Liiskana

Tänään ripotteli jo aamusta. Minä avaan sateenvarjon herkästi, vaikka muut viipottavat tukat liiskana. Liiskantuneita lehtiä pitkin asfalttia, klähmää jota ei olla siivottu. Puissa se sama heiluu hehkeänä ja keveän kirkkaana liputuksena.

Bussit menivät yksi toisensa jälkeen juuri edestäni. Kun sitten viimein astuin yhteen, levitin maskaraa ripsiini. En ehtinyt kotona kaikkea, tuli kiire ja siitä sitten bussien perässä juoksu, monipolvinen matkanteko.

Maisema on tällainen lokakuussa, joka vuosi. Kunpa joskus puhuisin vähemmän, ajattelisin vähemmän, tekisin vähemmän. Kunpa joskus osaisin varoa paremmin. Varoisin kunnolla. Kunpa osaisin lukea merkkejä paremmin. Kunpa näkisin selvemmin. Kunpa tuntisin pienesti. Kunpa vähät välittäisin.

Huomenna ehdin bussiin ajallaan, maskara silmissäni jo, ja aloitan sitten siitä. Kerään luuni ja vahvistun.

Syksyllä kerran

Lapsi potki tatteja puistossa ja sanoi "ällöttävää". Katsoin maassa kellallaan olevaa sientä kuin en olisi ikinä ennen sientä nähnytkään, uusin silmin. Nahkea lakin pinta, haitarin palkeet lakin kääntöpuolella. Mato oli tehnyt haitariin mustia juovia. "Madon koti", sanoin ja mietin samalla, miten tuollainen röpelövarsinen ja mullalta tuoksuva omituisuus esittäytyy lastenkirjojen kuvituksessa suloisena asumuksena. Ällöttävä se sieni oli minustakin, erikoinen ja vähiten houkutteleva äkkiseltään siinä ympäristössä. Ällöttäviä etsittiin koivujen juurilta lisää. "Tämä on muuten koivu, tällainen valkoinen mustilla raidoilla." Lapsi paukutti kepillä runkoa, toisti siinä rummuttaessa, että "koivu".

Selitin lapselle, miten lehdet kellastuvat ja punertuvat syksyllä. "Anna se lehti mulle." Nappasin punaisen vaahterasta, ojensin ja pian se oli jo hukkunut kädestä. Lapsi tipautti itsensä polvilleen ja siitä sitten selälleen. Tuijotti hiljaa pilviä, puita ja sanoi, että "heiluu". Kysyin, että tarkoitatko, että tuulee? "Joo."

Satoi vähän. Menimme ensimmäisen kerran bussiin etuovesta kävellen. Lasta väsytti ja minuakin. Painoin suukon päälaelle ja hän minun käsivarteen. Äiti ja poika.

Onnellinen juuri nyt

Yössä, 

joka peittää minut

sysimustaan toivottomuuteen,

kiitän kaikkia mahdollisia jumalia

lannistumattomasta sielustani.

Olosuhteiden julmassa otteessa

en ole kavahtanut,

tai huutanut ääneen.

Kohtalon iskujen alla

on pääni verinen,

mutta edelleen pystyssä.

Vihan ja kyynelten tuolla puolen

häilyy vain kauhea varjo.

Ja silti,

vuosien uhka näkee minut,

nyt ja aina,

pelottomana.

Oli portti kuinka kapea tahansa,

rangaistusten lista kuinka pitkä tahansa,

olen oman kohtaloni herra,

olen oman sieluni kapteeni.

Elokuvasta "Invictus - voittamaton"

Lomalla

Lomalla mennään mökille ja ihastellaan laajoina mattoina kasvavia luonnonkukkia, postataan kuva niistä facebookiin Instagrammin oldskool-filtterin läpi ja skoolataan erikoisluomusiideriä (ja muistetaan mainita merkki huolettomasti statuksen yhteydessä). Lomaparfyyminä on offi, koska vitun hyttyset pistelee kipeämmin ja pahemmin kuin lapsuudessa (ihan saletisti!), marmatetaan järvestä kannettavasta vedestä ja riidellään, kumman syytä oli se, kun lapsi kolautti päänsä laituriin. Grilliruoka on silti hyvää (ihmeellisen hyvää!), vaikka yö meneekin pyöriessä huonossa sängyssä kuunnellen ininää. Aamulla todella ihmettyy siitä, miltä luonto oikeasti kuulostaa kun ei itse täytä tilaa puheella. Kyläkaupassa tulee ulkomaantuntu. Mökkinaapurissa elävä maatalon isäntä heilauttaa kättä, kun cityauto ajaa ohi.

Ripustetaan mökin ikkunoihin Siirtolapuutarha-verhot ja juodaan muovikupista pannukahvia. Eikä mökillä meikata, mutta olisi hyvä pukeuta Marimekkoon, rennon tyylikkäästi. Papiljotit saunan jälkeen menisi jo överiksi. Uimaan ei viitti kuin pulahtaa, koska järvenpohja on mutaa ja siellä voi olla iilimatoja. Klihmaantunut kaisla jalan ympärillä lähettää vartaloon kauhuviestin: se on hauki! Laiturilla voi maata silti, ihan turvassa (ellei lapsi kolauta taas siihen päätään), ja katsella naapurirannalla olevia ihmisiä ja miettiä, onko niillä ehkä kivempaa, lomampaa.

