Aika suhisee ohitseni. Päivät ovat samanlaisia, rytmittyvät ruokintaan, uniaikaan, vaippoihin, hampaidenpesuun, tiskikoneen hurinaan. Joskus tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi, mutta en tiedä edes mitä pitäisi muka saada. Muistista tipahtelee jatkuvasti asioita. Joudun kulkemaan kalenteri kädessä, muuten eksyn kotonakin aikatauluihini. Huomaan olevani ajelehtiva. Teen kyllä, kaikki tarvittava on hallinnassa, mutta samalla kaiken päällä on kummallinen utu. Se on kuin sana, joka on ihan kielen päällä. En saa siitä kiinni, tästä olosta. Ehkä se on väsymystä, niin, sitä se varmaan on.
Tuntuu, että olisi niin paljon, mitä olisi hauska jaksaa, mutta aika ei riitä. Eikä voimat. On ystäviä, joihin haluaisi pitää enemmän yhteyttä, olisi tapahtumia, harrasteita, sadoittain kasoittain kaikkea. Joskus seison niiden keskellä ja klikkaan kaikelle kyllä vain huomatakseni, että joudun kohta pian klikkaamaan kaikelle ei. Seuraan vierestä ja kuvittelen muiden pystyvän enempään. Se on kuin muuri, joka erottaa minut niistä muista. Olen tässä, mutta olen oikeasti tuolla. Ehkä se on masennusta, niin, sitä se varmaan on.
Lapsi kasvaa. Siirryimme velliin ja soseisiin tällä viikolla perin onnistuneesti. Poika on syönyt hyvällä ruokahalulla kuin vanha tekijä. Minua se liikuttaa kovin. Pieni mies syö isojen miesten ruokaa, kasvaa niin nopeaan. Joskus haluaisin pysäyttää kuvan juuri tähän, että ehtisin tarkastella syvemmin. Joskus kaikki touhuaminen tuntuu vievän huomion niistä pienistä yksityiskohdista, joita olisi hyvä tutkia lähemmin. Pienet sormet hamuavat lelua, nappaavat kiinni ja kädet johdattavat riemunkirjavan ökkimönkiäisen kohti suuta. Poika osaa ja oppii sellaisella tahdilla, ja minä lataan tiskikonetta, pyyhin pöytää ja suin tukkaani. En aina jaksa olla edes kiinnostunut, en koko aikaa. Kun katsahtaa ulos ikkunasta, lepuuttaa silmiään pienen hetken ja huomaa pihapuun paljastuneen lumen alta, on Poika jo ehtinyt tehdä jotakin uutta. Ja se menee minulta ohi kuin kevään muuttuminen kesäksi. Ehkä se on arkea, niin, sitä se varmaan on.
On huoliakin. Pienempiä ja suurempia. Lyhyessä ajassa menetin yhden ystävyyssuhteen ja se kalvaa aika tavalla. On ikäväkin. Sitä pohtii tekemiään ratkaisuja, miettii niitä uudelleen, pyörittää niin kauan, että kehä muodostaa aivoihin niin tutun uran, ettei enää löydä uutta näkökulmaa. Ei ainakaan yksin. On vain varmistuttava tässä elämässä siitä, että kulkee sydämensä kanssa samaan suuntaan. Kipeää se tekee, sattuu joskus niin, että meinaa pakahtua ihan. Kipu tekee epävarmaksi, ikävä se vasta tekeekin. Entä jos, sitä miettii ja tulee joka mietintäkerralla vähemmän varmaksi, kunnes taas palaa alkuun. Kehä pyörii. Ehkä se on kuitenkin rakkautta, niin, sitä se kyllä on.
2 kommenttia:
Moikka!
Niin, vaikka äitiys antaa paljon, niin se myös ottaa osansa. Ottaa osansa ilman sitä masennustakin. Joskus vain on pakko sanoa ei, vaikka se saisi itsensä tuntemaan ulkopuoliseksi. Mutta sen ein tilalle saattaa tulla hetkenä minä hyvänsä jotain ihan muuta, jotain ihanempaa; pieni hymy tai jokellus tai uusi ilme. Koskaan ei voi tietää mitä näissä arpajaisissa voi voittaa vai jääkö käteen vain tyhjä lappu. Mutta pidemmässä juoksussa näissä arpajaisissa voittaa kuitenkin aina, vaikka aina ei ehkä sille tunnukkaan.
Ja tuo ulkopuolisuuden tunne voi tulla paljon muustakin ja muulla tapaa, nyt sinulla on ainakin hyvä, iloinen ja pätevä syy ;)
Itsekin tunnen joskus olevani ulkopuolinen. Tämän tunteen saa minulla taas aikaan se, että nykyjään juurikaan nauti alkomahoolia ja näin ollen en ole tai lähde edes seuraan jossa sitä otetaan, en halua, enkä viitsi härnää itseäni. Joskus on kovinkin ulkopuolinen olo kuunnella niitä tapahtumia ja esivalmisteluja. Mutta tuo on oma päätökseni, voisin tehdä tietysti asialle jotain, mutta nyt se vaan menee näin. Ei siis voi toki verrata tilanteeseesi, mutta ymmärrän tuon ulkopuolisuuden mistä puhuit.
Kaikkea hyvää ja voimia sinne vauva-arkeen. Koitan itsekin tehdä paluuta kirjoitusmaailmaan taas, katsotaan kuin tää lähtee sujumaan.
Halit <3
Kiitos Lumi kommentistasi ja pahoittelen, että vastaan vasta nyt. On ihana huomata, että pysyttelet lukijana, vaikka tämä bloggaaminen nyt on ollut, mitä on viime aikoina. Onneksi on naamakirja! Olisi tosi kiva, jos säkin kirjoittelisit enemmän, mutta ymmärrän, että joskus sille ei ole tilaa tai tarvetta samalla lailla.
Lähetä kommentti