka kerta massiivisen ahdistusmasiksen, ja toiseksikin en osaa oikein hallita päihteiden käyttämistä. Sekä blaadaaminen että kännääminen lähtevät melkein poikkeuksetta joka kerta lapasesta: liian helposti lasillinen lipsahtaa kymmeneksi ja jointillinen koko yön hiisaamiseksi. Krapulapaskiksissa annan itselleni tietysti luvan napata rauhoittavaa. Kuvio not good. Tein siis pesäeron. Jo ennen raskautumistani vähensin alkoholinkulutustani muutamaan lasilliseen per biletysilta ja pajauttamisen jätin kokonaan. Päätökseeni vaikutti olennaisesti se, että minua ei kerta kaikkiaan enää kiinnosta hankkia itselleni vapaaehtoisesti masisfiilareita. 28 vuoden ahdistelun jälkeen en näe mitään järjellistä syytä olla päivääkään niissä syvissä vesissä itse aiheutetusti. Se tuntuu itse asiassa täysin riemudiotismilta. Muutaman tunnin päihdehumautus ilofiiliksineen ei riitä mitenkään päihittämään vittumaisia jälkiseuraamuksia. Minun pääni nyt vaan ei kestä päihteitä, ja ei se mikään ihmetyksen aihe ole edes. Jos on pitkään kärsinyt mielenterveyden ongelmista, on sulaa hulluutta sekoittaa päätänsä kemiallisesti. Täytyy antaa sen nyt vain levätä luomuna ja viedä eteenpäin paranemisprosessiaan.
Raskaaksi tuleminen luonnollisesti auttoi lopettamispäätöksen viime silauksessa. En ole tehnyt varsinaista absolutismilupausta itselleni, mutta olen luvannut pitää itsestäni huolta. Jos se tarkoittaa tenuttelusta/hiisaamisesta kieltäytymistä raskauden loputtuakin, sitten se on sitä. Nyt paksuuntuessa alkoholia (pilvestä puhmattakaan) ei ole edes tehnyt mieli (hyvin harvoin ilmenevää viinihimotusta lukuun ottamatta, mutta viinihimotuskin liittyy täysin makuun ja esim. hyviin ruokiin), joten dokaamisen kaipaaminen tuntuu jotenkin kaukaa haetulta. Voi kuitenkin olla, että kosteat juhlat ja occasional jointti voivat kiinnostaa taas vauvan syntymän jälkeen, joten ehdottomalla julistamislinjalle en lähde. Perusperiaate on joka tapauksessa pyrkiminen olemaan selvin päin. Koetan vain pitää kuulan radallaan ja mielenterveyden kohdillaan, olivat keinot sitten umpiradikaalit jonkun mielestä tai eivät.
Päihdeällötys ulottuu itse asiassa jopa asuinympäristöön. Tämä puoli stadia nyt tunnetusti on kunnon nitkapesä, joten kaiken maailman Seija Subisteihin ja Heikki Herskisteihin, Atte Amfetaministista tai Palle Pilleripäästä puhumattakaan, on täysin mahdoton olla törmäämättä. Kesäaikana ne nyt vielä oikein kansoittavat puistot sun muut paisekäsineen, joten kohtaamiselta ei voi välttyä. Ennen muinoin nistien läsnäoloon ei oikein kiinnittänyt mitään sen kummempaa huomiota, mutta nyt pulla mahassa jokin suojeluvaisto on pukannut päälle tsumamin lailla. Tuossa eräänäkin päivänä visiteerasin lähikaupassa ja kassajonossa jouduin kunnon räkänipapariskunnan piirittämäksi. Pariskunnan miespuoleinen henkilö oli kuosannut hitailla oikein kunnolla ja narisi puhelimeensa jotain tyypillistä narkkiläppää tyyliin "tuu tänne, lähetään bilettään, eiku tuu nyt, kato joo, mis sä oot, joo me ollaan täs kaupas, ton senjasen joku sejase on pykälässä kanssa, kato tuu nyt, sejasekin tulee ehkä narinarinarinari". Samainen heebo ei sitten tajunnut, että minä olin ladannut ostokseni siihen hihnalle ennen häntä ja tunkikin rei'itettyine tahmakäpälineen niin lähelle, että ehdin jo kuvitella spigun vahingossa pistävän minua ällötyksen taskusta suoraan reiteen. Kaikkein kummallisinta oli se, että tämäpä narkkaripari oli hiusväriostoksilla. Huomasin ajattelevani pääni sisällä, että vitunmulkut jos te koskette muhun noilla hepatiitin ja hivin kuorruttamilla paskakäsillänne mä saletisti huudan aivan vitun lujaa ja tapan kaikki tähän kassajonoon ettekö te nyt tajua saatana että mä odotan vauvaa senkin paskaläjät vittuperkele ostaisitte niiden hiusvärien sijaan ennemmin kloriittia ja pesisitte ittenne sillä jumalautaaaaaaaaaa!!!! Ööh. Yleensä en ole ihan näin ennakkoluuloinen (herra ties kaikki sen nyt tietää), mutta raskaus on saanut aikaan jonkin hälytystilan. Metron portaissakin meinaan saada slaagin, jos joku lautaspupilli iskeytyy siihen niskaan hönkimään. En ymmärrä, eihän pelolleni ole mitään järjellistä selitystä, mutta se vain tulee niin voimallisena, että saan todella pidätellä raivoapinakarjuntaa sisälläni. Ehkä katunistiällötys myös liittyy omaan päihteettömyyteen ja lupaukseen pitää nuppi selvänä. Ei kai oikein jaksa katsoa itseään aktiivisesti tuhoavia ihmisiä ympärillään. Outoa se on yhtä kaikki. Näillä nyt joka tapauksessa mennään.
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
tiistai 19. toukokuuta 2009
Minä suhteessa maailmaan
Loma on hyvää matkaa täyskäynnissä. Olen ottanut ilon irti: eilen makasin koko päivän ja luin Khaled Hosseinin Leijapojan loppuun karkkikulhon äärellä. Karkit tosin jäivät vähemmälle huomiolle kirjan ollessa kertakaikkisen järkyttävä ja ajatuksia herättävä. Korjasin herkkuvajausvahingon takaisin illalla syömällä miehen laivalta tuomaa Tobleronea ja vetämällä päälle minttusuklaajäätelöä. Herkut maistuivat nopean Namaskaar Express-päivällisen jälkeen mainiosti varsinkin, kun olimme vuokranneet elokuvan Charlie Wilson's War. Kyseinen elokuva kertoo Hosseinin kirjan tapaan Afganistanin tilanteesta, joka on edelleen maailmanpoliittisesti erittäin mielenkiintoinen ja kaikin puolin suuria negatiivisia tunteita herättävä. Hosseinin kirjojen (Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa, jonka luin jo viime kesänä) kautta olen päässyt sisälle tuohon muslimikulttuuriin pienen ihmisen näkökulmasta. Länsimäinen islam-propaganda on saanut jokseenkin vittumaiset kasvot sen jälkeen. Ei sillä, että romaaniin pitäisi luottaa ainoana tiedonlähteenä, mutta silti.
Olen elänyt viimeisen vuoden vahvan omatunnon heräämisen aikaa. Jos maailmanpolitiikka ja ympäristöasiat ovat aiemminkin kiinnostaneet, nyt mielenkiintoni on triplaantunut. Olen katsellut dokumenttielokuvia ilmaston lämpenemiseen liittyen, pohtinut omaa kulutuskäyttäytymistäni ja tehnyt siihen suuria muutoksia. Ensinnäkin meillä kierrätetään paljon tunnollisemmin kuin aiemmin. Biojätteet olen luonnollisesti (sopipa sana tähän hyvin!) lajitellut jo pitkään, mutta viime aikoina meillä on lisäksi kerätty kaikki pahvijäte kierrätykseen (puhumattakaan KAIKESTA PAPERISTA). Ihmisethän osaavat yleensä kierrättää isommat pahvit ja kartongit, mutta eivät huomaa suuren osan elintarvikkeista pakatun pahvikääreisiin. Meillä menee kierrätykseen kaikki. Toinen muutos on ollut lasien kierrättäminen. Tarkoitan nyt muita lasipakkauksia kuin pulloja. Säästän nykyään nekin kaikki ja vien keräykseen. Juomapullothan suomalaiset osaavat kierrättää tunnollisesti panttisysteemin ansiosta.
Nyt olen alkanut pohtia metallia. Meillä käytetään melko vähän säilykkeitä, mutta nekin voisi kyllä pyrkiä jatkossa kierrättämään. Kierrätys vaatii hieman järjestelyä, koska kaikkea ei saakaan enää kätevästi vain heitettyä yleisroskikseen. Biojätteet nyt vielä on helppo nakki, mutta esim. lasipakkaukset vievät tilaa melko paljon ja sitä minulla ei juuri liikene ylimääräistä. Niitä tungetaankin roskiskaappiin niin, että tursuaa. Papereille ja pahveille meillä on eteisessä kaksi paperikassia, jotka nekin vievät tilaa kengiltä ja näyttävät rumilta. Tässä asunnossa niiden sijoittaminen kenkien kanssa samaan paikkaan nyt vain on ainoa ratkaisu. Kissojen mielestä ne tosin ovat ratkihauskat! Kerrostaloasunnossa asuessa biojätteiden, pahvin ja kartongin ja yleisjätteen lajittelu onnistuu helposti ja pienellä vaivalla, koska meidän jätehuoneesta löytyvät paljut näille kaikille. Saan siis jopa juomatölkit (maitotölkit jne.) näppärästi talon jätehuoneeseen. Pullot tietysti kauppaan, mutta metalli ja lasipakkaukset vaativat jo vaivannäköä. Kiikutan lasipakkaukset melko lähellä olevan lähikaupan pihalle oleville lasikeräyspisteille. Metallinkierrätyspiste on vielä hukassa, mutta löytynee pian, kun viitsii etsiä.
Loppujen lopuksi kierrättämisen vaivasta nuriseminen on täysin naurettavaa. Kuluttaminen sujuu iloisen autuaallisesti, mutta jälkiä ei viitsisi kukaan siivota. Jokaisella on mielestäni ekologinen vastuu hävittää omat jätteensä oikein. Maailma hukkuu kulutuspaskaan ja ilmasto lämpenee koko ajan. Mielestäni on erittäin noloa, jos aikuinen terve ihminen ei todella viitsi mitään asialle tehdä. Kierrättäminen on kuitenkin loppujen lopuksi niin helppoa ja sitä paitsi lajitteluun tottuu todella nopeasti, eikä sitä koe vaivaksi vaan ehdottoman järkeväksi. Moni omakotitalossa tai rivitalossa asuva valittaa, että ei viitsi kierrättää esim. pahveja ja juomatölkkejä, metallia tai lasipakkauksia siksi, että niille ei löydy jätehuoneesta paljua. Moni kuitenkin käyttää suuria automarketeja ruokaostoksiin ja ajaa niihin vielä autolla. Nykyään näiden automarketien pihoilta löytyy kierrätyspisteitä, joissa on mahdollisuus tehdä sama homma. Esimerkiksi asuessani V:n kanssa minä tein niin kauppareissujemme yhteydessä. Biojätteet nyt on melko helppo kompostoida omakotitalossa, mutta tuota rivitaloasumisen biojäteongelmaa en ole ratkaissut. Ehkä joku muu on?
Samoista syistä meidän tuleva rakas pullamme tulee käyttämään kestovaippoja. Onhan se kaiketi monen tiedossa, että kertakäyttövaipat ovat suurin yksittäinen kotitalousjäte. Ekologinen omatunto ei anna mitenkään periksi kertakäyttövaipoille ja sitä paitsi olen kuullut, että kestovaipat ovat parempia vauvan pepullekin. Isosisko on näyttänyt kahden tyttönsä kanssa mallia, miten kätevästi koko homma pyörii ja on luvannut sitä paitsi myydä pikkuvauvan kestovaipat meille asevelihintaan.
