Satoi räntää kahdeksalta aamulla. Se vihmoi harmaan taivaan täydeltä, viuhtoi märkiä vauhtiraitojaan ärsyttävän kylmästi alkavaan päivään. Ehdin jo pahastua ulkoilun poisjättämisestä, mutta auringon puhkoessa harmaaseen keltaisen kirkkaan aukon, päivä se näytti nousevan kuitenkin tästäkin.
Pohdin huomisaamuna kerhoon menemistä. Lähistöllä on varsin suuri leikkipuisto toimintahetkineen ja touhukkaine täteineen. Vauvat tapaavat keskiviikkoaamuisin, tai ei vauvat kai niinkään, äidit tapaavat. Siellä istutaan kahvin äärellä, on jotakin leikkihetkeä, hymyillään kun naapurin vauva riemastuu yhteislaulusta tanssaamaan, katsellaan hyväksyvästi ja puhutaan siitä, mistä on oikein puhua. Kerrotaan sopivalla tavalla sarkastisen hauskasti vauva-arjen sattumuksista, eikä kukaan sano, että väsyttää niin että suunnittelen perheeni jättämistä. Ei sellaisia keskusteluja kukaan halua käydä, en totta puhuen minäkään, eikä sellaisia tarvitse käydä, mutta silti pelkään teennäisyyttä. Ei siellä mihinkään inhorealistiseen debattiin tarvitse riehaantua, eikä lapsiperhearki mitään kauhuelokuvaa olekaan (joskus sellaisen kuvan saa, on muotia puhua kaiken paskuudesta, mutta sitten ei kuitenkaan puhuta niistäkään ihan sillä tavalla kuin ne asiat ovat, tulee siihenkin keskusteluun sellainen käsikirjoituksellinen sävy, että ollaan uskaliaita kun uskalletaan sanoa ettei se vauva nyt niin ihana heti kättelyssä ollutkaan - no haloo! sanoisin nyt, ei tietenkään ole, rääkyvä kaiken vaativa despoottihan sieltä putkahtaa [onneksi despootti saa miellyttävämpiä piirteitä kasvaessaan, muuttuu vallan rakastettavaksi vaatimuksineen. kuka nopeammin, kuka hitaammin] ja kun sitten kuitenkaan tätä ei tajua ennen kuin sen itse kokee).
Kun tätä lapsiperhe-elämää elää, sitä harhautuu helposti ajatusten sivupoluille. Menee sellaiseen pitäisikö -luuppiin mukaan, katoaa vauvavarustelun loputtomaan vaatimusten suohon. Kun me ei olla Poikasen kanssa harrastettu mitään. Se joskus syyllistää. Ei vauvauintia, ei vauvajumppaa, ei värikylpyjä, eikä kerhoja. Huono äiti (no en ole, liioittelen, mutta haluaisin olla aktiivisempi). Yhteen vauvajoogaan keväällä ilmoittauduin, mutta sekin meni päiväunirytmin mukana pöpelikköön. Nyt rytmi on vakiintunut iltapäiväpainoitteiseksi ja unosia vedellään vain yhdet. Se jo mahdollistaisi vaikka sun mitä! Mutta mitä? Mitä se mitä voisi olla?
Syksy on kääntymässä lamaavammaksi. Tiedän, ettei kirkkaan auringon päiviä ole enää montaakaan jäljellä. Kohta kaikki on yhtä harmaata mattoa, märkää asfalttia, ja pimeyteen yksi kerrallaan syntyviä katulamppujen valokiiloja. Aika puistattava ajatus kuuman, niin luksitäyteisen kesän jälkeen. Huoh. Joulu onneksi rajaa keskelle mattoa iloisen raidan. Jotain on keksittävä ennen ja jälkeen punaisen. Mieluummin värejä kuin loskanväristä yksitoikkoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti