Rentoudu!

Sain ystävältäni kutsun osallistua tyttöjen iltaan Flamingo -spassa. Kieltäydyin heti, selittelemättä ja tuosta noin vain. Ajatus "tyttöjen illasta" spassa ei kuulu käsitykseeni rentouttavasta illasta. Olen kerran osallistunut tällaiseen tapahtumaan ja saanut todeta karvaasti, että rentoutumista ei voi etukäteen päättää, saati pakottaa, tahi saavuttaa kilkattavien ja kalkattavien (äiti-)ihmisten seurassa. Jos koko ajan hoetaan "kuinka rentouttavaa" kaikki on, tällä tavalla omaa aikaa ilman lapsia (ja jo juostaan katsomaan kännykästä onko lasten isä raportoinut ja voi sitä riemua kun raportti on myönteinen) ja voi ihan vaihtaa kuulumisia ("juu, me otettiin nyt kumminkin se vanhanroosan sävyinen boordi"), alkaa hermo kiristyä.

Ensinnäkin, Flamingo-spa ON erittäin kaunis ja suunniteltu hyvinkin rentouttaviin hetkiin, enkä ala paikan interiööriä tai konseptia sen enempää tässä arvostella, vaan kun kyse on siitä, että minä en osaa rentoutua jos pitää rentoutua. Toiseksikin, pelkkä sisäänpääsymaksu kustantaa 25e maanantaista torstaihin. Jos vesiin halajaa lillumaan viikonloppuna, biljetistä saa pulittaa 35e. Kolmekymmentäviisi euroa. Oikeasti. Jos siihen päälle ottaa jonkun (rentouttavan!) hoidon, siitä saa tokikin maksaa lisää. Eikä ihan vähää. Kaiken kaikkiaan, jos oikein haluaa sielulleen lepoa, voi hyvinkin varautua heittämään span kassaan satasen verran. Parempi olisi tuntua tuolla hinnalla niin saatanan hyvältä.

Minä en pidä siitä, että minua hoidetaan. Kävin raskauden lopussa turvotuksen uuvuttamana lymfahoitajalla toiveena edes muutaman nestekilon hävittäminen. Hoitajan huone oli kylmä ja hän jätti minut alkutervehdyksen jälkeen sinne riisuutumaan hoitaessaan itse sillä välin - niin en minä tiedä, jotakin. Siellä minä sitten seisoin puolialastomana, kylmässä huoneessa, raskausvatsa pömpöllään, vilusta väristen. Mietin pitäisikö tässä peitellä rintoja, kun hoitaja paukkaa sisään, mutta siinä sitten torhistuin ja istuin pikkarisillani tuolille odottelemaan. Alku ei ollut lupaava.

Hoito oli kummallista sivelyä. Enimmäkseen kasvoille. Hoitaja asettui pääni taakse ja minua ahdisti hänen läpitunkeva katseensa. Hän lääppi naamaani ja selitti sen edesauttavan nestekiertoa (niin varmaan!), minä kuuntelin pompottelevaa sydäntäni ja tulin kiusallisen tiedostavaksi jokaisen soluni olemassaolosta. Pidin silmiäni kiinni, näytellen rentoa (tällaisissa tilanteissa kuuluu olla rentona, hei niin sanotaan MeNaisissakin ja jälkikäteen selitetään, että "meinasin nukahtaa siihen hoitopöydälle!"). Silmäluomeni räpsyivät vinhasti, hoitaja huomasi sen ja kommentoi sen olevan "erikoista". Kun sanoin tuntevani kuumotusta (hoidon aikana kuuluu myös kommentoida, sopivissa määrin reflektoida ja olla läsnä), lymfahoitaja sanoi sen olevan merkki nestekierron käynnistymisestä ja ilmoitti minun olevan "ihan punainen!". Nolostuin syvästi. Punaisuus kieli kohdallani hermostumisesta, sosiaalisesta epävarmuudesta, ja sen huomaaminen - vaikkakin hoitaja tulkitsi sen responssiksi hoitoon (mitä se kyllä olikin, ei vain sellainen vaste, mitä hän luuli) - oli niin vaivaannuttavaa. Sanomattakin selvää, ettei hoito tehonnut.

Joskus vuosia sitten eräs ystäväni teki minulle intialaisen päähieronnan. Kuvittelin, että rentoutuminen ystävän käsissä kävisi helposti. Ei, ei se käynyt. Rupesin miettimään, mitä ystävä miettii minusta hoitaessaan minua. Jouduin hoidon aikana ällöttävällä tavalla irti omasta kropastani, kuvittelen ystävän arvioivan minua kuin lihakimpaletta, katsovan kuinka reagoin tähän ja tuohon juttuun. Mitä hän tekikin, se kävi selväksi hoidon jälkeisessä keskustelussa. "Et tainnut oikein pystyä rentoutumaan?"

Jotain kiusaannuttavan intiimiä liikkuu siinä hoitajan ja hoidettavan välillä puhumattomana mattona ja siinä pitäisi sitten antautua. Koko asetelma: joku palvelemassa ja tekemässä minulle hyvää oloa, se luo järkyttäviä paineita! Hirvittävää hoitajalle, jos asiakas ei nauti! Vielä kamalampaa itsensä kipeäksi maksavalle asiakkaalle! Nauti, nauti, nauti, nauti. Rentoudu hyvä ihminen, täällä leijuu eteerisen öljyn pistävä migreettinen hajukin, hyväjumala missä ne kädet nyt menevät, älä koske niin alas selkään, no niin huh väärä hälytys, ihan kivaltahan tuo tuntuu, eikös tunnukin, ihan vaan siinä hengittelet, on joo hyvä asento, ei, et liian kovasti. Puuh. Sitä on niin helpottunut päästessään pois. Keskisyksyn kalvakka harmaa taivas on kumman lohdullinen, ratikan kolkottava jyske, kännyradion ääni korvissa katse klähmäiseen sadepisaraiseen ikkunaan. Hiljaa itsekseen, hyvä niin.

Lokakuun illassa ajattelin näin

Satoi räntää kahdeksalta aamulla. Se vihmoi harmaan taivaan täydeltä, viuhtoi märkiä vauhtiraitojaan ärsyttävän kylmästi alkavaan päivään. Ehdin jo pahastua ulkoilun poisjättämisestä, mutta auringon puhkoessa harmaaseen keltaisen kirkkaan aukon, päivä se näytti nousevan kuitenkin tästäkin.

Pohdin huomisaamuna kerhoon menemistä. Lähistöllä on varsin suuri leikkipuisto toimintahetkineen ja touhukkaine täteineen. Vauvat tapaavat keskiviikkoaamuisin, tai ei vauvat kai niinkään, äidit tapaavat. Siellä istutaan kahvin äärellä, on jotakin leikkihetkeä, hymyillään kun naapurin vauva riemastuu yhteislaulusta tanssaamaan, katsellaan hyväksyvästi ja puhutaan siitä, mistä on oikein puhua. Kerrotaan sopivalla tavalla sarkastisen hauskasti vauva-arjen sattumuksista, eikä kukaan sano, että väsyttää niin että suunnittelen perheeni jättämistä. Ei sellaisia keskusteluja kukaan halua käydä, en totta puhuen minäkään, eikä sellaisia tarvitse käydä, mutta silti pelkään teennäisyyttä. Ei siellä mihinkään inhorealistiseen debattiin tarvitse riehaantua, eikä lapsiperhearki mitään kauhuelokuvaa olekaan (joskus sellaisen kuvan saa, on muotia puhua kaiken paskuudesta, mutta sitten ei kuitenkaan puhuta niistäkään ihan sillä tavalla kuin ne asiat ovat, tulee siihenkin keskusteluun sellainen käsikirjoituksellinen sävy, että ollaan uskaliaita kun uskalletaan sanoa ettei se vauva nyt niin ihana heti kättelyssä ollutkaan - no haloo! sanoisin nyt, ei tietenkään ole, rääkyvä kaiken vaativa despoottihan sieltä putkahtaa [onneksi despootti saa miellyttävämpiä piirteitä kasvaessaan, muuttuu vallan rakastettavaksi vaatimuksineen. kuka nopeammin, kuka hitaammin] ja kun sitten kuitenkaan tätä ei tajua ennen kuin sen itse kokee).

