Tässä eilisessä hetkessä

Pitäisi tuoksua tyrniltä, mutta tuoksuu keinotekoiselta. Se siivittää äkkiä minut pois tästä, ja suihkin toisen vessassa hiuskiinnettä, joka ei osaa kiinnipitoa alkuunkaan. Menen sitten ATK-luokkaan, en ole palauttanut tehtäviä ajoissa, vaikka kyllä kiinnostaisi. Tukka on lässähtänyt, tunnen miten se laskeutuu milli milliltä huonompaan suuntaan. Voi olla, että asuin silloin jo Sörnäisissä, mutta luulenpa että kuitenkin vielä myyntimiehen hotellissa. Sekin siellä, Peakin vaatteissa heilutteli Stokkan lahjakorttia, ihaili golfbägiään ja vaivihkaa pienoista peilikuvaansa draiverin pinnasta. Vitutti.

Rakkaustarinoita, niitä läpikotaisin asuttuja ja niitä, jotka vain haaveiltiin läpi. Häpeäkin, se tunkee edelleen varsin viiltävänä, tykyttää ohimonlaidalla, ettei sattuisi unohtamaan. Miten saatoin valuttaa itseäni sillä tavalla? Rakkaudenkaipuussaan näkökenttään piirtyy sitä mitä mielii. Eikä kuitenkaan saa täytettä, täyttymyksestä nyt puhumattakaan.

Miten ihminen matkustaa ajassa siihen, missä on? Mistä tulevat kaikki käänteet, laimeasti voisi sanoa tienhaarat? Onko mosaiikkimainen muistolajitelma ensinkään totta? Miksi kaipaat jotakuta toista enemmän? Miksi palaat aina tiettyyn hetkeen? Vatsanpohjaa kourii, kun tajuaa, että kaikkea itsessään ei voi kuunnella tarkoin, tai jää jälkeen. Maailma on nyt ja kuitenkin se on eilen.

Ja sitten kun et sitä ollenkaan odota, se heittäytyy eteesi kuin paskan kirjallisuuden juonikäänne. Yllättävä momentti. Ja kyllä se on niin, että rakastamisesta jää meihin juovia, uomia, kuin kuivuneita kauan sitten virranneen veden polkuja. Unohtuvat ja palaavat, hengittävät kuin palkeet, tarkentuvat massasta äkkiä esille. Muistot meissä, minussa, tässä ajassa. Olen nostalgisuuden imaisema ja yhtäkkiä taas yhtä vajaa. Täydempi kuin koskaan. Ja silti vaan, yhä vaan, aina vaan.

Lapsi ei jaksa riisua haalariaan itse, tänäänkään. 

Suu kiinni ja muita tarinoita

Aurinko siivilöittää maisemaa lokakuussakin. Se ei ole tavallista Helsingissä. Minun Helsinkini on lokakuisin synkkyyteen taipuvainen, mutta tänä vuonna jokin onkin toisin. Oranssi valahtaa lehdissä punaiseksi ja tunnen, että punainen on hyvä. Se on niin hyvä, että olohuonekin verhoutui juurevaan sävyyn kertomaan omalla ruohonjuuritasollaan, että siellä olisi hyvä pysyä, ihan molemmin jaloin. Siellä pysytään, eikä päässä tunnu tuttua kohinaa. Hidastan tähän ja on hiljaista. Liikuskelen tämän hetken ikuisuudessa aivan tyytyväisenä, enkä jaksa ottaa osaa toisiin sotiin. Edestakainen liike, läpättävä koettelemus ja kiistaiset sananvaihdot pysyvät jonkin lasimaisen seinämän takana, enkä saa, en halua saada, nistä otetta. Jätän sanomatta, koska mitä sitten? Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, kaikkien ei aina tarvitse ymmärtää. Ja etenkin: kaikkea ei tarvitse aina saada ulos, huudettua turuille ja toreille. Opin sen vielä, uskon todella niin. Opin senkin, että jos toisen täytyy jotakin, joskus on parempi myötäelää, eikä aina pyrkiä absoluuttiseen totuuteen. Riittää että elää omassa totuudessaan, siellä voi olla puhumattakin.

Oranssikaan ei ole huono väri. Meinasin kirjoittaa huomio väri. Huomioväri. Vähemmällä huomiolla se on ollut, totta puhuen. Syksyisin usein on ollut kiiltävän mudan väristä. Kyllä saan senkin värin tuohon, yrittämällä, mutta enemmän se yrittämättä pysyy poissa. Énkä jaksa vaivata lopulta päätäni. Haluan hengittää.

Hengittää.

Liiskana

Tänään ripotteli jo aamusta. Minä avaan sateenvarjon herkästi, vaikka muut viipottavat tukat liiskana. Liiskantuneita lehtiä pitkin asfalttia, klähmää jota ei olla siivottu. Puissa se sama heiluu hehkeänä ja keveän kirkkaana liputuksena.

Bussit menivät yksi toisensa jälkeen juuri edestäni. Kun sitten viimein astuin yhteen, levitin maskaraa ripsiini. En ehtinyt kotona kaikkea, tuli kiire ja siitä sitten bussien perässä juoksu, monipolvinen matkanteko.

Maisema on tällainen lokakuussa, joka vuosi. Kunpa joskus puhuisin vähemmän, ajattelisin vähemmän, tekisin vähemmän. Kunpa joskus osaisin varoa paremmin. Varoisin kunnolla. Kunpa osaisin lukea merkkejä paremmin. Kunpa näkisin selvemmin. Kunpa tuntisin pienesti. Kunpa vähät välittäisin.

Huomenna ehdin bussiin ajallaan, maskara silmissäni jo, ja aloitan sitten siitä. Kerään luuni ja vahvistun.

Syksyllä kerran

Lapsi potki tatteja puistossa ja sanoi "ällöttävää". Katsoin maassa kellallaan olevaa sientä kuin en olisi ikinä ennen sientä nähnytkään, uusin silmin. Nahkea lakin pinta, haitarin palkeet lakin kääntöpuolella. Mato oli tehnyt haitariin mustia juovia. "Madon koti", sanoin ja mietin samalla, miten tuollainen röpelövarsinen ja mullalta tuoksuva omituisuus esittäytyy lastenkirjojen kuvituksessa suloisena asumuksena. Ällöttävä se sieni oli minustakin, erikoinen ja vähiten houkutteleva äkkiseltään siinä ympäristössä. Ällöttäviä etsittiin koivujen juurilta lisää. "Tämä on muuten koivu, tällainen valkoinen mustilla raidoilla." Lapsi paukutti kepillä runkoa, toisti siinä rummuttaessa, että "koivu".

Selitin lapselle, miten lehdet kellastuvat ja punertuvat syksyllä. "Anna se lehti mulle." Nappasin punaisen vaahterasta, ojensin ja pian se oli jo hukkunut kädestä. Lapsi tipautti itsensä polvilleen ja siitä sitten selälleen. Tuijotti hiljaa pilviä, puita ja sanoi, että "heiluu". Kysyin, että tarkoitatko, että tuulee? "Joo."

Satoi vähän. Menimme ensimmäisen kerran bussiin etuovesta kävellen. Lasta väsytti ja minuakin. Painoin suukon päälaelle ja hän minun käsivarteen. Äiti ja poika.

Onnellinen juuri nyt

Yössä, 

joka peittää minut

sysimustaan toivottomuuteen,

kiitän kaikkia mahdollisia jumalia

lannistumattomasta sielustani.

Olosuhteiden julmassa otteessa

en ole kavahtanut,

tai huutanut ääneen.

Kohtalon iskujen alla

on pääni verinen,

mutta edelleen pystyssä.

Vihan ja kyynelten tuolla puolen

häilyy vain kauhea varjo.

Ja silti,

vuosien uhka näkee minut,

nyt ja aina,

pelottomana.

Oli portti kuinka kapea tahansa,

rangaistusten lista kuinka pitkä tahansa,

olen oman kohtaloni herra,

olen oman sieluni kapteeni.

Elokuvasta "Invictus - voittamaton"

Lomalla

Lomalla mennään mökille ja ihastellaan laajoina mattoina kasvavia luonnonkukkia, postataan kuva niistä facebookiin Instagrammin oldskool-filtterin läpi ja skoolataan erikoisluomusiideriä (ja muistetaan mainita merkki huolettomasti statuksen yhteydessä). Lomaparfyyminä on offi, koska vitun hyttyset pistelee kipeämmin ja pahemmin kuin lapsuudessa (ihan saletisti!), marmatetaan järvestä kannettavasta vedestä ja riidellään, kumman syytä oli se, kun lapsi kolautti päänsä laituriin. Grilliruoka on silti hyvää (ihmeellisen hyvää!), vaikka yö meneekin pyöriessä huonossa sängyssä kuunnellen ininää. Aamulla todella ihmettyy siitä, miltä luonto oikeasti kuulostaa kun ei itse täytä tilaa puheella. Kyläkaupassa tulee ulkomaantuntu. Mökkinaapurissa elävä maatalon isäntä heilauttaa kättä, kun cityauto ajaa ohi.

Ripustetaan mökin ikkunoihin Siirtolapuutarha-verhot ja juodaan muovikupista pannukahvia. Eikä mökillä meikata, mutta olisi hyvä pukeuta Marimekkoon, rennon tyylikkäästi. Papiljotit saunan jälkeen menisi jo överiksi. Uimaan ei viitti kuin pulahtaa, koska järvenpohja on mutaa ja siellä voi olla iilimatoja. Klihmaantunut kaisla jalan ympärillä lähettää vartaloon kauhuviestin: se on hauki! Laiturilla voi maata silti, ihan turvassa (ellei lapsi kolauta taas siihen päätään), ja katsella naapurirannalla olevia ihmisiä ja miettiä, onko niillä ehkä kivempaa, lomampaa.

Kivettömät kirsikat

Kirsikat antavat periksi pienelle veitselle. Tirskuu punaista nestettä, pieni pilkku uudelle Marimekon mekolle, juuri ja juuri erottuva fuksia läiskä rintavaon kohdalle. Kivet ja karat kasana leikkuulaudalla. Kirsikanmehu värjää sormien ihoa, tunkeutuu uurteisiin ja nostaa esille kuivat kohdat, pureksitut kynsinauhat kirkuvat yhtäkkiä kirkkaina. Äkkiä muistan mummun kädet, tottuneet ja toistaneet, puolukoiden kimpussa. Puolukat pomppivat palloina perkuualustalla eestaas. Mummun sormet näyttävät että näin ja näin, minä laitan ihan sileät kämmeneni joukkoon, puolukoiden viileys osuu sormiin, mutten saa kiinni roskia.

Mummun kämmenet ovat pehmämmät kuin minun lapsen kämmenet. Niissä on ajan etu, luonteenkin. Paksut, lilanpunaiseksi värjääntyneet kynnet nappaavat puolukanlehtiä, ja minä menen sairaalaan. Siihen aikaan tiesin paljon asioita, mummuani enemmän. Mummu istuu geriatrisessa tuolissa, hänellä oli äsken syötetty ruoka-aika. Mustikkakeitto on kynsien alla, mummu pyyhkäisi leualle valuneen sopan. Minä pidän niistä kämmenistä kiinni, ja yksi kerrallaan leikkaan parkkiintuneet kynnet lyhyemmiksi. Esitän, ettei tunnu missään. Näin vanhuksia hoidetaan, olin äskettäin Koskelan sairaalassa harjoittelussa, sielläkin leikkasin. Selitän äidille, joka ei kuule. Nyökkäilee, toimittaa asioita, menee eestaas huoneen isosta raskaasta ovesta.  Äiti tietää, missä osaston maljakot ovat.

Päätämme letittää pitkän ohuen tukan niin kuin ennen. Mummu ei osaa enää istua itsekseen. Minä istun vieressä ja kannattelen selästä, olen ottavinani oikeaa otetta, mutta se unohtuu pian. Mummu on pehmeä, kutistunut ja kuin lapsi. "Tässä me istutaan ja rakastetaan toisiamme", sanoo mummu ja katsoo minua. Minä nieleksin itseni hymyilemään.

Voi olla, että se oli viimeinen kerta. Varmaan olikin, tai haluan ajatella niin. Upotan kirsikanpuolikkaat suklaavaahtoon, yksi kerrallaan ja katson miten väri valuu täytteeseenkin.

Ei aivan minun, mutta kenen?

Laitan lemmikit linssiin, mutta tsuumaankin päivänkakkaroihin. Ne odottivat uskollisena merenä minua, kaukomatkalaista. Muistelin niitä jo varhain keväällä, kun kengänpohjan alle litskaantui räntää ja taisi vituttaa.

Sama unitauti iskee perillä. Ja sama raivo ennen lähtöä. Yhtä monta lasillista viiniä ja jaettua asiaa yön valoisassa hämärässä. Saunassa pelkään taas kuin hullu. Pienet vaaleat pyllynposket viistävät täydellisinä edestakaisin, hääräävät jalat liikkeelle, minä näen siinä hetkessä tulikuuman kiukaan.

Vedessä on liejua. Siitä rannasta ei koskaan tulekaan uintikelpoista. Niin kuin minusta ei koskaan tule täysin sen mökin kävijää, kun ei se ole minun mökkini ja siellä pitää laittaa roskat ulkona roikkuvaan pussiin. Biojäteastia asennettiin kävelymatkan päähän. Minä laittaisin laiskana ihmisenä pussit keittiöön ja murehtisin niitä sitten joskus. Enkä viitsisi juuri tiskata. Ainakaan käskystä.

Menen sinne taas pian.

Isolle iille

Käsi koskee koskemattomaan pyöreään poskeen. Paksut sormet puristavat pehmeää väliin. Ruskeat katsovat takaisin suoraa hämmentynyttä viestiä, joka häviää lyhyen matkan aikana, ei oteta koppia siitä(kään). "Älä ole noin vakava" sormet puristaa heiluttaa pientä poskea. Älä ole itse hei ikävästi mulkku.

Minä olisin halunnut enemmän kuin mitään lyödä suoraan naamaan, repiä kappaleiksi,

           hiljaisuudessa kuin koulutettu sotilas

                                             ja silpoa sormet irti,

                                                    yhden kerrallaan juuresta poikki.

Olisin katsonut niitä verisiä sormenpätkiä ja vienyt lapseni pois siitä, pian. Puristanut pehmeän sylini kokoisen mukaani ja kääntynyt, mennyt pois pois pois pois niin ettei voi enää koskaan saavuttaa.

Minä katson poikaani isänsä sylissä, niitä nappeja, jotka lähettävät viestiä sormille ja niiden sormien suulle. En sorru pehmentämään naurulla, minä en tee mitään, enkä niitä sormenpätkiä. Suolenpätkiä sen sijaan myllerryksessä ja meditaation tarpeessa. Ei tapahdu enää, toistetaan päässä kaikuna. Onnistuu ikävä ihminen halaamaan, kaappaamaan ennen ovea. Kunpa olisi ollut voimat puristaa toinen hengiltä. Sitten lopulta lähden perheineni ja välttelen väistellen itseni saavuttamattomiin.

Älä koske minun lapseeni niin kuin vähättelit minut, sinä paska. Äläkä soita tänne enää koskaan.

Mökillä

Asioilla näyttää olevan tapana löytää takaisin kotiin. Helatorstain leppeässä säässä, Hämeen keväisessä sylissä, siivosimme äidinisän lähisuvulle ostaman kesämökin käyttökuntoon naisporukalla: minä, isosisko ja äiti. Äidinäiti on jo kuollut, mutta kaikkein rakkain menneistä. Äidinisä on sen sijaan vanha hullu, jonka ainut hyvä perintö kohoaa tuona mökkinä keskellä isoa tonttia täynnä nurmikenttää ja metsää. Muut muistot jääköön mainitsematta.

