Sikainfluenssa. Jep. Kamala syyllisyys ja kamala pelko samaan aikaan. Entäjos? Selitys kuuluu näin:
1) Tiistaina menin illalla kahden työkaverini kanssa katsomaan teatteriesitystä. Toinen kertoi narikoiden luona, että on ollut hitusen flunssainen viime aikoina, mutta kuumetta ei ole. Samaan hengenvetoon hän totesi, että hänen äidillään oli todettu kuumeeton sikainfluenssa, josta äiti oli tosin jo parantunut. Vitutti. Miksi tämä nainen tuli flunssaisena tapaamaan raskaana olevaa ystäväänsä? Ei tietenkään ollut edes todennäköistä, että hänellä olisi ollut - ihan terveen oloisella ihmisellä - sikainfluenssa, mutta miksi hän (vielä sairaanhoitajana) otti edes riskin? Olisi edes varoittanut. Päätin kuitenkin olla hysterisoitumatta tilanteesta, mutta en halannut ystävääni enkä muutenkaan ollut lähikontaktissa hänen kanssaan - varuilta. Tarttumisriski oli siis jota kuinkin samaa luokkaa kuin ratikkaan meneminen tai kaupassa käynti. Yleisissä paikoissahan joku voi yllättäen vaikka pärskäyttää päälle ilman ennakkovaroitusta ja mitään ei ole tehtävissä, jos possu vaanii ysköksessä.
2) Lähdin keskiviikkona ystäväni järjestämille kestovaippakutsuille erään vauvakkaan ystäväni kanssa. Olin unohtanut koko eilisen possuepisodin autuaallisesti, enkä kokenut olevani taudin mahdollinen salainen kantaja. Pidin vauvaa hetken sylissänikin kutsuilla ajattelematta asiaa sen enempää. En osannut ajatella entäjos-vaiheeseen saakka. Entä jos olinkin saanut tartunnan edellisenä päivänä, mutta en vielä tiennyt siitä? En kerta kaikkiaan tajunnut riskiä, enkä ottanut sitä huomioon. Asia vaan unohtui ja se ei ole minkään sortin selitys, koska...
3) ...perjantaina, eli eilen, kurkkuni kipeytyi ja tunsin flunssaisen vilunväristyksen ympäri kroppaani. Yöllä kurkkukipu yltyi ja kipeytyminen varmistui: minulla ON jonkin sortin virus, mutta ONKO se pikku naskin näköinen - sitähän en voi tietää. Kuumetta ei mitattaessa ollut, mutta kurkku oli karhea, lihakset näytyneet ja vilu väreili pitkin vartaloani. Soitin terveysneuvontaan, jossa sairaanhoitaja ei ollut kovin huolissaan, sillä oireeni ovat kovin lieviä ja eivät siten ihan vastaa sikainfluenssan oirekuvaa. Käskivät kuitenkin ottamaan yhteyttä Laakson influenssa-asemalle, jonne sitten soitettuani minut neuvottiin menemään. Lääkäri rauhoitteli, että todennäköisesti minun oireeni viittasivat lievään perusflunssaan ja sikainfluenssatartuntaa oli tässä vaiheessa aika turha epäillä. Raskauden vuoksi kuitenkin minulle tehtiin H1N1-testi, jonka tulokset saan tosin vasta tiistaina.
Kuume ei ole edelleenkään ollut nousujohdanteinen, mutta olo on flunssainen. Pahempaa on kuitenkin henkinen olotila: ENTÄ JOS minulla kuitenkin on sikainfluenssa ja ENTÄ JOS olen tartuttanut sen ystäväni vauvaan? ENTÄ JOS riskiryhmiin kuuluvina ihmisinä tauti todellistuu sekä minulla että pienellä vauvalla ja ENTÄ JOS se aiheuttaa niitä kuuluisia komplikaatioita: keuhkokuumetta, vakavia hengitystieinfektioita ja pahimmassa tapauksessa... Ei. En kirjoita tänne sitä. Mutta se on mielessäni. Minä pelkään ja olen vihainen itselleni. Miksi en tajunnut tätä keskiviikkona ja sanonut ystävälleni, että olen mahdollisesti ollut tekemisissä sikainfluenssan kanssa?
Tiedän kyllä, että vaara vaanii joka kulman takana ja jos pelkää sairastuvansa tai sairastuttavansa toisia ihmisiä, ei oikeasti voi liikkua missään julkisessa paikassa. Ainut vaihtoehto olisi lukkiutua neljän seinän sisälle ja valella itsensä desinfiointiaineella. Tiedän kyllä siis, että tällaisia ajatuskulkuja on täysin turhaa kieputtaa päässänsä, koska se MISTÄ tauti kenellekin tulee (jos edes on tullut), on täysin mahdotonta selvittää. Sen voi saada ihan mistä vain, milloin vain. Tauti voi tarttua oireettomastakin kantajasta ja eihän oireeton osaa ajatella välttävänsä ihmismassoja - eikä se edes ole normaali elämässä mahdollista. Emme me voi pelkojemme uhreina kieltäytyä elämästä elämiämme. Vaikka järkeni kuinka perustelee minua rauhoittumaan, se on silti äärimmäisen vaikeaa. Se on vaikeaa, koska mielessäni vaaniva ENTÄJOS ei jätä minua ennen tiistaita rauhaan.
Minua ei rauhoita vertailut normaaliin kausi-influenssaan ja sen aiheuttamiin kuolemiin joka vuosi. Ero kausi-ifluenssan ja possuflunssan välillä on juuri siinä, että kausi-influenssa tappaa heikkokuntoisia ja vanhuksia, sikainfluenssa perusterveitä aikuisia. Se ON poikkeuksellista ja se ON pelottavaa. Pelon lietsominen lehdistössä ei mielestäni ole täysin aiheetonta. Se, että tautiin kuolee perusterve 8-vuotias torniolaistyttö, se jo yksin saa mielen mustumaan ja aiheellisen kauhun nousemaan minussa. Peruskausi-influenssa ei korjaa satoa lapsissa tai aikuisissa. Samalla tietysti voidaan todeta, että kuolemantapaukset ovat molemmissa influenssatyypeissä sairastuneisiin (todennäköisyys on oikeasti naurettavan pieni) verrattuina erittäin harvinaisia ja suurin osa tietysti selviää taudista kuin taudista vain potemalla sen tavalliseen tapaan. Kuoleman mahdollisuus on silti se suurin ja pahin ENTÄ JOS.
Pelko ja syyllisyys. Paha mieli. Tiistaita odotellessa ja yrittäen keskittyä johonkin muuhun.
4 kommenttia:
Mä poistin uusimman Lupiinin, tuntui, että aiheen kanssa mäihvääminen veisi syvälle siihen inhottavaan pelkoluuppiin, josta ei ole poispääsyä. Enkä halua sitä, haluan ponnistaa iloon ja toiveikkuuteen ja todennäköisyyksiin, en siihen kaikkein kammottavimpaan vaihtoehtoon.
Mä pidän äärimmäisen epätodennäköisenä ainakin sitä, että olisit onnistunut tartuttamaan vauvan noin pienellä kosketuksella ja noin kauan ennen omien oireittesi ilmenemistä. Epätodennäköisenä pidän myös sitä, että sulla olis H1N1, koska sun oireet ei siihen viittaa.
Tän enempää mulla ei ole voimia rauhoitella. Nyt on sellainen tunne, että on aivan pakko repiä itsensä pois paranoidista vatkaamisesta, sille ei nimittäin loppua näy, vaan postinkantajaankin alkaa suhtautua potentiaalisena taudinkantajana ja lopulta ei päästä edes vanhempiaan käymään.
Palataan ja hyviä vointeja, ei lähdetä kauhuskenaarioiden maalailuun (tai siis mä kieltäydyn nyt pontevasti lähtemästä, en tod halua kuvitella vauvani tai jonkun toisen vauvan kuolemaa, sellaisesta pallottelusta tulee lopulta aivan hulluksi).
Lupiini, olet varsin oikeassa - keuhkoaminen ei vie eteenpäin, jos se vaan jatkuu ja jatkuu. Mulle blogiin kirjoittaminen on henkireikä ja yleensä toimii juuri toisinpäin kuin mitä tuossa kommentissa omaa kirjoittamistasi possuaiheesta kuvasit: kun sanon asiat tänne "ääneen", ne menettävät voimaansa ja alkavat näyttää vain, no, asioilta asioiden joukossa. Läärääminen helpottaa omalla kohdallani, kun sen tekee pontevasti kaikkiuloskerralla-meiningillä, mutta loputtomasti jankuttaminen ei auta yhtään. Olet siinä varsin oikeassa.
Eikä sinun tarvitse minua hyvänen aika rauhoitella, vaikka tuo tapahtuma ahdistikin. Silti on niin koskettavaa, että kuitenkin juuri siten teit - lohdutit. :) Kiitos siitä ja kauniista sanoistasi muutenkin. Eiköhän mennä tässä asiassa vaan eteenpäin nokka kohden taivasta ja unohdeta possut ojien pohjille röhkimään omaa laimeata nöfnöffiänsä. Luupista ulos, ihan niin kuin sanoit. :)
Mä pidän peukkuja, että sulla ei ole sitä, tai jos onkin niin selviät vähällä samoin kuin tuleva nyytti etkä ole tartuttanut ketään ja jos oletkin, niin nekin selviää siitä vähällä.
Eletään jännittäviä aikoja, sanovat.
Tiina, kaikkea tuotaa toivoo myös onnekseen jo rauhoittunut Gata. :)
Lähetä kommentti