En saa enää kirjoitettua. Tämä ei tunnu enää samalta, ei yhtä tärkeältä, eikä liioin luontevalta. Suurin osa seuraamistani blogeista on lopettanut, tai vähentänyt päivittämistä niin rankasti, että sitä voi kutsua vähintään epäviralliseksi lopettamiseksi. Internetissä jakaminen, vertaistuki ja ajatustenvaihto edusti elämässäni usean vuoden merkittävää roolia, mutta tämä kokemus on muuttunut, eikä pelkästään kanssabloggaajien lakoamisen takia. Halu sulkeutua on voimistunut päivä päivältä. Siksi viimeiset kaksi vuotta kirjoittaminen on ollut minulle melko kituliasta vääntöä, jollain tavalla vanhassa roikkumista ja ehkä myös toiveen täyttämää haikailua: jos jatkan sitkeästi, päivittämisen riemu tulee minuun vielä. Ei se ole tullut.
Joskus aloitin blogini siksi, että piti saada asioita ulos ja bloggaaminen olikin jossakin vaiheessa ainoa kanavani sanoa ääneen. Uskaltaa olla minä ja tuntea, kuten minä tuntee. Paljon on ensimmäisen postaukseni ja tämän välissä, tärkeimpänä kasvu ja lujittuminen. Ja nyt olen varmistunut: en enää haluakaan jakaa. Haluan pitää nämä omani visusti ominani. Tämä kirjaaminen julkisesti tuntuu liian, eh, julkiselta, enkä osaa kirjoittaa kevyemmellä otteella.
Blogin merkitystä elämässäni en tule väheksymään koskaan millään muotoa. Se on olemassa oleva osa minua. Katson kuitenkin kahden vuoden olevan riittävä harkinta-aika tehdäkseni päätöksen, joka on tuntunut pitkään liian surulliselta. Nyt on aika luopua, olen tullut erään tien päähän. Jos kadun, tulen takaisin, koska blogiani en tule hävittämään tai siirrä salasanan taakse ainakaan tässä vaiheessa.
On aika sanoa heihei te kaikki siellä jossakin, jotka olette lukeneet - kerran, kaksi, puoli riviä, kaiken, osan. Olette olleet paljon ja muistan teidät aina.
Kiittäen lämpimästi seurastanne, Gata - Purrrrina
