Sunnuntaina on aikaa ajatella

Aika suhisee ohitseni. Päivät ovat samanlaisia, rytmittyvät ruokintaan, uniaikaan, vaippoihin, hampaidenpesuun, tiskikoneen hurinaan. Joskus tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi, mutta en tiedä edes mitä pitäisi muka saada. Muistista tipahtelee jatkuvasti asioita. Joudun kulkemaan kalenteri kädessä, muuten eksyn kotonakin aikatauluihini. Huomaan olevani ajelehtiva. Teen kyllä, kaikki tarvittava on hallinnassa, mutta samalla kaiken päällä on kummallinen utu. Se on kuin sana, joka on ihan kielen päällä. En saa siitä kiinni, tästä olosta. Ehkä se on väsymystä, niin, sitä se varmaan on.

Tuntuu, että olisi niin paljon, mitä olisi hauska jaksaa, mutta aika ei riitä. Eikä voimat. On ystäviä, joihin haluaisi pitää enemmän yhteyttä, olisi tapahtumia, harrasteita, sadoittain kasoittain kaikkea. Joskus seison niiden keskellä ja klikkaan kaikelle kyllä vain huomatakseni, että joudun kohta pian klikkaamaan kaikelle ei. Seuraan vierestä ja kuvittelen muiden pystyvän enempään. Se on kuin muuri, joka erottaa minut niistä muista. Olen tässä, mutta olen oikeasti tuolla. Ehkä se on masennusta, niin, sitä se varmaan on.

Lapsi kasvaa. Siirryimme velliin ja soseisiin tällä viikolla perin onnistuneesti. Poika on syönyt hyvällä ruokahalulla kuin vanha tekijä. Minua se liikuttaa kovin. Pieni mies syö isojen miesten ruokaa, kasvaa niin nopeaan. Joskus haluaisin pysäyttää kuvan juuri tähän, että ehtisin tarkastella syvemmin. Joskus kaikki touhuaminen tuntuu vievän huomion niistä pienistä yksityiskohdista, joita olisi hyvä tutkia lähemmin. Pienet sormet hamuavat lelua, nappaavat kiinni ja kädet johdattavat riemunkirjavan ökkimönkiäisen kohti suuta. Poika osaa ja oppii sellaisella tahdilla, ja minä lataan tiskikonetta, pyyhin pöytää ja suin tukkaani. En aina jaksa olla edes kiinnostunut, en koko aikaa. Kun katsahtaa ulos ikkunasta, lepuuttaa silmiään pienen hetken ja huomaa pihapuun paljastuneen lumen alta, on Poika jo ehtinyt tehdä jotakin uutta. Ja se menee minulta ohi kuin kevään muuttuminen kesäksi. Ehkä se on arkea, niin, sitä se varmaan on.

On huoliakin. Pienempiä ja suurempia. Lyhyessä ajassa menetin yhden ystävyyssuhteen ja se kalvaa aika tavalla. On ikäväkin. Sitä pohtii tekemiään ratkaisuja, miettii niitä uudelleen, pyörittää niin kauan, että kehä muodostaa aivoihin niin tutun uran, ettei enää löydä uutta näkökulmaa. Ei ainakaan yksin. On vain varmistuttava tässä elämässä siitä, että kulkee sydämensä kanssa samaan suuntaan. Kipeää se tekee, sattuu joskus niin, että meinaa pakahtua ihan. Kipu tekee epävarmaksi, ikävä se vasta tekeekin. Entä jos, sitä miettii ja tulee joka mietintäkerralla vähemmän varmaksi, kunnes taas palaa alkuun. Kehä pyörii. Ehkä se on kuitenkin rakkautta, niin, sitä se kyllä on.

Joku raja!

Sitä toivoo, että tekee oikein, mutta ei voi tietää varmasti, ennen kuin ajan säälimättömyys sen osoittaa. Sitä toivoo, että raakojen sanojen takaa kuultaisi rakkaus niin vahvasti, että se pitäisi langan ehjänä, vaikkakin venyneenä. Sitä toivoo, että pahimmat pelot osoittautuisivat turhiksi, huoli jäisi ilmaan, menisi pyörteiden mukana muistojen maahan.

Riittääkö se, jonka päälle on rakennettu vahvasti? Kuinka suuri voima iskuun tarvitaan, että kaikki on betonipölyä? Kuka määrittelee ne säännöt, joilla edetään toista kunnioittaen? Voiko toisen sydämen oikeus olla toisen sydämen vääryys?

Tarkoittamalla hyvää voi tehdä paljon pahaa. Missä menee raja?