Kierrätys kunniaan myös vaatehankinnoissa. Olen tehnyt periaatepäätöksen, että pyrin ostamaan tästä lähin omat ja pullan vaatteet kirpputoreilta lukuun ottamatta alusvaatteita, kenkiä ja sen semmoisia henk.koht. judensseja. Periaatteeseen kuuluu sellainen pykälä, että ensin etsitään käytettyä ja jos ei tosiaankaan mistään löydy, sitten on lupa ostaa uutta, jos kerran sen kyseisen vaatekappaleen ihan välttämättä tarvitsee. Toinen vaihtoehto on ekologisia vaatteita tuottavat merkit, kuten Globehope yms. Tämä periaatepäätös on kypsynyt mielessäni jo pitkään ja tiedän sen tuottavan minulle vaikeuksia. Joskus on vain kiva päästä shoppailemaan, ja osaan jo nyt aavistaa, että ehkä joskus tästä periaatteesta myös poikkean. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, jos saan toteutettua tätä ajatusta pääsääntöisesti. Se jo pienentää ekologista jalanjälkeäni selvästi - ja pullan myös!
Se on hassua, miten tällaiset suurensuuret asiat jäävät taka-alalle välittömästi, kun katsahdan peiliin. Raskaus on tuonut mukanaan onnen lisäksi turvotusta ja muutaman ylimääräisen kilon. Tammikuussa, kun lopetin mirtan, minulta tippui useampi kilo nestettä ja aineenvaihduntani joutui melkoiseen pyöritykseen. Miehen tavatessani olin ehtinyt hoikentua melko tavalla ja takoitukseni oli saada muutkin ylimääräiset kilot kesään mennessä pois. Raskaus kuitenkin muutti suunnitelmia. Alun järjetön raskauspahoinvointi pakotti syömään mitä milloinkin kykeni, joten yhden viikon muistan temponeeni lähinnä pizzaa. Sehän näkyy ja kyllä vituttaa. Lisäksi minulla on taipumusta kerryyttää nestettä, joten avot. Tässä sitä ollaan.
Olen melko lihavuuskammoinen ihminen syömishäiriötaustalla varustettuna, joten masislääkkeestä jääneet ylimääräiset kilot lisättynä raskauskiloihin tuntuvat nyt todella ahdistavilta. Toisaalta pyöristyvä alavatsa herättää hellyytystä ja iloakin. Toivon, että nyt keskiraskauteen siirryttäessä tuo ylimääräinen turvotus laskisi ja pahoinvointi poistuisi kokonaan. Silloin olisi helpompaa syödä terveellisesti, kun ei koko ajan tarvitsisi miettiä mikä milloinkin maistuu ja mikä ei. Se edistys nyt on jo tapahtunut, että aamupalan pystyn syömään järkevästi, mutta illat ovat hankalampia. Esimerkiksi eilen oli pakko saada intialaista ja jääkaapissa oleva Funkan valmistama pastamättö oli oksennuspannassa. Pastakastike olisi ollut sata kertaa terveellisempi vaihtoehto, mutta ei sitä silloin voi edes harkita syövänsä, jos yrjö kutittaa kurkkua pelkästä ajatuksesta. Ja ei, siinä kastikkeessa ei ollut mitään vikaa. Rohkeasti edellisessä postauksessa esiteltyä respaa siis vain kokeilemaan.
Toivon, että raskaus muuttaisi suhtautumistani omaan kehooni terveemmäksi. Olen kyllästynyt läskiläski-hokemaan pääni sisällä. Tuo hokema on raikunut siellä koosta ja painosta riippumatta jo varmaan kaksikymmentä vuotta. Jatkuvan itseinhon kanssa eläminen on järjetöntä ja järjettömän energiaa vievää. Olen miettinyt myös sitä, millaisen kuvan annan omasta suhtautumisestani itseeni tulevalle lapsellemme. En todellakaan halua siirtää laihuusihannointia häneen näyttämällä paskaa esimerkkiä. Jos olen ehkä aiemmin vältellyt tämän asian käsittelemistä itseni kanssa, viimeistään nyt on sen aika. Toivon, että raskaus pehmentäisi minua ja antaisi minulle valmiudet tarkastella asiaa ja muuttua. Haluaisin niin kovasti olla terve, ihannepainoinen ja tyytyväinen itseeni. Ylimääräisten kilojen (puhun nyt muista kuin raskauskiloista) pakkosietäminen raskauden ajan voi tehdä minulle hyvää - raskaana ollessahan painoa ei saisi varsinaisesti tiputtaa. On siis opittava näkemään itsessä muutakin.
Ällötyksestä ja turpeasta olosta puheen ollen, nyt on pakko mennä hetkeksi köllilleen sänkyyn, että jaksaa taas iltapäivällä nähdä ystäviä. Melkein joka kerta syömisen jälkeen (nautin juuri aamupalan noin tunti sitten) tulee oksetus, johon ei auta kuin lepo. Jos ei lepää, olo vain yltyy. Raskaus pakottaa kuuntelemaan itseään, ehkä myös maailmaa.
Olen elänyt viimeisen vuoden vahvan omatunnon heräämisen aikaa. Jos maailmanpolitiikka ja ympäristöasiat ovat aiemminkin kiinnostaneet, nyt mielenkiintoni on triplaantunut. Olen katsellut dokumenttielokuvia ilmaston lämpenemiseen liittyen, pohtinut omaa kulutuskäyttäytymistäni ja tehnyt siihen suuria muutoksia. Ensinnäkin meillä kierrätetään paljon tunnollisemmin kuin aiemmin. Biojätteet olen luonnollisesti (sopipa sana tähän hyvin!) lajitellut jo pitkään, mutta viime aikoina meillä on lisäksi kerätty kaikki pahvijäte kierrätykseen (puhumattakaan KAIKESTA PAPERISTA). Ihmisethän osaavat yleensä kierrättää isommat pahvit ja kartongit, mutta eivät huomaa suuren osan elintarvikkeista pakatun pahvikääreisiin. Meillä menee kierrätykseen kaikki. Toinen muutos on ollut lasien kierrättäminen. Tarkoitan nyt muita lasipakkauksia kuin pulloja. Säästän nykyään nekin kaikki ja vien keräykseen. Juomapullothan suomalaiset osaavat kierrättää tunnollisesti panttisysteemin ansiosta.
