Istuimme klinkkerilattiaisen huoneen pienen pöydän ääressä keskustelemassa "tilanteestamme". Lääkäri ei ollut huolissaan, jätti reseptin kirjoittamatta ja oli vakuuttunut masennuksen väistyvän muilla keinoin. Itkin toivottomuuttani pieni poika käsivarsillani, rinta paljaana roikkuen, maitoa valui lapsen suupielestä mustalle mekolleni. Lääkäri ei ollut huolissaan, koska istuimme siinä, koko perhe, avun piirissä. Huoli kosketti niitä perheitä, jotka eivät apua hakeneet. Massiiviset toimenpiteet kotiapuineen, psykiatrisine poliklinikoineen, vauvaperhetyöntekijöineen olivat tarjolla. Entä ne hetket, kun olen yksin, valun paniikkiin, inhoan lasta ja en pysty tekemään huutavalle käärölle mitään, vaikka järjen ääni päässä käskee. Sitä mietin siinä istuessani ja saan vastauksenkin. Tarvitsen kuulemma nyt paljon apua. Paljon.
Mitä minä tarvitsen, minä tarvitsen toivoa.
Sitä minulla ei ole, vaikka sain reseptin jännitysoireisiin, sain tukun papereita, sain lupauksen avusta ja toivoa on kuulemma paljon. Minä paranen, sanottiin. En usko sitä, haluaisin kävellä auton alle. Mutta Äiti ei voi kävellä auton alle, pitää imettää, vaihtaa vaippa ja seurustella, sylittää.
Lapsi on ihmeellinen. Rauhallinen, vähäitkuinen, täydellinen, tarvitseva ja rakastettava juuri sellaisenaan. Haluaisin jaksaa häntä niin kuin jaksan parempana hetkenäni, sylitellä pakahtuen. Haluaisin rakastaa enemmän. Haluaisin, etten olisi niin sairas aina. Haluaisin, että aviomieheni ymmärtäisi paremmin, vaikka ymmärtää ja osaa paljon. Haluaisin voida halata aviomiestäni tuntematta syyllisyyttä, halua lähteä pois, jaloista vaivoineni pyörimästä, pilaamasta tätäkin ilman valinnanvapautta. Haluaisin ettei kaikki hajoaisi käsiini, vaikka olen tehnyt parhaani ja enemmän. Pesin pyykitkin, uskotko?
6 kommenttia:
Voi kulta pieni. Sun pitää lakata haluamasta itseltäsi noin paljon.
En osaa antaa mitään neuvoja, etkä varmaan niitä haluakaan, mutta asiat helpottavat. Jossain vaiheessa. Ihan varmasti.
Koita jaksaa, päivä kerrallaan. Halaus.
En anna neuvoja, kun en kuitenkaan tiedä tarpeeksi enkä osaa opastaa muita. Kerron vain yhden jutun: minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus, jonka ainoastaan silloin läheisin ystäväni tajusi, hän vei minua vaunujen kanssa kävelylle ja pelasi kanssani korttia ja trivial pursuitia iltaisin, kun imetin ja itkin väsyneenä ja huolissani kaikesta.
Aloin jo Lapsen ollessa vastasyntynyt haaveilla pakenemisesta, että jättäisin hänet isänsä hoiviin, katoaisin ja ilmestyisin uudestaan jossain kaukana Suomesta, lapsettomana nuorena naisena jolla on elämä edessään.
Totuin ja sinnittelin ja välillä nautinkin elämästäni kovasti, mutta pakohaave ei koskaan poistunut mielestäni. Kävin viikon lomalla Irlannissa kun Laps oli kaksi- ja puolivuotias ja tapasin tulevan aviomieheni. Vajaan vuoden kuluttua lähdin Dubliniin kolmeksi kuukaudeksi ja jätin kolmevuotiaani isänsä luo, löyhänä suunnitelmana se, että he tulisivat Dubliniin kuuden viikon kuluttua kuukaudeksi ja sen jälkeen olisin vielä kuusi viikkoa siellä ilman Lasta. Lapsen isä ilmoitti, ettei saakaan lentolippurahoja kasaan ja vietin lopulta kolme kuukautta poissa Lapsen luota, hän oli kolmevuotias ja hyvin herkässä iässä. Ennen lähtöäni äitini puhui minulle pitkään puhelimessa ja kehotti miettimään tarkkaan asiaa. Halusin olla miehen kanssa ja olin varma, että Lapsella olisi parempi isänsä kanssa. En ollut varautunut siihen kaikennielevään ikävään, joka minut Dublinissa valtasi. Käytin kolme kuukautta tehden raivokkaasti töitä, että saisin meille lentoliput Suomeen, itkin joka ilta itseni uneen ja olin täysin poissa tolaltani koko sen ajan Irlannissa.
Muutimme Suomeen ja vasta kun Laps oli n. viisivuotias, tajusin olevani oikeasti ja kunnolla sitoutunut häneen ja osasin arvostaa itseäni(edes vähän) äitinä. Aiemmin olin kuvitellut olevani täysi paska, koska haaveilin karkaamisesta ja että Laps ansaitsisi jotain parempaa.
Joskus sitä menee ihan äärimmäisyyksiin etsiessään itseään ja sitä omaa tapaansa olla ja virheitä TULEE tehtyä. Podin hirvittävää syyllisyyttä vuosikausia, koska jätin Lapsen silloin kolmevuotiaana ja vieläkin kirpaisee pahasti kun ajattelen sitä. Silti uskon nyt, kun hän on 17-vuotias, että minusta tuli hyvä äiti sen kolmen kuukauden jälkeen ja sen ansiosta. Enkä valehtele: karkaamisfantasia on edelleen olemassa, se putkahtelee mieleen silloin tällöin, mutta pysyy aisoissa.
Tämmöisiä me äidit ollaan, vajavaisia.
Love,
-minh-
Paljon voimia, kaikki muuttuu varmasti paremmaksi. Toivokin tulee ajallaan.
Epäreilua tuollainen, että vastaselätetty masennus puhkeaa uudestaan, kun pitäisi tulla jotain ihan muuta tunnetta elämään. :(
Toivottavasti jaksat sinnitellä. Ihanaa, että lapsi on terve, ja kyllä äidistäkin tulee. Ajattelen teitä lämmöllä, hyvää joulunaikaa.
Olet voimalla ajatuksissa.
Minä rikoin avioliittoni syn.jälk. masennukseen. Olin niin yksin Hkinissä. Ei mummoja, ja kaverit 25v. sinkkuina eri planeetalla. Kaksoset pieniä, huutavia, vaativia.
Apua sain neuvolasta, lähete perhe-psykologille ja kodinhoitaja 2x2h viikossa.( se oli aika vähän, ehdin kauppaan tai pikaisesti kaupunkiin)
Laihduin ja lihoin. En muista ekasta vuodesta oikein mitään, vaikka onhan siihen mahtunut paljon onneakin.
Mies pelasti paljon. Jaksoi välillä hoitaa kolmea ja kävi ohessa töissäkin.
Nyt kun katson teini-ikäisiä tyttöjä, tulee hirveä ikävä ja "katumus" siitä vauva-ajasta. Kun ei jaksanut ja oma elämä oli muka hävinnyt kokonaan.
Ota niin paljon apua kuin saat, ja enemmän. Kaikki jotka sinusta välittävät auttamaan.
Olen täällä yhteydenoton päässä.
<3- cista
Kiitos rakkaat! Kannustus ja vertaistuki tuntuvat mielettömän hyvältä juuri nyt. :)
On syy kirjoittaa, kirjata, ja katsoa näitä sanojanne aikojenkin päästä. Ne kantavat pitkälle!
Lähetä kommentti