Sitä toivoo, että tekee oikein, mutta ei voi tietää varmasti, ennen kuin ajan säälimättömyys sen osoittaa. Sitä toivoo, että raakojen sanojen takaa kuultaisi rakkaus niin vahvasti, että se pitäisi langan ehjänä, vaikkakin venyneenä. Sitä toivoo, että pahimmat pelot osoittautuisivat turhiksi, huoli jäisi ilmaan, menisi pyörteiden mukana muistojen maahan.
Riittääkö se, jonka päälle on rakennettu vahvasti? Kuinka suuri voima iskuun tarvitaan, että kaikki on betonipölyä? Kuka määrittelee ne säännöt, joilla edetään toista kunnioittaen? Voiko toisen sydämen oikeus olla toisen sydämen vääryys?
Tarkoittamalla hyvää voi tehdä paljon pahaa. Missä menee raja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti