Gata sanoo hei ja kertoo juttuja

Synnytyksen jälkeen olen pohtinut itseni kipeäksi, miksi Suomessa suhtaudutaan äitiyteen niin kireän suorittavasti? Kun on riittävästi tutkittua tietoa, alkaa samalla syyllistys ja muottiin pakottaminen. Ollessani vielä laitoksella ja todella sairaana, katsottiin Kätilöopistolla itsestäänselvästi, että me hoidamme vauvaa yöt päivät läpeensä. Synnytykseni oli kestänyt yli kaksi vuorokautta, se oli käynnistetty vaikean raskausmyrkytyksen takia hyvin väkivaltaisesti ja lopulta päätynyt kiireelliseen sektioon minun verenpaineideni ollessa taivaissa ja lapsen hapetusarvojen ja sydänäänten laskiessa vaarallisen matalalle. Korkean verenpaineen takia synnytyksen aikana tärisin holtittomasti, eikä sitä saatu taltutettua lääkkeillä. En ole eläissäni ollut niin sairaana kuin ennen synnytystä ja heti sen jälkeen. Ennen kaikkea koin, ettei minua kohdattu synnytyssairaalassa kokonaisena ihmisenä. Ymmärrän toki, että lääketieteellisesti he tekivät varmasti parhaansa, juuri niin kuin kuuluu, mutta henkistä puolta, pelkoa, ei kohdattu riittävällä ammattitaidolla. Korkeatasoinen hoito ei Suomessa ole vielä kokonaisvaltaista.

Heti synnytyksen jälkeen olin kaksi vuorokautta tarkkailussa synnytyssalissa saamassa tehohoitoa. Makasin sängyssä kipulääkkeissä ja katetroituna, verenpainemittari köytettynä toiseen käsivarteen, tippaletkut kietoutuneina pitkin sänkyäni. En pystynyt peseytymään itsenäisesti, saati nousemaan ylös vuoteesta. Haava vatsassa vihlaisi ärjysti joka liikkeestä. Maailma kieppui epätodellisena ympärilläni. Vauva ja vauvan isä vierailivat luonani pieniä unenomaisia hetkiä. Imetinkin kerran, ihmettelin lapsen kovaa imua, mutta en jaksanut itse nostaa alle kolmikiloista poikaamme rinnalleni. Muistan kuitenkin kokeneeni syvää tyydytystä siitä, että rinnoissani oli kaiken sen jälkeen ravintoa pienelle miehelle. Kaikkea tätä siivitti muista synnytyssaleista kuuluvat kivunhuudot, jotka vaimenivat ja nousivat sen mukaan, missä vaiheessa kukin synnytys oli.

Kun sitten pääsin lapsivuodeosastolle, oletettiin, että olen nyt riittävästi levännyt (!) jaksaakseni hoitaa pienokaistani. Tässä vaiheessa menin vielä pyörätuolilla vessaan ja pelkäsin kuollakseni koko ajan, että verenpaineeni jälleen nousee, alan krampata uudelleen ja koko kauheus alkaa alusta: joudun takaisin synnytyssaliin tarkkailuun, minut katetroidaan ja makaan siellä, epätodellisuuden keskellä, verenpainemittari hälyttäen, kuoleman rajamailla. En ollut koko sairaalassaoloaikanani saanut oikein nukuttua ja olin väsymyksestä jo harhainen. Silti uneen ei tarjottu kuin mietoa rauhoittavaa, koska "imetys oli saatava käyntiin" ja minun olisi "jo syytä tormistua". Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että en nukkunut synnytyksen jälkeen salissa, vaikka suoneni oli pumpattu täyteen morfiinia, fentanyylia ja diatsepaamia. Kaikki lääkkeitä, jotka melko varmuudella tainnuttavat suloiseen uneen sellaisen, jolla ei kyseisiin aineisiin ole toleranssia ollenkaan. Mutta ei minua. Kauhu ja ahdistus pitävät hereillä vahvimmistakin lääkkeistä huolimatta.

Lapsivuodeosastolla ollessamme opettelin sekä elämään taas kahdella jalalla itsenäisesti että hoitamaan vauvaamme. Imetin reippaasti, yritin syödä ja levätä, mutta en onnistunut nukkumaan kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kertaakaan kätilö ei ehdottanut, että lapsi otettaisiin yöhoitoon ja minulle annettaisiin tujua unilääkettä, että saisin vihdoin nukuttua. Sen sijaan vauvanhoitoon kannustettiin, asennettani kehuttiin valoisaksi ja poikaa "synnynnäiseksi rintalapseksi". Öiseen aikaan kilkutin kelloa, kerroin peloistani, itkin ja sain rauhoittavaa. En saanut sanottua sitä, mitä mielessäni liikkui. Koin, että olen taakka, että minun on pakko "tormistua nyt", otettava homma haltuun, lopetettava vikiseminen. Pyörätuolin käyttökin oli kielletty, vaikka minä pelkäsin olla pystypäin verenpaineen nousun takia. Yhtenä aamuna se nousikin heti aamiaisen jälkeen, kaaduin sairaalasänkyyn huonovointisena ja kilkutin kelloa. Kätilö mittasi paineen, sai tulokseksi yli 200/100 ja tokaisi, ettei usko moista tulosta ja häipyi huoneesta sanoen, että tulee mittamaan kohta paineen uudelleen. Olin kauhusta kankeana. Miksi minut jätettiin? Kun kätilö tuli takaisin, paine oli edelleen n. 180/100, aloin täristä ja sain taas diatsepaamia suoneen. Lääkäri kävi katsomassa, sanoi, että jos tämä nyt jatkuu tällaisena, siirretään takaisin saliin tarkkailuun. Minä tuijotin tätä kaikkea sängystä, puhuvia päitä ja toivoin että joudun saliin, toivoin etten joudu saliin. Toivoin, etten kuole.

Kotona arki oli vähintään yhtä kaoottista. Väsymys ajoi nopeasti pään viimeisetkin mutterit löysälle kierteelle. Pelkäsin olla vauvan kanssa kahden, pelkäsin jopa silloin, vaikka mies oli vain toisessa huoneessa käymässä. Hävetti, en kyennyt hoitamaan pientä poikaamme, vaikka itse lapsen halusin, me halusimme, en voinut syyttää vahinkoa. Lapsi tuntui vieraalta, ikään kuin joltakin epämääräiseltä olennolta, joka on yllättäen tupattu vastuulleni ja tuota vastuuta en kerta kaikkiaan pystynyt käsittelemään. Lopulta olin sitä mieltä, että minun on parasta olla pois lapsen läheisyydestä kokonaan. Olin vakuuttunut, että häneen tarttuu pahaa minusta.

Kieppuvaa syöksyä alaspäin jatkui kolmen viikon ajan synnytyksestä, kunnes sain ajan. Nopea arviointi, massiiviset tukitoimet, lääkitykset ja käynnit sinnetännetuonne. Synnytyksen jälkeinen masennus. Hävetti taas. Olin vakuuttunut, että minä en sairastuisi enää masennukseen koskaan. Tai toivoin sitä niin voimakkaasti, että asian hyväksyminen tuntui aluksi erittäin vaikealta.

Jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani on tietysti selvää, että sairastuin. Kukapa ei olisi tuossa hötäkässä sairastunut? Koko raskausaika, synnytys ja viikot sen jälkeen olivat aivan täyttä fiaskoa kaikki. Kukaan ympärilläni ei ymmärtänyt kokonaisuutta, vaan tuijottivat yksittäisiä arvoja, yksittäisiä terveyttä mittaavia tekijöitä, kunnes olikin jo liian myöhäistä. Masennus vyöryi ylitseni kuin ukkosmyrsky, pisti kaiken uusiksi kertaheitolla. Kummallista, sillä minun papereissani aiemmin sairastettu masennus näkyy kyllä, siitä puhuttiinkin neuvolassa, olin itsekin asiasta huolissani loppuraskaudesta. Edelleen somaattinen ja psyykkinen puoli ovat terveydenhuollossa valitettavan kaukana toisistaan. Vanhat jaot näkyvät edelleen vahvasti.

Nyt ajattelen niin, että synnytyksen jälkeinen masennus on ollut äitiydelleni suuri siunaus. Ilman masennusta olisin varmasti hyvin erilainen äiti, joka olen tänä päivänä. Kun sairastuin, jouduin samoin tein luopumaan tietynlaisesta suorittamisesta. Täysimetys, kestovaipat, kantoliinat, ihokontakti, kaikki nämä nykymittapuun mukaan tiedostavan hyvän äitiyden merkkipaalut jäivät aika nopeasti pois repertuaarista. Näissä luettelemissani asioissa ei sinällään tietenkään ole mitään pahaa, päin vastoin. Kestovaipat ovat ekologisia ja loput jutut ovat vauvan ja äidin keskinäiselle vuorovaikutukselle myötämielisiä. Ilman niitäkin silti pärjää vallan mainiosti ja jopa yltää siihen kuuluisaan riittävän hyvään äitiyteen. Koko tämä sotku opetti hyvin nopeasti ottamaan asiat löysin rantein. Pikkuinen syö purkkiruokaa, juo korviketta (tisittäminen loppui viisikuisena maidontuotannon tyrehtymiseen) ja on potra, tyytyväinen poika. En kerta kaikkiaan osaa tuntea minkään muotoista syyllisyyttä epäekologisista, tai epäluomuista ratkaisuistani. Nämä sopivat meidän perheelle ja piste. Miksi tämä asia on niin kamalan vaikea monelle ymmärtää? Neuvoja, tapoja ja informaatiota puettuna syyllisyyskaapuun tuputetaan joka tuutista. Pääosin kieltäydyn moisesta (lukuun ottamatta jos haluan riehaantua tahallani jostain aiheesta ja pajattaa siitä kanssaäitien kanssa kovaan ääneen).

Suhde lapseen lähti kehittymään toden teolla vasta lääkkeiden vaikutuksen alettua. Masentuneet aivot kun eivät pysty luomaan samalla tavalla äidin ja lapsen välistä kiintymyssuhdetta. Kun tunteet palasivat, ne tulivatkin rysäyksellä. Yhtäkkiä pidin käsivarsillani aarretta, maailman kauneinta poikaa, joka tuhisi ja pöhelsi omaa ihanuuttaan täydellä volyymilla. Rakkaus ikään kuin ryöpsähti liikenteeseen ja on siitä päivästä lähtien kasvattanut pinta-alaansa hurjalla vauhdilla. Ei sitä, rakkautta, pysty kuvailemaan. Eikä sitä, miten se kiintymys kasvaa joka päivä, kun suhde omaan pienokaiseen vahvistuu. Kai se on yhteisten muistojen ja tapojen synnyttämistä. Sen yhteisen vahvistamista. Yhtä kaikki, se on parasta - juuri niin kuin aina sanotaan. Olen hyvin kiitollinen pienestä ja isosta miehestäni. Ja onnellinen, että loppujen lopuksi selvisin kaikesta nopeasti ja olen saanut nauttia pienen kanssa äitiyslomasta täysipainoisesti ihan alkua lukuun ottamatta.

Niin, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Se varmaan osaltaan on johtunut siitä, että kykyä ilmaista tätä kaikkea ei ehkä ole ollut. En ole saanut kakaistua synnytyskertomusta tänne, ja tuokin versio on sensuroitu, lyhyehkö ja tiivistetty. Tajusin kuitenkin, että bloggaustaukoni on osittain johtunut nimenomaan siitä. Synnytyksestä oli saatava kirjoittaa, mutta sen aika oli vasta nyt. Ja on tässä muutakin. Haen selvästi blogilleni nyt uutta muotoa. Tiedän, että haluan jatkaa, onhan bloggaaminen ollut iso osa elämääni jo pian neljä (!!) vuotta. Jotenkin vaan tietyt kriisit on nyt selätetty ja kun blogini on voimakkaasti käsitellyt näitä osa-alueita elämässäni, tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. Minä voin hyvin, arki rullaa ja lähelläni on oikeat ihmiset. Lääkkeet purivat nopeasti, olen jaloillani ja itse asiassa onnellinen. Äitiys ja perhe-elämä tuntuvat hienolta juuri tällaisena kuin olen ne nyt elämääni järjestänyt. Juuri nämä palaset tuntuvat klikkaavan kivasti yhteen.

Kaipaan tällä hetkellä vähemmän arkojen aihepiirien käsittelyä enemmän. Tuntuu, että ne arat asiat ovat nyt minulle salaisessa paikassa, hyvässä hellässä huomassa ja en halua niitä enää julkisesti samalla tavalla jakaa. Ne asiat ovat saaneet laastarin kylkeensä, ovat paranemassa hyvää vauhtia. Täällä minä kuitenkin pysyn, kirjoittelen lämpimikseni ja jatkan matkaani. Kaikki hyvin.