Ei, se ei mennyt niin

Oven napsahdus kaikuu rappukäytävässä. Kuulen vaimeasti ystävien korkokenkien kilkkaavan askel askelmalta omiin koteihinsa. Minä jään oven toiselle puolelle, käsivarsillani kuukauden ikäinen poikavauva. Jossain on aviomies, me emme puhu toisillemme. Olen kaksi tuntia kertonut tarinaa traumaattisesta synnytyksestä, kaikki voimat imeneestä raskausajasta ja ensimmäisestä vyöryttävästä kuukaudesta lapsen kanssa. Tarina on kerrottu siitä, miten kaikki voi mennä pieleen. Olen kertonut sen ystävilleni samalla imettäen vauvaa, silittäen hänen untuvatukkaista kalloaan, katsonut hymyillen ja hyväksyen poikaa, juonut lasista kulauksen PepsiMaxia, kuunnellut järkyttyneet huokaukset ja pahoittelut, avannut pienet vauvanvaatekääröt ja lopulta syönyt tuliaispatongin katsellen poikaa hänen ollessaan ystävän sylissä. Ystävä odottaa toistaan, minä tiedän etten koskaan halua toista. En selviydy yhdestäkään. Perheeni on hajoamassa ensimmäiseen kuukauteensa.

Istuimme klinkkerilattiaisen huoneen pienen pöydän ääressä keskustelemassa "tilanteestamme". Lääkäri ei ollut huolissaan, jätti reseptin kirjoittamatta ja oli vakuuttunut masennuksen väistyvän muilla keinoin. Itkin toivottomuuttani pieni poika käsivarsillani, rinta paljaana roikkuen, maitoa valui lapsen suupielestä mustalle mekolleni. Lääkäri ei ollut huolissaan, koska istuimme siinä, koko perhe, avun piirissä. Huoli kosketti niitä perheitä, jotka eivät apua hakeneet. Massiiviset toimenpiteet kotiapuineen, psykiatrisine poliklinikoineen, vauvaperhetyöntekijöineen olivat tarjolla. Entä ne hetket, kun olen yksin, valun paniikkiin, inhoan lasta ja en pysty tekemään huutavalle käärölle mitään, vaikka järjen ääni päässä käskee. Sitä mietin siinä istuessani ja saan vastauksenkin. Tarvitsen kuulemma nyt paljon apua. Paljon.

Mitä minä tarvitsen, minä tarvitsen toivoa.

Sitä minulla ei ole, vaikka sain reseptin jännitysoireisiin, sain tukun papereita, sain lupauksen avusta ja toivoa on kuulemma paljon. Minä paranen, sanottiin. En usko sitä, haluaisin kävellä auton alle. Mutta Äiti ei voi kävellä auton alle, pitää imettää, vaihtaa vaippa ja seurustella, sylittää.

Lapsi on ihmeellinen. Rauhallinen, vähäitkuinen, täydellinen, tarvitseva ja rakastettava juuri sellaisenaan. Haluaisin jaksaa häntä niin kuin jaksan parempana hetkenäni, sylitellä pakahtuen. Haluaisin rakastaa enemmän. Haluaisin, etten olisi niin sairas aina. Haluaisin, että aviomieheni ymmärtäisi paremmin, vaikka ymmärtää ja osaa paljon. Haluaisin voida halata aviomiestäni tuntematta syyllisyyttä, halua lähteä pois, jaloista vaivoineni pyörimästä, pilaamasta tätäkin ilman valinnanvapautta. Haluaisin ettei kaikki hajoaisi käsiini, vaikka olen tehnyt parhaani ja enemmän. Pesin pyykitkin, uskotko?

Siksi

Yön hämärässä energialamppu valaisee eteisen peilin eteen valopallon. Seison siinä pallon keskellä ja katson itseäni peilistä. Valkoinen ihoni on venynyt vatsan kohdalta rumpukummuksi, rinnat makaavat raskaina ylävatsan päällä. Olen pehmeän pyöreä joka kulmalta. Jos ihooni koskee, se painuu taikinamaisesti kasaan. Jos jätän sormeni hetkeksi paikoilleen, jää nahkaan painauma. Neste kudoksissa väistyy hetkellisesti puristuksen tieltä. Katson itseäni peilistä, käännähtelen, tarkastelen takapuoltani. Se on uhkeampi lantioluiden tehdessä tilaa pian syntyvälle lapselle. Nänneissäni on vaalennetun munakoison sävy. Varttani sivellessäni tajuan olevani kaunis. Olen valjastettu ikiaikaiseen naiseuden tehtävään. Minussa kasvaa uusi elämä, se ui kohdussani unimaassa vielä hetkiä. Hetkien määrää en osaa ennustaa, kukaan ei osaa, mutta jonakin minuuttina hetki muuttuu sellaiseksi, että uusi elämä päättää matkata pois häpyni suojista.

Mutta nyt, ennen sitä kaiken mullistavaa syntymän hetkeä, tajuan kipeästi taistelleeni koko raskausajan tätä ihmettä vastaan. En ole hyväksynyt vartaloni reaktioita, en sen asettamia vaatimuksia, en mitään mikä raskaudessa on kaikin mittapuiden mukaan laskettuna vielä normaalia. Olen ollut pahoinvoiva hormoneista, kipeä selästäni ja nivusistani, turvonnut nestekellukka, väsynyt, univaivainen ja siis yhtä kaikki - minä olen ollut raskaana. Raskaana niin, että se on näkynyt ja tuntunut todelta. En ole ollut sairas, vaikka sairautena olen sen kokenut. En väheksy matkani varrella käytyä taistelua, en omia reaktioitani, en ahdistustani, enkä liioin raskaudesta kummunnutta päivänvaloon astunutta sisuksissani uinunutta raakaa itseinhoa. Se olen ollut minä jokaisessa hetkessä, se on ollut minun ja vauvan matka. Raskas matka, vaikea matka. Nyt tajuan kirkkaasti, että matkan vaikeus on johtunut ennen kaikkea taistelusta raskausoireita vastaan. Raskauden mukanaan tuomat vaivat vievät energiaa itselläänkin, mutta ne uuvuttavat, jos niitä ei hyväksy osaksi omaa niin kipeän tärkeää kokemusta äidiksi tulemiseksi.

Omaa itseä on rakastettava silloinkin, kun sen rakastaminen on vaikeaa. Kukaan ei ole sanonut, että elämässä kaiken tulee sujua ilman railoja. Kukaan ei luvannut sitä myöskään katsoessani raskaustestin kahta viivaa. On turha kysyä miksi, on vain hyväksyttävä, että siksi. Tunnen kaihoa koko raskausaikaa kohtaan, tunnen häpeää, että en ole pystynyt nauttimaan, vaikka tiedän ettei ole hävettävää. Ymmärrän, että mullistus äidiksi kasvamiseksi on ollut niin suurta, että se on vienyt suuren osan raskausajan nautinnosta mukanaan. Silti häpeä nousee, ja tunnistan sen. Tunnen myös huonoa omaatuntoa. Kärsikö lapsi? Ei tietenkään, minähän olen rakastanut häntä koko ajan. Tunsiko lapsi, että minä tunnen huonosti? Ehkä tunsikin. Mihin se on vaikuttanut? En jaksa miettiä, en usko, että sillä on väliä.

Uskon, että me molemmat tiedämme käyneemme yhdessä läpi viidakon. Viidakon laidalla seisoo nyt kaksi, toisiinsa kietoutuneina, emo ja poikanen, hieman puuskuttaen kaikesta paineesta. Minä sivelen vatsaani, katson peilikuvassani näkyviä turpeita kasvojani, huulet kuin Joliella ja hymyilen. Vielä ehdin helliintyä itsestäni ja pienestä sisälläni. Ehdin hyvin. Hetki hyväksymisen äärellä on hetkistä vapauttavin.

Olen valmis.

Pelkoa ja syyllisyyttä Helsingissä

Sikainfluenssa. Jep. Kamala syyllisyys ja kamala pelko samaan aikaan. Entäjos? Selitys kuuluu näin:

1) Tiistaina menin illalla kahden työkaverini kanssa katsomaan teatteriesitystä. Toinen kertoi narikoiden luona, että on ollut hitusen flunssainen viime aikoina, mutta kuumetta ei ole. Samaan hengenvetoon hän totesi, että hänen äidillään oli todettu kuumeeton sikainfluenssa, josta äiti oli tosin jo parantunut. Vitutti. Miksi tämä nainen tuli flunssaisena tapaamaan raskaana olevaa ystäväänsä? Ei tietenkään ollut edes todennäköistä, että hänellä olisi ollut - ihan terveen oloisella ihmisellä - sikainfluenssa, mutta miksi hän (vielä sairaanhoitajana) otti edes riskin? Olisi edes varoittanut. Päätin kuitenkin olla hysterisoitumatta tilanteesta, mutta en halannut ystävääni enkä muutenkaan ollut lähikontaktissa hänen kanssaan - varuilta. Tarttumisriski oli siis jota kuinkin samaa luokkaa kuin ratikkaan meneminen tai kaupassa käynti. Yleisissä paikoissahan joku voi yllättäen vaikka pärskäyttää päälle ilman ennakkovaroitusta ja mitään ei ole tehtävissä, jos possu vaanii ysköksessä.

2) Lähdin keskiviikkona ystäväni järjestämille kestovaippakutsuille erään vauvakkaan ystäväni kanssa. Olin unohtanut koko eilisen possuepisodin autuaallisesti, enkä kokenut olevani taudin mahdollinen salainen kantaja. Pidin vauvaa hetken sylissänikin kutsuilla ajattelematta asiaa sen enempää. En osannut ajatella entäjos-vaiheeseen saakka. Entä jos olinkin saanut tartunnan edellisenä päivänä, mutta en vielä tiennyt siitä? En kerta kaikkiaan tajunnut riskiä, enkä ottanut sitä huomioon. Asia vaan unohtui ja se ei ole minkään sortin selitys, koska...

3) ...perjantaina, eli eilen, kurkkuni kipeytyi ja tunsin flunssaisen vilunväristyksen ympäri kroppaani. Yöllä kurkkukipu yltyi ja kipeytyminen varmistui: minulla ON jonkin sortin virus, mutta ONKO se pikku naskin näköinen - sitähän en voi tietää. Kuumetta ei mitattaessa ollut, mutta kurkku oli karhea, lihakset näytyneet ja vilu väreili pitkin vartaloani. Soitin terveysneuvontaan, jossa sairaanhoitaja ei ollut kovin huolissaan, sillä oireeni ovat kovin lieviä ja eivät siten ihan vastaa sikainfluenssan oirekuvaa. Käskivät kuitenkin ottamaan yhteyttä Laakson influenssa-asemalle, jonne sitten soitettuani minut neuvottiin menemään. Lääkäri rauhoitteli, että todennäköisesti minun oireeni viittasivat lievään perusflunssaan ja sikainfluenssatartuntaa oli tässä vaiheessa aika turha epäillä. Raskauden vuoksi kuitenkin minulle tehtiin H1N1-testi, jonka tulokset saan tosin vasta tiistaina.

Kuume ei ole edelleenkään ollut nousujohdanteinen, mutta olo on flunssainen. Pahempaa on kuitenkin henkinen olotila: ENTÄ JOS minulla kuitenkin on sikainfluenssa ja ENTÄ JOS olen tartuttanut sen ystäväni vauvaan? ENTÄ JOS riskiryhmiin kuuluvina ihmisinä tauti todellistuu sekä minulla että pienellä vauvalla ja ENTÄ JOS se aiheuttaa niitä kuuluisia komplikaatioita: keuhkokuumetta, vakavia hengitystieinfektioita ja pahimmassa tapauksessa... Ei. En kirjoita tänne sitä. Mutta se on mielessäni. Minä pelkään ja olen vihainen itselleni. Miksi en tajunnut tätä keskiviikkona ja sanonut ystävälleni, että olen mahdollisesti ollut tekemisissä sikainfluenssan kanssa?

Tiedän kyllä, että vaara vaanii joka kulman takana ja jos pelkää sairastuvansa tai sairastuttavansa toisia ihmisiä, ei oikeasti voi liikkua missään julkisessa paikassa. Ainut vaihtoehto olisi lukkiutua neljän seinän sisälle ja valella itsensä desinfiointiaineella. Tiedän kyllä siis, että tällaisia ajatuskulkuja on täysin turhaa kieputtaa päässänsä, koska se MISTÄ tauti kenellekin tulee (jos edes on tullut), on täysin mahdotonta selvittää. Sen voi saada ihan mistä vain, milloin vain. Tauti voi tarttua oireettomastakin kantajasta ja eihän oireeton osaa ajatella välttävänsä ihmismassoja - eikä se edes ole normaali elämässä mahdollista. Emme me voi pelkojemme uhreina kieltäytyä elämästä elämiämme. Vaikka järkeni kuinka perustelee minua rauhoittumaan, se on silti äärimmäisen vaikeaa. Se on vaikeaa, koska mielessäni vaaniva ENTÄJOS ei jätä minua ennen tiistaita rauhaan.

Minua ei rauhoita vertailut normaaliin kausi-influenssaan ja sen aiheuttamiin kuolemiin joka vuosi. Ero kausi-ifluenssan ja possuflunssan välillä on juuri siinä, että kausi-influenssa tappaa heikkokuntoisia ja vanhuksia, sikainfluenssa perusterveitä aikuisia. Se ON poikkeuksellista ja se ON pelottavaa. Pelon lietsominen lehdistössä ei mielestäni ole täysin aiheetonta. Se, että tautiin kuolee perusterve 8-vuotias torniolaistyttö, se jo yksin saa mielen mustumaan ja aiheellisen kauhun nousemaan minussa. Peruskausi-influenssa ei korjaa satoa lapsissa tai aikuisissa. Samalla tietysti voidaan todeta, että kuolemantapaukset ovat molemmissa influenssatyypeissä sairastuneisiin (todennäköisyys on oikeasti naurettavan pieni) verrattuina erittäin harvinaisia ja suurin osa tietysti selviää taudista kuin taudista vain potemalla sen tavalliseen tapaan. Kuoleman mahdollisuus on silti se suurin ja pahin ENTÄ JOS.

Pelko ja syyllisyys. Paha mieli. Tiistaita odotellessa ja yrittäen keskittyä johonkin muuhun.

Liian paljon sekunteja laskettavaksi

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Sain vatsataudin torstain ja perjantain väliseksi yöksi. Olo oli ollut outo jo Funkan vierailun yhteydessä torstai-illalla, mutta todellinen tsunami hyökyi lainehtivana oksennuslammikkona pitkin kylpyhuonettamme vasta aamuyöstä. Se tuli niin voimalla, että en saanut kaikkea osumaan pönttöön. Jälkeenpäin suihkuttelin kylpyhuonetta rippeistä puhtaaksi ja painelin sänkyyn kylkiasentoon. Polttava kipu hellitti pian toimituksen jälkeen ja sain untakin. Joka tapauksessa tapaus sai mieleni mustaksi. On ollut luvattoman huono olo muutenkin, ei jaksa mitään ja sitten kostetaan vielä vatsataudillakin.

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Masentaa. Olen kaiket päivät yksin kotona, turvotuksesta ja männä vatsataudista aiheutuvan väsymyksen vangitsemana, yksin tuijottamassa kotimme seiniä, laskemassa sekuntejaminuuttejatunteja seuraavaan mitäänsanomattomaan hetkeen. Vaikea piristäytyä, kun ei voi tehdä paljon mitään. Jos teen, turpoan lisää, tai ainakin sattuu niin paljon enemmän, että jään joka tapauksessa miinukselle. Jotenkin tässä loppuvaiheessa on ollut vaikea hyväksyä kropan valitusta. Alan kai olla niin väsynyt yhdeksän kuukautta kestäneeseen epämukavuuteen, että mielialani laahautuu väkisinkin löysänä littinä maata pitkin. Suunnittelin lähteväni joululahjaostoksille, kun kapitalismi saa taas kerran kukoistaa joulusanomaansa meille kuluttajille sunnuntaisinkin. Käyn mielessäni taistoa: piristäisikö ihmisten ilmoille meneminen vai veisikö mehut ensi viikosta? Toisaalta, ketä kiinnostaa? Mehuja nyt ole muutenkaan niin paljoa, ettei niiden parin pisaran valuminen turhuuden toreille tässä konkurssissa enää mitään tee.

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Mitä nainen siis tekee, kun on tylsäämasentavaa? Menee laittamaan tukan koreaksi kruunuksi, meikkaa itselleen silmät ja nauravan suun, pukee ylleen jotakin kaunista meikkiin sointuvaa ja lähtee sinne ostoksille, kaiken uhallakin. Onneksi ensi viikolla on suunniteltua ohjelmaa tiedossa useammalle päivälle. Lisäksi J on pitkillä vapailla aina torstaista sunnuntaihin. Loppuu tämä kaamostelu.

Lopuksi: syntyisi jo. Hitsi, vauvan oma huonekin on niin vietävän nätti, että sietäisi saada asukkaan jo! Ja minä haluan painaa Pullan vasten itseäni, katsoa silmiin ja sanoa: SINUA ON ODOTETTU.

Ongelmainen valas valittaa - vol. 1089

Neuvolassa käyminen ottaa voimilleni. Raskauden alkuvaiheessa käyntejä oli harvakseltaan ja sain ymmärtää heti alkumetreillä, että ne tulisivat keskittymään hyvin vahvasti eri arvojen mittaamiseen, ei tulevan äidin kohtaamiseen. Pahinta on kuitenkin painon seuranta: puntarin lukema oli eka neuvolakäynnillä jotakin niin järkyttävää, että se saman tien ponnautti pintaan vanhan syömishäiriön ja alkoi tehdä raivostuttavaa nakertavaa työtä minussa. Koko raskausaika on ollut itseinhon ja itsehyväksynnän energiaa vievää vuoropuhelua. Painostani ei ole huomautettu neuvolassa kertaakaan, eikä se itse asiassa ole raskauden edetessä noussut kuin hyvin maltillisesti. Osa painokertymästä kun on reippaan turvotuksen ansiota ja siitäkään huolimatta painoa ei ole tullut paljoa - tosin turvotus alkoi heti hedelmöityksestä ja se on sen jälkeen pysynyt tasaisena vaihdellen muutamia kiloja edestakaisin - toisina päivinä olen siis tosi turvoksissa ja toisina päivinä "vain" turvoksissa. Syyt ja selittelyt eivät juuri kuitenkaan auta: olen omasta mielestäni epäonnistunut raskaudessani, koska olen liian painava - samapa se, mistä paino koostuu. Olen alun alkaenkin - turvotuksesta ja raskaudesta huolimatta - ollut ylipainoinen ja se fakta on elämässäni jotakin sellaista, jota en kykene mitenkään hyväksymään.

Neuvolaan meneminen aiheuttaa joka kerta mieletöntä stressiä, josta olen kyllä avoimesti siellä puhunut. Tämä stressi sitten johti lopulta siihen, että verenpaineeni alkoivat piiputtaa punaisella - satun kaiken kukkuraksi olemaan kamala verenpainemittauksen jännittäjä. Raskausmyrkytystä epäiltiin jossakin vaiheessa, kun virtsanäytteestä löytyi hippunen proteiinia ja paino oli turvotuksen vuoksi kohollaan, mutta Kätilöopistoreissun tarkistusten kautta todettiin, että kaikki näyttäisi olevan suht kunnossa. Toki jouduin välittömästi seurantaan ja mittaamaan paineita kotona. Kotimittauksissa verenpaineet ovat olleet täysin normaalit ja proteiinikin on pysynyt näytteistä poissa. Jäljellä on vain vittumainen turvotus, jota tälläkin hetkellä on ennätysmäärä. Ei tunnu laskevan, vaikka tekisin mitä. Neuvolassakin joudun juoksemaan kaksi kertaa viikossa varmuuden varalta ja se, jos mikä, aiheuttaa lisästressiä. En vain kertakaikkisesti pysty hyväksymään painoani. Se on taas kaksi kiloa enemmän kuin perjantaina ja tiedän järjellä sen johtuvan nesteestä, mutta se ei auta. Se ahdistaa silti. Ja huomenna on taas neuvola, eli tiedossa stressiä stressin perään.

En oikein tarkalleen osaa sanoa, miksi raskaana ollessa naiselle tulee hirvittävän paljon paineita. Omaa raskauttaan - oireita, vatsan kokoa, painon kertymistä jne. - tulee vertailtua mielessä kanssasisarien vastaaviin ja koettua jatkuvaa huonommuutta. Ehkä asiaa edesauttaa se, että raskautta kommentoidaan aika siekailematta.

Sinulle ei juuri ole kertynyt/on kertynyt painoa raskausaikana.
Kuinka paljon sinulle on kertynyt painoa?
Oletko voinut hyvin? Minun tuttavallani ei ollut MITÄÄN vaivoja KOKO raskausaikana!
Ei MINULLA vaan ollut noin paljoa turvotusta!
Oletko muistanut liikkua? Liikuntahan tekee hyvää!
Vatsasi on liian pieni/liian suuri viikkoihin nähden.
Voi voi, sitä ollaan aika muodokkaana!

Ja kommentoinnin lisäksi kaikissa raskautta esittelevissä infolehtisissä ja kirjoissa kuvissa olevat raskaana olevat naiset ovat normaalipainoisia tai pikemminkin erittäin hoikkia, joiden vatsat ovat pinkeän pyöreän täydellisiä ja joilla ei ole raskausarpia, turvotuksia tai kolotuksia. Mihin tällä pyritään? Toki vaivoista kerrotaan avoimesti, mutta niitä ei esitellä. Se on hiukan kuin verenpainemittarin pakkausselosteessa olevat kuvat mittarista: esimerkkilukemat ovat aina normaaleja, vaikka voisi olettaa, että verenpainemittarin kotiin ostavalla ihmisellä todennäköisesti on arvoissa jotakin vikaa, jonka vuoksi voisi olla mukavampi nähdä esitteessäkin jokin muu kuin täydellinen arvo. Kuvat kertonevat sen, mihin tulisi pyrkiä, mutta raskaudessa se ei aina ole mitenkään mahdollista. Asioihin voi vaikuttaa hyvin vähän tai ei juuri ollenkaan. Kaikki painokertymä ei suinkaan välttämättä ole järkyttävän syöpöttelyn syytä, niin kuin suurin osa kuvittelee. Toisille voi tulla paljokin painoa nesteiden vuoksi. Raskauden takia pyöristynyttä paheksutaan ja pidetään lähtökohtaisesti huonona ja laiskana, repsahtaneena ihmisenä. Kuinka monen naisen olen kuullutkaan sanovan, että "minä en ainakaan raskausaikana aio lihoa!". Koko raskausaika tuntuu välillä suoritteelta, jota eivät neuvolan mittaamiseen keskittyneet tapaamiset todellakaan helpota.

Kuin kruunaamaan tätä paineella kyllästettyä odotusaikaa neuvolasta saatu raskausaikaan, synnytykseen ja vauvan hoitoon keskittyvä dvd oli aivan käsittämättömän kamala. Esimerkkiperheiksi oli valittu suomenruotsalainen erittäin hyvin toimeentuleva ja kliinisen täydellinen kolmikymppinen pariskunta, suomalainen kolmikymppinen hyvin toimeentuleva pariskunta ja yksi täydellisen onnellinen yksinhuoltajaäiti, jonka yksinhuoltajuutta ei tosin käsitelty mitenkään koko dvd:n aikana. Kaikki esimerkkivanhemmat olivat normaalipainoisia, suhteellisen hyvännäköisiä ja erittäin normaalin oloisia. Ongelmiin viitattiin, mutta lähinnä huumorilla höystettynä. Dvd tuntui ihan kamalalta herjalta koko lapsen saamisesta. Kaikki eivät ole hyvin toimeentulevia, kaikilla ei ole parisuhdetta - tai se ainakaan ole heteroparisuhde - ja kaikilla nyt vaan ei ole kaikkea muutenkaan. Missä realismi? Kaiken kukkuraksi raskausaikaa, synnytystä ja vauvan hoitoa kuvattiin vielä fiktiivisen tarinan avulla, jossa päähenkilöinä olivat - yllätysyllätys - kolmikymppinen hyvin toimeentuleva pariskunta, joilla oli täydellisen kaunis koti kuin suoraan sisustuslehdestä. Vaimo oli kaunotar, mies ihan mukiinmenevä, mutta molemmat hoikkia ja terveitä täydellisyyden perikuvia. Voi kiesus. Yritä siinä sitten samaistua. Olemmehan mekin kolmikymppisiä, ihan hyvin toimeentulevia (vaikka yhteistuloillamme ei Karibian lämpöön kerran vuoteen matkatakaan) ja meillä on kaunis koti. Silti samaistumispinta-ala jäi kapeaksi. Koen itseni vähimmässä määrin täydelliseksi, itse asiassa koen itseni epäonnistuneeksi läskipalloksi, joka joutui sairauslomallekin ennen aikojaan töistä (totta, olen ollut viimeiset kolme viikkoa kipeytyneen selän takia kotona ja töihin en tule siis enää palaamaan ennen äitiyslomani alkua), joka ei pysty iloitsemaan edes raskausajastaan. Itse asiassa vihaan koko raskautta. Ainoa lohtu on pian syntyvä lapsi, jonka vuoksi koko tämä älyttömyys on perusteltavissa. Onneksi saan lapsen kaiken tämän kärsimyksen jälkeen! Onneksi palkinto on niin suuri! Mietin vain dvd:tä katsellessani niitä kaikkia tuhansia suomalaisia odottavia äitejä ja isiä, joiden tilanne on meidän tilannetta hurjasti huonompi: työttömyys, mielenterveys- ja/tai päihdeongelmaiset, yksinhuoltajat, nuoret jne. Minun ongelmani ovat hyvin vahvasti päänsisäisiä, mutta on paljon odottavia, joiden ongelmat ulottuvat paljon laajemmalle. Missä heille samaistumispinta-alaa, jos sitä en löydä minäkään, vaikka löyhästi kohderyhmään kuulunkin.

Kuluisipa aika nopeaan, että voisin synnyttää tämän lapsen ja aloittaa laihduttamisen. Tiedän, että tärkeintä olisi käsitellä itseinhoa, mutta minä huomaan päivät pääksytysteni haaveilevani ainoastaan laihduttamisen vapauttavasta voimasta. Suloisen itsepetoksen ja pakoilun makua, sanoo valittava valas.

Pullantuoksuinen arki

Elämä asettuu uomiinsa. Uusi koti on lastenhuonetta lukuun ottamatta valmis ja kaunis. Oikea aikuisten koti. Uusi kotikerrostalo on keveänkeltainen ja herkän vakaa. Hyvä talo asua. Vauva kasvaa tormistuen vatsassani, potkii niin, että koko maaru möyryää ja hölskyilee. Nukkuminen sujuu enää kyljittäin, turvotus on jokapäiväistä ja tekee olosta melko turpeanpullean. Päivä päivältä välitän siitä vähemmän. Tämä on nyt tällainen vaihe elämässäni, koittaa sitten sekin vaihe, kun muoto on sorjempi. Silti liian usein inhoan pyöristynyttä olemustani ja pohdin synnytyksen jälkeistä helpotusta siitä, että saan olla taas oman itseni emäntä. Saan vapaasti laihduttaa, syödä italialaisia juustoja ja juoda lasin punkkua illalla, jos mieli siihen suuntaan halajaa. Vauva tuntuu toisinaan loiselta, joka imee kaiken energian minusta ja pakottaa tekemään asioita siten, miten en niitä muutoin tekisi. Lepäämään, kun tekisi mieli touhuta; syömään, vaikka tekisi mieleni keventää. Hyvää harjoitusta eittämättä vauva-arkea varten. Itsekkäät minäpäivät ovat ohi ikuisesti. Tahtipuikkoa heiluttaa jälkikasvu, jo nyt. Toki Pullan ulkoistamisen jälkeen on tahtipuikko minunkin kädessäni, onhan vastuu vanhempien ja minulla muitakin rooleja kuin äidin rooli. Sitä paitsi olen täysin valmis siihen, että itseni ymärillä pyörimisen sijaan saan pyöriä nyt jonkun toisen navan ympärillä.

