Hehkuvaa punaista valuu norona valkoiselle posliinille. Hetken hätäännys kerääntyy rintalastan päälle tykyttämään, mistä se valuu? Punainen kiemurtelee ja tekee verijokeen sivuhaaroja sekunnin sadasosissa. Vauva on saanut haavan jalkaansa. Veri pulppuaa pienestä pikkuvarpaan päällä olevasta haavasta kummallisen voimallisesti. Vauva on parahtanut itkuun, sätkii pullajaloillaan, liukastelee punaisessa jokisuistossa. Nostan huutavan vauvan pois altaasta, huomaan viiltävän särön posliinin pinnassa, se on syyllisyyden mallinen särö, revin oikealla kädellä vessapaperia mukaani ja kiikutan happivajetta keuhkoini nakertava huoli rinnassani lapsen hoitoalustan päälle. Kiedon lapsen pyyhkeeseen ja painan paperitolloa pienen varpaan päälle kääröksi. Verta tippuu tippoina lattialle, se värjää hoitoalustan ja lapsi huutaa. Minä kiedon pyyhettä, tunnen itseni idiootiksi, niin vajaaksi, tyhmäksihuonoksiepä-äidiksi ja kiedon pyyhettä yhä tiukemmin. Sillä on kylmä, sattuu enemmän kun on kylmä, huomaan ajattelevani, paperitollo on jo kauttaaltaan punaisten läiskien peitossa. Nakkaan sen lattialle ja käärin jalkaan sideharsoa. Se on liian suuri, kömpelö ja ei pysy sätkivässä vauvanjalassa. Lapsi on menossa paniikkiin, hitaammin kuin minä, mutta yhtä kaikki menossa. Huuto yltyy palosireeniksi, laskeenousee tasaisena äänivirtana. Nostan lapsen rintaani vasten, veri värjää paitaani pieniä pisteitä.
Vien vauvan olohuoneeseen. Istumme sohvalla, minä liekutan vauvaa, vai ehkä itseäni, liekutan liekutan liekutan ja hyssytän ja suhisen lapsen korvaan. Itku vaimenee nyyhkytykseksi ja minä tuijotan läppärin kelloa. Miksi mies ei tule jo kotiin? Miksi minä olen täällä yksin? Miksi minä olen vastuussa tuosta ihmisenrääpäleestä, joka repii sydämeni palasiksi rakkaudesta ja syyllisyydestä, näiden kahden mahdottomasta liitosta. Tutkin itseäni herkeämättä, etsin rakkautta kuin hullu ja kun tunnistan, nappaan tunteesta kiinni, pitelen sitä heikkopäisenä ja saan synninpäästön kuin Ave Mariaa lukeva katolilainen. Vauva rauhoittuu rintaani vasten, raukkaparka muita äitejä sillä ei ole, minä puristan jalkaa ja tyrehdytän kamalaa välikohtausta pois tietoisuudestani. Ovi käy, mies astuu olohuoneeseen ja tuo mukanaan järjen.
Seuraavana päivänä vauvan jalassa on kiinniumpeutunut pieni viilto. Säälittävä palkeenkieli on menettänyt merkityksensä kuin yön synnyttämä pelkotila katoaa aamunkoiton ensimmäiseen säteeseen. Jäljellä uupumus, huohottava todellisuus. Tässä minä olen, tämän kaiken keskellä, enkä tunnista vessanpeilistä takaisin tuijottavia silmiäni. Hullunsilmät, väsyneet aukot. Sinähän voit jo paremmin, sanoi anoppi, kun peitin kaiken touhukkaan reippauden alle. En valehdellut, sanoin etten voi.
3 kommenttia:
Mä olen sitä mieltä, että toi paniikki oli justiinsa sitä rakkautta.
Voi näitä ikuisia huolen ja rakkauden ja syyllisyyden sekaisia keloja. Mä tiputin jouluaatonaattona Limpun päähän kaukosäätimen ja se parahti loukkaantuneeseen itkuun ja mä järkyttyneenä varsinaiseen ulinaitkuun, siinä oli L vähän huuli pyöreänä. Se, kun on tahtomattaan onnistunut satuttamaan omaa lastaan, aiheuttaa ihan eläimellistä angstia. Pelotti taannoin neuvolassa sekin, miten reagoin kun vauvaa rokotetaan ja se alkaa itkeä. Yllättäen tunnereaktio ei ollutkaan kovin vahva: vastuu kivuntuottamisesta oli toisella ja viime kädessä rokotus on vauvan hyödyksi.
Tuttua on myös se ihmettely, omalla kohdalla joskus raivo, jota poissa olevaa miestä kohtaan voi tuntea. Tietää ihan hyvin, että se on töissä, tuomassa meille leipää pöytään, mutta silti: mä en pärjää, vauva huutaa ja ruoka palaa pohjaan ja kissa asettuu parhaansa mukaan jalkoihin niin että sen päälle varmasti tallaa.
Mutta on aivan upeeta ja hämmentävää, kuinka nopeasti vauvat kaikin tavoin paranee. Aamulla poskessa ollut naarmu on illalla kadonnut, kolhu unohtuu rauhoittelun ja puhaltelun avulla jne.
Rakkautta, rakkautta vain! Äidin huoli on kokonaisvaltaista, kuten rakkauskin. Joskus huoli on synonyymi rakkaudelle.
Lähetä kommentti