Äidinisä muutti hetki sitten palvelutaloon, jonka vuoksi mökkiin oli rahdattu muuttokuorma. Keittiönpöytä oli pyyhkein katettu. Alta paljastui menneisyyden aarreaitta. Vanhat värikkäät tarinoita pullollaan olevat lasiesineet, juustohöylän patinoitunut pinta - ja kuka sanoi, ettei tavaraan kannata kiintyä? Tavaroissa elää puoli muistia! Äiti hauras, ja sitkeä, kaltoin kohdeltu ja siksi ajoittain ilkeä, antoi rätin viuhua. 150 senttiä valjastettuna tehokäyttöön, touhotti hermostuneena, yritti olla kuin ei olisikaan, niin täynnä että juuri ja juuri kykeni hengittämään. Onnestakin. Ehkä äiti siivosi isänsä pois tilasta, jätti äidilleen tilaa elää lasikulhot ja salaatinottimet? Illan viiletessä jo rajattiin, ei enää tarvitse, kaikki ei valmistu tänään.

Lapset leikkivät hiekkakasassa, repivät narsisseja jäähyiksi asti, söivät makkaraa ja jättivät viilenneitä jämiä pöydille. Mutaiset kädet pestiin saippualla, joka tuoksui mummun käsiltä. Mietin siellä, uudessa ympäristössä, vanhan keskellä: on aika antaa tilaa hyvälle menneelle. Anteeksiantaminen on väärä sana, mutta aselepo, se sen sijaan muotoutuu juuri tähän sopivaksi. Sinä iltana ei vielä saunottu, sen aika tulee myöhemmin.

Going outside

Loks loks vaan kuulkaa. Kevät on keväällä syntyneen ihmisen aikaa (ja kaikkien muidenkin). Pitäisi muistaa tammikuisessa hyhmässä, että elon energiainen huuma palaa viimeistään maaliskuussa. Aurinko on piirtänyt vahvalla valoviivaimellaan esiin myös puuttuneet hahmot. Tässä sitä ollaan, itseensä asettuneena, hiusväri päässä, kissa viilettää taaperoa karkuun. Minä en viiletä karkuun enää mitään.

Ei mulla muuta. Moi!

Kirjain kirjaimelta

Muuttua
kaikesta (huolimatta) ja takia
Yrittää nähdä se
mikä on jo
Unohtaa ne väärät
ja oppia pala palalta uudet
Antaa anteeksi
kun ei se heti
- näillä on tapana vinyä ja virttyä,
ennen muotoonsa asettumista

                                          Ja tässä päivässä
                                                 ihailla lapsensa autopärinää
                                          Antaa olla hetken ja silti keskittyä
                                                             Kuulla olennaiset äänet ja koostua
                                                         

Yksi, kaksi, lähtölaskenta

1. Mitä sellaista teit vuonna 2011, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Lapseni aloitti päivähoidossa ja minä työssä äiti-ihmisenä. Sovitteluaikaa meni monta kuukautta, mutta nyt näyttäisi rauhoittuvan ja asettuvan. Sain myös ensimmäistä kertaa elämässäni oma alan työpaikan tiukan työhaastattelurupeaman päätteeksi. Ostimme mieheni kanssa ekan ihan uuden auton kimpassa ja otimme sitä varten rahoitusyhtiöltä lainan. Tuli tosi aikuinen olo!

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Viime vuonna keksin Ekovuosi 2011! -haasteen, jota olen ihan kivasti noudattanut. Meillä syödään luomua, käytetään kemikaalitietoisesti pesuaineita ja suositaan kasvisruokaa yhä enemmän. Autoilua emme ole saaneet vähennettyä, mutta uusi automme on sentään eco-mallia.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Kyllä, yksi ystävistäni sai lapsen juhannuksen tiimoilla. Pienestä pojasta tuli elokuussa kummipoikani. Toinen ilouutinen koettiin myöhemmin kesällä, kun eräs toinen ystäväni sai myös pienen pojan. Tästä pojasta taas tuli juhannusvauvan äidin kummipoika. Ympäri käydään ja yhteen tullaan.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei, onneksi. Joitakin kaukaisempia sukulaisia lähti ikuiselle matkalle, mutta heidän kuolemansa ei kosketa sinällään minua.

5. Missä maissa kävit?

Tuli käytyä Virossa sekä Tallinnassa että Pärnussa. Molemmat ovat suosikkikaupunkejani.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2012, jota puuttui vuodesta 2011?

Vakituisen työpaikan, enemmän voimia ja jaksamista, parempaa rytmiä ja arjen suunnitelmallisuutta. Parisuhde-elämää.

7. Mitkä vuoden 2011 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

25.6.2011 syntyi kolmas, ihana poppipäinen kummipoikani. 1.9.2011 aloitin nykyisessä mukavassa työssäni vaativan hakuprosessin jälkeen. 4.9.2011 avioliittoa takana kaksi vuotta. 16.11.2011 Poika täytti myös kaksi vuotta.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Työ- ja kotielämän onnistunut yhdistäminen. Perheen asioiden järjestyminen pikku hiljaa, pienin askelin. Tuntuu, että nyt on oikeat ihmiset ympärillä.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

En koe epäonnistuneeni muussa kuin syömisessä. Olisi hienoa löytää siihen(kin) tasapaino.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Masennusta tai unettomuutta ei ole esiintynyt reippaasti yli vuoteen. Työskenneltävää tasapainon eteen silti riittää.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Uusi auto, matka Pärnuhun.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Oman pienen duudeliduun kaikki kasvuun liittyvät jutut mahtipontisista taaperoraivareista puheen opettelun tuomiin hauskoihin sattumiin. Ja tietysti kaikkien läheisten ipanoiden samaiset kommervenkit lisänä.

13. Kenen käytös masensi?

Oma ja miehen, yhdessä ja erikseen.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Autoon ja lainoihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Meinasin hypätä katon läpi, kun onnistuin saamaan liput itselleni, pikkusiskolleni ja yhdelle ystävälleni RHCP:n keikalle Tampereelle elokuulle 2012! Samaan syssyyn hoidettiin vielä itsellemme kelpo ja halpa hotelli. Reissusta tulee mahtava!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2011?

RHCP Ethiopia. Paleface Saapuu elokuun yö. PJ Harvey This mess we're in.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?

Lihavampi ja selkeesti.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Rikkaampi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Eipä tuota kaduta loppujen lopuksi mikään. Sitä tekee sen, mitä parhaakseen sillä hetkellä osaa.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Sama kuin edellä.

20. Kuinka vietit joulua?

Äidin luokse menimme aamulla riisipuurolle ja kahville. Näin siellä siskojani perheineen. Illaksi menimme Isosiskon perheen luokse joulunviettoon. Tarjolle laitettiin yvin perinteinen joulupöytä, melkein kaikki valmiina ostettua. Jako oli sama kuin edellisvuonna: me hommasimme pääruoan ja sisko alku- ja jälkiruoan. Ennen ruokailua kävi pukki (ja taas mies missasi sen - on se jännä!). Retkotimme "virallisen osuuden" jälkeen siskoni kanssa sohvalla punkkulasit käsissä, katselimme jouluillassa vilistäviä pikku mukuloitamme ja otimme erittäin rennosti. Paras joulu aikoihin, ei edes ähkyä.

22. Rakastuitko vuonna 2011?

En (omaa lasta lukuun ottamatta. Siihen kun tuntuu olevan jatkuva rakkaudenhuuma päällä.)

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Zero.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Tahdon asia -dvd.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En.

26. Paras lukemasi kirja vuonna 2011?

Liittyy vahvasti duuniin, eli:

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen - taito-ohjelma potilaille ja terapeuteille.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Paleface.

28. Mitä halusit ja sait?

Kesälomamatkan. Liput RHCP:n keikalle.