Samaan aikaan, kun Pullan raskausaika aiheuttaa negistunteita, se saa minut myös herkistymään ja onnellistumaan. Tavallaan käpertymään itseeni, tulevaan äitiyteen. Touhukas potkiminen saa joskus kyyneleet silmiin ja mielikuva pyöreäposkisesta vastasyntyneesta heittämään sydämen volttia. Oikeastaan minulla on ikävä pientä Pullaa. Kun hänestä on liikkumisen myötä tullut oikea ihminen, kaipaan häntä syliini hellittäväksi. Ystävien ja siskon vauva-arki on tullut hyvin lähelle ja käsitykseni siitä on todella nimensä mukainen: arkinen. En kuvittele kummoisia, en toivo romanttisia. Kaipaan nimenomaan arkea: vauvan itkua, pyllypyykkiä, vaippoja, sinkkivoiteita, synnytyksestä kipeätä alapäätä ja sitä kaikkea maidon tuoksulla kuorruttunutta tavallisuutta. Jo äitiytyneiden itseriittoiset ja kaikkitietävät kommentit saavat ärsyyntymään. "Kyllä se sitten on elämä erilaista, kun tuo tuolta putkahtaa ulos!" No shit. Siihenhän tässä tähdätään, ei siihen, että kaikki olisi samanlaista kuin ennen. Jos haluaa kaiken säilyvän ennallaan, ei varmaankaan kannata tehdä lapsia. Hyvää tarkoittavat neuvotkin on yllättävän helppo naamioida vittuuntuneeseen viittaan. Naureskellaan sille, että en vielä toisen lasta hoitaessani osaa ottaa jokaista yksityiskohtaa huomioon. Tässä eräänä päivänä nukutin Isosiskon nuorimmaista parvekkeelle ja kun koti kerran on meille uuden uutukainen, en tiennyt entuudestaan parvekkeen ovien sulkeutumismekanismien jämäkkyyttä. Ovipa sitten kolahti kiinni laittaessa niin, että vauvi rääkäisi itsensä uudestaan hereille. Se herätti suurenmoista riemua kahdessa jo äitiytyneessä. Sitä sitten siinä riehkattiin pitkään, että kuinka sitä vaan "oppii ennakoimaan kaikenlaista ja kokeilemallahan ne jutut selviää, että hehehehehe, semmoista se on, kun KAIKKI pitää huomioida ja opetella uusiksi, hahahhahaha, koitapa sitä toista ovea jos menisi hiljempaa kiinni, hihhhihhhiii". Ja voi jeesusmaaria sentään niiden vaihdettujen yhtenäistä ymmärrystä ja vahingoniloa olleiden katseiden määrää. Vauvan hoitaminen ei ole ydinfysiikkaa ja mielestäni on itsestään selvää, että ennakoiminen kuuluu yhtenä olennaisena osana siihen. Olisi jotenkin mukavampi, jos tuossa kohtaa ei olisi niin kovin nyt puututtu siihen oviosuuteen, vaan annettu kannustavaa palautetta siitä, että olin nukuttamassa vauvaa ja opettelemassa itsellenikin hyvin tärkeää taitoa tulevaisuutta varten. Kuten taas kolmas ystäväni, joka antoi kehuja siitä, kuinka hyvin vaihdan vaippaa ja hoidan hänen pikkuistaan heidän vieraillessaan meillä tuossa taannoin. Tuli hyvä mieli, vaikka tiedän olevani auttamattoman kömpelö pienien vaatteiden pukemisessa päälle. Yhtä kaikki, harjoitus tekee mestarin ja raskaus loukkaantumisherkäksi.

Viikkoja on nyt plakkarissa 28+3. Synnytyksen lähestyminen tuntuu vain helpottavalta, ei ollenkaan pelottavalta. Odotan kovasti sitä kipua ja kaikkea kauhuakin. Olkoon synnytys siis millainen hyvänsä, en aio lietsoa itseäni minkäänlaiseen etukäteisolettamustilaan. Hienointa siinä joka tapauksessa on se, että siihen päättyy pitkä odottaminen ja saamme nähdä Pullan ensi kertaa. Synnytyskokemuksia on juuri yhtä monta kuin on äitiäkin, joten omaansa on turha verrata muihin ja yrittää sitä kautta ennakoida tulevaa. Toki otan selvää perusasioista ja valmistaudun tapahtumaan mitä erilaisimmin keinoin, mutta en aio orjallisesti suunnitella kaikkea valmiiksi ja treenata itseäni psyykkiseen ylikuntoon. En usko, että mitään tuntematonta varten edes pystyy kokonaisvaltaisesti harjoittelemaan. Perusasiat, kuten sanoin, otetaan haltuun siten miten kyetään, loppu menee omalla painollaan. Pullalle täytyy antaa tilaa maailmaan tulolle myös.

Tämä viikko on vauvan odottamisen lisäksi täynnä muutakin odotusta. Hääpäivämme on perjantaina. Vihkiminen tapahtuu maistraatissa Pikkusiskon ja hänen miehensä läsnäollessa. Perjantaille ei ole sen kummempia suunnitelmia, mutta lauantaina lähdemme J:n kanssa Tallinnaan kylpylähotelliin yhdeksi yöksi minihoneymoonille. Varsinaiset hääjuhlat isommalle vierasporukalle järjestämme vasta ensi kesänä, kun minäkin voin laittaa päälleni hääpuvun ja olla tyytyväinen uumaani. Olemme varanneet ensi kesälle kirkon avioliiton siunaamista varten ja juhlapaikkakin on varattu. Se pitää vain vielä käydä tarkistamassa ja vahvistamassa sitten varaus. Ensi kesän häät tulevat siis olemaan melko perinteikkäät, ja tämän viikkoinen vihkiminen pienimuotoinen intiimi tilaisuus. Vihkimisen jälkeen muuttuu siis sukunimeni ja luonnollisesti siviilisäätyni. Voi kuinka hyvältä ne molemmat tuntuvatkaan! Vauva- ja häähumussa on hyvän turvallinen olla.

And justice for all

Hämmästyksekseni huomasin, että olen saanut uuden, ei toivotun lukijan ja tämä merkintä on osoitettu nimenomaan tälle uudelle lukijalleni, Päiville. En voi kun suureen ääneen ihmetellä, miten sinulla on otsaa tulla lukemaan minun blogiani minun henkilökohtaisesta elämästäni, vaikka meidän keskinäiset välimme ovat menneet poikki jo vuosi sitten? Olen omasta mielestäni tehnyt kaikin tavoin toiminnallani selväksi, että en ole kiinnostunut korjaamaan välejämme, enkä olemaan kanssasi missään tekemisissä. Olen menettänyt sinuun luottamukseni totaalisesti ja en voi millään tahdolla ymmärtää, mikä saa sinut olemaan kiinnostunut minun elämästäni ja ilmoittautumaan lukijakseni. Enkä itse asiassa edes ole halukas sitä sen enempää pohtimaan.

Toki blogini on julkinen ja sitä saa periaatteessa lukea kuka tahansa. Silti minulla blogin kirjoittajana on oikeus myös tarvittaessa määritellä, kuka minun elämääni koskevia postauksia lukee ja kuka ei. En koe millään tavoin luontevana jakaa bloggaamalla omaa elämääni, jos tiedän sinun lukevan ajatuksiani. Minulla on myös täysi syy pelätä, että paljastat toiminnallasi henkilöllisyyteni. Blogi on minulle henkireikä ja lukijani minulle tärkeä nettiyhteisö. En halua kuitenkaan sinun kuuluvan tuohon yhteisöön. Joten pyydänkin, että lopetat blogini lukemisen ja seuraamisen välittömästi. Jos et tätä tee, laitan blogini salasanan taakse. Toivon, että kunnioitat minun tarvettani kirjoittaa julkista blogia anonyymisti ja poistut takavasemmalle, vaikka et aikoinaan ystävyyttämme kunnioittanutkaan, etkä nyt minun yksityisyyttäni. Kiitos.

Otin raskaasti

On niin negatiivinen olo tällä hetkellä kaiken maailman fyysisten vastoinkäymisten vuoksi, että varoitan kaikkia seuraavasta merkinnästä, joka tulee olemaan pelkkää valitusta raskauden huonoista puolista. Ei pidä siis erehtyä luulemaan, että koko raskausaikani olisi ollut yhtä kärsimystä, luonnollisesti näin ei tietenkään ole, mutta koen vain tällä hetkellä tarvetta kirjata ylös kaiken ikävän. Olen niin väsynyt juuri nyt ja vittuuntunut tästä paskaolosta, joka taas tällä viikolla on odottavan äidin kellistänyt sänkyyn. Annan siis palaa, lukekoon ken halajaa.

Käytännössä aamupahoinvointini (mikä harhaan johtava nimike tuo onkaan - AAMUpahoinvointi - pikemminkin kolmen kuukauden kesto-oksennustauti olisi osuvampi) alkoi hedelmöityshetkestä. Samaan aikaan kroppani riemastui hormonikoskesta siihen malliin, että täräytti heti kättelyssä ainakin viitisen kiloa nestettä joka koloon. Itse asiassa nestettä todennäköisesti oli enemmänkin, koska parissa viikossa aiemmin tammikuussa lääkkeiden lopettamisen seurauksena laihtumisesta löysäksi lässähtänyt talvitakkini oli taas tiukka. Tunsin oloni heti alkumetreistä tukalaksi ja hyvin raskautetuksi. Kuin kruunuksi myös jo valmiiksi suuret hinkkini päättivät valmistautua tulevan muksun tuloon terästämällä kokoa ainakin kuppikoon ellei kahden verran. Vielä toukokuun lopussa pidettyjen valmistujaisten aikaan olin kuin ilmapallo: höttöistä nesteläskiä koko kroppa pullollaan. Suoraan sanoen en todellakaan ollut mikään viehättävä näky ja kaikki juhlissa otetut kuvat voisin haudata seitsemän sylen syvyyteen. Tosin se tarkoittaisi näin digitaaliaikana läppärin hautaamista, joten jääköön tekemättä. Toivon, että joskus tulevaisuudessa kuvat eivät aiheuta samanlaista suurta angstia, vaan voisin katsoa niitä pikemminkin ymmärtävään ja empaattiseen sävyyn. Nyt se ei kuitenkaan vielä onnistu. Kuvat aiheuttavat minussa vastenmielisyyttä, raivoa ja epäreiluuden tunteen. Miksi toiset naiset raskaana ollessaan hehkuvat naisellisuutta, paksua tukkaa ja persikkaihoa ja voivat esitellä söpöä pikku kiinteää raskauspallukkaansa onnesta ylpeinä, kun taas toiset näyttävät paskaisine tukkineen, finneineen, turvotuksineen ja pahoinvointeineen aivan järkyttävän kammottavilta, puhumattakaan siitä kuinka kammottavalta olo tuntuu? Miksi miksi miksi elämä on tässäkin suhteessa niin epäreilu?

Turvotus on ikäänkuin mennyt ja tullut kuin kutsumaton ikävä vieras. Välillä olen ollut varsinainen nakkisormi, toisina viikkoina niukasti solakampi ja ihmismäisempi. Jossain vaiheessa äitini ehdotti happo-emästasapainoon vaikuttavan emäsjauheen (Pascoe) käyttöä turvotuksen ja väsymyksen vähentämiseen - turvotus jos mikä nimittäin tekee olon nuutuneeksi ja vihaiseksi, koska sitä näyttää oikeasti melko kuvottavalta ja ainakin minulle on ollut, ja tulee varmaankin aina olemaan, tärkeää näyttää edes jotenkin naiselliselta. Turvonneena ja ylipainoisena pöhökkinä siitä voi vain haaveilla.

Aloitin Pascoe -kuurin jota kuinkin vajaa kuukausi sitten ja nestettä tosiaan alkoi pikku hiljaa poistua. Samaan aikaan aloitin päivittäisen tukisukkahousujen käytön, joista on ollut apua tukkijalkoihin. Ilman tukisukkia jalkani turpoavat viimeistään tunnin päästä sängystä nousemisen jälkeen kiristäviksi ja kiiltäviksi pallukoiksi. Tukisukkahousuilla nilkat pysyvät nilkkoina, eivätkä sulaudu pohkeiden kanssa samoihin mittoihin. Emäsjauheen ja tukisukkahousukuurin kanssa samoihin aikoihin alkoi myös muu oloni kohentua. Närästys väheni ja energiaa tuntui virtaavan ihan eri tavalla. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa raskauden aikana viehättäväksi ja olin jopa vatsastani ylpeä. Pukeuduin piukkoihin raskausvatsaa korostaviin vaatteisiin ilomielin. Orastava aivan pirullisen kipeä peräpukamakin oli kadonnut kuin ihmeen kaupalla. Se on muuten kumma, miten vain yksittäinen pikku pukama voi olla niin järisyttävän kipeä. Minua se saatanansikiö kiusasi säryllä niin, että nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, puhumattakaan B-puolen vessatoimituksista. No onni onnettomuudessa: pukama ei kutsunut kavereitaan kylään, vaan hävisi muutamassa päivässä vähin äänin omille teilleen.

Onneksi raskauspahoinvointini vähentyi tuntuvasti jo toukokuussa, koska sitä rääkkiä ei kukaan kestäisi yhtään tippaa pitempään ilman pitkiä sairauslomia. Tosin saanen muistuttaa tässä kohtaa, että kesän aikana olen useampaan otteeseen saanut aivan puun takaa villin pahoinvointikohtauksen, joka on parissa minuutissa äitynyt sellaiseksi, että sohvalta on tullut kiire vessaan. Ja ne ketkä ovat nykyisessä asumuksessani vierailleet tietävät, että sohvalta on vessanpöntölle matkaa ehkä vajaa kymmenen metriä. Ryyni on lentänyt somasti kaaressa välittömästi päästyäni viralliseen oksennusasentoon. Hetken päästä olen voinut ihailla koko vatsalaukkuni sisältöä pöntön uumenissa ja ihmetellä, mistä linko muka yhtäkkiä muutti mahaani. Näin vain on tapahtunut, enkä sitä sen enempää osaa selittää. Ja tämä raskauspahoinvoinnin muoto on siitä ovela, että se ei anna itsestään mitään merkkiä ennen kuin on jo tosi kyseessä. Kauhulla odotan sitä päivää, kun linko visiteeraa esimerkiksi bussimatkan aikana tai kaupankassalla. Onnittelen kanssaihmisiä, koska todennäköisesti muutama tunti takaperin nauttimani menu on siinä tapauksessa jonkun rinnuksilla.

Ettei kenellekään jää positiivinen fiilis tästä postauksesta, voisin vielä ottaa esille yöt. Heti alusta saakka olen joutunut öiseen aikaan ravaamaan vessassa. Tämä ei tietenkään ole mainittavasti vaikuttanut turpeuteen, vaan ainoastaan toimii uneni häiritsijänä. Vessassa ramppaamisen lisäksi raskauden alussa ja taas nyt on sydämeni päättänyt tehdä virallisia lyöntiennätyksiä. Se jyskyttää rinnassa pamppaillen noin parikymmentä kertaa normaalia kiivaammin. Jumputukseen ei auta oikein mikään ja valitettavasti herään yöllä myös levottoman sydämen takia. Ettei oloni olisi mitenkään kehuttavampi, sydämeni tykkää myös epätahtiin jumppaamisesta. Rytmihäiriöt saattavat olla aikamoisia, mutta ovat onneksi toistaiseksi menneet aina vähintään 15-30 minuutissa ohi. Tosin melkein aina oikealle kyljelle kääntyessäni rytmärit alkavat uudelleen, mikä rajoittaa yön aikana käytettävien asentojen määrää tasan yhteen. Minähän kun en enää oikein voi nukkua selälläni, koska vatsan painuessa kohti selkärenkaa se samalla alkaa painaa isoja verisuonia, jonka seurauksena tulee huono olo. On kai sanomattakin selvää, että vatsallaan ei ole enää hetkeen voinut koisata, joten minäpä tyttö nukun sitten puuduksiin saakka vasemmalla kyljelläni.

Nukkumisesta ei oikein viime öinä ole tullut yhtään mitään, joka on lisännyt väsymystä, joka maksimoitui viikonloppuna tehtyjen yövuorojen jälkeen huippuunsa. Näkemiin hetken energinen olotila, näkemiin solakkuus! Ensinnäkin yövuorot saivat jo hitusen normalisoituneen kroppani turpoamaan kuin pullataikinan. Samalla myös närästys palasi ja syke nousi taivaisiin. Yövuorojen aikainen valvominen ei tee tiukkaa ollenkaan, mutta palautuminen ottaa ihan liian suuret verot. Koko fysiikka menee täysin sekaisin: olen niin väsynyt nukkumattomuudesta ja rytmin keikahtamisesta, että maanantaina neuvolassa käydessäni tiristin itkua, kun olin taas pullea kuin syöttöporsas, verenpaineeni oli kohollaan ja olin aivan lopussa. Kitisin neuvolantädille vihaavani koko neuvolakäyntejä, kun tunnen itseni siellä koe-eläimeksi. Aina mitataan, punnitaan ja kytätään. Minulla on jo valmiiksi huono omatunto ja pelkään koetuloksia kuin ruttoa. Olen aina vakuuttunut, että virtsassa on nyt sitä saatanan valkuaista (raskausmyrkytyksen oire) tai sokeria, tai että painoni on noussut taivaisiin, tai että verenpaine on koholla (raskausmyrkytyksen oire) tai jotain muuta kamalaa. Nyt kun verenpaine sitten oli koholla ja painokin näytti mielestäni aivan järkyttäviä lukemia (miten edes oikeasti voin painaa niiiiiin paljon??), olin aivan maani myynyt. Neuvolantäti yritti rohkaista ja vakuutti, että painonnousuni on aivan normaalilukemissa ja etten ollut lihonut tippaakaan ja että verenpainekin todennäköisesti johtuu stressaamisesta jne. Ei auttanut. Kotiin päästyäni paruin J:lle puhelimessa, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen lapsi tähän perheeseen, ettei kroppani kestä raskautta, ja että kaikki - ihan kaikki - on aivan kamalaa, pelottavaa ja että olen aivan lopussa. Makasin sängyssä lopenuupuneena, pahoinvoivana, sydän pamppaillen ja itku kurkussa. Päätin jäädä sairauslomalle, koska kroppani alkoi kerta kaikkiaan olla aivan finito. Yövalvomiset ja elämäntilanteen stressaaminen kaatoi vuoteeseen. Raskaana ollessa ei vaan jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Työelämästä puheen ollen raskaana on aivan kammottavaa jäädä sairauslomalle. Sanoin töihin syyksi vatsataudin, koska en kerta kaikkiaan uskalla sairastaa raskauden takia. En suoranaisesti valehdellutkaan, koska olen ollut hyvin pahoinvoiva ja migreenin saartama, mutta en kertonut ihan koko totuuttakaan. Sain kyllä jo viime viikolla tietää, että sijaisuuteni jatkuu syyskuulle, mutta silti olen melko hysteerinen mitä tulee raskauspoissaoloihin. Olen stressannut työtä aika mielettömän paljon. Koen, että minun tulee näyttää työssä, että kykenen samaan kuin muut ja mieluummin hieman enempäänkin. Pelkään niin paljon, että raskauteni aiheuttaa turhaa työtä työpaikalla ja sen seurauksena sijaisuuden jatkuminen perutaan. Sijaisuuden jatkuminen on taloudellisen tilanteemme kannalta ihan elintärkeää, joten olen yrittänyt kaikkeni, että ainakaan oma toimintani ei jatkumista estäisi. Tietysti olen saanut sijaisuuden jatkumisesta suullisen lupauksen, mutta sopimusta ei ole vielä allekirjoitettu. Joka tapauksessa yritän niin kovasti, että luulen tämän kuukahtamisen johtuvan osittain siitä. Yhtä painavia syitä on ollut nyt tämä muuttohässäkkä (muutammekin btw 63 neliöiseen kolmioon eräälle toiselle asuinalueelle, mutta tuo alue on itse asiassa tätä nykyistä paljon parempi ja mieluisampi ja mikä parasta, vuokra on yli 200e halvempi!) ja J:n töiden häsellykset. Tosin nyt hänellä on työpaikka, työsopimus ja kaikki sen puoleen kunnossa. Edellisen häsmänkäkkärän vuoksi meistä molemmat kuitenkin pelkäävät yhtäkkistä työn menettämistä. Toisin sanoen taloudellinen epävarmuus (vaikka asiathan ovat nyt melko hyvin: minulla sijaisuutta tuo syyskuu nyt ainakin ja J:lla vakituinen 8h työ) saa ihmisen aivan levottomaksi. Kaiken maailman kammokuvat pärjäämisestä saavat minut aivan ylikierroksille ja huomaan olevani aivan piipussa hermoilemisesta. Ironista sinällään, että kaikki yrittäminen ja parhaansa tekeminen saavat minut jäämään sairausvuoteelle ja samalla noidankehäinen pelkääminen jatkuu. Minä kun joudun perjantaina töihin palatessani juttelemaan yövuorojen tekemisestä. Neuvolantädin mielestä en saa niitä enää tehdä, joten pahin pelkoni käy toteen: joudun pyytämään helpotusta työhöni raskauden takia. Tiedän kyllä, että meilläkin on töissä ihmisiä, jotka eivät tee yövuoroja, vaikka eivät raskaana olekaan, koska ne eivät vain sovi heille ja tiedän, että minulla raskaana ollessani on täysi oikeus pyytää, ettei niitä minulle suunnitella. Paskempi juttu on vaan se, että työvuorot ovat suunniteltu jo pitkälle ja yövuorojen peruminen tässä vaiheessa aiheuttaa vuorojen tekijälle (joka luojan kiitos on joku muu kuin esimieheni) päänvaivaa. Onneksi vuorojen tekijä on mielettömän kiva ihminen ja sanoi jo kesän alussa, että jos yövuorojen kanssa tökkii, niin otetaan ne minulta pois. Halusin kuitenkin tuolloin jääräpäisesti ne pitää itselläni, mutta nyt kahden erillisen yövuorosetin jälkeen uskallan olla sitä mieltä, että ne vaarantavat terveyteni. Toivon niin, että yövuoroista luopuminen ei kuitenkaan vaaranna sijaisuuttani ja aseta minua ikävään valoon työryhmän keskuudessa. Olen kuitenkin työni muuten hoitanut mielestäni hyvin, ja ne yövuorotkin tähän mennessä. Pakko vain ottaa järki käteen, etten pätemisen tarpeessani ja stressissäni vaaranna lapsen(kin) terveyttä.

Minun pitäisi kai levätä. Tämän kaiken kirjaaminen itse asiassa jotenkin hermostutti minua, vaikka kuvittelin kirjoittamisen puhdistavan pöytää. Ehkä se tunne tulee myöhemmin. Haluaisin niin kovasti nyt olla hermoilematta. Voi hyvä luoja, anna kaiken mennä nyt paremmin ja anna minun rentoutua!

Sinut minä haluan

En ole koskaan itkenyt onnesta näin puhtaasti, näin vilpittömästi. Täällä kesäyön pimeydessä istuessani olen ymmärtänyt mitä kohden kuljen, kuka vierelläni. Sen kaiken ymmärtäminen pakahduttaa minua, ja tunnen uskalluksen syrjäyttävän pelkoa. Tunnen rakkauden ottavan minussa tilaa niin vääjäämättömällä tavalla, että epäilykselle ei enää jää sijaa. Olen niin läsnä sinulle, läsnä meille, meidän kaikelle yhteiselle, nykyisyydelle ja tulevalle. Tiedän kaipaavani sinua nyt ja aina, koska en voi koskaan saada sinusta tarpeeksi. Kaipuu keinuttaa minut liittymään sinuun uudelleen, antautumaan rakkaudelle joka päivä. Kävelen kanssasi käsi kädessä, vien sinut matkalle minuun.

Kun sanon sinulle syyskuussa tahdon, sanon tahdon rakastamiselle, yhteydelle, arjelle, toisensa tunnistaville sieluille, kasvamiselle ja kasvukivuille, kunnioittamiselle, intohimolle, rakentamiselle, sinnikkyydelle, herkkyydelle, täyttymykselle, tunnistamiselle, sanoille ja hiljaisuudelle. Sanon tahdon perheelle.

Rakastan sinua. Ikuisesti.

Tahtominen on tahdon asia

Silmät ovat turvoksissa eilisen itkemisen vuoksi. Ne ärsyttävät minua. Itkiessä muutun sadasosasekunneissa punapilkulliseksi naamastani ja silmäni ovat välittömästi kuin kaksi auringon kypsyttämää kirsikkatomaattia. Nenäni turpoaa teini-ikäisen perunaklyyvariksi, vuotaa räkäklimppejä rinnuksille ja saan Botox-huulet. Toiset itkevät sievästi ilman maanmerkkejä, miksi minä en saa surumieltäni piilotettua ulkopuolisilta uteliailta? Miksi minun pitää edes itkeä?

Haetaan paikkaa, sanoo J. Niin kai. On jatkuvia keskusteluja peloista, luottamuksesta ja rakkauden määrästä, joita en jaksaisi alkuunkaan. Jaksamattomuus poikii lisää samanlaisia keskusteluja. Keskustelut ovat hyviä ja antavat paljon, eikä minulla raskauden lisäksi ole mitään muuta syytä olla jaksamatta niitä. Ne täytyy käydä. Silti ne tuntuvat turhilta. Mikään ei ole koskaan ollut kummallakaan näin hyvin, näin kauniisti. Raskaus saa minut kuitenkin poissaolevaksi ja itseeni käpertyneeksi. Työ verottaa minulta sosiaalisia voimavaroja ja raskaus tekee herkäksi mielipahalle. Ja juuri raskauden takia on keskusteltava. Rakkauden takia. Jos en heti ulvo keskustelun alussa, niin jo kohta itken täyttä päätä, veltoksi valahtaneena ja ulisen kuin pieni lapsi. Uliseminen tuntuu hyvältä, saan olla siinä niin kesken ja niin aukinaisen kivuliaana. Ennen kuin annan kainalolle periksi yritän olla tuntematta mitään. Ehkä siksi, että tiedän ulinan tulevan kuitenkin - ennemmin tai myöhemmin, ehkä siksi etten uskalla avata itseäni heti. Pelkään olla minä toisen edessä. En uskalla heittäytyä edes riitaan täysillä varmistamatta maaperää ensin. Kipuan norsunluutorniin kummastelemaan kysymyksiä täynnä olevaa kumppaniani ja vetäydyn tantereelta raukkamaisesti ennen kuin uskallan osallistua pyörteeseen. Ja silti kaikki on niin kovin hyvin.

Se, että on antanut itselleen luvan sitoutua, aiheuttaa paljon. Se vie lähemmäksi toista, ikään kuin kiinnittää ja kytkee yhteen. Se ei tapahdu kuitenkaan ilman venkoamista, kipuilua ja kyseenalaistamista. Sitä haluaa kysyä vielä sadannenkin kerran, että olemmehan tätä mieltä. On niin helpottavaa joka kerta päätyä varmuutta pullistellen tahtomaan kaikkea yhteistä, ottaa toista kädestä kiinni, katsoa silmiin, antaa toisen rakastella itkun runtelemaa vartaloaan, tuntea yhteinen katse tulevaan niin syvällä, että se ravisuttaa ja vavahduttaa kerta toisensa jälkeen.

Poika haluaa tulla meidän lapseksemme, me haluamme tulla hänen vanhemmikseen ja me haluamme kävellä rinta rinnan. Kohti elämää. Olemme löytäneet rakkauden. Liukastumiset hiovat tasapainoaistia.

Tänään poutaa

Huomasin, etten ole kirjoittanut yli kuukauteen. Mielessä on ollut kymmeniä tarinoita, joita olisin voinut kanssanne jakaa, mutta en ole jakanut. Elämä on niin täynnä elämää, että sen kirjaaminen nettiin on ollut varsin vähäpätöisessä osassa.

Listaan tärkeimmät:

-Saimme J:n kanssa asunnon. 74,5 neliön valoisa kolmio ja kohtuuvuokra. Taloyhtiöllä on viihtyisä sisäpiha, josta löytyy leikkimökki ja hiekkalaatikkokin. Ulkona voi vaikka kesäaikaan grillata ja piha näytti ihan oikeasti siltä, että siellä voisi viettää aikaa oikeasti. Mikä parasta, uusi koto on ihan kivenheiton päässä tästä vielä nykyisestä. Olen viihtynyt alueella hyvin ja nyt kun kulmakunnan nistitkään eivät enää aiheuta vitutusta (se oli jokin ohimenevä raskauteen liittyvä hormonikammo), tänne jääminen tuntuu oivalliselta. Elämällä on kerrankin jatkoa, vaikka osoite hiukan muuttuu. Yleensä muuttaessa on muuttunut myös lähikauppa ja lähikulkuneuvot. Nyt ei käy niin, vaan saan ikään kuin asettua ihan rauhassa näille hoodeille. Hauskaa on se, että lähellä asustaa (vielä) raskaana oleva ystävä ja pikku matkojen päässä molemmat siskoni! Hyvien liikenneyhteyksien vuoksi pääsen näppärästi itse asiassa ihan kaikkialle muuallekin.

-J sai töitä (kokopäivätyön, jota tässä perhetilanteen muutoksessa todella tarvitaan) ja ykskaks menetti työn. Kyseinen liike, joka hänet "palkkasi", ilmoitti kahden päivän harjoittelun jälkeen, että heillä ei olekaan työpaikkaa tarjota. Syitä en lähde tässä erittelemään, ettei kukaan tunnista itseään tästä. Joka tapauksessa J:n työskentelyyn he olivat olleet tyytyväisiä, joten "potkuissa" ei ollut siitä kysymys. Kyseinen paikka haiskahti kyllä jo alkumetreillä varsin velmulta (lue: eivät halunneet maksaa harjoitteluajalta liksaa, suhtautuivat kaikkeen muuhunkin epäilyttävän nuivasti ja jättivät asioita auki, ja tarjosivat työpaikan peruuntumisen takia liksanmaksua pimeästi jne.). Lopulta siis ihan hyvä, että paikka oli ja meni. Voi olla, että J olisi joutunut myöhemmin suurempaankin kuseen heidän takiaan.

-J sai uuden kokopäivätyön viikossa ja on ollut siellä nyt melkein viikon. Liksa on edellistä paikkaa useamman satasen parempi. Helpotuksen tunnetta lienee turha alkaa seikkaperäisesti kuvailla.

-Kävin Kättärillä hätäultrassa tänään. Sain maanantaina kovia alavatsakipuja kävelylenkin yhteydessä, jotka ovat jatkuneet vaihtelevina koko viikon. Vauva on kyllä liikuskellut ja viime viikon torstain rakenneultrassa kaikki näytti hyvältä. En ensin tavoilleni uskollisena älynnyt mennä lekuriin, vaan vähättelin koko oireistoa, kunnes J sanoi eilen illalla, että perjantaiaamuna lääkäri tilattaisiin ja tilanne tutkittaisiin. Tein työtä käskettyä. Täytyy kyllä sanoa, että hienosti toimivat omalla terveysasemallani. Sain heti aamuksi lääkäriajan ja lääkäri oli varsin osaava sekä empaattinen. Tutki, lähetti labraan ja lopulta labravastausten ollessa sellaisia, joista ei selkeää syytä kivuille löytänyt, laittoi lähetteen Naistenklinikalle ultrattavaksi. Lähdin sinne oikopäätä vain kuullakseni, että minun kuuluisi olla päivystyshoidettavana Kättärillä, koska se on tuleva synnytyssairaalani. Matkasin siis sinne ja pääsin melko nopeasti lääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli mukava ja ultrasi sisä- ja ulkokautta vatsaani. Mitään hälyttävää ei löytynyt ja vauvakin siellä uiskenteli tyytyväisenä ja viikkoihin (20+3) nähden juuri oikeanlaisena. Lopulta lääkäri epäili kovien vatsakipujen syyksi lannerangasta johtuvia muutoksia tai hermoperää. Lannerankahan muuttuu raskaana ollessa aika tavalla, kun kohtu vie kasvavan lapsen kanssa tilaa lantionmaljasta ja muuttaa luiden sekä sisäelinten asentoa. Joskus kohtu voi painaa nivusissa olevia hermoja ja aiheuttaa koviakin kipuja. Lääkäri itse tuumasi, että oli omassa raskaudessaan kokenut vastaavia raskauteen liittyviä lannerankaaan ja hermopuristukseen liittyviä kipuja ja sanoi niiden olleen kovempia kuin itse synnytyskivut. Se rauhoitti kovasti mieltäni, koska kivut, joita olen nyt viime päivinä kokenut, ovat tosiaan olleet pelottavan lamaavia. Kun kipu on viiltänyt, on siihen paikkaan jäänyt kaikki liike ja tekeminen. Niin kuin maanantainakin kivun yllättäessä liikennevaloissa. Pysähdyin Sturenkadun suojatielle näkemään tähtiä, kunnes J talutti minut siitä autojen tieltä pois. Joka tapauksessa kaikki on nyt niin hyvin kuin vain voi olla. Kivuille ei sen enempää voi tehdä muuta kuin levätä niiden iskiessä.

-Tärkein kaikista: olen niin onnellinen! Minusta tulee äiti ja sitä ennen myös aviovaimo.

Terveisin: Gata, jonka pieni Kirppu potkii tomerasti kohdun suojissa

Anna minulle pelkoni, niin heitän sillä sinua

Aamulla raottaessani väsymyksestä raskaita luomiani ehdin nähdä vilauksen auringosta. Se oli välähdyksen omainen keltainen valoilmiö, josta ehdin yhtä pikaisesti innostua, ennen kuin teräksenharmaa pilvi lipui härskisti säteiden päälle. Puhelimessa kuulin, kuinka Isosisko paimensi tyttökatrastaan sisälle lounaalle vesipisaroiden tieltä. Kello oli yli yhdentoista, mutta ei vielä puolta kahtatoista. Perheelliset ehtivät elää elämäänsä enemmän.

Lauantaiaamu voisi olla se kaikkein kaunein hetki viikosta, jos siihen olisi edellytykset. Sen sijaan ehdin muutamalla lauseella ja takaraivossa kytevällä päänsäryllä muuttaa sen tahmaiseksi, jotenkin turhauttavaksi. Tekisi mieleni jäädä siihen liimakasaan polkemaan, huutamaan vittusaatanaa ja sitten kadota olemattomuuteen. Ärsyttävintä on, kun mikään ei huvita, vaikka kaiken pitäisi. Hyvin on asiat etelärintamalla, mutta minä en oikein tunnu jaksavan tätä viikkoa.

Yritän kääntää tämän päivän kulun vielä. Jalkani lipuu kohti ränkkälammikkoa, mutta yritän pysyä kovana. En jaksaisi tänäänkin tapella. Eikä oikein mitään syytä koko sotaan, niin kuin sodissa yleensä järkeä olisi. Yhtä marginaaliasioista kuin maailmalla on täälläkin aseet kohotettu ja pakko se vaan on myöntää - vaikka kuiskaamalla jos ei muuten - minä niistä nanoasioista riehun fundamentalistin lailla. Pelkään kai, että mikään ei riitä. On enemmän kuin koskaan, ja minä pelkään ettei se riitä. Jos minulle ei riitä mikään, koska en uskalla haluta mitään? Haluaminen tekee alttiiksi pettymykselle ja pettymystä, sitä en taida jaksaa. Pelkästä turhasta pelosta väsynyt. Ja vain yhtä kaikki, vain niin perkeleen onnellinen.

Kiertää radallaan

Maanantaina loppui terapia. Viimeinen kerta oli vähemmän tunteikas, mitä osasin etukäteen odottaa. Lopettaminen tuntui kyllä haikealta, mutta silti erittäin oikea-aikaiselta. Kuten sanotaan, kasvoin terapiasta ulos. Tarve käynneille on vähentynyt selkeästi kuluneen kevään aikana. Vielä viime syksynä terapian loppuminen valmistumiseeni tuntui kamalalta ja pelottavalta ajatukselta, jota en suostunut liiemmin edes pohtimaan. Omaa paranemisprosessiaan on kuitenkin erittäin vaikea etukäteen ennustaa, joten nyt kun lopetus sitten tuli ajankohtaiseksi, se ei tuntunut ollenkaan repäisyltä tai jäämiseltä tyhjän päälle. Päinvastoin, olen täysin valmis olemaan omillani.

Terapiahan ei varsinaisesti lopu käyntien loppumiseen, vaan jatkuu asiakkaan, eli tässä kohtaa minun, omassa päässä vielä pitkään sen jälkeenkin. Kaikkea en ehtinyt ajan kanssa terapiasuhteen aikana käsitellä ja näihin osa-alueisiin lukeutuvat nyt ainakin tuo omassa viime merkinnässäni esille ottamani syömishäiriökäyttäytymiseni (jota olen merkillisen vähän aiemmin blogissani käsitellyt) ja suhtautumiseni päihteisiin. Lupiini kirjoitti ansiokkaasti kännäämisestä viime postauksessaan. Se kirvoitti ajatuksia omassakin päänupissa alkoholiin ja muihinkin päihdykkeisiin liittyen.

Viime syksy ja oikeastaan alkutalvi menivät melko railakkaissa merkeissä. Kaikki viinaksien kanssa puljaamiset toteutin niin pieteetillä, että oksat (tai oksut) pois. Tuntui, että sivistynyt kahden lasin valkoviinin siemaileminen oli jotain kummeksuttavan tylsää, joten minäpä tempaisin aina pullollisen pari kyseistä ilolientä ja tietty baariostokset päälle. Ei sillä, muutamia legendaarisen hauskoja reissuja tuli koettua mahtiseurassa, mutta silti krapulakosto tuntui kohtuuttoman kammolta. Makasin aina vähintään kaksi päivää fyysishenkisessä helvetin esikartanossa vain vaipuakseni sen jälkeen usean päivän masennus- ja ahdistuspaskaan. Viina puuduttaa minut aika pahasti.

Jossain vaiheessa syksyä kekkasin tietysti vanhan kaverini blaadaamisen. Anna päihdehakuiselle mikä tahansa sekoitin, niin sitä nautitaan tasan niin kauan kuin sitä on. Parastahan (or NOT) on toki vetäistä aivan järjettömät viinapuudutukset alle ja sitten imuttaa budia niin, että meinaa kirjaimellisesti tukehtua myssynauruunsa. Tai vaihtoehtoisesti tempaista kukan alle niukkanen vaikka Sirdaludia, niin johan on rento olo. Sinällään pilvenpolttamisessa ei ole mitään kummempaa vikaa, eikä itse asiassa kännäämisessäkään, mutta siinä on, että kumpaistakin täytyy tempoa kuin ne olisi maailmasta tuota pikaa ehtymässä kokonaan. Kaiketi tuollainen käytös viittaa niin suoraan täysin selvästi (hahahah) päihdehakuisuuteen, joka mielestäni taas viittaa suoraan siihen, että päihteiden käyttämisellä haetaan jotakin muutakin kuin pelkkää päihtymisen tuomaa mielihyvää. Tarkoitan tällä nyt sitä, että päihtymistä käytetään ratkaisuna johonkin oloon tai elämäntilanteeseen, mikä aina on suoraan perseestä. Tämä kuvio oli pakko tiedostaa, kun kerran tiedostamisen aika on ollut päällä jo pitemmän aikaa muutenkin.

Uskalsin avata kerran suuni päihdekuvioon liittyen terapiaistunnollakin. Käsittämättömän noloa se oli, mutta pakotin itseni siihen itseni takia. En toki kokenut olevani suuren luokan nipa nitka, jonka elämä on valumassa suoraan ränniin (hahahhhahaha), mutta yhtä kaikki en ollut tyytyväinen omaan riekkumiseeni, joka taas aiheutti minulle huolta tulevasta. Mihin tuollainen holtittomuus johtaisi, jos siihen en ajoissa puuttuisi? Suun avaaminen auttoi. Asia tuli pakkokäsittelyyn ja päivänvaloon. Laitoin oman pääni pölkylle asiasta ja tein muutoksia.

J:n (rakasrakas) tullessa elämääni muuttuivat viikonloppuiset baarisessiot nopeasti kuherteluksi ja päihdeorientoituneisuus luonnollisesti päihteettömyydeksi. Silti koin tarvetta käsitellä asiaa sekä J:n että parin hyvän ystävän kanssa. Pohdin omaa suhdettani koko känni/myssy/(pilleri)kuvioon ja tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että alkoholi, napit ja budi eivät sovi minulle mitkään. Ensinnäkin saan kaikkien liika- ja sekakäytöstä kaupan päällisiksi joka kerta massiivisen ahdistusmasiksen, ja toiseksikin en osaa oikein hallita päihteiden käyttämistä. Sekä blaadaaminen että kännääminen lähtevät melkein poikkeuksetta joka kerta lapasesta: liian helposti lasillinen lipsahtaa kymmeneksi ja jointillinen koko yön hiisaamiseksi. Krapulapaskiksissa annan itselleni tietysti luvan napata rauhoittavaa. Kuvio not good. Tein siis pesäeron. Jo ennen raskautumistani vähensin alkoholinkulutustani muutamaan lasilliseen per biletysilta ja pajauttamisen jätin kokonaan. Päätökseeni vaikutti olennaisesti se, että minua ei kerta kaikkiaan enää kiinnosta hankkia itselleni vapaaehtoisesti masisfiilareita. 28 vuoden ahdistelun jälkeen en näe mitään järjellistä syytä olla päivääkään niissä syvissä vesissä itse aiheutetusti. Se tuntuu itse asiassa täysin riemudiotismilta. Muutaman tunnin päihdehumautus ilofiiliksineen ei riitä mitenkään päihittämään vittumaisia jälkiseuraamuksia. Minun pääni nyt vaan ei kestä päihteitä, ja ei se mikään ihmetyksen aihe ole edes. Jos on pitkään kärsinyt mielenterveyden ongelmista, on sulaa hulluutta sekoittaa päätänsä kemiallisesti. Täytyy antaa sen nyt vain levätä luomuna ja viedä eteenpäin paranemisprosessiaan.

