Otin raskaasti

On niin negatiivinen olo tällä hetkellä kaiken maailman fyysisten vastoinkäymisten vuoksi, että varoitan kaikkia seuraavasta merkinnästä, joka tulee olemaan pelkkää valitusta raskauden huonoista puolista. Ei pidä siis erehtyä luulemaan, että koko raskausaikani olisi ollut yhtä kärsimystä, luonnollisesti näin ei tietenkään ole, mutta koen vain tällä hetkellä tarvetta kirjata ylös kaiken ikävän. Olen niin väsynyt juuri nyt ja vittuuntunut tästä paskaolosta, joka taas tällä viikolla on odottavan äidin kellistänyt sänkyyn. Annan siis palaa, lukekoon ken halajaa.

Käytännössä aamupahoinvointini (mikä harhaan johtava nimike tuo onkaan - AAMUpahoinvointi - pikemminkin kolmen kuukauden kesto-oksennustauti olisi osuvampi) alkoi hedelmöityshetkestä. Samaan aikaan kroppani riemastui hormonikoskesta siihen malliin, että täräytti heti kättelyssä ainakin viitisen kiloa nestettä joka koloon. Itse asiassa nestettä todennäköisesti oli enemmänkin, koska parissa viikossa aiemmin tammikuussa lääkkeiden lopettamisen seurauksena laihtumisesta löysäksi lässähtänyt talvitakkini oli taas tiukka. Tunsin oloni heti alkumetreistä tukalaksi ja hyvin raskautetuksi. Kuin kruunuksi myös jo valmiiksi suuret hinkkini päättivät valmistautua tulevan muksun tuloon terästämällä kokoa ainakin kuppikoon ellei kahden verran. Vielä toukokuun lopussa pidettyjen valmistujaisten aikaan olin kuin ilmapallo: höttöistä nesteläskiä koko kroppa pullollaan. Suoraan sanoen en todellakaan ollut mikään viehättävä näky ja kaikki juhlissa otetut kuvat voisin haudata seitsemän sylen syvyyteen. Tosin se tarkoittaisi näin digitaaliaikana läppärin hautaamista, joten jääköön tekemättä. Toivon, että joskus tulevaisuudessa kuvat eivät aiheuta samanlaista suurta angstia, vaan voisin katsoa niitä pikemminkin ymmärtävään ja empaattiseen sävyyn. Nyt se ei kuitenkaan vielä onnistu. Kuvat aiheuttavat minussa vastenmielisyyttä, raivoa ja epäreiluuden tunteen. Miksi toiset naiset raskaana ollessaan hehkuvat naisellisuutta, paksua tukkaa ja persikkaihoa ja voivat esitellä söpöä pikku kiinteää raskauspallukkaansa onnesta ylpeinä, kun taas toiset näyttävät paskaisine tukkineen, finneineen, turvotuksineen ja pahoinvointeineen aivan järkyttävän kammottavilta, puhumattakaan siitä kuinka kammottavalta olo tuntuu? Miksi miksi miksi elämä on tässäkin suhteessa niin epäreilu?

Turvotus on ikäänkuin mennyt ja tullut kuin kutsumaton ikävä vieras. Välillä olen ollut varsinainen nakkisormi, toisina viikkoina niukasti solakampi ja ihmismäisempi. Jossain vaiheessa äitini ehdotti happo-emästasapainoon vaikuttavan emäsjauheen (Pascoe) käyttöä turvotuksen ja väsymyksen vähentämiseen - turvotus jos mikä nimittäin tekee olon nuutuneeksi ja vihaiseksi, koska sitä näyttää oikeasti melko kuvottavalta ja ainakin minulle on ollut, ja tulee varmaankin aina olemaan, tärkeää näyttää edes jotenkin naiselliselta. Turvonneena ja ylipainoisena pöhökkinä siitä voi vain haaveilla.

Aloitin Pascoe -kuurin jota kuinkin vajaa kuukausi sitten ja nestettä tosiaan alkoi pikku hiljaa poistua. Samaan aikaan aloitin päivittäisen tukisukkahousujen käytön, joista on ollut apua tukkijalkoihin. Ilman tukisukkia jalkani turpoavat viimeistään tunnin päästä sängystä nousemisen jälkeen kiristäviksi ja kiiltäviksi pallukoiksi. Tukisukkahousuilla nilkat pysyvät nilkkoina, eivätkä sulaudu pohkeiden kanssa samoihin mittoihin. Emäsjauheen ja tukisukkahousukuurin kanssa samoihin aikoihin alkoi myös muu oloni kohentua. Närästys väheni ja energiaa tuntui virtaavan ihan eri tavalla. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa raskauden aikana viehättäväksi ja olin jopa vatsastani ylpeä. Pukeuduin piukkoihin raskausvatsaa korostaviin vaatteisiin ilomielin. Orastava aivan pirullisen kipeä peräpukamakin oli kadonnut kuin ihmeen kaupalla. Se on muuten kumma, miten vain yksittäinen pikku pukama voi olla niin järisyttävän kipeä. Minua se saatanansikiö kiusasi säryllä niin, että nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, puhumattakaan B-puolen vessatoimituksista. No onni onnettomuudessa: pukama ei kutsunut kavereitaan kylään, vaan hävisi muutamassa päivässä vähin äänin omille teilleen.

Onneksi raskauspahoinvointini vähentyi tuntuvasti jo toukokuussa, koska sitä rääkkiä ei kukaan kestäisi yhtään tippaa pitempään ilman pitkiä sairauslomia. Tosin saanen muistuttaa tässä kohtaa, että kesän aikana olen useampaan otteeseen saanut aivan puun takaa villin pahoinvointikohtauksen, joka on parissa minuutissa äitynyt sellaiseksi, että sohvalta on tullut kiire vessaan. Ja ne ketkä ovat nykyisessä asumuksessani vierailleet tietävät, että sohvalta on vessanpöntölle matkaa ehkä vajaa kymmenen metriä. Ryyni on lentänyt somasti kaaressa välittömästi päästyäni viralliseen oksennusasentoon. Hetken päästä olen voinut ihailla koko vatsalaukkuni sisältöä pöntön uumenissa ja ihmetellä, mistä linko muka yhtäkkiä muutti mahaani. Näin vain on tapahtunut, enkä sitä sen enempää osaa selittää. Ja tämä raskauspahoinvoinnin muoto on siitä ovela, että se ei anna itsestään mitään merkkiä ennen kuin on jo tosi kyseessä. Kauhulla odotan sitä päivää, kun linko visiteeraa esimerkiksi bussimatkan aikana tai kaupankassalla. Onnittelen kanssaihmisiä, koska todennäköisesti muutama tunti takaperin nauttimani menu on siinä tapauksessa jonkun rinnuksilla.

Ettei kenellekään jää positiivinen fiilis tästä postauksesta, voisin vielä ottaa esille yöt. Heti alusta saakka olen joutunut öiseen aikaan ravaamaan vessassa. Tämä ei tietenkään ole mainittavasti vaikuttanut turpeuteen, vaan ainoastaan toimii uneni häiritsijänä. Vessassa ramppaamisen lisäksi raskauden alussa ja taas nyt on sydämeni päättänyt tehdä virallisia lyöntiennätyksiä. Se jyskyttää rinnassa pamppaillen noin parikymmentä kertaa normaalia kiivaammin. Jumputukseen ei auta oikein mikään ja valitettavasti herään yöllä myös levottoman sydämen takia. Ettei oloni olisi mitenkään kehuttavampi, sydämeni tykkää myös epätahtiin jumppaamisesta. Rytmihäiriöt saattavat olla aikamoisia, mutta ovat onneksi toistaiseksi menneet aina vähintään 15-30 minuutissa ohi. Tosin melkein aina oikealle kyljelle kääntyessäni rytmärit alkavat uudelleen, mikä rajoittaa yön aikana käytettävien asentojen määrää tasan yhteen. Minähän kun en enää oikein voi nukkua selälläni, koska vatsan painuessa kohti selkärenkaa se samalla alkaa painaa isoja verisuonia, jonka seurauksena tulee huono olo. On kai sanomattakin selvää, että vatsallaan ei ole enää hetkeen voinut koisata, joten minäpä tyttö nukun sitten puuduksiin saakka vasemmalla kyljelläni.

Nukkumisesta ei oikein viime öinä ole tullut yhtään mitään, joka on lisännyt väsymystä, joka maksimoitui viikonloppuna tehtyjen yövuorojen jälkeen huippuunsa. Näkemiin hetken energinen olotila, näkemiin solakkuus! Ensinnäkin yövuorot saivat jo hitusen normalisoituneen kroppani turpoamaan kuin pullataikinan. Samalla myös närästys palasi ja syke nousi taivaisiin. Yövuorojen aikainen valvominen ei tee tiukkaa ollenkaan, mutta palautuminen ottaa ihan liian suuret verot. Koko fysiikka menee täysin sekaisin: olen niin väsynyt nukkumattomuudesta ja rytmin keikahtamisesta, että maanantaina neuvolassa käydessäni tiristin itkua, kun olin taas pullea kuin syöttöporsas, verenpaineeni oli kohollaan ja olin aivan lopussa. Kitisin neuvolantädille vihaavani koko neuvolakäyntejä, kun tunnen itseni siellä koe-eläimeksi. Aina mitataan, punnitaan ja kytätään. Minulla on jo valmiiksi huono omatunto ja pelkään koetuloksia kuin ruttoa. Olen aina vakuuttunut, että virtsassa on nyt sitä saatanan valkuaista (raskausmyrkytyksen oire) tai sokeria, tai että painoni on noussut taivaisiin, tai että verenpaine on koholla (raskausmyrkytyksen oire) tai jotain muuta kamalaa. Nyt kun verenpaine sitten oli koholla ja painokin näytti mielestäni aivan järkyttäviä lukemia (miten edes oikeasti voin painaa niiiiiin paljon??), olin aivan maani myynyt. Neuvolantäti yritti rohkaista ja vakuutti, että painonnousuni on aivan normaalilukemissa ja etten ollut lihonut tippaakaan ja että verenpainekin todennäköisesti johtuu stressaamisesta jne. Ei auttanut. Kotiin päästyäni paruin J:lle puhelimessa, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen lapsi tähän perheeseen, ettei kroppani kestä raskautta, ja että kaikki - ihan kaikki - on aivan kamalaa, pelottavaa ja että olen aivan lopussa. Makasin sängyssä lopenuupuneena, pahoinvoivana, sydän pamppaillen ja itku kurkussa. Päätin jäädä sairauslomalle, koska kroppani alkoi kerta kaikkiaan olla aivan finito. Yövalvomiset ja elämäntilanteen stressaaminen kaatoi vuoteeseen. Raskaana ollessa ei vaan jaksa samalla tavalla kuin ennen.

Työelämästä puheen ollen raskaana on aivan kammottavaa jäädä sairauslomalle. Sanoin töihin syyksi vatsataudin, koska en kerta kaikkiaan uskalla sairastaa raskauden takia. En suoranaisesti valehdellutkaan, koska olen ollut hyvin pahoinvoiva ja migreenin saartama, mutta en kertonut ihan koko totuuttakaan. Sain kyllä jo viime viikolla tietää, että sijaisuuteni jatkuu syyskuulle, mutta silti olen melko hysteerinen mitä tulee raskauspoissaoloihin. Olen stressannut työtä aika mielettömän paljon. Koen, että minun tulee näyttää työssä, että kykenen samaan kuin muut ja mieluummin hieman enempäänkin. Pelkään niin paljon, että raskauteni aiheuttaa turhaa työtä työpaikalla ja sen seurauksena sijaisuuden jatkuminen perutaan. Sijaisuuden jatkuminen on taloudellisen tilanteemme kannalta ihan elintärkeää, joten olen yrittänyt kaikkeni, että ainakaan oma toimintani ei jatkumista estäisi. Tietysti olen saanut sijaisuuden jatkumisesta suullisen lupauksen, mutta sopimusta ei ole vielä allekirjoitettu. Joka tapauksessa yritän niin kovasti, että luulen tämän kuukahtamisen johtuvan osittain siitä. Yhtä painavia syitä on ollut nyt tämä muuttohässäkkä (muutammekin btw 63 neliöiseen kolmioon eräälle toiselle asuinalueelle, mutta tuo alue on itse asiassa tätä nykyistä paljon parempi ja mieluisampi ja mikä parasta, vuokra on yli 200e halvempi!) ja J:n töiden häsellykset. Tosin nyt hänellä on työpaikka, työsopimus ja kaikki sen puoleen kunnossa. Edellisen häsmänkäkkärän vuoksi meistä molemmat kuitenkin pelkäävät yhtäkkistä työn menettämistä. Toisin sanoen taloudellinen epävarmuus (vaikka asiathan ovat nyt melko hyvin: minulla sijaisuutta tuo syyskuu nyt ainakin ja J:lla vakituinen 8h työ) saa ihmisen aivan levottomaksi. Kaiken maailman kammokuvat pärjäämisestä saavat minut aivan ylikierroksille ja huomaan olevani aivan piipussa hermoilemisesta. Ironista sinällään, että kaikki yrittäminen ja parhaansa tekeminen saavat minut jäämään sairausvuoteelle ja samalla noidankehäinen pelkääminen jatkuu. Minä kun joudun perjantaina töihin palatessani juttelemaan yövuorojen tekemisestä. Neuvolantädin mielestä en saa niitä enää tehdä, joten pahin pelkoni käy toteen: joudun pyytämään helpotusta työhöni raskauden takia. Tiedän kyllä, että meilläkin on töissä ihmisiä, jotka eivät tee yövuoroja, vaikka eivät raskaana olekaan, koska ne eivät vain sovi heille ja tiedän, että minulla raskaana ollessani on täysi oikeus pyytää, ettei niitä minulle suunnitella. Paskempi juttu on vaan se, että työvuorot ovat suunniteltu jo pitkälle ja yövuorojen peruminen tässä vaiheessa aiheuttaa vuorojen tekijälle (joka luojan kiitos on joku muu kuin esimieheni) päänvaivaa. Onneksi vuorojen tekijä on mielettömän kiva ihminen ja sanoi jo kesän alussa, että jos yövuorojen kanssa tökkii, niin otetaan ne minulta pois. Halusin kuitenkin tuolloin jääräpäisesti ne pitää itselläni, mutta nyt kahden erillisen yövuorosetin jälkeen uskallan olla sitä mieltä, että ne vaarantavat terveyteni. Toivon niin, että yövuoroista luopuminen ei kuitenkaan vaaranna sijaisuuttani ja aseta minua ikävään valoon työryhmän keskuudessa. Olen kuitenkin työni muuten hoitanut mielestäni hyvin, ja ne yövuorotkin tähän mennessä. Pakko vain ottaa järki käteen, etten pätemisen tarpeessani ja stressissäni vaaranna lapsen(kin) terveyttä.

Minun pitäisi kai levätä. Tämän kaiken kirjaaminen itse asiassa jotenkin hermostutti minua, vaikka kuvittelin kirjoittamisen puhdistavan pöytää. Ehkä se tunne tulee myöhemmin. Haluaisin niin kovasti nyt olla hermoilematta. Voi hyvä luoja, anna kaiken mennä nyt paremmin ja anna minun rentoutua!