29. Mitä halusit, muttet saanut?

Vakituista duunia.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Dokumenttielokuva Ikuisesti sinun iski kovaa. Oli hyvinkin käänteentekevä vaikutus.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

31-vuotispäiviä viettelin, mutta eipä ole hajuakaan, miten siten vietettiin. Ei ehkä mitenkään? Leivoinko kakun? Öööö.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Kyky parempaan suunnitelmallisuuteen.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2011?

Tunikoita, legginssejä, Gudrun Sjödeniä, Marimekkoa, käytännönläheistä ja nättiä (ja telttamallista levinneen ruhon peitoksi).

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Mies, Poika, muutama läheinen ystävä ja siskot lapsineen. Työ, rutiinit. Kesän valo.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Alkava presidenttipeli. EU:n taloustilanne.

37. Ketä ikävöit?

Ei ole ketään ikävöitävää. Kaikki tärkeät on koko lailla saatavilla ja läsnä.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Hauskat, osaavat duunikaverit.

Uimahallin naiset

Katsoin sitä vaaleaa, viisissäkymmenissä olevaa, jonka vatsa oli omaani suurempi. Se kerrostui kahdeksi vaaleaksi limpuksi, yhtä suureksi puskuriksi, joiden väliin napa jäi piiloon. Lyhyt vaalennettu tukka (välttänyt keltaisuuden, ehkä sille oli joku kampaaja suositellut silvershampoota), vedestä taakse suittuna. Oli se pitempikin minua, jos lihavampi. Käveli samaan höyrysaunaan eukalyptustuoksuihin, istahti yllättävän pehmeästi lauteille ja jäi sinne sumuverhon taakse. Omat reiteni levisivät kaakelille, vieressä tanottivat terhakkaat treenatut lihakset, pinkeinä julistamassa ahkeruuttaan. Niitä venyteltiin, jalkateriä hierottiin. Hetkeä aiemmin samat koivet varmastikin olivat polskineet jalkojen jatkeena olevan yhtä liikutetun kehon eteenpäin altaassa.

Oma varteni, yhden lapsen maailmaan saattanut, lössähtäneenä. Ei tosin lapsensaannista, vaan syömisestä. Lapsensaanti muokkasi oman vartaloni ainoastaan paremmaksi, jotenkin liikautti kropan kulmat hiukan eri asteeseen. Synnyttäneen naisen lanteet, sellaiset ne ovat, jotenkin anteeksipyytelemättömät. Rintani ovat raskaat, aina olleet, nyt pienet nännit aiempien litteiden pihojen keskellä. Emännän käsivarret eivät ohene soiroiksi laihanakaan, saati nyt. Akilleen kantapäät perkele.

Nuorempana sitä tuli kiusallisen tietoiseksi vartalostaan, kun nousi uimahallin saunassa lauteilta ja joutui kävelemään ikuisuudelta tuntuvan matkan ovelle. Kuin catwalkia pitkin siinä mentiin, katseet niskassa, peppu selluliitista (olemattomasta) täristen. Nyt sitä samaa tunnetta ei tavoita, kun kenenkään katse ei enää poraudu. Ehkä siksi, kun kukaan ei oikeasti edes katso. Ehkä siksi, että ei välitä, ainakaan ihan niin paljoa. Kroppani sitä paitsi tuntuu aina samalta, lihavana ja laihana. Samankokoiselta, yhtä kömpelöltä/sirolta, isolta/pieneltä, naiselta/emännältä. Se sama fläsärimäinen vaihtelu tyytyväisyyden ja hyväksymättömyyden välillä, peruja sieltä jostain, minne en nyt mene.

Suihkussa viereeni eksyi kaksi pitkänhuiskeaa teinityttöä. Toisen rinnat turvonneet, kuin isot kypsymäisillään olevat omenat, rintarauhaset lauloivat hoosiannaa. Pyllyssä haaleita raskausarpia. Ja silti tytöllä oli pienet 12-vuotiaan lanteet, lapsenpeppu. Ihminen kehittyy kuin koiranpentu: pullahtelee epämääräisesti aikuisen mittoihin sieltä täältä, niin että on hetken ihan eriparia. Selkä kukki finnitarhaa, vatsa valkoinen maito, pinta särkymätöntä sileää peiliä. Ja siinä ne kaksi naisenalkua (inhoan tuota sanaa, mutta sitä ne kaksi olivat: alkuja jollekin) olivat, epävarmuus kumisten ympärillään. Kun katseeni eksyi omenarinnan silmiin normaaliksi ohimeneväksi sekunniksi, hetkiä mitä nyt sattuu yhtenään tuntemattomien kanssa, sain vastaani tuikean kysyvän piikin: "Mitä sä tuijotat?" Ihminen näkee tuijottamattakin, mutta sen tyttö tajuaa vasta joskus myöhemmin.

Toisella puolella nainen suihkutti alapäätään koskematta käsin tavaraansa. Hän vain levitti haaransa, suuntasi suihkun pimppiinsä ja liikutteli suihkuvirtaa eestaas. Siinä tuli mieleen, että miksi ei voi koskea? Onko joku koskenut ehkä joskus väärin? Ennen kuin pääsin pitemmälle, lopetin. Ei kaikkialla voi olla traumaa, tai vaikka olisikin, mitä sitten? Auttajatyössä oleva sortuu työminään vapaallaankin. Siitä tietoiseksi tuleminen vähentää taakkaa merkittävästi. Sillä naisella oli muuten eriskummalliset alaspäin sojottavat pienet tiukat tissit. Kuin 80-luvun kolmiopillimehupurkit.

Yhdessä välikössä suihkutteli hämmentävän kaunis nainen poikaansa. Lapsi kiljahteli suihkun alla, tepsutti siihen yhä uudelleen, taaperonvatsa pyöreänä, napa vielä pikkuisen ulkonevana. Muistuttamassa siitä, minne arvesta oltiin kytköksissä vielä silmänräpäys sitten. En kehdannut katsoa niin tarkkaan, mutta sen mitä ilkesin, etsin arpia niistä kahdestä täydellisesti muodostuneesta rinnasta. En löytänyt. Hoikka varsi oli selluliititon, liian laiha, mutta kaunis. Häpykarvoitus pornoviivaksi muotoiltu. Lainasin siltä nätiltä tädiltä shampoota, koska unohdin omani eteisen pöydälle. Sillä tavalla käy keskivertonaisille, sukkahousuissa on kissankarvaa ja shampoot unohtuvat pöydille. Täti lainasi, äänsi suomea venäläisittäin ja minä sain itseni kiinni ilkeistä ajatuksista. Tukkani oli niin paskainen, että shampoo ei meinannut jaksaa irroittaa kaikkea rasvaa ja muotoilutuotetta. Kainalot hinkkasin naamanpesuaineella. Lähdin kotiin harjaamatta tukkaani, mutta vartalon rasvasin granaattiomenarasvalla. Siitä tuli hieno olo.

Tuokiopaloja

Lastenhuoneesta kuuluu miehen epävireinen jokailtakunlamppusammuu. Lamppu ei tunnu sammuvan, sillä huoneesta kuuluu laulun lomassa myös päätyynyyn, hei nyt heti! Kohtaamiset uhmaikäisen pojanviikarin kanssa muodostavat elämässäni suuren osan määreestä o n n i.

Makupaloja sinullekin:

Isi laittaa Poikaa turvavöihin auton takapenkillä.

Poika: "Ei haluu! Ei haluu!"

Isi: "On pakko laittaa. Autossa ei voi olla ilman turvavöitä."

Poika: "Ei haluu! Ei haluu!" Kiemurkiemur.

Isi: "On pakko laittaa. Autossa ei voi olla ilman turvavöitä."

Poika: "Saatana."

*******

Poika tekee epämääräistä krkrkrkrkrkrrrrrrkrkkrkrkrkrr -ääntä. Ihmettelemme sitä molemmat, isi ja äiti. Krrkrkrkrrrrrrrrrrrrrrrrrkrkrk jatkuu. Muumitalo -kirjasta näytetään nukkuvan Nipsun kuvaa ja jatketaan ääntelyä. Sitten liikahtaa synapseissa jotakin!

Äiti: "Aa, kuorsaako Nipsu?"

Poika: "Krrrrkrkkkkkk nukkuu krkkkrrkrrrrrrrrrrrrrrrr!" Sormella töhötetään Nipsun kuvaa.

Toinen oivallus!

Äiti: "Kuorsaako ehkä isikin samalla tavalla?"

Poika: "KUOR!"

*******

On vielä pimeää, on aikainen aamu. Olohuoneesta kuuluu kummallista taaperon köhintää. Muistuttaa erehdyttävästi virkayskää.

Isi: "Mikä on? Kulta, mikä on?"

Poika: Köhököhököhö!

Isi: "Hei rakas, mikä on? Onko hätä? Hei, mitä täällä on? Nyt näytät, avaa suu! Mitä tää on?!"

Poika: "Miaun kakkaa - HYI! YÖK!"

9 kuukauden kypsyttelytauko

Tervehdin teitä kaikki siellä, ruutujenne takana, jälleen kerran. En tiedä tervehdinkö säännöllisesti, useasti, joskus, harvoin. Tervehdin, kun huvittaa. Kirjoittamattomuus tekee oudon fiiliksen. Kyllä mä ilmankin pärjään, ei sillä, mutta joku mussa kaipailee naputtelua. Samalla kun tätä tässä kirjoitan, koen jo pikkuisen ahdistusta siitä, että nyt tätä sitten pitää ylläpitää. Kummallista. Josko saisi antaa vaan tämän(kin) asian olla omalla painollaan. Opettelua, opettelua.

Mitä mulle sitten kuuluu? Kuuluu perheistä elämää. Kaksivuotias Poika määrittelee tahtia, työn ja muiden ajantappojuttujen kulkiessa sievästi perässä. Meillä on varmaan ihan tavallinen perhe, mutta samalla perin eriskummallinenkin. Ei eriskummallinen sillä tavalla, että oltais jotenkin coolimpia kuin muut, niinku että tehtäis jotain vinkeitä, kadehdittavia ratkaisuja, mutta sillä tavalla eriskummallisia, että menneisyyden tapahtumat marssittavat aina väliin tiettyä skeidaa tähän päiväänkin, joten arkea on suunniteltava tarkoin. On selvää, että se menee vituiksi aika ajoin - se suunnitelmallisuus. Sitten kärvistellään väsyneinä ja hajallaan, kerätään joukot kokoon ja puuskutetaan etiäpäin. Kun on lätkäisty traumakortilla päähän, joutuu miettimään juttuloita eri tavalla. Ei se mitään, en jaksa katkeroitua siitä enää, en jaksa rypeä vihassa tai muussakaan. Katse on eteenpäin, vaikka menneisyys koittaa änkeä tähän päivään sinnikkäästi. Onneksi tunnistaminen on aika kivasti hallinnassa. Sillä pötkii jo pitkälle.

Mitä tästä voi päätellä? No ainakin sen, että mä voin ihan hyvin. Mä koen, että oon selvillä vesillä. Oon esimerkiksi hirveän onnellinen äitinä. Oon sitä joka solullani, todella syvältä. Poika on parasta, mitä on ikinä tapahtunut. Poika on myös se, joka paljasti viimein kaiken mussa. Hyvä niin. Nyt mennään näillä, tietäen että koko ajan paranee vaan - joka alueella.

Pojan kanssa on vaan niin uskomattoman kokonaisvaltaista ja onnellista. Netissähän kiehuu ja kuohuu koko ajan nämä äitiyden eri kuppikunnat ja ne oikeat ratkaisut lyövät toisiaan kartulla päin pläsiä. Itse sitä on jotenkin loputtoman kyllästynyt vastakkainasetteluun. Sitä yhden lapsen äitinä on löytänyt sen oman maaperänsä. Toki sitä antaa itselleen vitsaa joistakin Pojan vauva-ajan ratkaisuista (olisin voinut olla parempi!), mutta samalla sitä on armeliaan ymmärtäväinen ja tajuaa, että sitä tekee kuten parhaaksi näkee selvitäkseen. En jaksa juuri nyt osallistua vertailuun. Ehkä jos olisin saanut toisen pienen Pojan kaksivuotispäivän tietämillä, joutuisin jälleen tiettyyn kyseenalaistamisen suohon. Onhan se perhedynamiikka ihan uusiksi menoa siinä hötäkässä, kun yhtäkkiä kolme onkin neljä. Yhtä kaikki, syyllistyä voi, milloin vain. Epävarmuus ja tietämättömyys on sille tunteelle ominta maaperää. Kaikkihan tietää, että epävarmuus iskee, kun ei ole vielä tottumusta. Uuden kanssa ei koskaan voi oikein olla. Siksi olen tyytyväinen kolmeen perheenjäseneen. En jaksaisi höykäyttää kaikkea nyt ympäri. Höykäyttelen itseäni ihan riittämiin, tarkoituksella ja tarpeeseen. Siksi kaikelle muulle rauha. Heimoi vaan ensi kertaan!

Post scriptum

En saa enää kirjoitettua. Tämä ei tunnu enää samalta, ei yhtä tärkeältä, eikä liioin luontevalta. Suurin osa seuraamistani blogeista on lopettanut, tai vähentänyt päivittämistä niin rankasti, että sitä voi kutsua vähintään epäviralliseksi lopettamiseksi. Internetissä jakaminen, vertaistuki ja ajatustenvaihto edusti elämässäni usean vuoden merkittävää roolia, mutta tämä kokemus on muuttunut, eikä pelkästään kanssabloggaajien lakoamisen takia. Halu sulkeutua on voimistunut päivä päivältä. Siksi viimeiset kaksi vuotta kirjoittaminen on ollut minulle melko kituliasta vääntöä, jollain tavalla vanhassa roikkumista ja ehkä myös toiveen täyttämää haikailua: jos jatkan sitkeästi, päivittämisen riemu tulee minuun vielä. Ei se ole tullut.

Joskus aloitin blogini siksi, että piti saada asioita ulos ja bloggaaminen olikin jossakin vaiheessa ainoa kanavani sanoa ääneen. Uskaltaa olla minä ja tuntea, kuten minä tuntee. Paljon on ensimmäisen postaukseni ja tämän välissä, tärkeimpänä kasvu ja lujittuminen. Ja nyt olen varmistunut: en enää haluakaan jakaa. Haluan pitää nämä omani visusti ominani. Tämä kirjaaminen julkisesti tuntuu liian, eh, julkiselta, enkä osaa kirjoittaa kevyemmellä otteella.

Blogin merkitystä elämässäni en tule väheksymään koskaan millään muotoa. Se on olemassa oleva osa minua. Katson kuitenkin kahden vuoden olevan riittävä harkinta-aika tehdäkseni päätöksen, joka on tuntunut pitkään liian surulliselta. Nyt on aika luopua, olen tullut erään tien päähän. Jos kadun, tulen takaisin, koska blogiani en tule hävittämään tai siirrä salasanan taakse ainakaan tässä vaiheessa.

On aika sanoa heihei te kaikki siellä jossakin, jotka olette lukeneet - kerran, kaksi, puoli riviä, kaiken, osan. Olette olleet paljon ja muistan teidät aina.

Kiittäen lämpimästi seurastanne, Gata - Purrrrina

Kohti uutta, tuplaykköstä

1. Mitä sellaista teit vuonna 2010, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Pukeuduin hääpukuun syyskuussa, matkustin Kyprokselle häämatkalle. Elelin kotiäitinä, yllättävän tyytyväisenä ja osastani suurimman osan aikaa nauttien. Alun pitkät lounashetket kanssaäitien kanssa ovat hiljakseen vaihtuneet taaperoiden leikkitreffeiksi, joissa keskustelun pätkittäisyys välillä hipoo huippuansa.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En ole kovin etevä lupausten tekijä, enkä etenkään niiden pitäjä. Muistan toivoneeni sairastavani vähemmän, selättäväni sairauteni kokonaan. Nyt vuoden viisaampana en voi sanoa saavuttaneeni tuota toivettani täysin, mutta en sitä toisaalta enää tavoittelekaan. Tärkeämpää on viihtyä omissa nahoissaan, tehdä töitä viihtyäkseen paremmin ja voidakseen paremmin. Siinä lupausta ensi vuodellekin, eikö? (Huom. Tässä taannoin laitoin eteenpäin Ekovuosi 2011! -haasteen, josta näkee ekoiluun liittyvät lupaukset.)

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä, useampikin. Kahdesta syntyneestä tuli kummipoikiani! Jos menneitä kahta vuotta katsotaan, oletan lisää raskausuutisia ja siten vauvojakin putkahtavan meitä sulostuttamaan vuonna 2011.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.

5. Missä maissa kävit?
Tallinnassa kesällä ja syyskuussa siellä Kyproksella. Matkakuume koki inflaation Kyproksen jälkeen, mutta nyt jo uutta suunnitellen. Ehkä perhematkaa, tai sitten kahdenkeskistä lyhyehköä kaupunkilomaa toivomuslistalla.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?
Elämän asettumista, vähemmän muutoksia ja suuria tapahtumia. Nyt tuntuu, että olen äärimmillään isoja kokemuksia, joten vähempikin riittäisi. Haluaisin myös koulutustani vastaavan innostavan vakituisen työn. Olisi todella loistavaa, jos/kun Pojalle löytyy oikea hoitopaikka.

7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
28.2.2010 syntyi läheiselle ystävälleni ihana poika, joka on nyt kummipoikani. 14.5.2010 täytin 30 vuotta (rajapyykki ilman kriisiä - miksi kriisi edes?). 4.9.2010 sain juhlia häitämme. 16.11.2010 Poika täytti vuoden. 21.12.2010 Poika oppi kävelemään.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Lapsen onnistunut kotihoito. Ystävyyssuhteiden uudelleen järjestely, välien selvittelyt ja oman paikan löytyminen äitinä.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Hmm, lienee pääpuolella. Jotkut piintymät ovat vaikeita selätettäviä, mutta vielä sen teen! Vuosi 2011 voisi olla terveyden ja kohtuuden vuosi.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Vanhoilla diagnooseilla matkattiin tämäkin vuosi. Flunssia kummempia en sairastanut - onneksi. Sairaalassa käväisin parin vuorokauden reissun Kyproksen matkallamme, kun vatsatauti äityi häijyksi. Selkä vihoitteli raskauden jälkeisessä elämässään aikansa, mutta näyttää nyt asettuneen.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hääpuku. Kallein ja kaunein kertakäyttöinen mekkoni todennäköisesti ikinä.

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Erityisesti pikku pötöläisten, joihin luen omani lisäksi useita lähipiirin taapero takkisia.

13. Kenen käytös masensi?
Oma, joidenkin ystävieni ja äidin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
HÄIHIN! (Toki elämiseen meni enemmän, mutta yksittäisistä rahannielijöistä häät tulevat olemaan pitkään se suurin.)

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Perheestäni, häistä, keikkatöiden aloittamisesta loppuvuodesta, eräästä syventyneestä ystävyyssuhteesta ja muutamasta selvitetystä välirikosta.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?
Vauvan vaa'an kaikki kipaleet. Jee. NOT. No, kuuntelin minä sentään muutakin, mutta kaikki se sitä samaa niin kuin aina.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi varmaan kokonaisuudessaan.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi ja köyhempi. Hoitovapaahurraa!

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Keskittyneeni omaan napaani.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Riidellyt, syönyt epäterveellisesti, ollut kohtuuton itseäni ja muita kohtaan.

20. Kuinka vietit joulua?
Kotona isosiskon perheen ja oman perheen kanssa aatto rattoisasti pitkällä kaavalla syöden. Pöydässä ei ollut perinteisiä jouluherkkuja kaloja lukuun ottamatta, mutta pihvit ja uunikasvikset maistuivat oivan juhlavilta! Joulupukkikin kävi tänä vuonna. Isosiskon vanhin tyttö oli kamalan harmissaan, kun Setä (eli Aviomies) ei nähnyt pukkia ollenkaan, kun sattumoisin lähti pukkia vastaan ja pukki ehtikin sitten sillä välin lahjojenjakoon. Joulupäivänä olimme syömässä anoppilassa ja tapaninpäivänä appiukolla. Hulinata piisasi, ja liikaa, myönnän.

22. Rakastuitko vuonna 2010?
Kyllä, omaan lapseeni, ja joka päivä uudelleen.

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Zero.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Dance ja Kakola (kertoo nuorista miehistä tienhaarassa: valitako rikollinen elämä vai kenties jotakin muuta?)

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En jaksa vihata yhtäjaksoisesti. Viha on puhdas, energinen ja hyvää aikaansaava tunne, kun se promotoi muutosta. Jatkuvana matkakumppanina se syö sisälle onton katkeran kolon.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Anthony Kiedisin Arpikudos jäi mieleen ei niinkään kirjallisista, mutta muista ansioistaan. Tänä vuonna olen lukenut paljon, ehkä niinkin paljon, että en erota yksittäistä johtotähteä. Tällä hetkellä luvussa Katja Kallion Syntikirja. Kallio on mainettaan parempi kirjailija. Tai ainakin minulle. Pidin Kalliota kirjoista tehtyjen käsikirjoitusten ja löyhien elokuvasovitusten vuoksi aika mitäänsanomattomana, mutta tutustuttuani itse romaaneihin, olen muuttanut mieleni. Kaunista, oivaltavaa kieltä. Vielä ehkä se timantti syntymättä häneltä.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
PJ Harvey ja Tori Amos.

28. Mitä halusit ja sait?
Häät ja ulkomaanmatkan, hyvän onnellisen kokemuksen kotiäitiydestä.

29. Mitä halusit muttet saanut?
En minä tiedä! Tietääkö joku muu?

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Kuka näitä kysymyksiä on alunperin keksinyt? En listaa lempielokuviani. Katson, ja suurimmaksi osaksi unohdan.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
30 vuotta juhlin, lähiperheen kanssa kakkukahveilla ja kuohuvalla. Hyvin pienimuotoisesti alkuperäisistä suunnitelmistani poiketen. Isojen bileiden järkkääminen hääkiireiden keskellä ei vain innostanut.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kasa rahaa ja kyky nukkua ilman apuvälineitä.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010?
Hameita, mekkoja, legginssejä, kirppislöytöjä, kaunista mutta mukavaa.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Poika ja ystävät. Sisukkuus ja tahto ja aivokemiaa korjaava lääkitys.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Homokeskustelu ja Päivi Räsänen = suvaitsemattomuus politiikan tekemisen välineenä.

37. Ketä ikävöit?
En ikävöinyt ketään.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Läheisen ystävän kautta elämääni tullut kaunis naisäiti-ihminen.

Silmukka ja päättely

Olen ollut ahkeraliisa viime aikoina. Uudellen viritetty neulontaharrastus on tuottanut yhden hienon lastenpipon, yhden käyttökelpoisen kaulaliinan ja kaksi sinnepäin olevaa aikuisten myssyä. Toinen valmistunut lastenpipo taitaa mennä lahjan sijaan sittenkin Pojalle käyttöön, sen verran on epätäydellisyyttä havaittavissa. Neulon lahjansaajalle uuden hienomman. Meni muutaman työn verran, että sai taas neulontakäsialan kuntoon ja ohjeiden vilkaiseminen auttoi luomaan möykkyjen sijaan tunnistettavia asusteita. Joka tapauksessa neulonta on ollut aivan mieletöntä! Kaikki muu tuntuu sulkeutuvan ympäriltä, keskityn oikeinnurinoikeinnurin. Ja mikä riemu valmiista tuotoksesta! Itse tehtyä on kerrassaan mukava antaa joululahjaksi.

Joskus muutamia vuosia sitten innostuin neulonnasta V:n aikaan. En muistaakseni saanut saatettua mitään aloitetuista töistä loppuun. Siihen aikaan loppuunsaattaminen oli erityisen vaikeaa. Se on hieman sama kuin aloitetut ja keskeytyneet opinnot. Jokin estää valmistumisen. Joskus mietin sen olevan pelkkää masennuksen aiheuttamaa kyvyttömyyttä sitoutua, mutta sittemmin ymmärsin sen olevan myös silkkaa onnistumisen pelkoa. Kun on tottunut jättämään kesken, epäonnistumaan, menisi maailmankirjat vielä vahvemmin sekaisin, jos jotakin hyvää tapahtuisi.

On jännittävää huomata, että ammattiin valmistumisen jälkeen on ollut helpompaa pitää myös pienemmistä tavoitteista kiinni ja pelko onnistumisesta on hävinnyt. Itse asiassa huomaan asettavani tavoitteita, joihin kykenen sitoutumaan. Suurelliset suunnitelmat ruokkisivat vain epäonnistumisen kierrettä ollessaan niin mahdottoman vaikeita saavuttaa. Uskon, että joskus ihminen asettaa itselleen vuorenkokoisia tavoitteita, ettei itse asiassa tarvitsisikaan onnistua. Että voi rauhassa epäonnistua ja olla muuttamatta mitään elämässään. Suunnitelmat kuitenkin pitävät omatunnon sopivan hiljaisena, mutta loppujen lopuksi tällaisesta pelistä jää luu käteen.

Olen ollut viime aikoina innostunut kädentöistä. Olen askarrellut, hifistellyt ruoan kanssa. Valmistin eräänä iltana intialaista juustoa paneeria. Se hieman epäonnistui näin ensimmäisellä kerralla, mutta sain kuitenkin aikaiseksi muutaman kelvollisen juustokimpaleen ja ne eksyivät sitten osaksi Palak paneeria. Olen tehnyt ruokaa antaumuksella ja keskittynyt pieniin yksityiskohtiin. Olen myös leiponut erityisen paljon. Minua hieman nauratti, kun luin Kotivinkin joululehdestä, että taatelikakku on erityisen mukava tuliainen näin joulunalusaikana. Olin vienyt samaisen kakun edellisviikolla siskonperheelle nimenomaan tuliaisena. Enpä ole ennen saavuttanut Kotivinkki-tasoa kotipuuhasteluissani!

Kotiin kietoutuminen johtuu osaltaan hyvin epäsosiaalisesta kaudesta, joka tuntuu nyt vallitsevan. En jaksaisi tavata kuin harvoja ja valittuja ihmisiä. En tulkitse tällaista vaihetta mitenkään vakavaksi tai epäterveeksi, vaan olen tottunut, että elän sosiaalisuussykleissä. Toisinaan kaipaan seuraa paljon, vaihdan kiivaasti ajatuksia muiden kanssa ja sitten taas tulee aika, kun käperryn omiin tekemisiini ja ajatuksiini. Joskus aikoinaan katsoin tätä vaihetta aina huolestuneiden lasien läpi, mutta nykyisin olen hyväksynyt paremmin itsessäni olevat erilaiset puolet.

Sisäisesti hyväksyn antisosiaalisuuteni, mutta huomaan toistuvasti ignoroivani sen kalenteria täytettäessä. Haalin tapaamisia entiseen malliin, mutta sitten tapaamiset kääntyvätkin pakkopullaksi. Loppujen lopuksi ystävien tapaaminen on aina virkistävää, mutta se kohtuuton energia, mikä menee lähtemiseen ja sen vastustamiseen, ikään kuin kumoaa hyvät vaikutukset. Pitäisi oppia tämä jo, varautua ja harventaa kalenteria tarpeen tullen. Huomaan nimittäin jonkin verran vielä feidaavani joitakin tapaamisia yrittäen keksiä tarpeeksi hyviä syitä omatunnolleni. Tai sitten vaihtoehtoisesti iloitsen, kun saan hyvästä syystä perua jonkin tapaamisen. Joskus pohdin, eikö muilla ihmisillä ole tällaisia jaksoja? Vai osaavatko muut jotenkin paremmin ottaa tämän huomioon jo etukäteen? Tuntuu kammottavalta ajatukselta sellaiset ihmiset, jotka olisivat aina yhtä tasaisen sosiaalisesti kykeneviä.

Kotipuuhastelu ja joulun valmistelu tuntuu nyt hyvältä. Ensimmäistä kertaa omaan kotiin tulee joulukuusi! Ostin varmasti kaikkein mauttomimmat joulukuusenkoristeet ikinä vastalauseena lapsuudenkodissa olleille tyylikkäille olkikoristeille. Olen melko vakuuttunut, että juuri niiden kyseisten koristeiden vuoksi minulla on loppumaton glitterinkaipuu! Sitä paitsi kuka muuten sanoi, että olkikoristeet ovat tyylikkäitä (oma äiti!) ja glitter mautonta (oma äiti!)? Onneksi aikuisena voi tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja luoda ihan omia jouluperinteitä. Uskomatonta vastustusta sitä voi ihminen kyllä uudistuspuuhissaan kokea vanhempien sukulaisten puolelta! Ikään kuin omien tapojen luominen olisi henkilökohtainen loukkaus vanhempia ihmisiä kohtaan ja kaikin puolin säädytöntä touhua. On kuitenkin melko varmaa, että nämä uudistuksia vastustavat ovat aikoinaan luoneet vallitseviin perinteisiin jotakin uutta, mutta eivät enää muista sitä. Tai jos eivät ole luoneet, ovat sitten uudelle polvelle heidän uudistuksistaan kateellisia. Voihan se toisaalta olla, että perinteet ovat monelle vanhemmalle koko ajan muutoksia täynnä olleen elämän ainoa pysyvä asia, jonka vuoksi niitä vaalitaan, vaikka mitään järkeä ei olisikaan. Aina kun on tehty niin aina on tehty! No nyt tämä lähti ihan sivuraiteille, kun piti vain todeta, että joulumieli on hyvä, lämmin ja hellä (ja uudistusmielinen!). Kai tämä blogivuosi lähenee loppuaan ja enää odottelee perinteinen vuosibloggaus kirjoittajaansa. Sitä ennen pitää neuloa kaksi vauvanmyssyä!

Ekovuosi 2011 - haaste!

Huomaan eläväni jatkuvassa muutoksessa. Tai ehkä olen havainnoinut elämän olevan jatkuvaa muutosta. Ja vielä tärkeämpänä havaintona kirjattakoon, että olen suht ookoo asian kanssa. Turvallisuushakuisena ja pirstaleisen menneisyyden omaavana naisena muutoksen sietokykyni ei ole ollut parhaimmasta päästä. Pitkään ajattelin elämäni jossakin vaiheessa tasaantuvan hiljaiseen helppoon uomaansa, jossa voin tutussa virrassa matkustaa sopivalla menonopeudella tuttuihin paikkoihin. Pidin tällaista jotenkin elinehtonakin, tai ehtona ainakin jaksamiselle ja normaalille terveydentilalle. Hulvaton ajatus, nyt kun miettii. On aina mukava huomata olevansa väärässä ja vielä sopeutuvansa vallitseviin olosuhteisiin.

Pojan synnyttyä minulla ei ollut mahdollisuuksia tarkastella kriittisesti oikeastaan mitään elämäni osa-aluetta. Kaikki oli kiinni lapsessa ja äidin roolin omaksumisessa. Nyt kun lapsi on isompi, omatoimisempi (harjoittelee kävelemistä pieni hassunen) ja selvästi ikäistä seuraansa kaipaava, on ollut mahdollisuus käyttää aivojaan muuhunkin kuin kotopesäasioihin. Kun lapsi oppii koko ajan ja enimmäkseen matkimalla, on selvää, että omia tekemisiään ja valintojaan tulee mietittyä koko lailla toisella tapaa. Mitä haluan antaa lapselleni perinnöksi? Kysymykseen on helppo vastata: vastuun itsen ja ympäristön hyvinvoinnista. Ympäristöllä käsitän sekä sosiaalisen että fyysisen ympäristön. Mutta on eri asia olla tietoinen kuin käytännössä toteuttava.

Jos haluaa toteuttaa kemikaalikriittistä ja ekologista, kokonaisvaltaisesta terveydestä kiinnostunutta elämää, saa helposti paasaajan ja tekopyhän maineen. Tästä asiasta on vaikea keskustella kenenkään muun kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneen kanssa olematta jotenkin kummalla tavalla syyllistävä sitä tarkoittamatta. Sitä usein edelleen ajatellaan ekologisuuden olevan hippien hapatusta. Kummastellaan, missä huovutetut kirkkaat hassut hatut, kierrätysmateriaaleista valmistetut hamppuvaatteet ja hennanpunainen tukka, jos asioi Ruohonjuuressa. Ihmisten on helpompi käsitellä, kun kuuluu ulkoisesti johonkin tiettyyn tunnistettavaan kategoriaan. Ja samalla voi olla ottamatta tosissaan, kun "se nyt on sellainen hörhö". Kieltäydyn kuitenkin tästä leimautuneesta ulkomuodosta (ja tähän kohtaan pieni tarkennus, etten millään muotoa tätä ulkomuotoa halua disauttaa - jokainen tyylillään hei), mutta haluan silti vapaasti olla valtavirrasta poikkeava kapinallishenkinen.

En halua ketään syyllistää tälläkään kirjoituksella, saati jeesustella omien elämäntapojeni erinomaisuutta (kaikkea muuta!), mutta silti haluan kysyä ääneen, missä lymyää monien ihmisten ekologinen omatunto? (Tässä kohtaa voin hyvin myöntää olevani yksi niistä kertakäyttövaippoja käyttävistä kusipäistä, mutta pyrin jotenkin tasaamaan puntteja valitsemalla muuten kestävämpiä vaihtoehtoja. Kestoihin ei vain ole edelleenkään mahdollisuutta, mutta muuhun on. Selityksen makua, jota se juurikin on. On häikäilemättömän anteeksiantamatonta käyttää kertiksiä, oli miten oli.) En tiedä keskivertosuomalaisen uutistenseuraamisahkeruutta, mutta lienee vähemmälläkin seuraamisella tullut selväksi se, että samalla tahdilla kulutamme koko pallon hengiltä. Miksi siis ihmiset surutta kuluttavat kaikkea mahdollista kertakäyttöä, eivät juuri kierrätä ja syövät lihaa joka päivä sekä ajavat helposti kahta autoa (yksi miehelle, toinen naiselle)? Mihin tämä perustuu? Onko tosiaan niin, että ekologisuus ei tunnu kovin tärkeältä kakkavaippojen ja legojen keskellä, uusien vaatteiden ja rientojen keskellä, suunnitellessa uutta ulkomaanmatkaa ja katsellessa uutta sohvaa ja siihen mätsääviä sisustustyynyjä? Kumma kerskakulutuksen ja ekofiilistelyn ristiriita tässä kovin tiedostavassa ajassamme. Eikö ekologisuus ole rehellisyyteen verrattavissa oleva perusarvo, jonka haluaa lapsilleen siirtää ihan siinäkin mielessä, että jonakin päivänä olemme ehkä isovanhempia lapsille, joiden maailma on tätä menoa melkoisesti surullisempi kuin tämä jo hyvin surullinen tavaraan hukkuva jätekasa?

En ole koskaan aloittanut blogihistoriani aikana meemiä, mutta nytpä teen niin. Meemin nimi olkoon siis tuo "Ekovuosi 2011!". Tarkoituksena on kysyä itseltään kolme ekologista omatuntoa kolkuttavaa kysymystä ja vastata sitten niihin totuudenmukaisesti. Tavoitteena on ensi vuoden 2011 aikana tehdä näihin asioihin asteittain parannusta. Tarkennettakoon, että yhdenkin päivittäisen tuotteen vaihtaminen luomuun tai vaikka pesuaineiden korvaaminen kemikaalikriittisillä luontoa säästävillä vaihtoehdoilla on varsin riittävää ja aina parempi kuin se, ettei tee mitään. Mitään ekofasismia tällä siis ei haeta, vaan juuri niitä päivittäisiä uusia kestävämpiä valintoja, yksi asia kerrallaan.

Jotten kuulostaisi järkyttävän tekopyhältä, haastanpa ihan ensimmäisenä itseni. Tässä minun kolme kysymystäni ja parannusehdotukset perässä!

1) Miksi shoppailet joskus uusia vaatteita/lastenvaatteita halpavaateketjuilta, vaikka tiedät niiden olevan tehty lapsityövoimalla ja lisäävän maailman roskan määrää?

TOTUUS: Koska ostamisesta tulee hyvä mieli hetkeksi ja se on joskus täytettä tylsään lapsiränkkäiseen päivään. Koska joskus tunnen itseni toisen luokan kansalaiseksi, kun en pue pikkumiestä maailmasta suloisimpiin asukokonaisuuksiin. Uusista omista rytkyistä tulee hetkellinen onnentunne, koska kuvittelee jotenkin täyttävänsä oman vaatimuksensa ulkoisesti pukeutumalla muodin mukaan. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.

2) Miksi et osta aina mahdollisuuden tullen Reilua kauppaa, luomua tai kierrätettyä?

TOTUUS: Kuvittelen joskus tavallisten UUSIEN tuotteiden tyydyttävän ostamisen tarpeeni paremmin. Joskus ekotuotteissa on jotenkin epäviehko ulkoasu ja liian kallis hinta. Liian kalliilta saattaa tuntua 50 senttiä vastaavaa perustuotetta kalliimpi ekotuote. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.

3) Miksi ajelemme perheenä joskus pieniäkin matkoja autolla, vaikka yhtä helposti ja vielä halvemmalla pääsisimme julkisilla?

TOTUUS: Koska auto on niin ihana, helppo ja kätevä. Toisin sanoen olemme mieheni kanssa itsekkäitä ja voimattomia mukavuudenhalumme edessä.

Parannuslupaukset:

1) Pyrkimys siirtyä käyttämään enenevissä määrin kierrätettyjä vaatteita. Lastenvaatteet nyt ainakin kiertoon kirpparille tai lähituttaville ja uusia tilalle samaa kanavaa. Erityistarpeet, kuten ulkovaatteet, kengät ja juhlavaatteet sallittuja ostaa uusina.

2) Pyrkimys siirtyä käyttämään luomua, kierrätettyä ja Reilua kauppaa aina, kun se on mahdollista ja hintapoliittisesti järkevissä mittasuhteissa. Myös lihan korvaaminen kasvisruoalla arjessa jatkuu. Liha olkoon juhlaruokaa ja silloinkin aina mahdollisuuksien mukaan luomua (jota nykyään saakin mukavasti jo lähi-Alepasta järkevään hintaan!).

3) Vain pitemmät hankalat matkat ajetaan autolla. Muut matkat myös perheen kesken julkisilla tai kävellen.

Haastan mukaan Lupiinin ja Tiinan. Jokainen meemin jatkaja haastakoon ainakin yhden tuntemansa bloggaajan mukaan, mutta ylärajaa haastettavien määrälle ei todellakaan ole! Ja saa tämän haasteen tästä napata mukaansa kuka tahansa, vaikka en olisi haastanutkaan mukaan.

Odotan innolla haasteeseen tarttumista!