Nyt olen alkanut pohtia metallia. Meillä käytetään melko vähän säilykkeitä, mutta nekin voisi kyllä pyrkiä jatkossa kierrättämään. Kierrätys vaatii hieman järjestelyä, koska kaikkea ei saakaan enää kätevästi vain heitettyä yleisroskikseen. Biojätteet nyt vielä on helppo nakki, mutta esim. lasipakkaukset vievät tilaa melko paljon ja sitä minulla ei juuri liikene ylimääräistä. Niitä tungetaankin roskiskaappiin niin, että tursuaa. Papereille ja pahveille meillä on eteisessä kaksi paperikassia, jotka nekin vievät tilaa kengiltä ja näyttävät rumilta. Tässä asunnossa niiden sijoittaminen kenkien kanssa samaan paikkaan nyt vain on ainoa ratkaisu. Kissojen mielestä ne tosin ovat ratkihauskat! Kerrostaloasunnossa asuessa biojätteiden, pahvin ja kartongin ja yleisjätteen lajittelu onnistuu helposti ja pienellä vaivalla, koska meidän jätehuoneesta löytyvät paljut näille kaikille. Saan siis jopa juomatölkit (maitotölkit jne.) näppärästi talon jätehuoneeseen. Pullot tietysti kauppaan, mutta metalli ja lasipakkaukset vaativat jo vaivannäköä. Kiikutan lasipakkaukset melko lähellä olevan lähikaupan pihalle oleville lasikeräyspisteille. Metallinkierrätyspiste on vielä hukassa, mutta löytynee pian, kun viitsii etsiä.
Loppujen lopuksi kierrättämisen vaivasta nuriseminen on täysin naurettavaa. Kuluttaminen sujuu iloisen autuaallisesti, mutta jälkiä ei viitsisi kukaan siivota. Jokaisella on mielestäni ekologinen vastuu hävittää omat jätteensä oikein. Maailma hukkuu kulutuspaskaan ja ilmasto lämpenee koko ajan. Mielestäni on erittäin noloa, jos aikuinen terve ihminen ei todella viitsi mitään asialle tehdä. Kierrättäminen on kuitenkin loppujen lopuksi niin helppoa ja sitä paitsi lajitteluun tottuu todella nopeasti, eikä sitä koe vaivaksi vaan ehdottoman järkeväksi. Moni omakotitalossa tai rivitalossa asuva valittaa, että ei viitsi kierrättää esim. pahveja ja juomatölkkejä, metallia tai lasipakkauksia siksi, että niille ei löydy jätehuoneesta paljua. Moni kuitenkin käyttää suuria automarketeja ruokaostoksiin ja ajaa niihin vielä autolla. Nykyään näiden automarketien pihoilta löytyy kierrätyspisteitä, joissa on mahdollisuus tehdä sama homma. Esimerkiksi asuessani V:n kanssa minä tein niin kauppareissujemme yhteydessä. Biojätteet nyt on melko helppo kompostoida omakotitalossa, mutta tuota rivitaloasumisen biojäteongelmaa en ole ratkaissut. Ehkä joku muu on?
Samoista syistä meidän tuleva rakas pullamme tulee käyttämään kestovaippoja. Onhan se kaiketi monen tiedossa, että kertakäyttövaipat ovat suurin yksittäinen kotitalousjäte. Ekologinen omatunto ei anna mitenkään periksi kertakäyttövaipoille ja sitä paitsi olen kuullut, että kestovaipat ovat parempia vauvan pepullekin. Isosisko on näyttänyt kahden tyttönsä kanssa mallia, miten kätevästi koko homma pyörii ja on luvannut sitä paitsi myydä pikkuvauvan kestovaipat meille asevelihintaan.
Kierrätys kunniaan myös vaatehankinnoissa. Olen tehnyt periaatepäätöksen, että pyrin ostamaan tästä lähin omat ja pullan vaatteet kirpputoreilta lukuun ottamatta alusvaatteita, kenkiä ja sen semmoisia henk.koht. judensseja. Periaatteeseen kuuluu sellainen pykälä, että ensin etsitään käytettyä ja jos ei tosiaankaan mistään löydy, sitten on lupa ostaa uutta, jos kerran sen kyseisen vaatekappaleen ihan välttämättä tarvitsee. Toinen vaihtoehto on ekologisia vaatteita tuottavat merkit, kuten Globehope yms. Tämä periaatepäätös on kypsynyt mielessäni jo pitkään ja tiedän sen tuottavan minulle vaikeuksia. Joskus on vain kiva päästä shoppailemaan, ja osaan jo nyt aavistaa, että ehkä joskus tästä periaatteesta myös poikkean. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, jos saan toteutettua tätä ajatusta pääsääntöisesti. Se jo pienentää ekologista jalanjälkeäni selvästi - ja pullan myös!
Se on hassua, miten tällaiset suurensuuret asiat jäävät taka-alalle välittömästi, kun katsahdan peiliin. Raskaus on tuonut mukanaan onnen lisäksi turvotusta ja muutaman ylimääräisen kilon. Tammikuussa, kun lopetin mirtan, minulta tippui useampi kilo nestettä ja aineenvaihduntani joutui melkoiseen pyöritykseen. Miehen tavatessani olin ehtinyt hoikentua melko tavalla ja takoitukseni oli saada muutkin ylimääräiset kilot kesään mennessä pois. Raskaus kuitenkin muutti suunnitelmia. Alun järjetön raskauspahoinvointi pakotti syömään mitä milloinkin kykeni, joten yhden viikon muistan temponeeni lähinnä pizzaa. Sehän näkyy ja kyllä vituttaa. Lisäksi minulla on taipumusta kerryyttää nestettä, joten avot. Tässä sitä ollaan.
Olen melko lihavuuskammoinen ihminen syömishäiriötaustalla varustettuna, joten masislääkkeestä jääneet ylimääräiset kilot lisättynä raskauskiloihin tuntuvat nyt todella ahdistavilta. Toisaalta pyöristyvä alavatsa herättää hellyytystä ja iloakin. Toivon, että nyt keskiraskauteen siirryttäessä tuo ylimääräinen turvotus laskisi ja pahoinvointi poistuisi kokonaan. Silloin olisi helpompaa syödä terveellisesti, kun ei koko ajan tarvitsisi miettiä mikä milloinkin maistuu ja mikä ei. Se edistys nyt on jo tapahtunut, että aamupalan pystyn syömään järkevästi, mutta illat ovat hankalampia. Esimerkiksi eilen oli pakko saada intialaista ja jääkaapissa oleva Funkan valmistama pastamättö oli oksennuspannassa. Pastakastike olisi ollut sata kertaa terveellisempi vaihtoehto, mutta ei sitä silloin voi edes harkita syövänsä, jos yrjö kutittaa kurkkua pelkästä ajatuksesta. Ja ei, siinä kastikkeessa ei ollut mitään vikaa. Rohkeasti edellisessä postauksessa esiteltyä respaa siis vain kokeilemaan.
Toivon, että raskaus muuttaisi suhtautumistani omaan kehooni terveemmäksi. Olen kyllästynyt läskiläski-hokemaan pääni sisällä. Tuo hokema on raikunut siellä koosta ja painosta riippumatta jo varmaan kaksikymmentä vuotta. Jatkuvan itseinhon kanssa eläminen on järjetöntä ja järjettömän energiaa vievää. Olen miettinyt myös sitä, millaisen kuvan annan omasta suhtautumisestani itseeni tulevalle lapsellemme. En todellakaan halua siirtää laihuusihannointia häneen näyttämällä paskaa esimerkkiä. Jos olen ehkä aiemmin vältellyt tämän asian käsittelemistä itseni kanssa, viimeistään nyt on sen aika. Toivon, että raskaus pehmentäisi minua ja antaisi minulle valmiudet tarkastella asiaa ja muuttua. Haluaisin niin kovasti olla terve, ihannepainoinen ja tyytyväinen itseeni. Ylimääräisten kilojen (puhun nyt muista kuin raskauskiloista) pakkosietäminen raskauden ajan voi tehdä minulle hyvää - raskaana ollessahan painoa ei saisi varsinaisesti tiputtaa. On siis opittava näkemään itsessä muutakin.
Ällötyksestä ja turpeasta olosta puheen ollen, nyt on pakko mennä hetkeksi köllilleen sänkyyn, että jaksaa taas iltapäivällä nähdä ystäviä. Melkein joka kerta syömisen jälkeen (nautin juuri aamupalan noin tunti sitten) tulee oksetus, johon ei auta kuin lepo. Jos ei lepää, olo vain yltyy. Raskaus pakottaa kuuntelemaan itseään, ehkä myös maailmaa.
lauantai 16. toukokuuta 2009
Euroviisumiitti
Funkeli ja Gatsukainen ottivat perinteet laatikosta pölyttymästä ja tapasivat lauantairuokamättömeiningeillä Gatalla. Ennen Gatalle siirtymistä miitti alkoi Funkan luota, jossa nautittiin pastasalaattia ja teetä/kaffetta herkkulisäkkeellä. Mukana tuossa vaiheessa päivää oli vielä Cista, joka sittemmin erosi poppoosta omille teilleen tapaamaan muita stadikavereita. Cistaa oli ihan huipunhuippu tavata!
Ohjelmaan tulee tämän postauksen jälkeen kuulumaan luonnollisesti Euroviisukatselmus, johon molemmat osallistuvat tietysti suurella hartaudella käsissään kynät ja paperia omia pisteytyksiä varten. Kaikki esiintyjät arvostellaan samalla ankaralla kädellä sanoja säästelemättä. Buhahahahahaa!
Mutta asiaan. Eli lauantaipäivän ruokaohje:
Pastasekamelska
400g paistijauhelihaa
1 sipula
paketti tuoreita herkkareita
ruokakermaa (7%)
plöräys kepsuttia
pippuria
suolaa
timjamia
paprikajauhetta
päälle mozzarellaraastetta
thai sweet chili -kastiketta, jos haluu
Väännä kastike perinteikkääseen kastikkeenvalmistustyyliin.
Salde
tammenlehväsalaattia
tomaatti
kurkkua
ananaspaloja
vihreitä oviileja valkosipulatäytteellä
fetapurkinjämät
Valmis annos näytti tältä:
Nyt aletaan pilkkoa kurkkua, paprikaa ja porkkanaa dippausta varten. Lisäkkeenä poppareita ja karkkia. Jei! Tämä lördag on huippu!
Ihkuu lauantaita kaikille!
Ohjelmaan tulee tämän postauksen jälkeen kuulumaan luonnollisesti Euroviisukatselmus, johon molemmat osallistuvat tietysti suurella hartaudella käsissään kynät ja paperia omia pisteytyksiä varten. Kaikki esiintyjät arvostellaan samalla ankaralla kädellä sanoja säästelemättä. Buhahahahahaa!
Mutta asiaan. Eli lauantaipäivän ruokaohje:
Pastasekamelska
400g paistijauhelihaa
1 sipula
paketti tuoreita herkkareita
ruokakermaa (7%)
plöräys kepsuttia
pippuria
suolaa
timjamia
paprikajauhetta
päälle mozzarellaraastetta
thai sweet chili -kastiketta, jos haluu
Väännä kastike perinteikkääseen kastikkeenvalmistustyyliin.
