Ei, se ei mennyt niin

Oven napsahdus kaikuu rappukäytävässä. Kuulen vaimeasti ystävien korkokenkien kilkkaavan askel askelmalta omiin koteihinsa. Minä jään oven toiselle puolelle, käsivarsillani kuukauden ikäinen poikavauva. Jossain on aviomies, me emme puhu toisillemme. Olen kaksi tuntia kertonut tarinaa traumaattisesta synnytyksestä, kaikki voimat imeneestä raskausajasta ja ensimmäisestä vyöryttävästä kuukaudesta lapsen kanssa. Tarina on kerrottu siitä, miten kaikki voi mennä pieleen. Olen kertonut sen ystävilleni samalla imettäen vauvaa, silittäen hänen untuvatukkaista kalloaan, katsonut hymyillen ja hyväksyen poikaa, juonut lasista kulauksen PepsiMaxia, kuunnellut järkyttyneet huokaukset ja pahoittelut, avannut pienet vauvanvaatekääröt ja lopulta syönyt tuliaispatongin katsellen poikaa hänen ollessaan ystävän sylissä. Ystävä odottaa toistaan, minä tiedän etten koskaan halua toista. En selviydy yhdestäkään. Perheeni on hajoamassa ensimmäiseen kuukauteensa.

Istuimme klinkkerilattiaisen huoneen pienen pöydän ääressä keskustelemassa "tilanteestamme". Lääkäri ei ollut huolissaan, jätti reseptin kirjoittamatta ja oli vakuuttunut masennuksen väistyvän muilla keinoin. Itkin toivottomuuttani pieni poika käsivarsillani, rinta paljaana roikkuen, maitoa valui lapsen suupielestä mustalle mekolleni. Lääkäri ei ollut huolissaan, koska istuimme siinä, koko perhe, avun piirissä. Huoli kosketti niitä perheitä, jotka eivät apua hakeneet. Massiiviset toimenpiteet kotiapuineen, psykiatrisine poliklinikoineen, vauvaperhetyöntekijöineen olivat tarjolla. Entä ne hetket, kun olen yksin, valun paniikkiin, inhoan lasta ja en pysty tekemään huutavalle käärölle mitään, vaikka järjen ääni päässä käskee. Sitä mietin siinä istuessani ja saan vastauksenkin. Tarvitsen kuulemma nyt paljon apua. Paljon.

Mitä minä tarvitsen, minä tarvitsen toivoa.

Sitä minulla ei ole, vaikka sain reseptin jännitysoireisiin, sain tukun papereita, sain lupauksen avusta ja toivoa on kuulemma paljon. Minä paranen, sanottiin. En usko sitä, haluaisin kävellä auton alle. Mutta Äiti ei voi kävellä auton alle, pitää imettää, vaihtaa vaippa ja seurustella, sylittää.

Lapsi on ihmeellinen. Rauhallinen, vähäitkuinen, täydellinen, tarvitseva ja rakastettava juuri sellaisenaan. Haluaisin jaksaa häntä niin kuin jaksan parempana hetkenäni, sylitellä pakahtuen. Haluaisin rakastaa enemmän. Haluaisin, etten olisi niin sairas aina. Haluaisin, että aviomieheni ymmärtäisi paremmin, vaikka ymmärtää ja osaa paljon. Haluaisin voida halata aviomiestäni tuntematta syyllisyyttä, halua lähteä pois, jaloista vaivoineni pyörimästä, pilaamasta tätäkin ilman valinnanvapautta. Haluaisin ettei kaikki hajoaisi käsiini, vaikka olen tehnyt parhaani ja enemmän. Pesin pyykitkin, uskotko?