Raskaaksi tuleminen luonnollisesti auttoi lopettamispäätöksen viime silauksessa. En ole tehnyt varsinaista absolutismilupausta itselleni, mutta olen luvannut pitää itsestäni huolta. Jos se tarkoittaa tenuttelusta/hiisaamisesta kieltäytymistä raskauden loputtuakin, sitten se on sitä. Nyt paksuuntuessa alkoholia (pilvestä puhmattakaan) ei ole edes tehnyt mieli (hyvin harvoin ilmenevää viinihimotusta lukuun ottamatta, mutta viinihimotuskin liittyy täysin makuun ja esim. hyviin ruokiin), joten dokaamisen kaipaaminen tuntuu jotenkin kaukaa haetulta. Voi kuitenkin olla, että kosteat juhlat ja occasional jointti voivat kiinnostaa taas vauvan syntymän jälkeen, joten ehdottomalla julistamislinjalle en lähde. Perusperiaate on joka tapauksessa pyrkiminen olemaan selvin päin. Koetan vain pitää kuulan radallaan ja mielenterveyden kohdillaan, olivat keinot sitten umpiradikaalit jonkun mielestä tai eivät.

Päihdeällötys ulottuu itse asiassa jopa asuinympäristöön. Tämä puoli stadia nyt tunnetusti on kunnon nitkapesä, joten kaiken maailman Seija Subisteihin ja Heikki Herskisteihin, Atte Amfetaministista tai Palle Pilleripäästä puhumattakaan, on täysin mahdoton olla törmäämättä. Kesäaikana ne nyt vielä oikein kansoittavat puistot sun muut paisekäsineen, joten kohtaamiselta ei voi välttyä. Ennen muinoin nistien läsnäoloon ei oikein kiinnittänyt mitään sen kummempaa huomiota, mutta nyt pulla mahassa jokin suojeluvaisto on pukannut päälle tsumamin lailla. Tuossa eräänäkin päivänä visiteerasin lähikaupassa ja kassajonossa jouduin kunnon räkänipapariskunnan piirittämäksi. Pariskunnan miespuoleinen henkilö oli kuosannut hitailla oikein kunnolla ja narisi puhelimeensa jotain tyypillistä narkkiläppää tyyliin "tuu tänne, lähetään bilettään, eiku tuu nyt, kato joo, mis sä oot, joo me ollaan täs kaupas, ton senjasen joku sejase on pykälässä kanssa, kato tuu nyt, sejasekin tulee ehkä narinarinarinari". Samainen heebo ei sitten tajunnut, että minä olin ladannut ostokseni siihen hihnalle ennen häntä ja tunkikin rei'itettyine tahmakäpälineen niin lähelle, että ehdin jo kuvitella spigun vahingossa pistävän minua ällötyksen taskusta suoraan reiteen. Kaikkein kummallisinta oli se, että tämäpä narkkaripari oli hiusväriostoksilla. Huomasin ajattelevani pääni sisällä, että vitunmulkut jos te koskette muhun noilla hepatiitin ja hivin kuorruttamilla paskakäsillänne mä saletisti huudan aivan vitun lujaa ja tapan kaikki tähän kassajonoon ettekö te nyt tajua saatana että mä odotan vauvaa senkin paskaläjät vittuperkele ostaisitte niiden hiusvärien sijaan ennemmin kloriittia ja pesisitte ittenne sillä jumalautaaaaaaaaaa!!!! Ööh. Yleensä en ole ihan näin ennakkoluuloinen (herra ties kaikki sen nyt tietää), mutta raskaus on saanut aikaan jonkin hälytystilan. Metron portaissakin meinaan saada slaagin, jos joku lautaspupilli iskeytyy siihen niskaan hönkimään. En ymmärrä, eihän pelolleni ole mitään järjellistä selitystä, mutta se vain tulee niin voimallisena, että saan todella pidätellä raivoapinakarjuntaa sisälläni. Ehkä katunistiällötys myös liittyy omaan päihteettömyyteen ja lupaukseen pitää nuppi selvänä. Ei kai oikein jaksa katsoa itseään aktiivisesti tuhoavia ihmisiä ympärillään. Outoa se on yhtä kaikki. Näillä nyt joka tapauksessa mennään.

Minä suhteessa maailmaan

Loma on hyvää matkaa täyskäynnissä. Olen ottanut ilon irti: eilen makasin koko päivän ja luin Khaled Hosseinin Leijapojan loppuun karkkikulhon äärellä. Karkit tosin jäivät vähemmälle huomiolle kirjan ollessa kertakaikkisen järkyttävä ja ajatuksia herättävä. Korjasin herkkuvajausvahingon takaisin illalla syömällä miehen laivalta tuomaa Tobleronea ja vetämällä päälle minttusuklaajäätelöä. Herkut maistuivat nopean Namaskaar Express-päivällisen jälkeen mainiosti varsinkin, kun olimme vuokranneet elokuvan Charlie Wilson's War. Kyseinen elokuva kertoo Hosseinin kirjan tapaan Afganistanin tilanteesta, joka on edelleen maailmanpoliittisesti erittäin mielenkiintoinen ja kaikin puolin suuria negatiivisia tunteita herättävä. Hosseinin kirjojen (Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa, jonka luin jo viime kesänä) kautta olen päässyt sisälle tuohon muslimikulttuuriin pienen ihmisen näkökulmasta. Länsimäinen islam-propaganda on saanut jokseenkin vittumaiset kasvot sen jälkeen. Ei sillä, että romaaniin pitäisi luottaa ainoana tiedonlähteenä, mutta silti.

Olen elänyt viimeisen vuoden vahvan omatunnon heräämisen aikaa. Jos maailmanpolitiikka ja ympäristöasiat ovat aiemminkin kiinnostaneet, nyt mielenkiintoni on triplaantunut. Olen katsellut dokumenttielokuvia ilmaston lämpenemiseen liittyen, pohtinut omaa kulutuskäyttäytymistäni ja tehnyt siihen suuria muutoksia. Ensinnäkin meillä kierrätetään paljon tunnollisemmin kuin aiemmin. Biojätteet olen luonnollisesti (sopipa sana tähän hyvin!) lajitellut jo pitkään, mutta viime aikoina meillä on lisäksi kerätty kaikki pahvijäte kierrätykseen (puhumattakaan KAIKESTA PAPERISTA). Ihmisethän osaavat yleensä kierrättää isommat pahvit ja kartongit, mutta eivät huomaa suuren osan elintarvikkeista pakatun pahvikääreisiin. Meillä menee kierrätykseen kaikki. Toinen muutos on ollut lasien kierrättäminen. Tarkoitan nyt muita lasipakkauksia kuin pulloja. Säästän nykyään nekin kaikki ja vien keräykseen. Juomapullothan suomalaiset osaavat kierrättää tunnollisesti panttisysteemin ansiosta.

Nyt olen alkanut pohtia metallia. Meillä käytetään melko vähän säilykkeitä, mutta nekin voisi kyllä pyrkiä jatkossa kierrättämään. Kierrätys vaatii hieman järjestelyä, koska kaikkea ei saakaan enää kätevästi vain heitettyä yleisroskikseen. Biojätteet nyt vielä on helppo nakki, mutta esim. lasipakkaukset vievät tilaa melko paljon ja sitä minulla ei juuri liikene ylimääräistä. Niitä tungetaankin roskiskaappiin niin, että tursuaa. Papereille ja pahveille meillä on eteisessä kaksi paperikassia, jotka nekin vievät tilaa kengiltä ja näyttävät rumilta. Tässä asunnossa niiden sijoittaminen kenkien kanssa samaan paikkaan nyt vain on ainoa ratkaisu. Kissojen mielestä ne tosin ovat ratkihauskat! Kerrostaloasunnossa asuessa biojätteiden, pahvin ja kartongin ja yleisjätteen lajittelu onnistuu helposti ja pienellä vaivalla, koska meidän jätehuoneesta löytyvät paljut näille kaikille. Saan siis jopa juomatölkit (maitotölkit jne.) näppärästi talon jätehuoneeseen. Pullot tietysti kauppaan, mutta metalli ja lasipakkaukset vaativat jo vaivannäköä. Kiikutan lasipakkaukset melko lähellä olevan lähikaupan pihalle oleville lasikeräyspisteille. Metallinkierrätyspiste on vielä hukassa, mutta löytynee pian, kun viitsii etsiä.

Loppujen lopuksi kierrättämisen vaivasta nuriseminen on täysin naurettavaa. Kuluttaminen sujuu iloisen autuaallisesti, mutta jälkiä ei viitsisi kukaan siivota. Jokaisella on mielestäni ekologinen vastuu hävittää omat jätteensä oikein. Maailma hukkuu kulutuspaskaan ja ilmasto lämpenee koko ajan. Mielestäni on erittäin noloa, jos aikuinen terve ihminen ei todella viitsi mitään asialle tehdä. Kierrättäminen on kuitenkin loppujen lopuksi niin helppoa ja sitä paitsi lajitteluun tottuu todella nopeasti, eikä sitä koe vaivaksi vaan ehdottoman järkeväksi. Moni omakotitalossa tai rivitalossa asuva valittaa, että ei viitsi kierrättää esim. pahveja ja juomatölkkejä, metallia tai lasipakkauksia siksi, että niille ei löydy jätehuoneesta paljua. Moni kuitenkin käyttää suuria automarketeja ruokaostoksiin ja ajaa niihin vielä autolla. Nykyään näiden automarketien pihoilta löytyy kierrätyspisteitä, joissa on mahdollisuus tehdä sama homma. Esimerkiksi asuessani V:n kanssa minä tein niin kauppareissujemme yhteydessä. Biojätteet nyt on melko helppo kompostoida omakotitalossa, mutta tuota rivitaloasumisen biojäteongelmaa en ole ratkaissut. Ehkä joku muu on?

Samoista syistä meidän tuleva rakas pullamme tulee käyttämään kestovaippoja. Onhan se kaiketi monen tiedossa, että kertakäyttövaipat ovat suurin yksittäinen kotitalousjäte. Ekologinen omatunto ei anna mitenkään periksi kertakäyttövaipoille ja sitä paitsi olen kuullut, että kestovaipat ovat parempia vauvan pepullekin. Isosisko on näyttänyt kahden tyttönsä kanssa mallia, miten kätevästi koko homma pyörii ja on luvannut sitä paitsi myydä pikkuvauvan kestovaipat meille asevelihintaan.

Kierrätys kunniaan myös vaatehankinnoissa. Olen tehnyt periaatepäätöksen, että pyrin ostamaan tästä lähin omat ja pullan vaatteet kirpputoreilta lukuun ottamatta alusvaatteita, kenkiä ja sen semmoisia henk.koht. judensseja. Periaatteeseen kuuluu sellainen pykälä, että ensin etsitään käytettyä ja jos ei tosiaankaan mistään löydy, sitten on lupa ostaa uutta, jos kerran sen kyseisen vaatekappaleen ihan välttämättä tarvitsee. Toinen vaihtoehto on ekologisia vaatteita tuottavat merkit, kuten Globehope yms. Tämä periaatepäätös on kypsynyt mielessäni jo pitkään ja tiedän sen tuottavan minulle vaikeuksia. Joskus on vain kiva päästä shoppailemaan, ja osaan jo nyt aavistaa, että ehkä joskus tästä periaatteesta myös poikkean. Olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, jos saan toteutettua tätä ajatusta pääsääntöisesti. Se jo pienentää ekologista jalanjälkeäni selvästi - ja pullan myös!

Se on hassua, miten tällaiset suurensuuret asiat jäävät taka-alalle välittömästi, kun katsahdan peiliin. Raskaus on tuonut mukanaan onnen lisäksi turvotusta ja muutaman ylimääräisen kilon. Tammikuussa, kun lopetin mirtan, minulta tippui useampi kilo nestettä ja aineenvaihduntani joutui melkoiseen pyöritykseen. Miehen tavatessani olin ehtinyt hoikentua melko tavalla ja takoitukseni oli saada muutkin ylimääräiset kilot kesään mennessä pois. Raskaus kuitenkin muutti suunnitelmia. Alun järjetön raskauspahoinvointi pakotti syömään mitä milloinkin kykeni, joten yhden viikon muistan temponeeni lähinnä pizzaa. Sehän näkyy ja kyllä vituttaa. Lisäksi minulla on taipumusta kerryyttää nestettä, joten avot. Tässä sitä ollaan.

Olen melko lihavuuskammoinen ihminen syömishäiriötaustalla varustettuna, joten masislääkkeestä jääneet ylimääräiset kilot lisättynä raskauskiloihin tuntuvat nyt todella ahdistavilta. Toisaalta pyöristyvä alavatsa herättää hellyytystä ja iloakin. Toivon, että nyt keskiraskauteen siirryttäessä tuo ylimääräinen turvotus laskisi ja pahoinvointi poistuisi kokonaan. Silloin olisi helpompaa syödä terveellisesti, kun ei koko ajan tarvitsisi miettiä mikä milloinkin maistuu ja mikä ei. Se edistys nyt on jo tapahtunut, että aamupalan pystyn syömään järkevästi, mutta illat ovat hankalampia. Esimerkiksi eilen oli pakko saada intialaista ja jääkaapissa oleva Funkan valmistama pastamättö oli oksennuspannassa. Pastakastike olisi ollut sata kertaa terveellisempi vaihtoehto, mutta ei sitä silloin voi edes harkita syövänsä, jos yrjö kutittaa kurkkua pelkästä ajatuksesta. Ja ei, siinä kastikkeessa ei ollut mitään vikaa. Rohkeasti edellisessä postauksessa esiteltyä respaa siis vain kokeilemaan.

