Kirsikat antavat periksi pienelle veitselle. Tirskuu punaista nestettä, pieni pilkku uudelle Marimekon mekolle, juuri ja juuri erottuva fuksia läiskä rintavaon kohdalle. Kivet ja karat kasana leikkuulaudalla. Kirsikanmehu värjää sormien ihoa, tunkeutuu uurteisiin ja nostaa esille kuivat kohdat, pureksitut kynsinauhat kirkuvat yhtäkkiä kirkkaina. Äkkiä muistan mummun kädet, tottuneet ja toistaneet, puolukoiden kimpussa. Puolukat pomppivat palloina perkuualustalla eestaas. Mummun sormet näyttävät että näin ja näin, minä laitan ihan sileät kämmeneni joukkoon, puolukoiden viileys osuu sormiin, mutten saa kiinni roskia.
Mummun kämmenet ovat pehmämmät kuin minun lapsen kämmenet. Niissä on ajan etu, luonteenkin. Paksut, lilanpunaiseksi värjääntyneet kynnet nappaavat puolukanlehtiä, ja minä menen sairaalaan. Siihen aikaan tiesin paljon asioita, mummuani enemmän. Mummu istuu geriatrisessa tuolissa, hänellä oli äsken syötetty ruoka-aika. Mustikkakeitto on kynsien alla, mummu pyyhkäisi leualle valuneen sopan. Minä pidän niistä kämmenistä kiinni, ja yksi kerrallaan leikkaan parkkiintuneet kynnet lyhyemmiksi. Esitän, ettei tunnu missään. Näin vanhuksia hoidetaan, olin äskettäin Koskelan sairaalassa harjoittelussa, sielläkin leikkasin. Selitän äidille, joka ei kuule. Nyökkäilee, toimittaa asioita, menee eestaas huoneen isosta raskaasta ovesta. Äiti tietää, missä osaston maljakot ovat.
Päätämme letittää pitkän ohuen tukan niin kuin ennen. Mummu ei osaa enää istua itsekseen. Minä istun vieressä ja kannattelen selästä, olen ottavinani oikeaa otetta, mutta se unohtuu pian. Mummu on pehmeä, kutistunut ja kuin lapsi. "Tässä me istutaan ja rakastetaan toisiamme", sanoo mummu ja katsoo minua. Minä nieleksin itseni hymyilemään.
Voi olla, että se oli viimeinen kerta. Varmaan olikin, tai haluan ajatella niin. Upotan kirsikanpuolikkaat suklaavaahtoon, yksi kerrallaan ja katson miten väri valuu täytteeseenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti