Onnellinen juuri nyt

Yössä, 

joka peittää minut

sysimustaan toivottomuuteen,

kiitän kaikkia mahdollisia jumalia

lannistumattomasta sielustani.

Olosuhteiden julmassa otteessa

en ole kavahtanut,

tai huutanut ääneen.

Kohtalon iskujen alla

on pääni verinen,

mutta edelleen pystyssä.

Vihan ja kyynelten tuolla puolen

häilyy vain kauhea varjo.

Ja silti,

vuosien uhka näkee minut,

nyt ja aina,

pelottomana.

Oli portti kuinka kapea tahansa,

rangaistusten lista kuinka pitkä tahansa,

olen oman kohtaloni herra,

olen oman sieluni kapteeni.

Elokuvasta "Invictus - voittamaton"

Lomalla

Lomalla mennään mökille ja ihastellaan laajoina mattoina kasvavia luonnonkukkia, postataan kuva niistä facebookiin Instagrammin oldskool-filtterin läpi ja skoolataan erikoisluomusiideriä (ja muistetaan mainita merkki huolettomasti statuksen yhteydessä). Lomaparfyyminä on offi, koska vitun hyttyset pistelee kipeämmin ja pahemmin kuin lapsuudessa (ihan saletisti!), marmatetaan järvestä kannettavasta vedestä ja riidellään, kumman syytä oli se, kun lapsi kolautti päänsä laituriin. Grilliruoka on silti hyvää (ihmeellisen hyvää!), vaikka yö meneekin pyöriessä huonossa sängyssä kuunnellen ininää. Aamulla todella ihmettyy siitä, miltä luonto oikeasti kuulostaa kun ei itse täytä tilaa puheella. Kyläkaupassa tulee ulkomaantuntu. Mökkinaapurissa elävä maatalon isäntä heilauttaa kättä, kun cityauto ajaa ohi.

Ripustetaan mökin ikkunoihin Siirtolapuutarha-verhot ja juodaan muovikupista pannukahvia. Eikä mökillä meikata, mutta olisi hyvä pukeuta Marimekkoon, rennon tyylikkäästi. Papiljotit saunan jälkeen menisi jo överiksi. Uimaan ei viitti kuin pulahtaa, koska järvenpohja on mutaa ja siellä voi olla iilimatoja. Klihmaantunut kaisla jalan ympärillä lähettää vartaloon kauhuviestin: se on hauki! Laiturilla voi maata silti, ihan turvassa (ellei lapsi kolauta taas siihen päätään), ja katsella naapurirannalla olevia ihmisiä ja miettiä, onko niillä ehkä kivempaa, lomampaa.

Kivettömät kirsikat

Kirsikat antavat periksi pienelle veitselle. Tirskuu punaista nestettä, pieni pilkku uudelle Marimekon mekolle, juuri ja juuri erottuva fuksia läiskä rintavaon kohdalle. Kivet ja karat kasana leikkuulaudalla. Kirsikanmehu värjää sormien ihoa, tunkeutuu uurteisiin ja nostaa esille kuivat kohdat, pureksitut kynsinauhat kirkuvat yhtäkkiä kirkkaina. Äkkiä muistan mummun kädet, tottuneet ja toistaneet, puolukoiden kimpussa. Puolukat pomppivat palloina perkuualustalla eestaas. Mummun sormet näyttävät että näin ja näin, minä laitan ihan sileät kämmeneni joukkoon, puolukoiden viileys osuu sormiin, mutten saa kiinni roskia.

Mummun kämmenet ovat pehmämmät kuin minun lapsen kämmenet. Niissä on ajan etu, luonteenkin. Paksut, lilanpunaiseksi värjääntyneet kynnet nappaavat puolukanlehtiä, ja minä menen sairaalaan. Siihen aikaan tiesin paljon asioita, mummuani enemmän. Mummu istuu geriatrisessa tuolissa, hänellä oli äsken syötetty ruoka-aika. Mustikkakeitto on kynsien alla, mummu pyyhkäisi leualle valuneen sopan. Minä pidän niistä kämmenistä kiinni, ja yksi kerrallaan leikkaan parkkiintuneet kynnet lyhyemmiksi. Esitän, ettei tunnu missään. Näin vanhuksia hoidetaan, olin äskettäin Koskelan sairaalassa harjoittelussa, sielläkin leikkasin. Selitän äidille, joka ei kuule. Nyökkäilee, toimittaa asioita, menee eestaas huoneen isosta raskaasta ovesta.  Äiti tietää, missä osaston maljakot ovat.

Päätämme letittää pitkän ohuen tukan niin kuin ennen. Mummu ei osaa enää istua itsekseen. Minä istun vieressä ja kannattelen selästä, olen ottavinani oikeaa otetta, mutta se unohtuu pian. Mummu on pehmeä, kutistunut ja kuin lapsi. "Tässä me istutaan ja rakastetaan toisiamme", sanoo mummu ja katsoo minua. Minä nieleksin itseni hymyilemään.

Voi olla, että se oli viimeinen kerta. Varmaan olikin, tai haluan ajatella niin. Upotan kirsikanpuolikkaat suklaavaahtoon, yksi kerrallaan ja katson miten väri valuu täytteeseenkin.