Se kel onni on, sen jakakoon!

Ulkona sataa, vihmoo kylmästi sääriin niin, että alkaa kolottaa luista. Yöllä on parempi laittaa villasukat, aamuyöstä sulkee pöpperössä helteistä auki jäänyttä tuuletusikkunaa ja ihmettelee minne se leppeys katosi? Sää ei haittaa, kun sydän odottaa.

Vain kerran hän kiroili ja heitteli tolloiksi rypistettyjä väärin tulostuneita hääohjelmia pitkin äitinsä työhuonetta. Muuten leikkaaminen, liimaaminen, pienten rusettien sitominen, kultaisten sydänten leimaaminen, pieni loputon pipertäminen on ollut juhlaa. Koko kesän jatkunut ahkera hääriminen on saamassa kulminaatiopisteensä ensi lauantaina hääjuhlassa. Hääpuku roikkuu Pojan huoneessa lakanalla peitettynä Aviomiehen silmiltä, valkoiset tanssikengät vielä lepäävät laatikossaan. On pysähdytty hetkeen useaan kertaan, tajuttu, että juuri näitä minuutteja, tunteja kaivataan talven kylminä iltoina, muistellaan ja kaivetaan esille taas hääalbumi, katsotaan sitä ja tunnetaan haikeutta.

On jännää kokea olevansa niin yltäpäältä onnellinen, hän ajattelee ja ojentaa lattialla konttaavalle Pojalleen lelua. Viikon päästä hän lepää juhlaa pois, pakkaa matkalaukkua ja jännittää jo seuraavana päivänä koittavaa lentoa. Pienen ensimmäinen, pariskunnankin yhteinen ensimmäinen. Häämatka Kyprokselle, pois kylmästä, keskelle helppoa lomamaisemaa.

Hän on pohtinut monet kerrat polttaripäiväänsä, jolloin sai kokea todeksi omia unelmiaan, kaikki rakkaat naiset ympärillään. Haikeana miettinyt sen olevan ohi, mutta aina läsnä muistoissa. Hän on miettinyt menneitä kesäpäiviä, kaiken ympärillä hyrisevää odotusta, tätä kaiken loksahtamista, helppoutta. Rakkautta, jota virtaa vapaana. Tämä kesä on ikimuistojen kesä.