Elämä asettuu uomiinsa. Uusi koti on lastenhuonetta lukuun ottamatta valmis ja kaunis. Oikea aikuisten koti. Uusi kotikerrostalo on keveänkeltainen ja herkän vakaa. Hyvä talo asua. Vauva kasvaa tormistuen vatsassani, potkii niin, että koko maaru möyryää ja hölskyilee. Nukkuminen sujuu enää kyljittäin, turvotus on jokapäiväistä ja tekee olosta melko turpeanpullean. Päivä päivältä välitän siitä vähemmän. Tämä on nyt tällainen vaihe elämässäni, koittaa sitten sekin vaihe, kun muoto on sorjempi. Silti liian usein inhoan pyöristynyttä olemustani ja pohdin synnytyksen jälkeistä helpotusta siitä, että saan olla taas oman itseni emäntä. Saan vapaasti laihduttaa, syödä italialaisia juustoja ja juoda lasin punkkua illalla, jos mieli siihen suuntaan halajaa. Vauva tuntuu toisinaan loiselta, joka imee kaiken energian minusta ja pakottaa tekemään asioita siten, miten en niitä muutoin tekisi. Lepäämään, kun tekisi mieli touhuta; syömään, vaikka tekisi mieleni keventää. Hyvää harjoitusta eittämättä vauva-arkea varten. Itsekkäät minäpäivät ovat ohi ikuisesti. Tahtipuikkoa heiluttaa jälkikasvu, jo nyt. Toki Pullan ulkoistamisen jälkeen on tahtipuikko minunkin kädessäni, onhan vastuu vanhempien ja minulla muitakin rooleja kuin äidin rooli. Sitä paitsi olen täysin valmis siihen, että itseni ymärillä pyörimisen sijaan saan pyöriä nyt jonkun toisen navan ympärillä.
Samaan aikaan, kun Pullan raskausaika aiheuttaa negistunteita, se saa minut myös herkistymään ja onnellistumaan. Tavallaan käpertymään itseeni, tulevaan äitiyteen. Touhukas potkiminen saa joskus kyyneleet silmiin ja mielikuva pyöreäposkisesta vastasyntyneesta heittämään sydämen volttia. Oikeastaan minulla on ikävä pientä Pullaa. Kun hänestä on liikkumisen myötä tullut oikea ihminen, kaipaan häntä syliini hellittäväksi. Ystävien ja siskon vauva-arki on tullut hyvin lähelle ja käsitykseni siitä on todella nimensä mukainen: arkinen. En kuvittele kummoisia, en toivo romanttisia. Kaipaan nimenomaan arkea: vauvan itkua, pyllypyykkiä, vaippoja, sinkkivoiteita, synnytyksestä kipeätä alapäätä ja sitä kaikkea maidon tuoksulla kuorruttunutta tavallisuutta. Jo äitiytyneiden itseriittoiset ja kaikkitietävät kommentit saavat ärsyyntymään. "Kyllä se sitten on elämä erilaista, kun tuo tuolta putkahtaa ulos!" No shit. Siihenhän tässä tähdätään, ei siihen, että kaikki olisi samanlaista kuin ennen. Jos haluaa kaiken säilyvän ennallaan, ei varmaankaan kannata tehdä lapsia. Hyvää tarkoittavat neuvotkin on yllättävän helppo naamioida vittuuntuneeseen viittaan. Naureskellaan sille, että en vielä toisen lasta hoitaessani osaa ottaa jokaista yksityiskohtaa huomioon. Tässä eräänä päivänä nukutin Isosiskon nuorimmaista parvekkeelle ja kun koti kerran on meille uuden uutukainen, en tiennyt entuudestaan parvekkeen ovien sulkeutumismekanismien jämäkkyyttä. Ovipa sitten kolahti kiinni laittaessa niin, että vauvi rääkäisi itsensä uudestaan hereille. Se herätti suurenmoista riemua kahdessa jo äitiytyneessä. Sitä