Kun tätä lapsiperhe-elämää elää, sitä harhautuu helposti ajatusten sivupoluille. Menee sellaiseen pitäisikö -luuppiin mukaan, katoaa vauvavarustelun loputtomaan vaatimusten suohon. Kun me ei olla Poikasen kanssa harrastettu mitään. Se joskus syyllistää. Ei vauvauintia, ei vauvajumppaa, ei värikylpyjä, eikä kerhoja. Huono äiti (no en ole, liioittelen, mutta haluaisin olla aktiivisempi). Yhteen vauvajoogaan keväällä ilmoittauduin, mutta sekin meni päiväunirytmin mukana pöpelikköön. Nyt rytmi on vakiintunut iltapäiväpainoitteiseksi ja unosia vedellään vain yhdet. Se jo mahdollistaisi vaikka sun mitä! Mutta mitä? Mitä se mitä voisi olla?

Syksy on kääntymässä lamaavammaksi. Tiedän, ettei kirkkaan auringon päiviä ole enää montaakaan jäljellä. Kohta kaikki on yhtä harmaata mattoa, märkää asfalttia, ja pimeyteen yksi kerrallaan syntyviä katulamppujen valokiiloja. Aika puistattava ajatus kuuman, niin luksitäyteisen kesän jälkeen. Huoh. Joulu onneksi rajaa keskelle mattoa iloisen raidan. Jotain on keksittävä ennen ja jälkeen punaisen. Mieluummin värejä kuin loskanväristä yksitoikkoa.

Okrat päivät

Syksyn kirpeys pistelee paljaissa kämmenissä. Jätin tumput lähtiessä reteästi matkarattaiden säilytyslokeroon, enkä heti pue niitä käsiini. Pistely on miellyttävää. Aurinko paistaa keskisyksyn väriloiston riehakkaaksi. Syksyllä luonto on kuin parhaat päivänsä nähnyt rehevän rönsyilevä nainen. Joka puolella niin hengästyttävänä. Vaahteranlehtien puna ei koskaan kyllästytä. Heinikkoon siivilöityvä aamuvalo on niin hento ja kaunis, että silmät eivät siirry siitä irti. Katse liimantuu vaaleanruskeaan tuulessa vaappuvaan korteen, jonka siemenkota muistuttaa puuterihuiskua.

Häistä luisuttiin alamäkeä arkeen. Jokin tekemisestä ja loputtomasta valmistelusta johtuva lieka irtosi vauhdilla ja muutti arjesta koko lailla sekavan. Ei olisi huvittanutkaan enää elää sitä juhlantäyteistä elämää, mutta jokin kinnasi silti kiinni. Kai se saattoi olla ihan vaan tylsistymistäkin, että mitäs nyt sitten, koko talvi lastenlauluja, haalareita ja aamupuuroa? Voisiko siitä edelleen nauttia yhtä samalla intensiteetillä? Pikaisesti aloin hääriä kokoon tekemisiä, nopeasti kyhäsin päähäni ajatelman töihinpaluun mahdollisuudesta ja sen tuomasta konkreettisesta tosiasiasta, että aivot ovat yhä ja niitä voi käyttää muuhunkin kuin kauppalaskun loppusumman ynnäämiseen ennen hihnalle siirtymistä. Ajatelma oli voimakasvaikutteinen ja yllättävän riittävä ihan sellaisenaan. Jo pelkkä mahdollisuuden olemassaolo yleensä rauhoittaa vaeltelevan tilanteen takaisin uomiinsa, sopivalle virtausnopeudelle.

Sitten huomasin näkeväni velvollisuuksissa elämää. Se on hieman kuin mustavalkoisen kuvan muuttaminen takaisin värilliseksi, se huomaaminen. Sävyt palasivat nopeasti, tylsyys jotenkin humahti tavallisen hyvän arjen alle. Pienen pojan ensimmäinen hammas kuin helmi ientehtaassa, hassusti heilahteleva pikkuinen ihmisenvarsi käsien irrottaessa ensi kertaa tuesta, ja se aamu kirpeässä syyssäässä. Minä ja poika ja loputon aika voivat kääntyä vapaudeksi tuosta vain, eikä olekaan enää niin kiire saada täytettä, todistetta itselleen olemassaolostaan. Puntarointi kuuluu elämään, se oli hyvä jo sisäistää.