Maalaisjärkiarki

Olen äitiydestäni ylpeä. Synnyttäminen ja äidiksi tuleminen tekivät minut kokonaisemmaksi, täydensivät minuuttani. En edes rupea väittämään, että sitä ei ole nainen eikä mikään, jos ei ole kokenut lapsen saamista. En usko ehdottomuuksiin ja latele niitä muille tavoitteiksi, mutta omalla kohdallani asia on ollut niin. Synnyttäminen ja vauvan saaminen muuttivat minua paljon. Muutos ei ole ollut sellainen, joka näkyisi suoraan ulkopuolisille ihmisille. En esimerkiksi ole muuttanut tyyliäni, puhetapaani tai maailmankatsomustani vauvan jälkeen, mutta sisäinen maailmani on kokenut mullistuksen. Selitin tätä asiaa Lupiinille kerran tavatessamme: koen olevani vaan yksinkertaisesti makeempi tyyppi, koska minulla on kersa. On aika viileetä olla mutsi!

Ehkä tämä ylpeys äitiydestä liittyy siihen, että kokee tulevansa enemmän hyväksytyksi äitinä. Sitä liittyy lapsen saamisen myötä ikään kuin isoon äitien joukkoon, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan ainakin jollakin tapaa. Äitejähän on tietysti yhtä monta erilaista kuin on lapsiakin, mutta kyllä lapsen saamisessa on myös paljon universaalia kokemusmaailmaa. Synnytys on todellakin naisen talvisota - armeijakokemus. Siihen voi aina palata, sillä jutunjuuri aihepiiristä ei lopu koskaan kesken, kun yhteen kokoontuu useampi äiti.

Huomaan kuuluttavani äitiyttäni milloin missäkin epäolennaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi ennen vesipilatestuntia saunoessani luikautin muille naisille muka puolivahingossa lapseni olevan hoidossa, jotta äiti pääsee harrastamaan. Sain lauseen kuulostamaan sivulauseelta, vaikka se oli mitä suurimmassa määrin päälause huutomerkillä. Sanottu itsetietoisesti, asialle huomiota hakien ja muiden reaktioita tarkastellen. Äitiys tekee minusta enemmän aikuisen, jotenkin todemman, oikeamman. Siksi koen valtavaa halua kailottaa asiasta kaikille. Bussissakin vaunujen kanssa matkatessani puhkun ylpeyttä niin, että palttoonnapit melkein pongaavat irti. Tekisi mieleni huudahdella, että täällä nukkuu minun poikani, ymmärrättekö te: MINUN POIKANI! Täydellinen pieni ihminen, minun mahassani kasvanut, ei olisi uskonut, mutta niin vaan kasvoi ja hitto sen myös synnytin ja OSAAN PITÄÄ HENGISSÄ! Mitä taitoja teillä muilla muka on? Siellä istutte kännyköitänne tuijottaen, minäpä tuijotan poikani kasvoja. Ne osaavat jo hymyillä, suusta kuuluu jokellus. Lapsi on taitava - etevistä etevin!

Olen ihan kummallisen rento äiti. Itsekin sitä ihmettelen ja oikein ääneen tässä toitotan riemuissani. Luin juuri Lupiinin erinomaisen postauksen superäitiydestä ja sen loputtomista vaatimuksista. Käykää lukemassa, loistava argumentointia aiheesta. Joka tapauksessa postausta lukiessani tajusin, että superäitiys on ikään kuin näkymätön ilmiö minulle. Kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, minun oli aivan pakko lopettaa kaikki suorittaminen ja hyvää tarkoittavien, mutta syyllistävien neuvojen kuunteleminen. En olisi muuten selviytynyt päivästä toiseen. Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta suorittaa tai kyseenalaistaa arkeamme jotenkin paremmaksi. On ollut pakko keskittyä ihan vain olennaiseen. Siihen, että saa vaihdettua vaipat, pestyä pyykit, pidettyä kämpän siedettävänä, imetettyä jne. Imetyksestä en muuten luopunut, vaikka se aluksi oli aivan järkyttävän suuri rasite muutenkin mahdottomassa tilanteessamme. Se oli kuitenkin alkuun ainoa asia, jossa koin äitinä ns. onnistuvani (oli helppo kokea, koska Poika on ollut mestaritisittäjä alusta pitäen - ei se siis minun ansiotani ole), joten rasituksesta huolimatta pitäydyin siinä - vaikka täysimetystä meillä ei ole tietenkään edes harkittu. Siihen ponnistukseeni olen hyvin tyytyväinen, sillä nyt voimien hieman palauduttua, imetyshetket ovat meille molemmille Pojan kanssa niitä hellimpiä ja kauneimpia. Nautin suunnattomasti vauvan ruokkimisesta!

