Aurinko siivilöittää maisemaa lokakuussakin. Se ei ole tavallista Helsingissä. Minun Helsinkini on lokakuisin synkkyyteen taipuvainen, mutta tänä vuonna jokin onkin toisin. Oranssi valahtaa lehdissä punaiseksi ja tunnen, että punainen on hyvä. Se on niin hyvä, että olohuonekin verhoutui juurevaan sävyyn kertomaan omalla ruohonjuuritasollaan, että siellä olisi hyvä pysyä, ihan molemmin jaloin. Siellä pysytään, eikä päässä tunnu tuttua kohinaa. Hidastan tähän ja on hiljaista. Liikuskelen tämän hetken ikuisuudessa aivan tyytyväisenä, enkä jaksa ottaa osaa toisiin sotiin. Edestakainen liike, läpättävä koettelemus ja kiistaiset sananvaihdot pysyvät jonkin lasimaisen seinämän takana, enkä saa, en halua saada, nistä otetta. Jätän sanomatta, koska mitä sitten? Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, kaikkien ei aina tarvitse ymmärtää. Ja etenkin: kaikkea ei tarvitse aina saada ulos, huudettua turuille ja toreille. Opin sen vielä, uskon todella niin. Opin senkin, että jos toisen täytyy jotakin, joskus on parempi myötäelää, eikä aina pyrkiä absoluuttiseen totuuteen. Riittää että elää omassa totuudessaan, siellä voi olla puhumattakin.
Oranssikaan ei ole huono väri. Meinasin kirjoittaa huomio väri. Huomioväri. Vähemmällä huomiolla se on ollut, totta puhuen. Syksyisin usein on ollut kiiltävän mudan väristä. Kyllä saan senkin värin tuohon, yrittämällä, mutta enemmän se yrittämättä pysyy poissa. Énkä jaksa vaivata lopulta päätäni. Haluan hengittää.
Hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti