Ihana toukokuu

Olen iloinen ja odottavaisella mielellä. Olemme lähdössä pian Rakkaan kanssa hakemaan Pikkusiskoa miehineen autokyytiin. Koko poppoo suuntaamme sitten äidin luokse vappupöydän äärelle. Äiti jopa laittoi simaa minun pyynnöstäni. Raukka yrittää kaikkensa, vaikka onhan se eittämättä jo kaikki liian myöhäistä. Menneisyyden paskaa ei pysty simalla (tai muullakaan) korvaamaan. Yhtä kaikki, tilanne status quo. Voin mennä äidille syömään tuntematta vitutusta, velvollisuutta, ahdistusta ja ränkkää. Menen sinne ihan mielelläni. Otan ilon irti herkkuja notkuvasta pöydästä, koska tarkoittaahan se sitä, että minun ei tarvitse tänään kapustaa heiluttaa.

Äitivierailussa houkuttaa sekin seikka, että sinne on Pikkusiskon lisäksi tulossa Isosisko perheineen. Heidän pesueensa kasvoi maaliskuussa toisella tytöllä. Tädin tehtävään olen aina suhtautunut ylpeydellä ja rakkaudella. Tyttöjen näkeminen on aina mukavaa ja saa minut hymyilemään.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin Pikkusiskon näkeminen. On kamala ikävä. En ole koulukiireiltäni oikein ehtinyt mitään muuta ja Pikkusiskokin on ollut väsynyt ollakseen yhtään aktiivisempi. Kipeä raukka edelleen. On varmaan pitkään vielä. Ei siihen oikein osaa aina edes suhtautua. Tiedän tasan tarkkaan mitä, miksi, koska ja miten, mutta silti en osaa aina ottaa huomioon sairautta. Otan osittain. Hienointa on kuitenkin se, että olen saanut Pikkusiskon takaisin. Hän ei ole enää poissa kokonaan, hän rakentuu uudelleen. Se on eri asia. Minusta on suuri kunnia saada olla osa hänen kasvutarinaansa, paranemistaan. Haluan nähdä hänet juuri niin kuin hänet pitää nähdä. Olen aina nähnytkin.

Aurinko paistaa, koulu loppuu neljän arkipäivän päästä. Tehtävät ovat muutamaa stressitöntä sipaisua vaille plakkarissa. Uskomaton tunne. Urakka on lopuillaan, jokin muun alku käsillä. Tuntuu onnelliselta, raukean luvallisen väsyneeltä ja tyytyväiseltä. On mehukas olo.