Siksi

Yön hämärässä energialamppu valaisee eteisen peilin eteen valopallon. Seison siinä pallon keskellä ja katson itseäni peilistä. Valkoinen ihoni on venynyt vatsan kohdalta rumpukummuksi, rinnat makaavat raskaina ylävatsan päällä. Olen pehmeän pyöreä joka kulmalta. Jos ihooni koskee, se painuu taikinamaisesti kasaan. Jos jätän sormeni hetkeksi paikoilleen, jää nahkaan painauma. Neste kudoksissa väistyy hetkellisesti puristuksen tieltä. Katson itseäni peilistä, käännähtelen, tarkastelen takapuoltani. Se on uhkeampi lantioluiden tehdessä tilaa pian syntyvälle lapselle. Nänneissäni on vaalennetun munakoison sävy. Varttani sivellessäni tajuan olevani kaunis. Olen valjastettu ikiaikaiseen naiseuden tehtävään. Minussa kasvaa uusi elämä, se ui kohdussani unimaassa vielä hetkiä. Hetkien määrää en osaa ennustaa, kukaan ei osaa, mutta jonakin minuuttina hetki muuttuu sellaiseksi, että uusi elämä päättää matkata pois häpyni suojista.

Mutta nyt, ennen sitä kaiken mullistavaa syntymän hetkeä, tajuan kipeästi taistelleeni koko raskausajan tätä ihmettä vastaan. En ole hyväksynyt vartaloni reaktioita, en sen asettamia vaatimuksia, en mitään mikä raskaudessa on kaikin mittapuiden mukaan laskettuna vielä normaalia. Olen ollut pahoinvoiva hormoneista, kipeä selästäni ja nivusistani, turvonnut nestekellukka, väsynyt, univaivainen ja siis yhtä kaikki - minä olen ollut raskaana. Raskaana niin, että se on näkynyt ja tuntunut todelta. En ole ollut sairas, vaikka sairautena olen sen kokenut. En väheksy matkani varrella käytyä taistelua, en omia reaktioitani, en ahdistustani, enkä liioin raskaudesta kummunnutta päivänvaloon astunutta sisuksissani uinunutta raakaa itseinhoa. Se olen ollut minä jokaisessa hetkessä, se on ollut minun ja vauvan matka. Raskas matka, vaikea matka. Nyt tajuan kirkkaasti, että matkan vaikeus on johtunut ennen kaikkea taistelusta raskausoireita vastaan. Raskauden mukanaan tuomat vaivat vievät energiaa itselläänkin, mutta ne uuvuttavat, jos niitä ei hyväksy osaksi omaa niin kipeän tärkeää kokemusta äidiksi tulemiseksi.

Omaa itseä on rakastettava silloinkin, kun sen rakastaminen on vaikeaa. Kukaan ei ole sanonut, että elämässä kaiken tulee sujua ilman railoja. Kukaan ei luvannut sitä myöskään katsoessani raskaustestin kahta viivaa. On turha kysyä miksi, on vain hyväksyttävä, että siksi. Tunnen kaihoa koko raskausaikaa kohtaan, tunnen häpeää, että en ole pystynyt nauttimaan, vaikka tiedän ettei ole hävettävää. Ymmärrän, että mullistus äidiksi kasvamiseksi on ollut niin suurta, että se on vienyt suuren osan raskausajan nautinnosta mukanaan. Silti häpeä nousee, ja tunnistan sen. Tunnen myös huonoa omaatuntoa. Kärsikö lapsi? Ei tietenkään, minähän olen rakastanut häntä koko ajan. Tunsiko lapsi, että minä tunnen huonosti? Ehkä tunsikin. Mihin se on vaikuttanut? En jaksa miettiä, en usko, että sillä on väliä.

Uskon, että me molemmat tiedämme käyneemme yhdessä läpi viidakon. Viidakon laidalla seisoo nyt kaksi, toisiinsa kietoutuneina, emo ja poikanen, hieman puuskuttaen kaikesta paineesta. Minä sivelen vatsaani, katson peilikuvassani näkyviä turpeita kasvojani, huulet kuin Joliella ja hymyilen. Vielä ehdin helliintyä itsestäni ja pienestä sisälläni. Ehdin hyvin. Hetki hyväksymisen äärellä on hetkistä vapauttavin.

Olen valmis.