sitten siinä riehkattiin pitkään, että kuinka sitä vaan "oppii ennakoimaan kaikenlaista ja kokeilemallahan ne jutut selviää, että hehehehehe, semmoista se on, kun KAIKKI pitää huomioida ja opetella uusiksi, hahahhahaha, koitapa sitä toista ovea jos menisi hiljempaa kiinni, hihhhihhhiii". Ja voi jeesusmaaria sentään niiden vaihdettujen yhtenäistä ymmärrystä ja vahingoniloa olleiden katseiden määrää. Vauvan hoitaminen ei ole ydinfysiikkaa ja mielestäni on itsestään selvää, että ennakoiminen kuuluu yhtenä olennaisena osana siihen. Olisi jotenkin mukavampi, jos tuossa kohtaa ei olisi niin kovin nyt puututtu siihen oviosuuteen, vaan annettu kannustavaa palautetta siitä, että olin nukuttamassa vauvaa ja opettelemassa itsellenikin hyvin tärkeää taitoa tulevaisuutta varten. Kuten taas kolmas ystäväni, joka antoi kehuja siitä, kuinka hyvin vaihdan vaippaa ja hoidan hänen pikkuistaan heidän vieraillessaan meillä tuossa taannoin. Tuli hyvä mieli, vaikka tiedän olevani auttamattoman kömpelö pienien vaatteiden pukemisessa päälle. Yhtä kaikki, harjoitus tekee mestarin ja raskaus loukkaantumisherkäksi.
Viikkoja on nyt plakkarissa 28+3. Synnytyksen lähestyminen tuntuu vain helpottavalta, ei ollenkaan pelottavalta. Odotan kovasti sitä kipua ja kaikkea kauhuakin. Olkoon synnytys siis millainen hyvänsä, en aio lietsoa itseäni minkäänlaiseen etukäteisolettamustilaan. Hienointa siinä joka tapauksessa on se, että siihen päättyy pitkä odottaminen ja saamme nähdä Pullan ensi kertaa. Synnytyskokemuksia on juuri yhtä monta kuin on äitiäkin, joten omaansa on turha verrata muihin ja yrittää sitä kautta ennakoida tulevaa. Toki otan selvää perusasioista ja valmistaudun tapahtumaan mitä erilaisimmin keinoin, mutta en aio orjallisesti suunnitella kaikkea valmiiksi ja treenata itseäni psyykkiseen ylikuntoon. En usko, että mitään tuntematonta varten edes pystyy kokonaisvaltaisesti harjoittelemaan. Perusasiat, kuten sanoin, otetaan haltuun siten miten kyetään, loppu menee omalla painollaan. Pullalle täytyy antaa tilaa maailmaan tulolle myös.
Tämä viikko on vauvan odottamisen lisäksi täynnä muutakin odotusta. Hääpäivämme on perjantaina. Vihkiminen tapahtuu maistraatissa Pikkusiskon ja hänen miehensä läsnäollessa. Perjantaille ei ole sen kummempia suunnitelmia, mutta lauantaina lähdemme J:n kanssa Tallinnaan kylpylähotelliin yhdeksi yöksi minihoneymoonille. Varsinaiset hääjuhlat isommalle vierasporukalle järjestämme vasta ensi kesänä, kun minäkin voin laittaa päälleni hääpuvun ja olla tyytyväinen uumaani. Olemme varanneet ensi kesälle kirkon avioliiton siunaamista varten ja juhlapaikkakin on varattu. Se pitää vain vielä käydä tarkistamassa ja vahvistamassa sitten varaus. Ensi kesän häät tulevat siis olemaan melko perinteikkäät, ja tämän viikkoinen vihkiminen pienimuotoinen intiimi tilaisuus. Vihkimisen jälkeen muuttuu siis sukunimeni ja luonnollisesti siviilisäätyni. Voi kuinka hyvältä ne molemmat tuntuvatkaan! Vauva- ja häähumussa on hyvän turvallinen olla.
