Lapsi potki tatteja puistossa ja sanoi "ällöttävää". Katsoin maassa kellallaan olevaa sientä kuin en olisi ikinä ennen sientä nähnytkään, uusin silmin. Nahkea lakin pinta, haitarin palkeet lakin kääntöpuolella. Mato oli tehnyt haitariin mustia juovia. "Madon koti", sanoin ja mietin samalla, miten tuollainen röpelövarsinen ja mullalta tuoksuva omituisuus esittäytyy lastenkirjojen kuvituksessa suloisena asumuksena. Ällöttävä se sieni oli minustakin, erikoinen ja vähiten houkutteleva äkkiseltään siinä ympäristössä. Ällöttäviä etsittiin koivujen juurilta lisää. "Tämä on muuten koivu, tällainen valkoinen mustilla raidoilla." Lapsi paukutti kepillä runkoa, toisti siinä rummuttaessa, että "koivu".
Selitin lapselle, miten lehdet kellastuvat ja punertuvat syksyllä. "Anna se lehti mulle." Nappasin punaisen vaahterasta, ojensin ja pian se oli jo hukkunut kädestä. Lapsi tipautti itsensä polvilleen ja siitä sitten selälleen. Tuijotti hiljaa pilviä, puita ja sanoi, että "heiluu". Kysyin, että tarkoitatko, että tuulee? "Joo."
Satoi vähän. Menimme ensimmäisen kerran bussiin etuovesta kävellen. Lasta väsytti ja minuakin. Painoin suukon päälaelle ja hän minun käsivarteen. Äiti ja poika.
2 kommenttia:
Ihana, ihan liikutuin. Samat ajatukset itselläkin. Se on kanssa kumma kun menee bussiin etuovesta, pitää kaivaa bussikortti ja varoitella lapsukaista horjahtelemasta. Ja miten iso se on, se oma pieni, taitava ja varma, osaa ja oppii koko ajan.
Ohjasin bussissa etupenkkiin, ensimmäiseen mahdolliseen ja kurkistelin olan taa, että ehtikö se jo kiivetä penkille ennen kuin bussi notkahti liikkeelle, samalla piippasin matkakorttia. Lapsikin kysyi "Missä rattaat?".
Ihmeellinen päivä, jokin siirtyi mussa eteenpäin. Pieni suuri ihminen. Jokin mennyt nyt eteenpäin tässä perhe-elämässä, kohta ei enää vaippojakaan. Niin, pysähdys se oli. Kiire väistyi taka-alalle ja yhtäkkiä kaikki oli kirkasta, näkyi ja tuntui se, mikä on tärkeää.
Lähetä kommentti