Gata the toimintaterapeutti

Tiedättekös mitä? Tämä tyttö juuri tänään sai kaikki tarvittavat 210 opintopistettä kasaan ja palautteen opinnäytetyöstä, joka tarkoittaa sitä, että Gata on todistusta vaille valmis toimintaterapeutti! Urakka on nyt ohi, ihan oikeasti! Kaiken kukkuraksi kuin kirsikaksi kakun päälle, tai kinuskikastikkeeksi jäätelölle, tai kermavaahdoksi kaakaolle (you got the point I assume...) opinnäytetyön arvosana on täydet viisi. 5! Pakko brassailla vielä kerran: ME SAATIIN VITONEN!!!!!!!! Voi pojat, nyt on hymy niin herkässä ja olo kuin lottovoiton saaneella.

Kun melkein neljä vuotta sitten tuohon kouluun hain ja pääsin, olin päättänyt mielessäni, että minä tyttö valmistun sieltä - tuli mitä tuli. Kuten pitkäaikaisemmat lukijani varsin hyvin tietävät, sitä kaikkea tuli ja roppakaupalla. Tajusin vasta nyt keväällä, että neljään vuoteen venähtäneistä opinnoistani olen noin 3-3,5 vuotta ollut masentunut, ja siitä syystä ja sen lisäksi erittäin hankalissa elämäntilanteissa. Ilmeisesti tuo päätös valmistumisesta jo opintojen alussa oli niin kertakaikkisen sysäävä voima, ikään kuin jonkinlainen virta, jonka mukana livuin vääjäämättä kohti tavoitettani, vaikka kuohuntaa oli matkan varrella melkein kuolemaksi saakka. Nyt minä voin ylpeänä sanoa selvinneeni enemmän kuin hengissä saavuttaen tavoitteeni ja se tuntuu uskomattoman hienolta! Jos voisin, halaisin itseäni alinomaa!

Opiskeluaikana elämäni on muuttunut aika totaalisesti. Vasta nyt ymmärrän, että vuosia kestänyt prosessi itseni kanssa alkoi tuosta päätöksestä saattaa opiskelut loppuun, vaikka hammasta purren. Sitä ennen en ollut pystynyt YO-papereita lukuun ottamatta saavuttamaan oikein mitään pysyvää, saati päättämään elämälleni mitään suuntaa. Suurin osa aloittamistani projekteista oli jääänyt kesken ja koko elämäni oli eräänlaista lillumista tilanteesta toiseen. Olin tietysti kipeä raukka, sitä se kaikki oli. Jokin tarve alkaa ohjata oman elämän tarinaa kuitenkin sai alkusysäyksensä tuosta kohtalokkaasta päätöksestä opiskella itselle ammatti. Nyt neljä vuotta vanhempana, kokeneempana ja aikamoisesta rieputuksesta selvinneenä voin sanoa: se kaikki kannatti. Kasvaminen on tehnyt niin kipeää, mutta silti, kaikesta huolimatta, nämä neljä vuotta ovat olleet elämäni kamalimmat ja parhaimmat. Jokin suunta on hyvä olla. Se pitää elämässä kiinni.

On niin vaikea uskoa, että minä todella tein sen! Opiskelut tuntuivat monessa kohtaa ylitsepääsemättömän energiaa vieviltä. Toisaalta olon ja elämäntilanteen ollessa kurjimmillaan (viitaten exmies-kriisin ja masennuksen kliimaksivaiheeseen) koulu oli pelastusrengas. Siellä olin vapaa arkielämän kauheuksista, sain muuta ajateltavaa ja tunsin onnistuvani edes jossain. Pakertaminen kannatti! Nyt tekisi mieleni mennä lällättelemään kaduille riemuani ulos. Neljä vuotta tuskaa, hikeä, verta ja kyyneliä. Minä kasvoin ulos kuorestani ja otin ohjat omiin käsiini. Tiedättekö, tämä kaikki on mahdollista, jos vain riittävästi haluaa! Ei hitto, olen niin saakutin ylpeä itsestäni! Vähäks mä oon hyvä! Ja vähäks mä oon onnellinen!