Kivettömät kirsikat

Kirsikat antavat periksi pienelle veitselle. Tirskuu punaista nestettä, pieni pilkku uudelle Marimekon mekolle, juuri ja juuri erottuva fuksia läiskä rintavaon kohdalle. Kivet ja karat kasana leikkuulaudalla. Kirsikanmehu värjää sormien ihoa, tunkeutuu uurteisiin ja nostaa esille kuivat kohdat, pureksitut kynsinauhat kirkuvat yhtäkkiä kirkkaina. Äkkiä muistan mummun kädet, tottuneet ja toistaneet, puolukoiden kimpussa. Puolukat pomppivat palloina perkuualustalla eestaas. Mummun sormet näyttävät että näin ja näin, minä laitan ihan sileät kämmeneni joukkoon, puolukoiden viileys osuu sormiin, mutten saa kiinni roskia.

Mummun kämmenet ovat pehmämmät kuin minun lapsen kämmenet. Niissä on ajan etu, luonteenkin. Paksut, lilanpunaiseksi värjääntyneet kynnet nappaavat puolukanlehtiä, ja minä menen sairaalaan. Siihen aikaan tiesin paljon asioita, mummuani enemmän. Mummu istuu geriatrisessa tuolissa, hänellä oli äsken syötetty ruoka-aika. Mustikkakeitto on kynsien alla, mummu pyyhkäisi leualle valuneen sopan. Minä pidän niistä kämmenistä kiinni, ja yksi kerrallaan leikkaan parkkiintuneet kynnet lyhyemmiksi. Esitän, ettei tunnu missään. Näin vanhuksia hoidetaan, olin äskettäin Koskelan sairaalassa harjoittelussa, sielläkin leikkasin. Selitän äidille, joka ei kuule. Nyökkäilee, toimittaa asioita, menee eestaas huoneen isosta raskaasta ovesta.  Äiti tietää, missä osaston maljakot ovat.

Päätämme letittää pitkän ohuen tukan niin kuin ennen. Mummu ei osaa enää istua itsekseen. Minä istun vieressä ja kannattelen selästä, olen ottavinani oikeaa otetta, mutta se unohtuu pian. Mummu on pehmeä, kutistunut ja kuin lapsi. "Tässä me istutaan ja rakastetaan toisiamme", sanoo mummu ja katsoo minua. Minä nieleksin itseni hymyilemään.

Voi olla, että se oli viimeinen kerta. Varmaan olikin, tai haluan ajatella niin. Upotan kirsikanpuolikkaat suklaavaahtoon, yksi kerrallaan ja katson miten väri valuu täytteeseenkin.

Ei aivan minun, mutta kenen?

Laitan lemmikit linssiin, mutta tsuumaankin päivänkakkaroihin. Ne odottivat uskollisena merenä minua, kaukomatkalaista. Muistelin niitä jo varhain keväällä, kun kengänpohjan alle litskaantui räntää ja taisi vituttaa.

Sama unitauti iskee perillä. Ja sama raivo ennen lähtöä. Yhtä monta lasillista viiniä ja jaettua asiaa yön valoisassa hämärässä. Saunassa pelkään taas kuin hullu. Pienet vaaleat pyllynposket viistävät täydellisinä edestakaisin, hääräävät jalat liikkeelle, minä näen siinä hetkessä tulikuuman kiukaan.

Vedessä on liejua. Siitä rannasta ei koskaan tulekaan uintikelpoista. Niin kuin minusta ei koskaan tule täysin sen mökin kävijää, kun ei se ole minun mökkini ja siellä pitää laittaa roskat ulkona roikkuvaan pussiin. Biojäteastia asennettiin kävelymatkan päähän. Minä laittaisin laiskana ihmisenä pussit keittiöön ja murehtisin niitä sitten joskus. Enkä viitsisi juuri tiskata. Ainakaan käskystä.

Menen sinne taas pian.

Isolle iille

Käsi koskee koskemattomaan pyöreään poskeen. Paksut sormet puristavat pehmeää väliin. Ruskeat katsovat takaisin suoraa hämmentynyttä viestiä, joka häviää lyhyen matkan aikana, ei oteta koppia siitä(kään). "Älä ole noin vakava" sormet puristaa heiluttaa pientä poskea. Älä ole itse hei ikävästi mulkku.

Minä olisin halunnut enemmän kuin mitään lyödä suoraan naamaan, repiä kappaleiksi,

           hiljaisuudessa kuin koulutettu sotilas

                                             ja silpoa sormet irti,

                                                    yhden kerrallaan juuresta poikki.

Olisin katsonut niitä verisiä sormenpätkiä ja vienyt lapseni pois siitä, pian. Puristanut pehmeän sylini kokoisen mukaani ja kääntynyt, mennyt pois pois pois pois niin ettei voi enää koskaan saavuttaa.

Minä katson poikaani isänsä sylissä, niitä nappeja, jotka lähettävät viestiä sormille ja niiden sormien suulle. En sorru pehmentämään naurulla, minä en tee mitään, enkä niitä sormenpätkiä. Suolenpätkiä sen sijaan myllerryksessä ja meditaation tarpeessa. Ei tapahdu enää, toistetaan päässä kaikuna. Onnistuu ikävä ihminen halaamaan, kaappaamaan ennen ovea. Kunpa olisi ollut voimat puristaa toinen hengiltä. Sitten lopulta lähden perheineni ja välttelen väistellen itseni saavuttamattomiin.

Älä koske minun lapseeni niin kuin vähättelit minut, sinä paska. Äläkä soita tänne enää koskaan.