Syksyn kirpeys pistelee paljaissa kämmenissä. Jätin tumput lähtiessä reteästi matkarattaiden säilytyslokeroon, enkä heti pue niitä käsiini. Pistely on miellyttävää. Aurinko paistaa keskisyksyn väriloiston riehakkaaksi. Syksyllä luonto on kuin parhaat päivänsä nähnyt rehevän rönsyilevä nainen. Joka puolella niin hengästyttävänä. Vaahteranlehtien puna ei koskaan kyllästytä. Heinikkoon siivilöityvä aamuvalo on niin hento ja kaunis, että silmät eivät siirry siitä irti. Katse liimantuu vaaleanruskeaan tuulessa vaappuvaan korteen, jonka siemenkota muistuttaa puuterihuiskua.
Häistä luisuttiin alamäkeä arkeen. Jokin tekemisestä ja loputtomasta valmistelusta johtuva lieka irtosi vauhdilla ja muutti arjesta koko lailla sekavan. Ei olisi huvittanutkaan enää elää sitä juhlantäyteistä elämää, mutta jokin kinnasi silti kiinni. Kai se saattoi olla ihan vaan tylsistymistäkin, että mitäs nyt sitten, koko talvi lastenlauluja, haalareita ja aamupuuroa? Voisiko siitä edelleen nauttia yhtä samalla intensiteetillä? Pikaisesti aloin hääriä kokoon tekemisiä, nopeasti kyhäsin päähäni ajatelman töihinpaluun mahdollisuudesta ja sen tuomasta konkreettisesta tosiasiasta, että aivot ovat yhä ja niitä voi käyttää muuhunkin kuin kauppalaskun loppusumman ynnäämiseen ennen hihnalle siirtymistä. Ajatelma oli voimakasvaikutteinen ja yllättävän riittävä ihan sellaisenaan. Jo pelkkä mahdollisuuden olemassaolo yleensä rauhoittaa vaeltelevan tilanteen takaisin uomiinsa, sopivalle virtausnopeudelle.
Sitten huomasin näkeväni velvollisuuksissa elämää. Se on hieman kuin mustavalkoisen kuvan muuttaminen takaisin värilliseksi, se huomaaminen. Sävyt palasivat nopeasti, tylsyys jotenkin humahti tavallisen hyvän arjen alle. Pienen pojan ensimmäinen hammas kuin helmi ientehtaassa, hassusti heilahteleva pikkuinen ihmisenvarsi käsien irrottaessa ensi kertaa tuesta, ja se aamu kirpeässä syyssäässä. Minä ja poika ja loputon aika voivat kääntyä vapaudeksi tuosta vain, eikä olekaan enää niin kiire saada täytettä, todistetta itselleen olemassaolostaan. Puntarointi kuuluu elämään, se oli hyvä jo sisäistää.
2 kommenttia:
Parhat päivänsä nähnyt, rehevän rönsyilevä nainen <- ihan mahtava kuvaus! Just eilen mietin sitä Toukolan puutalopihoja katsellessani, että syksyinen pihaluonto on jännittävän ja kummallisen näköistä: pakkasen puraisemia, nuukahtaneita mutta kuitenkin helakan keltaisina komeilevia varjoliljan lehtiä, kiiltävänpunaisia turvonneita marjoja, kalpeita ja olmimaisia syyskukkia, maatuvien vaahteranlehtien makeaa siirapintuoksua. Ja kaiken alla vihreääkin vihreämpänä muhoileva nurmi. Tavallaan luonto on jopa elinvoimaisempi nyt kuin uuvuttavilla heinäkuunhelteillä: lähestyvä kuolema tekee siitä jotenkin paniikinomaisen kauniin, viimeistä viedään.
Muakin on rauhoittanut se, että edes haen töitä. Ei kukaan tällaista between kids -naista näytä haluavan (siis mun alalle, mun alalla on tooosi tiukkaa nyt), mutta työhakemusten väsääminenkin luo illuusion suuremmasta elämänhallinnasta :)
Yrittäminen tekee positiivisen säväyksen aina! Ja sitä paitsi yrittänyttähän ei laiteta! Työtä haeskellessa tulee kartoitettua oman alan tilanne ja mahdollisuudet. Joskus se antaa aika tavallakin uutta perspektiiviä koko työkuvioon.
Tajusin juuri tänään, kirjoitinkin siitä, ettei näitä kauniita syyssäitä ole enää kuin kourallinen jäljellä. Enkä ole kuvan kuvaa ottanut! Kun värit väistyvät, ehkä minäkin aktivoidun työrintamalle, ihan vaan huviksi ja siitä ilosta, että onpahan puuhasteltavaa!
Lähetä kommentti