Jossain on aina kipu läsnä. Nyt se on tehnyt itselleen kodin alaselkään. Jäytää lihaksessa, kiristyy liikahtaessa niin, että on pakko pidätellä henkeä. Ehkä kipu on saanut alkunsakin hengen pidättelemisestä, ehkä se asuttaa minua ikuisena läsnäolijana. Tunkee ulos milloin mitäkin tietä.
Kipu tuli, kun nukuin parisängyssämme pitkästä aikaa. Poika oli mummillaan, nukkui siellä kolmekymmenen kilometrin päässä, minä mieheni vieressä jäykkänä. Ikävä ja syyllisyys rinnassa on vaikea rentoutua. Tai ehkä minun on ylipäätään vaikea rentoutua.
Olen alkeellinen niin monessa asiassa. Tänään tunnen itseni ameebaksi, niin suhteettoman taidottomaksi ja typeräksi, ilkeäksi, keskeneräiseksi, epäreiluksi paskiaiseksi. Ja turha sanoa "olet kuule hyvä ihminen", kun tänään en ole ollut. Olen ollut huono. Niin huono, että ehkä tapahtui jotakin peruuttamatonta. Tämä oppimattomuus, sielun repaleisuus, friikkiys, vittu, ne väsyttävät minut. Yhtä ponnistelua suurin osa elämää, kurkottamista kohti helpompaa, joka ei tunnu olevan ikinä seuraavan kulman takana.
Otin särkylääkettä ja odotan, että kipu typistyisi edes sen verran, että voisi kadota nukkumaan. Tässä koneella notkuminenkin yhtä pakoa ympäröivästä, sanoista, jotka moninkertaistuvat päässäni kuin kaikukopassa. Typerä typerä.