Salde
tammenlehväsalaattia
tomaatti
kurkkua
ananaspaloja
vihreitä oviileja valkosipulatäytteellä
fetapurkinjämät
Valmis annos näytti tältä:
Nyt aletaan pilkkoa kurkkua, paprikaa ja porkkanaa dippausta varten. Lisäkkeenä poppareita ja karkkia. Jei! Tämä lördag on huippu!
Ihkuu lauantaita kaikille!
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Elämä on perheestä
Lupasin teille uutisia tuossa taannoin. Uutisia - kauniita ja iloisia sellaisia - olen teille viime aikoina tarjoillut melkoisen tasaiseen tahtiin. Kun nyt kerran olen siis päässyt vauhtiin, jatketaan hyväksi koetulla tiellä. Tämä uutinen tosin on näistä kaikista ihanista elämäntapahtumistani se kaikkein suurin ja kaikkein mullistavin ja kaikkein onnellisin ja kaikkein kaikkein. Niin, totta se on. Gata odottaa vauvaa. Olen siis paksuna, raskautettu, raskaana, pulla uunissa ja mitä näitä nyt on. Tänään aamulla kävimme Rakkaan kanssa ensimmäisessä ultrassa ja kaikki oli niin kuin pitääkin. Päiviä plakkarissa 12+1. Siellä se pikkuinen kellutteli ja porskutteli tyytyväisen oloisena. Annetaan vielä kasvaa, jotta on sitten hyvä tulla rakastavien vanhempien huomaan lasketun ajan 26.11.2009 tienoilla.
Mietin pitkään, että miten minä tästä kerron, mutta totuushan on se, ettei mitkään sanat tee tälle asialle oikeutta. Olen niin hurjan onnellinen kaikesta, etenkin lapsosesta, että se on turha yrittää ilmaista tätä jotenkin nokkelasti, maalailevasti, superkauniisti tai muutenkaan klumeruurein kuorrutettuna. Minä odotan vauvaa. Siinä se asia, kaikkein puhtaimmillaan. Ihmeellisin ja luonnollisin asia maailmassa.
Niin, ja en kyllä lupaa, etteikö tämä blogi muuttuisi raskaudenvärjäämäksi. Onhan tämä edelleen Gatala, mutta Gata on nyt raskaana ja se on se isoin juttu. Siitä varmuudella kirjoitan, mutta ehkäpä muustakin. Kuka tietää, kun aika se aina nämä asiat totuudellisesti sitten lopulta näyttää.
Mietin pitkään, että miten minä tästä kerron, mutta totuushan on se, ettei mitkään sanat tee tälle asialle oikeutta. Olen niin hurjan onnellinen kaikesta, etenkin lapsosesta, että se on turha yrittää ilmaista tätä jotenkin nokkelasti, maalailevasti, superkauniisti tai muutenkaan klumeruurein kuorrutettuna. Minä odotan vauvaa. Siinä se asia, kaikkein puhtaimmillaan. Ihmeellisin ja luonnollisin asia maailmassa.
Niin, ja en kyllä lupaa, etteikö tämä blogi muuttuisi raskaudenvärjäämäksi. Onhan tämä edelleen Gatala, mutta Gata on nyt raskaana ja se on se isoin juttu. Siitä varmuudella kirjoitan, mutta ehkäpä muustakin. Kuka tietää, kun aika se aina nämä asiat totuudellisesti sitten lopulta näyttää.
tiistai 12. toukokuuta 2009
Kun yhtäkkiä oli aikaa istumiselle
Heräsin ensimmäistä kertaa 8.47 naputukseen. Mies vieressäni napsutteli tekstiviestiä ja minä raotin silmiäni niin vähän kuin silmiä ylipäätään on mahdollista raottaa kuitenkaan sulkematta niitä kokonaan. Olin kummallisen pirteä, vaikka vartalo huusi väsymyksestä hoosiannaa. Kiukuttelin miehelle hieman omaa unettomuusvirkeyttäni ja nukahdin heti uudelleen lapsen lailla. Ensimmäinen loma-aamu alkoi raukeana klo 10.24. Ehdin puoleksi tunniksi käpertyä miehen unesta lämpöisen kropan kainalokuoppiin, nuuhkutin huulilta rakkautta ja taisin olla niin yksinkertaisen onnellinen.
Nyt istun tässä tietokoneen äärellä vierelläni tyhjä indian chai -teemuki, Vitalinea-jogurttipurkki, luomumaito, juustonrippeet, Keiju ja nenääni asti punaista tuoksuaan säteilyttävä paprika. Mies lähti töihin ja minulla ei ole koko päivänä mitään tekemistä. Ei sitten niin mitään. Minun ei tarvitse tehdä itse asiassa pitkiin aikoihin yhtään mitään paria rutiinia terveydenhoitoon liittyvää käyntiä lukuunottamatta. Taidan olla ihan oikealla lomalla. Niskassa ei paina tekemättömät tehtävät. Tältäkö tuntuu, kun voi vaan levätä? Että istuu tietokoneen äärellä, miettii päänsä puhki, josko sittenkin pitäisi jotakin vain huomatakseen, että mitään ei pidä ja voi jatkaa sitten istumista tietokoneen äärellä. Tai missä vaan. Ei tämä lomailu maineelleen kalpene.
Nyt istun tässä tietokoneen äärellä vierelläni tyhjä indian chai -teemuki, Vitalinea-jogurttipurkki, luomumaito, juustonrippeet, Keiju ja nenääni asti punaista tuoksuaan säteilyttävä paprika. Mies lähti töihin ja minulla ei ole koko päivänä mitään tekemistä. Ei sitten niin mitään. Minun ei tarvitse tehdä itse asiassa pitkiin aikoihin yhtään mitään paria rutiinia terveydenhoitoon liittyvää käyntiä lukuunottamatta. Taidan olla ihan oikealla lomalla. Niskassa ei paina tekemättömät tehtävät. Tältäkö tuntuu, kun voi vaan levätä? Että istuu tietokoneen äärellä, miettii päänsä puhki, josko sittenkin pitäisi jotakin vain huomatakseen, että mitään ei pidä ja voi jatkaa sitten istumista tietokoneen äärellä. Tai missä vaan. Ei tämä lomailu maineelleen kalpene.
torstai 7. toukokuuta 2009
Gata the toimintaterapeutti
Tiedättekös mitä? Tämä tyttö juuri tänään sai kaikki tarvittavat 210 opintopistettä kasaan ja palautteen opinnäytetyöstä, joka tarkoittaa sitä, että Gata on todistusta vaille valmis toimintaterapeutti! Urakka on nyt ohi, ihan oikeasti! Kaiken kukkuraksi kuin kirsikaksi kakun päälle, tai kinuskikastikkeeksi jäätelölle, tai kermavaahdoksi kaakaolle (you got the point I assume...) opinnäytetyön arvosana on täydet viisi. 5! Pakko brassailla vielä kerran: ME SAATIIN VITONEN!!!!!!!! Voi pojat, nyt on hymy niin herkässä ja olo kuin lottovoiton saaneella.
Kun melkein neljä vuotta sitten tuohon kouluun hain ja pääsin, olin päättänyt mielessäni, että minä tyttö valmistun sieltä - tuli mitä tuli. Kuten pitkäaikaisemmat lukijani varsin hyvin tietävät, sitä kaikkea tuli ja roppakaupalla. Tajusin vasta nyt keväällä, että neljään vuoteen venähtäneistä opinnoistani olen noin 3-3,5 vuotta ollut masentunut, ja siitä syystä ja sen lisäksi erittäin hankalissa elämäntilanteissa. Ilmeisesti tuo päätös valmistumisesta jo opintojen alussa oli niin kertakaikkisen sysäävä voima, ikään kuin jonkinlainen virta, jonka mukana livuin vääjäämättä kohti tavoitettani, vaikka kuohuntaa oli matkan varrella melkein kuolemaksi saakka. Nyt minä voin ylpeänä sanoa selvinneeni enemmän kuin hengissä saavuttaen tavoitteeni ja se tuntuu uskomattoman hienolta! Jos voisin, halaisin itseäni alinomaa!
Opiskeluaikana elämäni on muuttunut aika totaalisesti. Vasta nyt ymmärrän, että vuosia kestänyt prosessi itseni kanssa alkoi tuosta päätöksestä saattaa opiskelut loppuun, vaikka hammasta purren. Sitä ennen en ollut pystynyt YO-papereita lukuun ottamatta saavuttamaan oikein mitään pysyvää, saati päättämään elämälleni mitään suuntaa. Suurin osa aloittamistani projekteista oli jääänyt kesken ja koko elämäni oli eräänlaista lillumista tilanteesta toiseen. Olin tietysti kipeä raukka, sitä se kaikki oli. Jokin tarve alkaa ohjata oman elämän tarinaa kuitenkin sai alkusysäyksensä tuosta kohtalokkaasta päätöksestä opiskella itselle ammatti. Nyt neljä vuotta vanhempana, kokeneempana ja aikamoisesta rieputuksesta selvinneenä voin sanoa: se kaikki kannatti. Kasvaminen on tehnyt niin kipeää, mutta silti, kaikesta huolimatta, nämä neljä vuotta ovat olleet elämäni kamalimmat ja parhaimmat. Jokin suunta on hyvä olla. Se pitää elämässä kiinni.
On niin vaikea uskoa, että minä todella tein sen! Opiskelut tuntuivat monessa kohtaa ylitsepääsemättömän energiaa vieviltä. Toisaalta olon ja elämäntilanteen ollessa kurjimmillaan (viitaten exmies-kriisin ja masennuksen kliimaksivaiheeseen) koulu oli pelastusrengas. Siellä olin vapaa arkielämän kauheuksista, sain muuta ajateltavaa ja tunsin onnistuvani edes jossain. Pakertaminen kannatti! Nyt tekisi mieleni mennä lällättelemään kaduille riemuani ulos. Neljä vuotta tuskaa, hikeä, verta ja kyyneliä. Minä kasvoin ulos kuorestani ja otin ohjat omiin käsiini. Tiedättekö, tämä kaikki on mahdollista, jos vain riittävästi haluaa! Ei hitto, olen niin saakutin ylpeä itsestäni! Vähäks mä oon hyvä! Ja vähäks mä oon onnellinen!
Kun melkein neljä vuotta sitten tuohon kouluun hain ja pääsin, olin päättänyt mielessäni, että minä tyttö valmistun sieltä - tuli mitä tuli. Kuten pitkäaikaisemmat lukijani varsin hyvin tietävät, sitä kaikkea tuli ja roppakaupalla. Tajusin vasta nyt keväällä, että neljään vuoteen venähtäneistä opinnoistani olen noin 3-3,5 vuotta ollut masentunut, ja siitä syystä ja sen lisäksi erittäin hankalissa elämäntilanteissa. Ilmeisesti tuo päätös valmistumisesta jo opintojen alussa oli niin kertakaikkisen sysäävä voima, ikään kuin jonkinlainen virta, jonka mukana livuin vääjäämättä kohti tavoitettani, vaikka kuohuntaa oli matkan varrella melkein kuolemaksi saakka. Nyt minä voin ylpeänä sanoa selvinneeni enemmän kuin hengissä saavuttaen tavoitteeni ja se tuntuu uskomattoman hienolta! Jos voisin, halaisin itseäni alinomaa!
Opiskeluaikana elämäni on muuttunut aika totaalisesti. Vasta nyt ymmärrän, että vuosia kestänyt prosessi itseni kanssa alkoi tuosta päätöksestä saattaa opiskelut loppuun, vaikka hammasta purren. Sitä ennen en ollut pystynyt YO-papereita lukuun ottamatta saavuttamaan oikein mitään pysyvää, saati päättämään elämälleni mitään suuntaa. Suurin osa aloittamistani projekteista oli jääänyt kesken ja koko elämäni oli eräänlaista lillumista tilanteesta toiseen. Olin tietysti kipeä raukka, sitä se kaikki oli. Jokin tarve alkaa ohjata oman elämän tarinaa kuitenkin sai alkusysäyksensä tuosta kohtalokkaasta päätöksestä opiskella itselle ammatti. Nyt neljä vuotta vanhempana, kokeneempana ja aikamoisesta rieputuksesta selvinneenä voin sanoa: se kaikki kannatti. Kasvaminen on tehnyt niin kipeää, mutta silti, kaikesta huolimatta, nämä neljä vuotta ovat olleet elämäni kamalimmat ja parhaimmat. Jokin suunta on hyvä olla. Se pitää elämässä kiinni.
On niin vaikea uskoa, että minä todella tein sen! Opiskelut tuntuivat monessa kohtaa ylitsepääsemättömän energiaa vieviltä. Toisaalta olon ja elämäntilanteen ollessa kurjimmillaan (viitaten exmies-kriisin ja masennuksen kliimaksivaiheeseen) koulu oli pelastusrengas. Siellä olin vapaa arkielämän kauheuksista, sain muuta ajateltavaa ja tunsin onnistuvani edes jossain. Pakertaminen kannatti! Nyt tekisi mieleni mennä lällättelemään kaduille riemuani ulos. Neljä vuotta tuskaa, hikeä, verta ja kyyneliä. Minä kasvoin ulos kuorestani ja otin ohjat omiin käsiini. Tiedättekö, tämä kaikki on mahdollista, jos vain riittävästi haluaa! Ei hitto, olen niin saakutin ylpeä itsestäni! Vähäks mä oon hyvä! Ja vähäks mä oon onnellinen!
lauantai 2. toukokuuta 2009
Ihana toukokuu
Olen iloinen ja odottavaisella mielellä. Olemme lähdössä pian Rakkaan kanssa hakemaan Pikkusiskoa miehineen autokyytiin. Koko poppoo suuntaamme sitten äidin luokse vappupöydän äärelle. Äiti jopa laittoi simaa minun pyynnöstäni. Raukka yrittää kaikkensa, vaikka onhan se eittämättä jo kaikki liian myöhäistä. Menneisyyden paskaa ei pysty simalla (tai muullakaan) korvaamaan. Yhtä kaikki, tilanne status quo. Voin mennä äidille syömään tuntematta vitutusta, velvollisuutta, ahdistusta ja ränkkää. Menen sinne ihan mielelläni. Otan ilon irti herkkuja notkuvasta pöydästä, koska tarkoittaahan se sitä, että minun ei tarvitse tänään kapustaa heiluttaa.
Äitivierailussa houkuttaa sekin seikka, että sinne on Pikkusiskon lisäksi tulossa Isosisko perheineen. Heidän pesueensa kasvoi maaliskuussa toisella tytöllä. Tädin tehtävään olen aina suhtautunut ylpeydellä ja rakkaudella. Tyttöjen näkeminen on aina mukavaa ja saa minut hymyilemään.
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin Pikkusiskon näkeminen. On kamala ikävä. En ole koulukiireiltäni oikein ehtinyt mitään muuta ja Pikkusiskokin on ollut väsynyt ollakseen yhtään aktiivisempi. Kipeä raukka edelleen. On varmaan pitkään vielä. Ei siihen oikein osaa aina edes suhtautua. Tiedän tasan tarkkaan mitä, miksi, koska ja miten, mutta silti en osaa aina ottaa huomioon sairautta. Otan osittain. Hienointa on kuitenkin se, että olen saanut Pikkusiskon takaisin. Hän ei ole enää poissa kokonaan, hän rakentuu uudelleen. Se on eri asia. Minusta on suuri kunnia saada olla osa hänen kasvutarinaansa, paranemistaan. Haluan nähdä hänet juuri niin kuin hänet pitää nähdä. Olen aina nähnytkin.
Aurinko paistaa, koulu loppuu neljän arkipäivän päästä. Tehtävät ovat muutamaa stressitöntä sipaisua vaille plakkarissa. Uskomaton tunne. Urakka on lopuillaan, jokin muun alku käsillä. Tuntuu onnelliselta, raukean luvallisen väsyneeltä ja tyytyväiseltä. On mehukas olo.
Äitivierailussa houkuttaa sekin seikka, että sinne on Pikkusiskon lisäksi tulossa Isosisko perheineen. Heidän pesueensa kasvoi maaliskuussa toisella tytöllä. Tädin tehtävään olen aina suhtautunut ylpeydellä ja rakkaudella. Tyttöjen näkeminen on aina mukavaa ja saa minut hymyilemään.
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin Pikkusiskon näkeminen. On kamala ikävä. En ole koulukiireiltäni oikein ehtinyt mitään muuta ja Pikkusiskokin on ollut väsynyt ollakseen yhtään aktiivisempi. Kipeä raukka edelleen. On varmaan pitkään vielä. Ei siihen oikein osaa aina edes suhtautua. Tiedän tasan tarkkaan mitä, miksi, koska ja miten, mutta silti en osaa aina ottaa huomioon sairautta. Otan osittain. Hienointa on kuitenkin se, että olen saanut Pikkusiskon takaisin. Hän ei ole enää poissa kokonaan, hän rakentuu uudelleen. Se on eri asia. Minusta on suuri kunnia saada olla osa hänen kasvutarinaansa, paranemistaan. Haluan nähdä hänet juuri niin kuin hänet pitää nähdä. Olen aina nähnytkin.
Aurinko paistaa, koulu loppuu neljän arkipäivän päästä. Tehtävät ovat muutamaa stressitöntä sipaisua vaille plakkarissa. Uskomaton tunne. Urakka on lopuillaan, jokin muun alku käsillä. Tuntuu onnelliselta, raukean luvallisen väsyneeltä ja tyytyväiseltä. On mehukas olo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)