Olen joutunut pyörtämään ekologisia periaatteitani sairauden vuoksi. Toki se on harmittanut, mutta sairastuminen nyt on harmillista. Kestovaippailu, perhepedit, luomuilu ja ekoilu eivät vaan mahdu arkeemme juuri tällä hetkellä. Toki meillä kierrätetään ja syödään reilua kauppaa ja luomua mahdollisuuksien mukaan, mutta tämä kaikki muu on ollut sula mahdottomuus. Hankimme jopa auton, vaikka minulla oli ennen ylevä periaate ajaa aina julkisilla - myös perheellisenä. Aviomiehen työmatkan takia auto on ollut kuitenkin pakollinen. Työmatkat lyhenevät ajallisesti n. 1,5h per päivä. Tuo puolitoistatuntia on niin arvokasta meille perheenä jaksamisen kannalta, joten autoilusta ei ole aikomus luopua.

Masennus on tehnyt minusta itseäni kohtaan suvaitsevaisemman. Minun ei tarvitse enää mielestäni pystyä kuin keskelle. Ei tarvitse kurkotella kuuta, kaikkein parasta, hienointa ja perustelluinta. Riittää, että on tavallista. Riittää, että jaksan normaalia arkea. En jaksa ollenkaan seikkailla nettisivustoilla kouluttautumassa, lukea neuvokkaita opuksia tai kuunnella varsinkaan mitään vinkkivitosia. Onneksi ympärilläni olevat äidit eivät ole superäitityyppiä, vaikka osa on hyvinkin tiedostavaa ja tiedonhaluista sorttia. Näiltä äideiltä saan sitten päivityksiä uusimpaan uuteen ja nappaan mukaani sen, mikä tuntuu sopivan meidän perheelle.

Yhtenä päivänä kuuntelin erästä äitiystävääni, joka mietti, että osaako hän järjestää lapselleen riittävästi virikkeitä. Että kehittyykö lapsi nyt oikealla tavalla, kun hän ei leikitä ja loruta, tarjoa leluja sun muita yhtenään? Olin oikeasti järkyttynyt. Miten puolivuotias lapsi voisi mitenkään tarvita tarkoin suunniteltua virikeohjelmaa kehittyäkseen? Milloin lapsen kasvusta tehtiin tällainen arvioitava, suoritettava ajanjakso, jonka onnistumisesta vastaavat äiti ja isä, joiden tulee olla koko ajan tietoisia kaikista mahdollisista lapseen vaikuttavista seikoista? Jos kaiken lukemansa uskoo, sitä saa lapsensa traumatisoitua jo heti kättelyssä - toimi miten toimi. Kaikestahan seuraa jonkun tahon mukaan jotakin pahaa ja huonoa. Vanhempien helposti syyllistyvään omatuntoon vetoavat niin markkinamiehet, neuvolajärjestelmä, toiset vanhemmuutta suorittavat superäidit (ja joskus isätkin) ja opaskirjat. Olen sanoutunut irti tuosta hulabaloosta.

Joku sanoi joskus viisaasti:

Lapsen ei tule elää perheen keskipisteenä, vaan sen keskipisteessä.

Tämä on neuvoista ainoa, jota meillä noudatetaan sellaisenaan. Meidän mielestämme ei voi olla lapselle hyväksi, että vanhemmat keskittyvät kaikissa teoissaan ja toimissaan vain jälkikasvuunsa. Tätä tyyliähän nykyajan tiedostava vanhemmuus edustaa. Jatkuva tiedon hankkiminen, kyseenalaistaminen ja tarkkailu väkisinkin syövät vanhemmilta pois sitä kuuluisaa vaistoa. Kun kaikki on viimeisen päälle harkittua ja tutkimustiedolla perusteltua, ei jää enää tilaa intuitiolle. Sitä tulee sokeaksi neuvojen viidakossa, eikä enää näe metsää puilta. Toki on tutkittua tietoa lapsen kehityksestä ja kasvusta sekä näihin vaikuttavista seikoista, jotka kannattaa ottaa omassa vanhemmuudessa huomioon. Näyttäisi kuitenkin vääjäämättä siltä, että nykypäivän tiedonjanosta ja suorittamisen kulttuurista on tullut itseisarvo todellisen vanhemmuuden ja lapsen kohtaamisen tilalle. On tärkeämpää voida nettikeskustelussa rehvastella kestoilulla, kantoliinailulla ja ihokontaktilla kuin todellisesti nähdä ja kokea omaa perhe-elämää ja ratkaista toimivia arjen elementtejä sitä kautta. On hienoa, että tietoa on saatavilla, mutta miten saada ihmiset kasvamaan sen verran kokonaisiksi, että tieto ei ajaisi todellisen ihmisyyden yli?

Isä, äiti ja lapsi/lapset muodostavat keskenään perheen omina persooninaan, lukemattomine rooleineen. Perheen sisällä on myös isän ja äidin keskinäinen parisuhde sekä lapsen suhde kumpiinkin vanhempiinsa. Kaiken ei kuulu liittyä vain lapseen ja lapsen ns. jalostamiseen kunnon (ts. täydelliseksi) kansalaiseksi, koska perheessä on muitakin jäseniä ja perheen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Meillä Poika on mukana tässä hetkessä, rakastettuna itsenään. Parasta mitä omasta mielestäni voin lapselleni antaa, on terve äitiys. Siihen pyrin pysymällä keskellä, kurottamatta tähtiin, hoitamalla itseäni, jotta jaksan hoitaa pientä. Tavallisen arjen on pakko riittää. Oikeasti.

Itsestä huolehtimisen ilo!

Ei jotain niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. No, tuo sanonta lienee hieman ontuva kuvaamaan tätä raskausajan ja synnytyksen jälkeistä tunnelmaa. Onhan tietysti selvää, että Poika on tuonut mukanaan niin käsittämättömän paljon iloa ja onnea, että nämä surut siinä rinnalla ovat päivä päivältä kalvenneet hiljalleen aina ohuemmiksi ja ohuemmiksi pahanmielenjuoviksi. Palatakseni tuohon sanontaan, se tuli mieleeni siitä, että tämä viimeisin koettelemus on avannut silmäni, tai paremminkin: saanut minut tarttumaan tuumasta toimeen. Olen kyllä ennenkin tiennyt, että itsestä pitäisi huolehtia paremmin, mutta tämä lause ei ole yltänyt joka suhteessa tekojen asteelle. Raskausmyrkytys ja synnytyksen jälkeinen täydellinen romahdus takaisin masennukseen ovat saaneet minut lopulta heräämään pitäisi-tilasta nyt-tilaan. En olisi kaksi kuukautta sitten uskonut koskaan sanovani näin, mutta silloin en toisaalta uskonut mitään tai mihinkään, joten jääköön se.

Jo raskausajan loppumetreillä koin valtaisaa tarvetta hemmotella itseäni. Siihen oli oikeastaan kaksi hyvin selkeää syytä. Ensimmäinen syy oli luonnollisesti se, että olotila oli niin kurja, että kaikki hemmottelu oli tervetullutta katkaisemaan kamaluuden. Toinen syy oli finanssipolitiikassa. Valmistumisen jälkeen rahatilanne luonnollisesti korjaantui merkittävästi, jolloin myös on ollut varaa siihen hemmotteluun.

Ennen naimisiinmenoa päätin hankkia hiustenpidennyksen. Olin haaveillut siitä vuosia ja nyt olin päättänyt toteuttaa sen. Pitkät kutrini ovat olleet menestys! Olen nauttinut suunnattomasti pitkällä selässä kutittavista hiuksistani, oikeastaan joka päivä laitattamisen jälkeen. Voin myöntää jääneeni heti koukkuun ja uusineeni pidennyksen ennen synnytystä. Tällä viikolla on sitten kolmas asennuskerta. En vaan enää voi olla ilman! Pidennykset näyttävät niin luonnollisilta, että suurin osa ihmisistä on luullut, että raskausaika jotenkin kummallisesti kiihdytti hiustenkasvuani, jonka vuoksi tukka venähti uskomattomiin mittasuhteisiin. Tuntuu hieman pöntöltä aina myöntää, että kyseessä on ikuperuukki, mutta toisaalta - mitä sitten? Hienot ne on joka tapauksessa!

Samaan aikaan pidennysten kanssa huomasin hankkivani pikku hiljaa kosmetiikkatuotteita kalliimmista sarjoista. Sekin on ollut pitkäaikainen unelma. Katsella nyt aamuisin peilikaapista rivistöä Lancométa, Cliniqueta, Vichyä jne. ja läträtä sen seitsemästä purnukasta naamaansa ja kehoonsa kaiken maailman seerumeita. Hienot naiset, tiedättehän oikeat naiset, käyttävät hienoa kosmetikkaa, koska he huolehtivat itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutaman kuukauden aikana olen onnistunut korvaamaan kaupan tusinatökötit laadukkailla tuotteilla. Joka kerta levittäessäni jotakin näistä voiteista tunnen olevani parempi. Jo se tunne saa minut todennäköisesti pitäytymään kalliimmissa sarjoissa, jos vain rahapuoli antaa periksi. Täytyy kyllä tässä kohtaa sanoa, että kun ei käy baarissa, leffoissa ja ravintolassa syömässä, jää rahaa useampaankin purkkiin kuukaudessa.

Voiteiden kanssa toki samaan kastiin kuuluvat meikit. Seuraava etappini on saada korvattua L'Oréalit, Maybellinet ja Max Factorit Cliniqueksi, Dioriksi tai muuksi vastaavaksi. Tätä operaatiota itse asiassa olen tehnyt jo useamman vuoden. Olen pyrkinyt ostamaan esimerkiksi luomivärit ainoastaan laadukkaista sarjoista (silloinkin, kun elin opintotuella - säästin aina tällaisia hankintoja varten), koska ne yksinkertaisesti vain ovat todella paljon parempia! On enemmän pigmenttiä, tarttuvuutta, levittyvyyttä jne. Vielä puuttuu laadukas meikkivoide, valokynä, silmänrajauskynä ja sen sellaista. Eräänä päivänä sain tehtyä Pojan nukkuessa meikki-inventaarion. Heitin roskikseen kaikki epämääräiset, vanhat ja lihmaantuneet meikit ja siistin paremman varastoni edustuskelpoiseksi uuteen Cliniquen meikkipussiin. Voi pojat, tuntuu aina hienolta kaivaa pussukka esiin, kun jo pelkän pussin näkeminen saa minut riemastumaan ja tuntemaan ylellisyyden lämmön rinnassani!

Hypätään pintaa syvemmälle. Päätin jo raskausaikana, että synnytyksen jälkeen aloitan kuntoilun, laihdutan ylimääräiset aiemmasta masennuslääkkeestä johtuneet kilot pois ja keskityn kehon hyvinvointiin syömällä säännöllisesti, nipottamisesta vapaan terveellisesti ja monipuolisesti. Raskausmyrkytyshän altistaa myöhemmin elämässä verenpaine- sekä sydän- ja verisuonitaudeille (kuulemma liittyy jotenkin verisuoniston alttiuteen sairastua tämän tyyppisiin sairauksiin). Minulla on raskausmyrkytysrasitteen lisäksi painetta myös molempien vanhempien sukujen puolelta. Nämä todelliset riskitekijät, toukokuussa täyteen tuleva kolmekymmentä vuotta sekä sisältä herännyt halu huolehtia itsestäni on saanut minut liikkumaan säännöllisesti nyt, kun olen siihen saanut luvan. Aloitin pari viikkoa sitten vesipilateksen, joka on ollut aivan mahtavan rentouttavaa ja hauskaa. Polskia nyt vedessä ilomielellä ja rentoutua sen jälkeen saunassa - voiko parempaa omaa aikaa ollakaan? Vesipilateksen lisäksi jumppaan kotona pilates-dvd:n avulla ja käyn melkein päivittäin Pojan kanssa vaunulenkkeilemässä. Kovien pakkasten aikaan lenkkeilin tietysti yksin, mutta paljon kivempaa se on lauhemmilla keleillä Pojan kanssa, vaikka hän vaunuissa autuaallisesti lenkin ajan tutiikin.

Liikunnan lisäksi olen pikku hiljaa rukkaillut syömisiäni kuntoon. Liityin Keventäjiin, jotta pystyn tarkastelemaan ruokavaliotani objektiivisesti. Ruokapäiväkirjan pitäminen lisäksi ohjaa automaattisesti terveellisempiin valintoihin, kun sinne nyt vaan ei ole kiva kirjata, että on syönyt levyllisen suklaata. Piirakkamittari näyttää rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien osuuden syödyistä kaloreista. Olen ollut yllättynyt, miten nopeasti päivittäinen rasvamäärä esimerkiksi tulee täyteen! Luulin ennen osaavani katsoa, etten syö liikaa rasvaa, mutta ehei. Ruokapäivis on ollut armoton tässäkin suhteessa.

Ruokapäiväkirjan pitäminen voisi minun kaltaisellani syömishäiriöisellä ihmisellä helposti johtaa laihdutusvimmaan, mutta päätin jo alussa, että Keventäjät tulee olemaan osa TERVEELLISTÄ elämäntapaa. Sen avulla siis haluan pitää huolen, että syön riittävästi ja monipuolisesti. Sinne kun on pakko merkitä myös liikunnan avulla kulutetut kalorit, jolloin on pakko syödä enemmän, että päivittäinen kaloritavoite täyttyy. Olen tehnyt itseni kanssa pyhän sopimuksen, että on aika tarkkailla itsensä terveeksi, ei sairaaksi, joten kaikki salakavalat yritykset olla sittenkin syömättä, että laihtuisi nopeammin, ovat kariutuneet, koska olen halunnut pitää kiinni tavoitteestani pyrkiä normaaliin elämään.

Kehosta huolehtimisen lisäksi, tai oikeastaan sen kanssa yhdessä, huolehdin myös mielestäni. Syön mielialalääkkeeni säännöllisesti, otan joka ilta unta syventävän rauhoittavan ja pyrin lepäämään vauvan kanssa samaan aikaan joka päivä. Unen merkitys on nyt korostunut entisestään, joten siitä pidän kiinni kynsin hampain, enkä välitä siitä, että tarvitsen yöunille tällä hetkellä avustusta. Oikeastaan kaikki apu on nyt tervetullutta. Kotipalvelu käy noin kaksi kertaa viikossa hoitamassa vauvaa, jolloin minä saan levätä. Molemmat mummot myös käyvät säännöllisesti hoitamassa Poikaa yleensä minun kanssani yhdessä Aviomiehen ollessa töissä, jolloin saan hengähtää hieman, kun vastuu on jaettu kahdelle. Aviomiestä parempaa kumppania ja isää lapselleni en muuten olisi voinut löytää! Hänen tukensa ja osallistumisensa suhteen minulla ei ole mitään toivomisen varaa, voin olla vain päivittäin kiitollinen tällaisesta ihmisestä rinnallani. Toki kinastelemme (olemme aika kovia soittamaan suutamme) ja ränkkäämme täällä milloin mistäkin mitättömästä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun suuret linjat pitävät.

Konkreettisen hoitoavun lisäksi käyn säännöllisesti keskustelemassa kahdessakin eri paikassa tilanteestani. Todennäköisesti tulevaisuudessa tulee kysymykseen pitkäaikainen psykoterapia, mutta ensin pitää kerätä voimia ja tervehtyä sen verran, että asioiden syvällinen selvittäminen on edes mahdollista. Aiempi terapiani opiskeluaikana on ollut oikestaan kriisipainoitteista, eikä siellä jäänyt aikaa pureutua traumoihin sen enempää. Ehkä voisin sanoa, että aiempi terapia oli kuin läpileikkaus mieleeni. Sain selville missä mättää ja järjesteltyä elämääni parempaan uskoon (=erosin V:stä ja itsenäistyin). Hyvin tärkeä vaihe tuo, mutta nyt ymmärrän selkeästi, miksi masennus palasi luokseni. En ole vielä läheskään maalissa, vasta opettelu- ja myöntämisvaiheessa. Pitkä matka edessä siis.

Olen tämän uusiutuneen masennuksen myötä ymmärtänyt, että minulla on aina kiire joka paikkaan suorittamaan elämää. Tunnistan itsessäni nyt halun olla ns. hyvä potilas, joka edistyy huimaa vauhtia (=parempi kuin muut, koska OSAA parantua ja samalla vähemmän rasite yhteiskunnalle=huono itsetunto edelleen). Opettelen pysähtymään, tarkastelemaan itseäni rehellisesti. Tunteista puhuminen on edelleen äärimmäisen pelottavaa, jonka vuoksi ylianalysoin kaiken runsassanaisesti ja juoksen analyysini taakse piiloon. Välttelen terapiatilanteissa tietyistä asioista puhumista tiettyyn sävyyn, ettei tarvitsisi murtua. Nämä oivallukset ovat olleet hyvin hedelmällisiä. En enää kiirehdi lopettamaan esimerkiksi lääkitystä. Syön sen yhden napin vaikka lopun elämääni, jos sen avulla masennus pysyy kurissa. On helpottavaa huomata, ettei tarvitse pystyä. Vielä helpottavampaa on tajuta, että minulla on oikeus huolehtia itsestäni omassa tahdissani ja omalla tavallani. Ja mikä parasta - se, jos mikä, tuntuu tosi hyvältä!