Olen ollut ahkeraliisa viime aikoina. Uudellen viritetty neulontaharrastus on tuottanut yhden hienon lastenpipon, yhden käyttökelpoisen kaulaliinan ja kaksi sinnepäin olevaa aikuisten myssyä. Toinen valmistunut lastenpipo taitaa mennä lahjan sijaan sittenkin Pojalle käyttöön, sen verran on epätäydellisyyttä havaittavissa. Neulon lahjansaajalle uuden hienomman. Meni muutaman työn verran, että sai taas neulontakäsialan kuntoon ja ohjeiden vilkaiseminen auttoi luomaan möykkyjen sijaan tunnistettavia asusteita. Joka tapauksessa neulonta on ollut aivan mieletöntä! Kaikki muu tuntuu sulkeutuvan ympäriltä, keskityn oikeinnurinoikeinnurin. Ja mikä riemu valmiista tuotoksesta! Itse tehtyä on kerrassaan mukava antaa joululahjaksi.
Joskus muutamia vuosia sitten innostuin neulonnasta V:n aikaan. En muistaakseni saanut saatettua mitään aloitetuista töistä loppuun. Siihen aikaan loppuunsaattaminen oli erityisen vaikeaa. Se on hieman sama kuin aloitetut ja keskeytyneet opinnot. Jokin estää valmistumisen. Joskus mietin sen olevan pelkkää masennuksen aiheuttamaa kyvyttömyyttä sitoutua, mutta sittemmin ymmärsin sen olevan myös silkkaa onnistumisen pelkoa. Kun on tottunut jättämään kesken, epäonnistumaan, menisi maailmankirjat vielä vahvemmin sekaisin, jos jotakin hyvää tapahtuisi.
On jännittävää huomata, että ammattiin valmistumisen jälkeen on ollut helpompaa pitää myös pienemmistä tavoitteista kiinni ja pelko onnistumisesta on hävinnyt. Itse asiassa huomaan asettavani tavoitteita, joihin kykenen sitoutumaan. Suurelliset suunnitelmat ruokkisivat vain epäonnistumisen kierrettä ollessaan niin mahdottoman vaikeita saavuttaa. Uskon, että joskus ihminen asettaa itselleen vuorenkokoisia tavoitteita, ettei itse asiassa tarvitsisikaan onnistua. Että voi rauhassa epäonnistua ja olla muuttamatta mitään elämässään. Suunnitelmat kuitenkin pitävät omatunnon sopivan hiljaisena, mutta loppujen lopuksi tällaisesta pelistä jää luu käteen.
Olen ollut viime aikoina innostunut kädentöistä. Olen askarrellut, hifistellyt ruoan kanssa. Valmistin eräänä iltana intialaista juustoa paneeria. Se hieman epäonnistui näin ensimmäisellä kerralla, mutta sain kuitenkin aikaiseksi muutaman kelvollisen juustokimpaleen ja ne eksyivät sitten osaksi Palak paneeria. Olen tehnyt ruokaa antaumuksella ja keskittynyt pieniin yksityiskohtiin. Olen myös leiponut erityisen paljon. Minua hieman nauratti, kun luin Kotivinkin joululehdestä, että taatelikakku on erityisen mukava tuliainen näin joulunalusaikana. Olin vienyt samaisen kakun edellisviikolla siskonperheelle nimenomaan tuliaisena. Enpä ole ennen saavuttanut Kotivinkki-tasoa kotipuuhasteluissani!
Kotiin kietoutuminen johtuu osaltaan hyvin epäsosiaalisesta kaudesta, joka tuntuu nyt vallitsevan. En jaksaisi tavata kuin harvoja ja valittuja ihmisiä. En tulkitse tällaista vaihetta mitenkään vakavaksi tai epäterveeksi, vaan olen tottunut, että elän sosiaalisuussykleissä. Toisinaan kaipaan seuraa paljon, vaihdan kiivaasti ajatuksia muiden kanssa ja sitten taas tulee aika, kun käperryn omiin tekemisiini ja ajatuksiini. Joskus aikoinaan katsoin tätä vaihetta aina huolestuneiden lasien läpi, mutta nykyisin olen hyväksynyt paremmin itsessäni olevat erilaiset puolet.
Sisäisesti hyväksyn antisosiaalisuuteni, mutta huomaan toistuvasti ignoroivani sen kalenteria täytettäessä. Haalin tapaamisia entiseen malliin, mutta sitten tapaamiset kääntyvätkin pakkopullaksi. Loppujen lopuksi ystävien tapaaminen on aina virkistävää, mutta se kohtuuton energia, mikä menee lähtemiseen ja sen vastustamiseen, ikään kuin kumoaa hyvät vaikutukset. Pitäisi oppia tämä jo, varautua ja harventaa kalenteria tarpeen tullen. Huomaan nimittäin jonkin verran vielä feidaavani joitakin tapaamisia yrittäen keksiä tarpeeksi hyviä syitä omatunnolleni. Tai sitten vaihtoehtoisesti iloitsen, kun saan hyvästä syystä perua jonkin tapaamisen. Joskus pohdin, eikö muilla ihmisillä ole tällaisia jaksoja? Vai osaavatko muut jotenkin paremmin ottaa tämän huomioon jo etukäteen? Tuntuu kammottavalta ajatukselta sellaiset ihmiset, jotka olisivat aina yhtä tasaisen sosiaalisesti kykeneviä.
Kotipuuhastelu ja joulun valmistelu tuntuu nyt hyvältä. Ensimmäistä kertaa omaan kotiin tulee joulukuusi! Ostin varmasti kaikkein mauttomimmat joulukuusenkoristeet ikinä vastalauseena lapsuudenkodissa olleille tyylikkäille olkikoristeille. Olen melko vakuuttunut, että juuri niiden kyseisten koristeiden vuoksi minulla on loppumaton glitterinkaipuu! Sitä paitsi kuka muuten sanoi, että olkikoristeet ovat tyylikkäitä (oma äiti!) ja glitter mautonta (oma äiti!)? Onneksi aikuisena voi tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja luoda ihan omia jouluperinteitä. Uskomatonta vastustusta sitä voi ihminen kyllä uudistuspuuhissaan kokea vanhempien sukulaisten puolelta! Ikään kuin omien tapojen luominen olisi henkilökohtainen loukkaus vanhempia ihmisiä kohtaan ja kaikin puolin säädytöntä touhua. On kuitenkin melko varmaa, että nämä uudistuksia vastustavat ovat aikoinaan luoneet vallitseviin perinteisiin jotakin uutta, mutta eivät enää muista sitä. Tai jos eivät ole luoneet, ovat sitten uudelle polvelle heidän uudistuksistaan kateellisia. Voihan se toisaalta olla, että perinteet ovat monelle vanhemmalle koko ajan muutoksia täynnä olleen elämän ainoa pysyvä asia, jonka vuoksi niitä vaalitaan, vaikka mitään järkeä ei olisikaan. Aina kun on tehty niin aina on tehty! No nyt tämä lähti ihan sivuraiteille, kun piti vain todeta, että joulumieli on hyvä, lämmin ja hellä (ja uudistusmielinen!). Kai tämä blogivuosi lähenee loppuaan ja enää odottelee perinteinen vuosibloggaus kirjoittajaansa. Sitä ennen pitää neuloa kaksi vauvanmyssyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti