Käsi koskee koskemattomaan pyöreään poskeen. Paksut sormet puristavat pehmeää väliin. Ruskeat katsovat takaisin suoraa hämmentynyttä viestiä, joka häviää lyhyen matkan aikana, ei oteta koppia siitä(kään). "Älä ole noin vakava" sormet puristaa heiluttaa pientä poskea. Älä ole itse hei ikävästi mulkku.
Minä olisin halunnut enemmän kuin mitään lyödä suoraan naamaan, repiä kappaleiksi,
hiljaisuudessa kuin koulutettu sotilas
ja silpoa sormet irti,
yhden kerrallaan juuresta poikki.
Olisin katsonut niitä verisiä sormenpätkiä ja vienyt lapseni pois siitä, pian. Puristanut pehmeän sylini kokoisen mukaani ja kääntynyt, mennyt pois pois pois pois niin ettei voi enää koskaan saavuttaa.
Minä katson poikaani isänsä sylissä, niitä nappeja, jotka lähettävät viestiä sormille ja niiden sormien suulle. En sorru pehmentämään naurulla, minä en tee mitään, enkä niitä sormenpätkiä. Suolenpätkiä sen sijaan myllerryksessä ja meditaation tarpeessa. Ei tapahdu enää, toistetaan päässä kaikuna. Onnistuu ikävä ihminen halaamaan, kaappaamaan ennen ovea. Kunpa olisi ollut voimat puristaa toinen hengiltä. Sitten lopulta lähden perheineni ja välttelen väistellen itseni saavuttamattomiin.
Älä koske minun lapseeni niin kuin vähättelit minut, sinä paska. Äläkä soita tänne enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti