Maalaisjärkiarki

Olen äitiydestäni ylpeä. Synnyttäminen ja äidiksi tuleminen tekivät minut kokonaisemmaksi, täydensivät minuuttani. En edes rupea väittämään, että sitä ei ole nainen eikä mikään, jos ei ole kokenut lapsen saamista. En usko ehdottomuuksiin ja latele niitä muille tavoitteiksi, mutta omalla kohdallani asia on ollut niin. Synnyttäminen ja vauvan saaminen muuttivat minua paljon. Muutos ei ole ollut sellainen, joka näkyisi suoraan ulkopuolisille ihmisille. En esimerkiksi ole muuttanut tyyliäni, puhetapaani tai maailmankatsomustani vauvan jälkeen, mutta sisäinen maailmani on kokenut mullistuksen. Selitin tätä asiaa Lupiinille kerran tavatessamme: koen olevani vaan yksinkertaisesti makeempi tyyppi, koska minulla on kersa. On aika viileetä olla mutsi!

Ehkä tämä ylpeys äitiydestä liittyy siihen, että kokee tulevansa enemmän hyväksytyksi äitinä. Sitä liittyy lapsen saamisen myötä ikään kuin isoon äitien joukkoon, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan ainakin jollakin tapaa. Äitejähän on tietysti yhtä monta erilaista kuin on lapsiakin, mutta kyllä lapsen saamisessa on myös paljon universaalia kokemusmaailmaa. Synnytys on todellakin naisen talvisota - armeijakokemus. Siihen voi aina palata, sillä jutunjuuri aihepiiristä ei lopu koskaan kesken, kun yhteen kokoontuu useampi äiti.

Huomaan kuuluttavani äitiyttäni milloin missäkin epäolennaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi ennen vesipilatestuntia saunoessani luikautin muille naisille muka puolivahingossa lapseni olevan hoidossa, jotta äiti pääsee harrastamaan. Sain lauseen kuulostamaan sivulauseelta, vaikka se oli mitä suurimmassa määrin päälause huutomerkillä. Sanottu itsetietoisesti, asialle huomiota hakien ja muiden reaktioita tarkastellen. Äitiys tekee minusta enemmän aikuisen, jotenkin todemman, oikeamman. Siksi koen valtavaa halua kailottaa asiasta kaikille. Bussissakin vaunujen kanssa matkatessani puhkun ylpeyttä niin, että palttoonnapit melkein pongaavat irti. Tekisi mieleni huudahdella, että täällä nukkuu minun poikani, ymmärrättekö te: MINUN POIKANI! Täydellinen pieni ihminen, minun mahassani kasvanut, ei olisi uskonut, mutta niin vaan kasvoi ja hitto sen myös synnytin ja OSAAN PITÄÄ HENGISSÄ! Mitä taitoja teillä muilla muka on? Siellä istutte kännyköitänne tuijottaen, minäpä tuijotan poikani kasvoja. Ne osaavat jo hymyillä, suusta kuuluu jokellus. Lapsi on taitava - etevistä etevin!

Olen ihan kummallisen rento äiti. Itsekin sitä ihmettelen ja oikein ääneen tässä toitotan riemuissani. Luin juuri Lupiinin erinomaisen postauksen superäitiydestä ja sen loputtomista vaatimuksista. Käykää lukemassa, loistava argumentointia aiheesta. Joka tapauksessa postausta lukiessani tajusin, että superäitiys on ikään kuin näkymätön ilmiö minulle. Kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, minun oli aivan pakko lopettaa kaikki suorittaminen ja hyvää tarkoittavien, mutta syyllistävien neuvojen kuunteleminen. En olisi muuten selviytynyt päivästä toiseen. Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta suorittaa tai kyseenalaistaa arkeamme jotenkin paremmaksi. On ollut pakko keskittyä ihan vain olennaiseen. Siihen, että saa vaihdettua vaipat, pestyä pyykit, pidettyä kämpän siedettävänä, imetettyä jne. Imetyksestä en muuten luopunut, vaikka se aluksi oli aivan järkyttävän suuri rasite muutenkin mahdottomassa tilanteessamme. Se oli kuitenkin alkuun ainoa asia, jossa koin äitinä ns. onnistuvani (oli helppo kokea, koska Poika on ollut mestaritisittäjä alusta pitäen - ei se siis minun ansiotani ole), joten rasituksesta huolimatta pitäydyin siinä - vaikka täysimetystä meillä ei ole tietenkään edes harkittu. Siihen ponnistukseeni olen hyvin tyytyväinen, sillä nyt voimien hieman palauduttua, imetyshetket ovat meille molemmille Pojan kanssa niitä hellimpiä ja kauneimpia. Nautin suunnattomasti vauvan ruokkimisesta!

Olen joutunut pyörtämään ekologisia periaatteitani sairauden vuoksi. Toki se on harmittanut, mutta sairastuminen nyt on harmillista. Kestovaippailu, perhepedit, luomuilu ja ekoilu eivät vaan mahdu arkeemme juuri tällä hetkellä. Toki meillä kierrätetään ja syödään reilua kauppaa ja luomua mahdollisuuksien mukaan, mutta tämä kaikki muu on ollut sula mahdottomuus. Hankimme jopa auton, vaikka minulla oli ennen ylevä periaate ajaa aina julkisilla - myös perheellisenä. Aviomiehen työmatkan takia auto on ollut kuitenkin pakollinen. Työmatkat lyhenevät ajallisesti n. 1,5h per päivä. Tuo puolitoistatuntia on niin arvokasta meille perheenä jaksamisen kannalta, joten autoilusta ei ole aikomus luopua.

Masennus on tehnyt minusta itseäni kohtaan suvaitsevaisemman. Minun ei tarvitse enää mielestäni pystyä kuin keskelle. Ei tarvitse kurkotella kuuta, kaikkein parasta, hienointa ja perustelluinta. Riittää, että on tavallista. Riittää, että jaksan normaalia arkea. En jaksa ollenkaan seikkailla nettisivustoilla kouluttautumassa, lukea neuvokkaita opuksia tai kuunnella varsinkaan mitään vinkkivitosia. Onneksi ympärilläni olevat äidit eivät ole superäitityyppiä, vaikka osa on hyvinkin tiedostavaa ja tiedonhaluista sorttia. Näiltä äideiltä saan sitten päivityksiä uusimpaan uuteen ja nappaan mukaani sen, mikä tuntuu sopivan meidän perheelle.

Yhtenä päivänä kuuntelin erästä äitiystävääni, joka mietti, että osaako hän järjestää lapselleen riittävästi virikkeitä. Että kehittyykö lapsi nyt oikealla tavalla, kun hän ei leikitä ja loruta, tarjoa leluja sun muita yhtenään? Olin oikeasti järkyttynyt. Miten puolivuotias lapsi voisi mitenkään tarvita tarkoin suunniteltua virikeohjelmaa kehittyäkseen? Milloin lapsen kasvusta tehtiin tällainen arvioitava, suoritettava ajanjakso, jonka onnistumisesta vastaavat äiti ja isä, joiden tulee olla koko ajan tietoisia kaikista mahdollisista lapseen vaikuttavista seikoista? Jos kaiken lukemansa uskoo, sitä saa lapsensa traumatisoitua jo heti kättelyssä - toimi miten toimi. Kaikestahan seuraa jonkun tahon mukaan jotakin pahaa ja huonoa. Vanhempien helposti syyllistyvään omatuntoon vetoavat niin markkinamiehet, neuvolajärjestelmä, toiset vanhemmuutta suorittavat superäidit (ja joskus isätkin) ja opaskirjat. Olen sanoutunut irti tuosta hulabaloosta.

Joku sanoi joskus viisaasti:

Lapsen ei tule elää perheen keskipisteenä, vaan sen keskipisteessä.

Tämä on neuvoista ainoa, jota meillä noudatetaan sellaisenaan. Meidän mielestämme ei voi olla lapselle hyväksi, että vanhemmat keskittyvät kaikissa teoissaan ja toimissaan vain jälkikasvuunsa. Tätä tyyliähän nykyajan tiedostava vanhemmuus edustaa. Jatkuva tiedon hankkiminen, kyseenalaistaminen ja tarkkailu väkisinkin syövät vanhemmilta pois sitä kuuluisaa vaistoa. Kun kaikki on viimeisen päälle harkittua ja tutkimustiedolla perusteltua, ei jää enää tilaa intuitiolle. Sitä tulee sokeaksi neuvojen viidakossa, eikä enää näe metsää puilta. Toki on tutkittua tietoa lapsen kehityksestä ja kasvusta sekä näihin vaikuttavista seikoista, jotka kannattaa ottaa omassa vanhemmuudessa huomioon. Näyttäisi kuitenkin vääjäämättä siltä, että nykypäivän tiedonjanosta ja suorittamisen kulttuurista on tullut itseisarvo todellisen vanhemmuuden ja lapsen kohtaamisen tilalle. On tärkeämpää voida nettikeskustelussa rehvastella kestoilulla, kantoliinailulla ja ihokontaktilla kuin todellisesti nähdä ja kokea omaa perhe-elämää ja ratkaista toimivia arjen elementtejä sitä kautta. On hienoa, että tietoa on saatavilla, mutta miten saada ihmiset kasvamaan sen verran kokonaisiksi, että tieto ei ajaisi todellisen ihmisyyden yli?

Isä, äiti ja lapsi/lapset muodostavat keskenään perheen omina persooninaan, lukemattomine rooleineen. Perheen sisällä on myös isän ja äidin keskinäinen parisuhde sekä lapsen suhde kumpiinkin vanhempiinsa. Kaiken ei kuulu liittyä vain lapseen ja lapsen ns. jalostamiseen kunnon (ts. täydelliseksi) kansalaiseksi, koska perheessä on muitakin jäseniä ja perheen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Meillä Poika on mukana tässä hetkessä, rakastettuna itsenään. Parasta mitä omasta mielestäni voin lapselleni antaa, on terve äitiys. Siihen pyrin pysymällä keskellä, kurottamatta tähtiin, hoitamalla itseäni, jotta jaksan hoitaa pientä. Tavallisen arjen on pakko riittää. Oikeasti.