9 kuukauden kypsyttelytauko

Tervehdin teitä kaikki siellä, ruutujenne takana, jälleen kerran. En tiedä tervehdinkö säännöllisesti, useasti, joskus, harvoin. Tervehdin, kun huvittaa. Kirjoittamattomuus tekee oudon fiiliksen. Kyllä mä ilmankin pärjään, ei sillä, mutta joku mussa kaipailee naputtelua. Samalla kun tätä tässä kirjoitan, koen jo pikkuisen ahdistusta siitä, että nyt tätä sitten pitää ylläpitää. Kummallista. Josko saisi antaa vaan tämän(kin) asian olla omalla painollaan. Opettelua, opettelua.

Mitä mulle sitten kuuluu? Kuuluu perheistä elämää. Kaksivuotias Poika määrittelee tahtia, työn ja muiden ajantappojuttujen kulkiessa sievästi perässä. Meillä on varmaan ihan tavallinen perhe, mutta samalla perin eriskummallinenkin. Ei eriskummallinen sillä tavalla, että oltais jotenkin coolimpia kuin muut, niinku että tehtäis jotain vinkeitä, kadehdittavia ratkaisuja, mutta sillä tavalla eriskummallisia, että menneisyyden tapahtumat marssittavat aina väliin tiettyä skeidaa tähän päiväänkin, joten arkea on suunniteltava tarkoin. On selvää, että se menee vituiksi aika ajoin - se suunnitelmallisuus. Sitten kärvistellään väsyneinä ja hajallaan, kerätään joukot kokoon ja puuskutetaan etiäpäin. Kun on lätkäisty traumakortilla päähän, joutuu miettimään juttuloita eri tavalla. Ei se mitään, en jaksa katkeroitua siitä enää, en jaksa rypeä vihassa tai muussakaan. Katse on eteenpäin, vaikka menneisyys koittaa änkeä tähän päivään sinnikkäästi. Onneksi tunnistaminen on aika kivasti hallinnassa. Sillä pötkii jo pitkälle.

Mitä tästä voi päätellä? No ainakin sen, että mä voin ihan hyvin. Mä koen, että oon selvillä vesillä. Oon esimerkiksi hirveän onnellinen äitinä. Oon sitä joka solullani, todella syvältä. Poika on parasta, mitä on ikinä tapahtunut. Poika on myös se, joka paljasti viimein kaiken mussa. Hyvä niin. Nyt mennään näillä, tietäen että koko ajan paranee vaan - joka alueella.

Pojan kanssa on vaan niin uskomattoman kokonaisvaltaista ja onnellista. Netissähän kiehuu ja kuohuu koko ajan nämä äitiyden eri kuppikunnat ja ne oikeat ratkaisut lyövät toisiaan kartulla päin pläsiä. Itse sitä on jotenkin loputtoman kyllästynyt vastakkainasetteluun. Sitä yhden lapsen äitinä on löytänyt sen oman maaperänsä. Toki sitä antaa itselleen vitsaa joistakin Pojan vauva-ajan ratkaisuista (olisin voinut olla parempi!), mutta samalla sitä on armeliaan ymmärtäväinen ja tajuaa, että sitä tekee kuten parhaaksi näkee selvitäkseen. En jaksa juuri nyt osallistua vertailuun. Ehkä jos olisin saanut toisen pienen Pojan kaksivuotispäivän tietämillä, joutuisin jälleen tiettyyn kyseenalaistamisen suohon. Onhan se perhedynamiikka ihan uusiksi menoa siinä hötäkässä, kun yhtäkkiä kolme onkin neljä. Yhtä kaikki, syyllistyä voi, milloin vain. Epävarmuus ja tietämättömyys on sille tunteelle ominta maaperää. Kaikkihan tietää, että epävarmuus iskee, kun ei ole vielä tottumusta. Uuden kanssa ei koskaan voi oikein olla. Siksi olen tyytyväinen kolmeen perheenjäseneen. En jaksaisi höykäyttää kaikkea nyt ympäri. Höykäyttelen itseäni ihan riittämiin, tarkoituksella ja tarpeeseen. Siksi kaikelle muulle rauha. Heimoi vaan ensi kertaan!