Joskus lapsettomana haaveilin siitä, että minulla olisi lapsi, jotta voisin lomailla koko kesän. Koko kesän loma ilman lasta kun tuntui täysin absurdilta, saavuttamattomalta haaveelta. Koska muka muulloin olisi niin mahtava raha- tai työtilanne, että voisi ottaa lomaillen monta kuukautta peräjälkeen? Talvella hoitaessani pienokaista paukkupakkasten saartamassa kodissamme, mietin, että kesä vauvan kanssa ei tulisi muistuttamaan lomaa laisinkaan. Lapsen kanssa oleminen tuntui täydeltä työltä. Olin sitä paitsi silloin vielä siinä määrin väsynyt, että kaikki ylimääräinen kiva tekeminen vaati ponnistelua. Olinpa väärässä tässä kesä ja vauva ja loma asiassa. Itse asiassa en oikeastaan muista, koska viimeksi olisin nauttinut kesästä tällä tavalla. Josko koskaan? Lapsena kesä oli liian itsestäänselvä vuodenaika, jota siivitti usein kyläilevä liiasta vapaa-ajasta johtuva kuolettava tylsyys. Aikuisena samankaltaista tylsyyden tilaa on mahdoton saavuttaa. Jos joskus siunaantuu hetki, jolloin ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä, sen voi mieluusti viettää tehden ei mitään.
Kuumuus on ollut siunaus. Tiedän varsin monia tässä sääasiassa oppositioon asettuvia, mutta minulle ja Pojalle se on ollut vallan vapauttavaa. Olemme köllineet taloyhtiön pihalla viltin päällä, Poika vaippasillaan, minä bikineissäni, ja kihertäneet kaikelle kivalle. Beebin tipahdettua päiväunille olen lukenut romaania, tuijottanut siinä sivussa ympärillä vellovaa valkoista apilamerta, tuntenut kuumuuden kihoavan hikipisaroina pintaan, muuttavan ihoani aste asteelta kesäisen päivettyneeksi.
Öitä on siivittänyt tuulettimen taukoamaton hurina. Joskus kuuma ilma on vain siirtänyt puhaltimen kautta paikkaansa, heilauttanut hieman hikisiä otsakiehkuroita, viilentämättä sen enempää. Toisina öinä olen sammuttanut tuulettimen, laittanut raolla olevan ikkunan pienemmäksi, kietoutunut pelkkään pussilakanaan. Pojan uniin kuumuus ei ole tunkeutunut. Ystävä on kutsunutkin häntä supernukkujaksi, nukkupojaksi, jota hän todella on. Viisikuisesta lähtien yöheräilyjä ei maidon takia ole ollut, mitä joskus tutti on ollut hukassa tai asento väärä (nyt konttausharjoitteiden aikaan Pojan löytää unissaankin äheltämästä, hassu höppänäpää). Niin, kesäöiden kumma kajo, juhannusvalo valkeana hehkuna öisellä taivaalla. Nyt elokuussa valo on tummansininen, mutta lämmin. Linnut ovat jo rauhoittuneet.
Kaikki nämä kesän tapaamiset, ystävä-äidit, ystävät ilman lapsia - YSTÄVÄT - ihmiset. Kaikki IHANAT ihmiset, keskustelut, vertaistuki vailla vertaa. Olen onnekas, koen onnea kaikesta tästä. Muistan aina vaunujen rapinan hiekkateillä, Kumpulan markkinat, kirpparin, maauimalan, pienen kuikuilevan Lipsin (kesän myötä käveleväksi pikkutytöksi varttuneen), maissinaksujen tahraamat syöttötuolit, kahvit ja pullat, lukemattomat lounaat, Tallinnan kukkanäyttelyn, siiderihumalat, Pojan aamutuoksuisen lämpimän ihon kietoutuneena omaani ja uuden kesähuoneeksi muuttuneen parvekkeemme. Muistan Pojan kellimässä Luukin nurmikolla nakuna, kummastelemassa varpaitaan. Muistan kukat, neitoperhon tanssin, muhkeat kesäkurpitsat siirtolapuutarhamökillä, vadelmat, kumman olotilan kun on juuri tajunnut oman ja ystävän lapsen leikkivän lattialla keskenään ja on pystynyt keskeytyksettä käymään juonellista keskustelua toisen aikuisen kanssa. Muistan tämän kesän aina, tiedän sen. Sellainen käänteentekevä yleistunnelma, sellainen on vallinnut. Olen osannut nauttia. Lupiini kirjoitti hyvin tästä, ja hänen kirjoituksensa innostamana ja tästä kesästä hyvin inspiroituneena minäkin uskaltauduin aiheen pariin. Iltaisen leppeän kesätuulen hyväillessä nahkeaa ihoani, tunnen tässä hetkessä, olen saanut paljon. Onni on katsoa ja huomata, kas, leppäkerttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti