Uimahallin naiset

Katsoin sitä vaaleaa, viisissäkymmenissä olevaa, jonka vatsa oli omaani suurempi. Se kerrostui kahdeksi vaaleaksi limpuksi, yhtä suureksi puskuriksi, joiden väliin napa jäi piiloon. Lyhyt vaalennettu tukka (välttänyt keltaisuuden, ehkä sille oli joku kampaaja suositellut silvershampoota), vedestä taakse suittuna. Oli se pitempikin minua, jos lihavampi. Käveli samaan höyrysaunaan eukalyptustuoksuihin, istahti yllättävän pehmeästi lauteille ja jäi sinne sumuverhon taakse. Omat reiteni levisivät kaakelille, vieressä tanottivat terhakkaat treenatut lihakset, pinkeinä julistamassa ahkeruuttaan. Niitä venyteltiin, jalkateriä hierottiin. Hetkeä aiemmin samat koivet varmastikin olivat polskineet jalkojen jatkeena olevan yhtä liikutetun kehon eteenpäin altaassa.

Oma varteni, yhden lapsen maailmaan saattanut, lössähtäneenä. Ei tosin lapsensaannista, vaan syömisestä. Lapsensaanti muokkasi oman vartaloni ainoastaan paremmaksi, jotenkin liikautti kropan kulmat hiukan eri asteeseen. Synnyttäneen naisen lanteet, sellaiset ne ovat, jotenkin anteeksipyytelemättömät. Rintani ovat raskaat, aina olleet, nyt pienet nännit aiempien litteiden pihojen keskellä. Emännän käsivarret eivät ohene soiroiksi laihanakaan, saati nyt. Akilleen kantapäät perkele.

Nuorempana sitä tuli kiusallisen tietoiseksi vartalostaan, kun nousi uimahallin saunassa lauteilta ja joutui kävelemään ikuisuudelta tuntuvan matkan ovelle. Kuin catwalkia pitkin siinä mentiin, katseet niskassa, peppu selluliitista (olemattomasta) täristen. Nyt sitä samaa tunnetta ei tavoita, kun kenenkään katse ei enää poraudu. Ehkä siksi, kun kukaan ei oikeasti edes katso. Ehkä siksi, että ei välitä, ainakaan ihan niin paljoa. Kroppani sitä paitsi tuntuu aina samalta, lihavana ja laihana. Samankokoiselta, yhtä kömpelöltä/sirolta, isolta/pieneltä, naiselta/emännältä. Se sama fläsärimäinen vaihtelu tyytyväisyyden ja hyväksymättömyyden välillä, peruja sieltä jostain, minne en nyt mene.

Suihkussa viereeni eksyi kaksi pitkänhuiskeaa teinityttöä. Toisen rinnat turvonneet, kuin isot kypsymäisillään olevat omenat, rintarauhaset lauloivat hoosiannaa. Pyllyssä haaleita raskausarpia. Ja silti tytöllä oli pienet 12-vuotiaan lanteet, lapsenpeppu. Ihminen kehittyy kuin koiranpentu: pullahtelee epämääräisesti aikuisen mittoihin sieltä täältä, niin että on hetken ihan eriparia. Selkä kukki finnitarhaa, vatsa valkoinen maito, pinta särkymätöntä sileää peiliä. Ja siinä ne kaksi naisenalkua (inhoan tuota sanaa, mutta sitä ne kaksi olivat: alkuja jollekin) olivat, epävarmuus kumisten ympärillään. Kun katseeni eksyi omenarinnan silmiin normaaliksi ohimeneväksi sekunniksi, hetkiä mitä nyt sattuu yhtenään tuntemattomien kanssa, sain vastaani tuikean kysyvän piikin: "Mitä sä tuijotat?" Ihminen näkee tuijottamattakin, mutta sen tyttö tajuaa vasta joskus myöhemmin.

Toisella puolella nainen suihkutti alapäätään koskematta käsin tavaraansa. Hän vain levitti haaransa, suuntasi suihkun pimppiinsä ja liikutteli suihkuvirtaa eestaas. Siinä tuli mieleen, että miksi ei voi koskea? Onko joku koskenut ehkä joskus väärin? Ennen kuin pääsin pitemmälle, lopetin. Ei kaikkialla voi olla traumaa, tai vaikka olisikin, mitä sitten? Auttajatyössä oleva sortuu työminään vapaallaankin. Siitä tietoiseksi tuleminen vähentää taakkaa merkittävästi. Sillä naisella oli muuten eriskummalliset alaspäin sojottavat pienet tiukat tissit. Kuin 80-luvun kolmiopillimehupurkit.

Yhdessä välikössä suihkutteli hämmentävän kaunis nainen poikaansa. Lapsi kiljahteli suihkun alla, tepsutti siihen yhä uudelleen, taaperonvatsa pyöreänä, napa vielä pikkuisen ulkonevana. Muistuttamassa siitä, minne arvesta oltiin kytköksissä vielä silmänräpäys sitten. En kehdannut katsoa niin tarkkaan, mutta sen mitä ilkesin, etsin arpia niistä kahdestä täydellisesti muodostuneesta rinnasta. En löytänyt. Hoikka varsi oli selluliititon, liian laiha, mutta kaunis. Häpykarvoitus pornoviivaksi muotoiltu. Lainasin siltä nätiltä tädiltä shampoota, koska unohdin omani eteisen pöydälle. Sillä tavalla käy keskivertonaisille, sukkahousuissa on kissankarvaa ja shampoot unohtuvat pöydille. Täti lainasi, äänsi suomea venäläisittäin ja minä sain itseni kiinni ilkeistä ajatuksista. Tukkani oli niin paskainen, että shampoo ei meinannut jaksaa irroittaa kaikkea rasvaa ja muotoilutuotetta. Kainalot hinkkasin naamanpesuaineella. Lähdin kotiin harjaamatta tukkaani, mutta vartalon rasvasin granaattiomenarasvalla. Siitä tuli hieno olo.

Tuokiopaloja

Lastenhuoneesta kuuluu miehen epävireinen jokailtakunlamppusammuu. Lamppu ei tunnu sammuvan, sillä huoneesta kuuluu laulun lomassa myös päätyynyyn, hei nyt heti! Kohtaamiset uhmaikäisen pojanviikarin kanssa muodostavat elämässäni suuren osan määreestä o n n i.

Makupaloja sinullekin:

Isi laittaa Poikaa turvavöihin auton takapenkillä.

Poika: "Ei haluu! Ei haluu!"

Isi: "On pakko laittaa. Autossa ei voi olla ilman turvavöitä."

Poika: "Ei haluu! Ei haluu!" Kiemurkiemur.

Isi: "On pakko laittaa. Autossa ei voi olla ilman turvavöitä."

Poika: "Saatana."

*******

Poika tekee epämääräistä krkrkrkrkrkrrrrrrkrkkrkrkrkrr -ääntä. Ihmettelemme sitä molemmat, isi ja äiti. Krrkrkrkrrrrrrrrrrrrrrrrrkrkrk jatkuu. Muumitalo -kirjasta näytetään nukkuvan Nipsun kuvaa ja jatketaan ääntelyä. Sitten liikahtaa synapseissa jotakin!

Äiti: "Aa, kuorsaako Nipsu?"

Poika: "Krrrrkrkkkkkk nukkuu krkkkrrkrrrrrrrrrrrrrrrr!" Sormella töhötetään Nipsun kuvaa.

Toinen oivallus!

Äiti: "Kuorsaako ehkä isikin samalla tavalla?"

Poika: "KUOR!"

*******

On vielä pimeää, on aikainen aamu. Olohuoneesta kuuluu kummallista taaperon köhintää. Muistuttaa erehdyttävästi virkayskää.

Isi: "Mikä on? Kulta, mikä on?"

Poika: Köhököhököhö!

Isi: "Hei rakas, mikä on? Onko hätä? Hei, mitä täällä on? Nyt näytät, avaa suu! Mitä tää on?!"

Poika: "Miaun kakkaa - HYI! YÖK!"

9 kuukauden kypsyttelytauko

Tervehdin teitä kaikki siellä, ruutujenne takana, jälleen kerran. En tiedä tervehdinkö säännöllisesti, useasti, joskus, harvoin. Tervehdin, kun huvittaa. Kirjoittamattomuus tekee oudon fiiliksen. Kyllä mä ilmankin pärjään, ei sillä, mutta joku mussa kaipailee naputtelua. Samalla kun tätä tässä kirjoitan, koen jo pikkuisen ahdistusta siitä, että nyt tätä sitten pitää ylläpitää. Kummallista. Josko saisi antaa vaan tämän(kin) asian olla omalla painollaan. Opettelua, opettelua.

Mitä mulle sitten kuuluu? Kuuluu perheistä elämää. Kaksivuotias Poika määrittelee tahtia, työn ja muiden ajantappojuttujen kulkiessa sievästi perässä. Meillä on varmaan ihan tavallinen perhe, mutta samalla perin eriskummallinenkin. Ei eriskummallinen sillä tavalla, että oltais jotenkin coolimpia kuin muut, niinku että tehtäis jotain vinkeitä, kadehdittavia ratkaisuja, mutta sillä tavalla eriskummallisia, että menneisyyden tapahtumat marssittavat aina väliin tiettyä skeidaa tähän päiväänkin, joten arkea on suunniteltava tarkoin. On selvää, että se menee vituiksi aika ajoin - se suunnitelmallisuus. Sitten kärvistellään väsyneinä ja hajallaan, kerätään joukot kokoon ja puuskutetaan etiäpäin. Kun on lätkäisty traumakortilla päähän, joutuu miettimään juttuloita eri tavalla. Ei se mitään, en jaksa katkeroitua siitä enää, en jaksa rypeä vihassa tai muussakaan. Katse on eteenpäin, vaikka menneisyys koittaa änkeä tähän päivään sinnikkäästi. Onneksi tunnistaminen on aika kivasti hallinnassa. Sillä pötkii jo pitkälle.

Mitä tästä voi päätellä? No ainakin sen, että mä voin ihan hyvin. Mä koen, että oon selvillä vesillä. Oon esimerkiksi hirveän onnellinen äitinä. Oon sitä joka solullani, todella syvältä. Poika on parasta, mitä on ikinä tapahtunut. Poika on myös se, joka paljasti viimein kaiken mussa. Hyvä niin. Nyt mennään näillä, tietäen että koko ajan paranee vaan - joka alueella.

Pojan kanssa on vaan niin uskomattoman kokonaisvaltaista ja onnellista. Netissähän kiehuu ja kuohuu koko ajan nämä äitiyden eri kuppikunnat ja ne oikeat ratkaisut lyövät toisiaan kartulla päin pläsiä. Itse sitä on jotenkin loputtoman kyllästynyt vastakkainasetteluun. Sitä yhden lapsen äitinä on löytänyt sen oman maaperänsä. Toki sitä antaa itselleen vitsaa joistakin Pojan vauva-ajan ratkaisuista (olisin voinut olla parempi!), mutta samalla sitä on armeliaan ymmärtäväinen ja tajuaa, että sitä tekee kuten parhaaksi näkee selvitäkseen. En jaksa juuri nyt osallistua vertailuun. Ehkä jos olisin saanut toisen pienen Pojan kaksivuotispäivän tietämillä, joutuisin jälleen tiettyyn kyseenalaistamisen suohon. Onhan se perhedynamiikka ihan uusiksi menoa siinä hötäkässä, kun yhtäkkiä kolme onkin neljä. Yhtä kaikki, syyllistyä voi, milloin vain. Epävarmuus ja tietämättömyys on sille tunteelle ominta maaperää. Kaikkihan tietää, että epävarmuus iskee, kun ei ole vielä tottumusta. Uuden kanssa ei koskaan voi oikein olla. Siksi olen tyytyväinen kolmeen perheenjäseneen. En jaksaisi höykäyttää kaikkea nyt ympäri. Höykäyttelen itseäni ihan riittämiin, tarkoituksella ja tarpeeseen. Siksi kaikelle muulle rauha. Heimoi vaan ensi kertaan!

Post scriptum

En saa enää kirjoitettua. Tämä ei tunnu enää samalta, ei yhtä tärkeältä, eikä liioin luontevalta. Suurin osa seuraamistani blogeista on lopettanut, tai vähentänyt päivittämistä niin rankasti, että sitä voi kutsua vähintään epäviralliseksi lopettamiseksi. Internetissä jakaminen, vertaistuki ja ajatustenvaihto edusti elämässäni usean vuoden merkittävää roolia, mutta tämä kokemus on muuttunut, eikä pelkästään kanssabloggaajien lakoamisen takia. Halu sulkeutua on voimistunut päivä päivältä. Siksi viimeiset kaksi vuotta kirjoittaminen on ollut minulle melko kituliasta vääntöä, jollain tavalla vanhassa roikkumista ja ehkä myös toiveen täyttämää haikailua: jos jatkan sitkeästi, päivittämisen riemu tulee minuun vielä. Ei se ole tullut.

Joskus aloitin blogini siksi, että piti saada asioita ulos ja bloggaaminen olikin jossakin vaiheessa ainoa kanavani sanoa ääneen. Uskaltaa olla minä ja tuntea, kuten minä tuntee. Paljon on ensimmäisen postaukseni ja tämän välissä, tärkeimpänä kasvu ja lujittuminen. Ja nyt olen varmistunut: en enää haluakaan jakaa. Haluan pitää nämä omani visusti ominani. Tämä kirjaaminen julkisesti tuntuu liian, eh, julkiselta, enkä osaa kirjoittaa kevyemmellä otteella.

Blogin merkitystä elämässäni en tule väheksymään koskaan millään muotoa. Se on olemassa oleva osa minua. Katson kuitenkin kahden vuoden olevan riittävä harkinta-aika tehdäkseni päätöksen, joka on tuntunut pitkään liian surulliselta. Nyt on aika luopua, olen tullut erään tien päähän. Jos kadun, tulen takaisin, koska blogiani en tule hävittämään tai siirrä salasanan taakse ainakaan tässä vaiheessa.

On aika sanoa heihei te kaikki siellä jossakin, jotka olette lukeneet - kerran, kaksi, puoli riviä, kaiken, osan. Olette olleet paljon ja muistan teidät aina.

Kiittäen lämpimästi seurastanne, Gata - Purrrrina