Toivon, että raskaus muuttaisi suhtautumistani omaan kehooni terveemmäksi. Olen kyllästynyt läskiläski-hokemaan pääni sisällä. Tuo hokema on raikunut siellä koosta ja painosta riippumatta jo varmaan kaksikymmentä vuotta. Jatkuvan itseinhon kanssa eläminen on järjetöntä ja järjettömän energiaa vievää. Olen miettinyt myös sitä, millaisen kuvan annan omasta suhtautumisestani itseeni tulevalle lapsellemme. En todellakaan halua siirtää laihuusihannointia häneen näyttämällä paskaa esimerkkiä. Jos olen ehkä aiemmin vältellyt tämän asian käsittelemistä itseni kanssa, viimeistään nyt on sen aika. Toivon, että raskaus pehmentäisi minua ja antaisi minulle valmiudet tarkastella asiaa ja muuttua. Haluaisin niin kovasti olla terve, ihannepainoinen ja tyytyväinen itseeni. Ylimääräisten kilojen (puhun nyt muista kuin raskauskiloista) pakkosietäminen raskauden ajan voi tehdä minulle hyvää - raskaana ollessahan painoa ei saisi varsinaisesti tiputtaa. On siis opittava näkemään itsessä muutakin.

Ällötyksestä ja turpeasta olosta puheen ollen, nyt on pakko mennä hetkeksi köllilleen sänkyyn, että jaksaa taas iltapäivällä nähdä ystäviä. Melkein joka kerta syömisen jälkeen (nautin juuri aamupalan noin tunti sitten) tulee oksetus, johon ei auta kuin lepo. Jos ei lepää, olo vain yltyy. Raskaus pakottaa kuuntelemaan itseään, ehkä myös maailmaa.

Euroviisumiitti

Funkeli ja Gatsukainen ottivat perinteet laatikosta pölyttymästä ja tapasivat lauantairuokamättömeiningeillä Gatalla. Ennen Gatalle siirtymistä miitti alkoi Funkan luota, jossa nautittiin pastasalaattia ja teetä/kaffetta herkkulisäkkeellä. Mukana tuossa vaiheessa päivää oli vielä Cista, joka sittemmin erosi poppoosta omille teilleen tapaamaan muita stadikavereita. Cistaa oli ihan huipunhuippu tavata!

Ohjelmaan tulee tämän postauksen jälkeen kuulumaan luonnollisesti Euroviisukatselmus, johon molemmat osallistuvat tietysti suurella hartaudella käsissään kynät ja paperia omia pisteytyksiä varten. Kaikki esiintyjät arvostellaan samalla ankaralla kädellä sanoja säästelemättä. Buhahahahahaa!

Mutta asiaan. Eli lauantaipäivän ruokaohje:

Pastasekamelska

400g paistijauhelihaa
1 sipula
paketti tuoreita herkkareita
ruokakermaa (7%)
plöräys kepsuttia
pippuria
suolaa
timjamia
paprikajauhetta
päälle mozzarellaraastetta
thai sweet chili -kastiketta, jos haluu

Väännä kastike perinteikkääseen kastikkeenvalmistustyyliin.

Salde

tammenlehväsalaattia
tomaatti
kurkkua
ananaspaloja
vihreitä oviileja valkosipulatäytteellä
fetapurkinjämät

Valmis annos näytti tältä:


Nyt aletaan pilkkoa kurkkua, paprikaa ja porkkanaa dippausta varten. Lisäkkeenä poppareita ja karkkia. Jei! Tämä lördag on huippu!

Ihkuu lauantaita kaikille!

Elämä on perheestä

Lupasin teille uutisia tuossa taannoin. Uutisia - kauniita ja iloisia sellaisia - olen teille viime aikoina tarjoillut melkoisen tasaiseen tahtiin. Kun nyt kerran olen siis päässyt vauhtiin, jatketaan hyväksi koetulla tiellä. Tämä uutinen tosin on näistä kaikista ihanista elämäntapahtumistani se kaikkein suurin ja kaikkein mullistavin ja kaikkein onnellisin ja kaikkein kaikkein. Niin, totta se on. Gata odottaa vauvaa. Olen siis paksuna, raskautettu, raskaana, pulla uunissa ja mitä näitä nyt on. Tänään aamulla kävimme Rakkaan kanssa ensimmäisessä ultrassa ja kaikki oli niin kuin pitääkin. Päiviä plakkarissa 12+1. Siellä se pikkuinen kellutteli ja porskutteli tyytyväisen oloisena. Annetaan vielä kasvaa, jotta on sitten hyvä tulla rakastavien vanhempien huomaan lasketun ajan 26.11.2009 tienoilla.

Mietin pitkään, että miten minä tästä kerron, mutta totuushan on se, ettei mitkään sanat tee tälle asialle oikeutta. Olen niin hurjan onnellinen kaikesta, etenkin lapsosesta, että se on turha yrittää ilmaista tätä jotenkin nokkelasti, maalailevasti, superkauniisti tai muutenkaan klumeruurein kuorrutettuna. Minä odotan vauvaa. Siinä se asia, kaikkein puhtaimmillaan. Ihmeellisin ja luonnollisin asia maailmassa.

Niin, ja en kyllä lupaa, etteikö tämä blogi muuttuisi raskaudenvärjäämäksi. Onhan tämä edelleen Gatala, mutta Gata on nyt raskaana ja se on se isoin juttu. Siitä varmuudella kirjoitan, mutta ehkäpä muustakin. Kuka tietää, kun aika se aina nämä asiat totuudellisesti sitten lopulta näyttää.

Kun yhtäkkiä oli aikaa istumiselle

Heräsin ensimmäistä kertaa 8.47 naputukseen. Mies vieressäni napsutteli tekstiviestiä ja minä raotin silmiäni niin vähän kuin silmiä ylipäätään on mahdollista raottaa kuitenkaan sulkematta niitä kokonaan. Olin kummallisen pirteä, vaikka vartalo huusi väsymyksestä hoosiannaa. Kiukuttelin miehelle hieman omaa unettomuusvirkeyttäni ja nukahdin heti uudelleen lapsen lailla. Ensimmäinen loma-aamu alkoi raukeana klo 10.24. Ehdin puoleksi tunniksi käpertyä miehen unesta lämpöisen kropan kainalokuoppiin, nuuhkutin huulilta rakkautta ja taisin olla niin yksinkertaisen onnellinen.

Nyt istun tässä tietokoneen äärellä vierelläni tyhjä indian chai -teemuki, Vitalinea-jogurttipurkki, luomumaito, juustonrippeet, Keiju ja nenääni asti punaista tuoksuaan säteilyttävä paprika. Mies lähti töihin ja minulla ei ole koko päivänä mitään tekemistä. Ei sitten niin mitään. Minun ei tarvitse tehdä itse asiassa pitkiin aikoihin yhtään mitään paria rutiinia terveydenhoitoon liittyvää käyntiä lukuunottamatta. Taidan olla ihan oikealla lomalla. Niskassa ei paina tekemättömät tehtävät. Tältäkö tuntuu, kun voi vaan levätä? Että istuu tietokoneen äärellä, miettii päänsä puhki, josko sittenkin pitäisi jotakin vain huomatakseen, että mitään ei pidä ja voi jatkaa sitten istumista tietokoneen äärellä. Tai missä vaan. Ei tämä lomailu maineelleen kalpene.

Gata the toimintaterapeutti

Tiedättekös mitä? Tämä tyttö juuri tänään sai kaikki tarvittavat 210 opintopistettä kasaan ja palautteen opinnäytetyöstä, joka tarkoittaa sitä, että Gata on todistusta vaille valmis toimintaterapeutti! Urakka on nyt ohi, ihan oikeasti! Kaiken kukkuraksi kuin kirsikaksi kakun päälle, tai kinuskikastikkeeksi jäätelölle, tai kermavaahdoksi kaakaolle (you got the point I assume...) opinnäytetyön arvosana on täydet viisi. 5! Pakko brassailla vielä kerran: ME SAATIIN VITONEN!!!!!!!! Voi pojat, nyt on hymy niin herkässä ja olo kuin lottovoiton saaneella.

Kun melkein neljä vuotta sitten tuohon kouluun hain ja pääsin, olin päättänyt mielessäni, että minä tyttö valmistun sieltä - tuli mitä tuli. Kuten pitkäaikaisemmat lukijani varsin hyvin tietävät, sitä kaikkea tuli ja roppakaupalla. Tajusin vasta nyt keväällä, että neljään vuoteen venähtäneistä opinnoistani olen noin 3-3,5 vuotta ollut masentunut, ja siitä syystä ja sen lisäksi erittäin hankalissa elämäntilanteissa. Ilmeisesti tuo päätös valmistumisesta jo opintojen alussa oli niin kertakaikkisen sysäävä voima, ikään kuin jonkinlainen virta, jonka mukana livuin vääjäämättä kohti tavoitettani, vaikka kuohuntaa oli matkan varrella melkein kuolemaksi saakka. Nyt minä voin ylpeänä sanoa selvinneeni enemmän kuin hengissä saavuttaen tavoitteeni ja se tuntuu uskomattoman hienolta! Jos voisin, halaisin itseäni alinomaa!

Opiskeluaikana elämäni on muuttunut aika totaalisesti. Vasta nyt ymmärrän, että vuosia kestänyt prosessi itseni kanssa alkoi tuosta päätöksestä saattaa opiskelut loppuun, vaikka hammasta purren. Sitä ennen en ollut pystynyt YO-papereita lukuun ottamatta saavuttamaan oikein mitään pysyvää, saati päättämään elämälleni mitään suuntaa. Suurin osa aloittamistani projekteista oli jääänyt kesken ja koko elämäni oli eräänlaista lillumista tilanteesta toiseen. Olin tietysti kipeä raukka, sitä se kaikki oli. Jokin tarve alkaa ohjata oman elämän tarinaa kuitenkin sai alkusysäyksensä tuosta kohtalokkaasta päätöksestä opiskella itselle ammatti. Nyt neljä vuotta vanhempana, kokeneempana ja aikamoisesta rieputuksesta selvinneenä voin sanoa: se kaikki kannatti. Kasvaminen on tehnyt niin kipeää, mutta silti, kaikesta huolimatta, nämä neljä vuotta ovat olleet elämäni kamalimmat ja parhaimmat. Jokin suunta on hyvä olla. Se pitää elämässä kiinni.

On niin vaikea uskoa, että minä todella tein sen! Opiskelut tuntuivat monessa kohtaa ylitsepääsemättömän energiaa vieviltä. Toisaalta olon ja elämäntilanteen ollessa kurjimmillaan (viitaten exmies-kriisin ja masennuksen kliimaksivaiheeseen) koulu oli pelastusrengas. Siellä olin vapaa arkielämän kauheuksista, sain muuta ajateltavaa ja tunsin onnistuvani edes jossain. Pakertaminen kannatti! Nyt tekisi mieleni mennä lällättelemään kaduille riemuani ulos. Neljä vuotta tuskaa, hikeä, verta ja kyyneliä. Minä kasvoin ulos kuorestani ja otin ohjat omiin käsiini. Tiedättekö, tämä kaikki on mahdollista, jos vain riittävästi haluaa! Ei hitto, olen niin saakutin ylpeä itsestäni! Vähäks mä oon hyvä! Ja vähäks mä oon onnellinen!

Ihana toukokuu

Olen iloinen ja odottavaisella mielellä. Olemme lähdössä pian Rakkaan kanssa hakemaan Pikkusiskoa miehineen autokyytiin. Koko poppoo suuntaamme sitten äidin luokse vappupöydän äärelle. Äiti jopa laittoi simaa minun pyynnöstäni. Raukka yrittää kaikkensa, vaikka onhan se eittämättä jo kaikki liian myöhäistä. Menneisyyden paskaa ei pysty simalla (tai muullakaan) korvaamaan. Yhtä kaikki, tilanne status quo. Voin mennä äidille syömään tuntematta vitutusta, velvollisuutta, ahdistusta ja ränkkää. Menen sinne ihan mielelläni. Otan ilon irti herkkuja notkuvasta pöydästä, koska tarkoittaahan se sitä, että minun ei tarvitse tänään kapustaa heiluttaa.

Äitivierailussa houkuttaa sekin seikka, että sinne on Pikkusiskon lisäksi tulossa Isosisko perheineen. Heidän pesueensa kasvoi maaliskuussa toisella tytöllä. Tädin tehtävään olen aina suhtautunut ylpeydellä ja rakkaudella. Tyttöjen näkeminen on aina mukavaa ja saa minut hymyilemään.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin Pikkusiskon näkeminen. On kamala ikävä. En ole koulukiireiltäni oikein ehtinyt mitään muuta ja Pikkusiskokin on ollut väsynyt ollakseen yhtään aktiivisempi. Kipeä raukka edelleen. On varmaan pitkään vielä. Ei siihen oikein osaa aina edes suhtautua. Tiedän tasan tarkkaan mitä, miksi, koska ja miten, mutta silti en osaa aina ottaa huomioon sairautta. Otan osittain. Hienointa on kuitenkin se, että olen saanut Pikkusiskon takaisin. Hän ei ole enää poissa kokonaan, hän rakentuu uudelleen. Se on eri asia. Minusta on suuri kunnia saada olla osa hänen kasvutarinaansa, paranemistaan. Haluan nähdä hänet juuri niin kuin hänet pitää nähdä. Olen aina nähnytkin.

Aurinko paistaa, koulu loppuu neljän arkipäivän päästä. Tehtävät ovat muutamaa stressitöntä sipaisua vaille plakkarissa. Uskomaton tunne. Urakka on lopuillaan, jokin muun alku käsillä. Tuntuu onnelliselta, raukean luvallisen väsyneeltä ja tyytyväiseltä. On mehukas olo.

Kun ammattikorkeakoulu yrittää murhaa, kuka on vastuussa?

Sori, ei ole kuulunut meikästä mitään, koska olen huikaisevan vittuuntunut ja väsynyt. Opinnäytetyö on palautettu, esitetty ja julkistettu; edessä vain kypsyysnäyte. Sitä voisi innokkaimmat luulla, että nyt Gatalla helpottaa, mutta ehei! Voin sen tässä ilokseni todeta, että tahti vain on kiihtynyt. Laskin tuossa juuri, että tänään valmiiksi saamani yhden 31-sivuisen oppimistehtävän (rakentuen siten, että tuosta 31 sivusta noin 12-13 sivua on täysin omaa tekstiä, noin 7 sivua yhteistä ja loput toisen opiskelijan tekemää) lisäksi minulla on vielä kolme (joista yksi työelämän kanssa tehtävä kehittämishanke!!) kirjallista pari/ryhmätehtävää, jotka kaikki ovat laajuudeltaan melko samaa luokkaa. Edellä mainitsemieni lisäksi minulla on hommana vielä yksi etätentti ja kirjallinen, jotka ovat jääneet masisajoilta rästiin, ja joita en vain ole saanut syystä enkä toisesta suoritettua aiemmin - stupid me. Näiden ihanien lisäksi olen painanut koko kevään niska limassa, suorittanut puuttuvia tenttejä, tehnyt tehtäviä, vääntänyt opinnäytetyötä, käynyt luennoilla, töissä ja vääntänyt lisäksi aikamoisen kasan harkkoja sekä näytöksiä kasaan. Olen varmaan tulossa hulluksi kohta.

Alkaa olla hiukan mitäänsanomaton olo. Rakkaus menee tässä sivussa. Kaikki menee. Joskus tuntuu, että rakkauselämä on parasta, mitä tässä kiireessä minulle olisi voinut sattua. Se tuo elämään jotain juurevaa ja pysyvää. Pitää kiinni arjessa ja tuo hyvän olon. Toisaalta rakastuminen vie energiaa ja toisinaan on tehnyt mieleni pistää ihana Rakas pellolle kämpästäni. Ja niin olen välillä pahimpina väsymyksen aaltoina laittanutkin. Olen maannut kissojeni kanssa kuolemanhiljaisessa asunnossani sängyssä ja hiljaa vaipunut koomaan. Toisinaan Rakkaan näkeminen on ollut järjettömän virkistävää ja pelastanut varmalta opiskelupsykoosilta.

Oli miten oli, kolme viikkoa vielä. 8.5.2009 kaikki arvosanat on oltava arviointijärjestelmässä. Sen jälkeen jäljellä on enää opinnäytetyön kansittamista, sen viemistä nettiin ja yleistä haahuilua valmistumiseen liittyen. Kyl tää täst. Tai jotain. Minuutti kerrallaan ja noin. Hyvääkin on, mutta siitä myöhemmmin lisää. Pysykää jännityksessä siellä!

All about looks

Blogikierroksellani Minhilästä Lupiinilaan löysin tällaisen meemityksen. Kun bloggausrunosuoni on hiukkasen tukkeessa, turvaudutaan tähän.

1) Oletko tyytyväinen ulkonäköösi?
Kasvoihin kyllä. Ne ovat aina olleet minusta sievät. Minulla on kuitenkin muutama kilo ylipainoa vielä masislääkkeen jäljiltä, joten en tunne oloani ihan kotoisaksi normitilaa pullemmassa kropassani. Ilman muutaman kilon liikapainoa olen kyllä ihan kivan mallinen ja kokoinen, perusnainen.

2) Mitä muuttaisit ulkonäössäsi?
Edelliseen viitaten olisin mieluusti (rutkasti) hoikempi. Ottaisin lisäksi hoikat käsivarret, joita minulla ei ole oikein koskaan ollut (lukuun ottamatta yläasteikäisenä kokemaani syömishäiriökautta, jolloin olin tikku kauttaaltaan - vasta tikkuna kädetkin sorjistuivat hoikiksi!). Pulskat käsivarret antavat helposti koko vartalosta pyöreämmän kuvan. Olen nimittäin pannut merkille, että sellaiset (naisihmiset), joiden kädet ovat hoikat, näyttävät muutenkin laihemmilta. Katsokaa vaikka!

3) Mitä muut ovat kehuneet ulkonäössäsi?
Kauneutta, naisellisuutta, seksikkyyttä.

4) Meikkaatko päivittäin?
Yleensä meikkaan aina, kun menen kouluun/töihin/mihin tahansa tapaamiseen. Nyt en viime aikoina oikein ole jaksanut ja sen kyllä huomaa. Olen melko räjähtänyt yksilö nykyisin. Kotona oleskellessa kuljen poikkeuksetta meikittä.

5) Perusmeikkisi?
Peruspuuteri (hyväksi havaittu Max Factor, josta ostan yhden asteen liian tumman sävyn huijatakseni pienen päivetyksen kasvoille ja se toimii!) alle, silmiin ainakin ripsari (Colossal on aivan mahti!), jos oikein innostun saatan laittaa rajaukset ja luomivärinkin, poskille yleensä aina aurinkopuuteria, huuliin jotakin kymmenistä eri huulikiiltovaihtiksista, jos jaksaa.

6) Hiustesi väri & pituus?
Mustanruskea hiukan ylikasvanut A-mallinen polkkis.

7) Kuinka usein...
...värjäät hiuksiasi?
Yleensä 3-4 viikon välein, koska tummasta hiuksesta erottuva vaalea tyvikasvu tekee heti kaljun näköiseksi.

...peset hiuksesi?
Joka toinen, tai yleensä kyllä joka kolmas päivä. Joskus on pidempikin tauko, jos ei tarvitse olla edustava.

...käyt suihkussa?
Joka toinen päivä ehkä. Joka päivä teen joka tapauksessa alapesut ja kainalopesun, mutta en välttämättä mene sitä varten suihkuun. Kunnon kokovartalopesun teen yleensä hiustenpesun yhteydessä.

...kuorit ihoasi?
Satunnaisesti. Minulla on kyllä suihkussa Freemanin vartalonkuorinta, mutta se tuppaa jäädä käyttämättä.

...käyt kosmetologilla?
En ole ikinä käynyt kosmetologilla. Pitäisi kai mennä, ainakin ihan mielenkiinnosta. Jos joku tietää jonkun luomukosmiksen, niin saa vinkata.

...poistat ihokarvojasi?
Kainalokarvat miltei päivittäin, muut ehkä kerran kaksi viikossa. Paitsi kesällä muutkin useammin.

...käyt solariumissa?
Hyvin, hyvin harvoin. Solkusta tulee ihosyöpäahdistus.

8) Miten pidät hiuksiasi?
Auki, koska niitä ei oikein saa kiinni. Tukka on kuitenkin hirvittävän tärkeä, joten yleensä laitan sen aina huolellisesti.

9) Miten tukkasi on nyt?
Roikkuu kuin räkä paskaisena ja valuvana limakasana. Kamala tyvikasvu kruunaa kauneuden (juuri kun pääsin sanomasta tuosta tukan laittamisen tärkeydestä... ehheh).

10) Rasvaatko ihoasi?
Useamman kerran viikossa. Jos en rasvaa, muutun jaloista ja käsistä korpuksi ja saan selkään sekä rintaan finniarmeijan. How sexy.

11) Tyypillisimmät vaatteesi?
Tunikamallinen mekko, legginsit/sukkahousut, kaulassa huivi.

12) Mitä sinulla on nyt ylläsi?
Tunikamallinen mekko (harmaa-musta-raidallinen) ja mustat sukkahousut.

13) Millaiset alusvaatteet on ylläsi?
Punaiset pitsiliivit (jotka latistaa tissit rumiksi, mutta muitakaan ei nyt ole), punaiset mustapilkulliset pikkarit. Pikkarit on hiukan liian pienet. Kammo yhdistelmä muuten: lattatissit ja pikkareiden reunoilta ylitsepursuilevat maggarat. Oujee.

14) Kuinka monet farkut omistat?
Emt. Aika monet, mutta ei niistä voi käyttää kuin ehkä kaksia-kolmia. Muut on niin out.

15) Millaisia kenkiä käytit viimeksi?
Valkoisia nahkaloafereita.

16) Millaista takkia pidit viimeksi?
Harmaanruskeaa armeijatyylistä pitkää talvipomppaa.

17) Minkälaisia rintaliivejä käytit viimeksi?
Samoja kuin nyt. Valitettavasti.

18) Lempikorusi?
Isot asuun sopivat ja sen kruunaavat korvikset. Kaulakoruja tai rannerenkaita käytän erinomaisen harvoin.

19) Käytätkö kynsilakkaa?
Kesäisin enemmän. Nyt on taas ollut lakaton kausi. Kynnetkin on niin kammot, ettei niihin mitään lakkaa huvita laittaa.

20) Lempihajuvetesi?
Oikeastaan kaikki Escadan tuoksut.

21) Shampoo ja hoitoainemerkkisi?
Tigin isot pönikät ovat olleet suihkun lattialla pitkään. Tosin nyt Fashionista-shampoo juuri loppui, joten rahapulassani ostin marketista Andrew Collingen tuuheuttavan shampoon. Onneksi on vielä Tigin kaksi hoitsikkaa jäljellä, joten tukkakatastrofilta vältyttäneen.

22) Millaisia sormuksia löytyy sormistasi?
Ei mitään. Nakkisormet, mitkä nakkisormet!

23) Tarkkailetko painoasi?
Nyt kävin pitkästä aikaa vaa'alla ja lukeman ollessa yllättävän korkea, tulee kyllä tarkkailtua. On syytä!

24) Viimeisin ulkonäköösi liittyvä kehu, jonka olet saanut?
Rakas taisi kehaista kauniiksi ja seksikkääksi aamulla. Hän usein sanoo, että minulla on "kaikki ihanat paikat". Söpöin kohteliaisuus ikinä!

25) Menisitkö kauneusleikkaukseen?
Kädet voisin rasvaimuttaa.

26) Minkälainen on meikkipussisi?
Marimekon iloisen raidallinen. Ihan jees. Haluaisin kyllä jonkun yltiönaisellisen ja kiiltävän.

27) Minkä värinen on hiusharjasi?
Musta pyöröharja.

28) Käytätkö ryppyvoiteita?
Joskus muistaessani silmänympärysvoidetta. Tosin käytön epäsäännöllisyys tavallaan kumoaa kaikki mahdolliset vaikutukset.

29) Montako käsilaukkua omistat?
Herran jumala! Monta!

30) Onko sinulla lävistyksiä tai tatuointeja?
Tatuointeja nolla, tosin alaselkään suunnitteilla yksi tässä joskus sitten kun ja jos ja näin. Lävistyksiäkään ei enää ole ikävän napalävistyskoruepisodin jälkeen (olin pari kesää sitten mökillä, korun kierrelukko hävisi jonnekin, eikä varakorua tietenkään ollut, seurauksena lävistyksen umpeutuminen viikossa, perse). Olen edelleen mielestäni paljaan näköinen ilman napakorua.

Soon sitten pääsiäistä vaan kaikille! Toivottavasti on kivat suklaamunayllärit!

Uusi ehompi Gatala

Meni sitten lopullisesti hermot Vuodatuksen vittuiluun (hävitti multa perä jälkeen kaksi kirjoitusta taivaan tuuliin) ja niinpä Gata muiden mukana siirtyi Bloggerin huomaan. Paljon turvallisempi, kätsympi ja kaikin puolin coolimpi. Jea. Nyt en ehdi muuta tässä kuin, että pikana voisin sen todeta, että opinnäytetyö on palautettu, teatteriesitykset on takanapäin ja nyt koulussa viimeinen loppurutistus meneillään. Sitä ollaan sitten toukokuun lopussa ihka oikeita toimintaterapeutteja. Hehee. Pikku vilauksena laitan tähän päivän ohjelmani, joka kertoo jotain tämän hetkisestä elämästäni.

7.00 Herätys
7.05 Pakkoruusunmarjaviiliä naamaan ja samalla ruotsin kirjalliseen tenttiin sanojen kertaamista
7.35 Hampaiden pesemistä, tukan harjaamista ja vaatekaapin sisällön levittämistä sohvalle sopivien vaatteiden löytämisen toivossa
7.50 Kissankarvojen poisto-operaatio tarrarullalla
7.53 Suukon suikkaus Rakkaalle
7.55 Hirvilaukka dösäpysäkille
8.02-8.24 Ruotsin sanojen lukemista ruuhkabussissa
8.30-9.00 Ruotsin tentin tekoa, joka onnistui ihan hyvin, koska opettelin lauseet sitä varten ulkoa
9.00-10.40 Opinnäytetyön korjaamista, tulostamista ja yleistä sähläämistä
10.45-11.00 Lounas
11.00-13.00 Rästitehtävän tekemistä koulun kirjastossa
13.00-14.30 Luennolla kuuntelemassa puutarhanhoidon terapeuttisuudesta
14.35-14.50 Rästitehtävän tulostamista, eväiden syömistä ja tehtävän palautus toiselle puolelle koulua, missä luento jatkuisi
14.50-15.30 Puutarhahoitoa lisää ja yrttien istuttamista siihen liittyen
15.53 Kotiin ruuhkabussilla
16.15 Laskujen maksamista, koska riemukseni huomasin Kelan maksaneen mulle opintotuet jo ajallaan (Sain aiemmin keväällä Kelalta mahtiviestin, jossa ilmosivat lopettavansa opintotuen+muiden etuuksien maksamisen maaliskuulle, koska opintotukikuukaudet ovat täynnä. Hiukan on heikkoa opiskella itsensä valmiiksi, jos kahteen viimeiseen kuukauteen ei saa euroakaan mistään. Erinäisten sählinkien ja liitteiden hakemisen jälkeen sain kuin sainkin Kelan vakuutettua, että raha kuuluu tähän osoitteeseen huhti- ja toukokuuksikin. Tämän härdellin lisäksi rahahuolethan ovat eri vinkeitä.)
16.30 Vapaa-aikaa iltaan saakka. Hetkinen... Mitä se on? Hei, mulla on vapaa ilta!

Palaamisiin murut!