Virta venhettä vie

Hehkuvaa punaista valuu norona valkoiselle posliinille. Hetken hätäännys kerääntyy rintalastan päälle tykyttämään, mistä se valuu? Punainen kiemurtelee ja tekee verijokeen sivuhaaroja sekunnin sadasosissa. Vauva on saanut haavan jalkaansa. Veri pulppuaa pienestä pikkuvarpaan päällä olevasta haavasta kummallisen voimallisesti. Vauva on parahtanut itkuun, sätkii pullajaloillaan, liukastelee punaisessa jokisuistossa. Nostan huutavan vauvan pois altaasta, huomaan viiltävän särön posliinin pinnassa, se on syyllisyyden mallinen särö, revin oikealla kädellä vessapaperia mukaani ja kiikutan happivajetta keuhkoini nakertava huoli rinnassani lapsen hoitoalustan päälle. Kiedon lapsen pyyhkeeseen ja painan paperitolloa pienen varpaan päälle kääröksi. Verta tippuu tippoina lattialle, se värjää hoitoalustan ja lapsi huutaa. Minä kiedon pyyhettä, tunnen itseni idiootiksi, niin vajaaksi, tyhmäksihuonoksiepä-äidiksi ja kiedon pyyhettä yhä tiukemmin. Sillä on kylmä, sattuu enemmän kun on kylmä, huomaan ajattelevani, paperitollo on jo kauttaaltaan punaisten läiskien peitossa. Nakkaan sen lattialle ja käärin jalkaan sideharsoa. Se on liian suuri, kömpelö ja ei pysy sätkivässä vauvanjalassa. Lapsi on menossa paniikkiin, hitaammin kuin minä, mutta yhtä kaikki menossa. Huuto yltyy palosireeniksi, laskeenousee tasaisena äänivirtana. Nostan lapsen rintaani vasten, veri värjää paitaani pieniä pisteitä.

Vien vauvan olohuoneeseen. Istumme sohvalla, minä liekutan vauvaa, vai ehkä itseäni, liekutan liekutan liekutan ja hyssytän ja suhisen lapsen korvaan. Itku vaimenee nyyhkytykseksi ja minä tuijotan läppärin kelloa. Miksi mies ei tule jo kotiin? Miksi minä olen täällä yksin? Miksi minä olen vastuussa tuosta ihmisenrääpäleestä, joka repii sydämeni palasiksi rakkaudesta ja syyllisyydestä, näiden kahden mahdottomasta liitosta. Tutkin itseäni herkeämättä, etsin rakkautta kuin hullu ja kun tunnistan, nappaan tunteesta kiinni, pitelen sitä heikkopäisenä ja saan synninpäästön kuin Ave Mariaa lukeva katolilainen. Vauva rauhoittuu rintaani vasten, raukkaparka muita äitejä sillä ei ole, minä puristan jalkaa ja tyrehdytän kamalaa välikohtausta pois tietoisuudestani. Ovi käy, mies astuu olohuoneeseen ja tuo mukanaan järjen.

Seuraavana päivänä vauvan jalassa on kiinniumpeutunut pieni viilto. Säälittävä palkeenkieli on menettänyt merkityksensä kuin yön synnyttämä pelkotila katoaa aamunkoiton ensimmäiseen säteeseen. Jäljellä uupumus, huohottava todellisuus. Tässä minä olen, tämän kaiken keskellä, enkä tunnista vessanpeilistä takaisin tuijottavia silmiäni. Hullunsilmät, väsyneet aukot. Sinähän voit jo paremmin, sanoi anoppi, kun peitin kaiken touhukkaan reippauden alle. En valehdellut, sanoin etten voi.

Ei, se ei mennyt niin

Oven napsahdus kaikuu rappukäytävässä. Kuulen vaimeasti ystävien korkokenkien kilkkaavan askel askelmalta omiin koteihinsa. Minä jään oven toiselle puolelle, käsivarsillani kuukauden ikäinen poikavauva. Jossain on aviomies, me emme puhu toisillemme. Olen kaksi tuntia kertonut tarinaa traumaattisesta synnytyksestä, kaikki voimat imeneestä raskausajasta ja ensimmäisestä vyöryttävästä kuukaudesta lapsen kanssa. Tarina on kerrottu siitä, miten kaikki voi mennä pieleen. Olen kertonut sen ystävilleni samalla imettäen vauvaa, silittäen hänen untuvatukkaista kalloaan, katsonut hymyillen ja hyväksyen poikaa, juonut lasista kulauksen PepsiMaxia, kuunnellut järkyttyneet huokaukset ja pahoittelut, avannut pienet vauvanvaatekääröt ja lopulta syönyt tuliaispatongin katsellen poikaa hänen ollessaan ystävän sylissä. Ystävä odottaa toistaan, minä tiedän etten koskaan halua toista. En selviydy yhdestäkään. Perheeni on hajoamassa ensimmäiseen kuukauteensa.

Istuimme klinkkerilattiaisen huoneen pienen pöydän ääressä keskustelemassa "tilanteestamme". Lääkäri ei ollut huolissaan, jätti reseptin kirjoittamatta ja oli vakuuttunut masennuksen väistyvän muilla keinoin. Itkin toivottomuuttani pieni poika käsivarsillani, rinta paljaana roikkuen, maitoa valui lapsen suupielestä mustalle mekolleni. Lääkäri ei ollut huolissaan, koska istuimme siinä, koko perhe, avun piirissä. Huoli kosketti niitä perheitä, jotka eivät apua hakeneet. Massiiviset toimenpiteet kotiapuineen, psykiatrisine poliklinikoineen, vauvaperhetyöntekijöineen olivat tarjolla. Entä ne hetket, kun olen yksin, valun paniikkiin, inhoan lasta ja en pysty tekemään huutavalle käärölle mitään, vaikka järjen ääni päässä käskee. Sitä mietin siinä istuessani ja saan vastauksenkin. Tarvitsen kuulemma nyt paljon apua. Paljon.

Mitä minä tarvitsen, minä tarvitsen toivoa.

Sitä minulla ei ole, vaikka sain reseptin jännitysoireisiin, sain tukun papereita, sain lupauksen avusta ja toivoa on kuulemma paljon. Minä paranen, sanottiin. En usko sitä, haluaisin kävellä auton alle. Mutta Äiti ei voi kävellä auton alle, pitää imettää, vaihtaa vaippa ja seurustella, sylittää.

Lapsi on ihmeellinen. Rauhallinen, vähäitkuinen, täydellinen, tarvitseva ja rakastettava juuri sellaisenaan. Haluaisin jaksaa häntä niin kuin jaksan parempana hetkenäni, sylitellä pakahtuen. Haluaisin rakastaa enemmän. Haluaisin, etten olisi niin sairas aina. Haluaisin, että aviomieheni ymmärtäisi paremmin, vaikka ymmärtää ja osaa paljon. Haluaisin voida halata aviomiestäni tuntematta syyllisyyttä, halua lähteä pois, jaloista vaivoineni pyörimästä, pilaamasta tätäkin ilman valinnanvapautta. Haluaisin ettei kaikki hajoaisi käsiini, vaikka olen tehnyt parhaani ja enemmän. Pesin pyykitkin, uskotko?

Siksi

Yön hämärässä energialamppu valaisee eteisen peilin eteen valopallon. Seison siinä pallon keskellä ja katson itseäni peilistä. Valkoinen ihoni on venynyt vatsan kohdalta rumpukummuksi, rinnat makaavat raskaina ylävatsan päällä. Olen pehmeän pyöreä joka kulmalta. Jos ihooni koskee, se painuu taikinamaisesti kasaan. Jos jätän sormeni hetkeksi paikoilleen, jää nahkaan painauma. Neste kudoksissa väistyy hetkellisesti puristuksen tieltä. Katson itseäni peilistä, käännähtelen, tarkastelen takapuoltani. Se on uhkeampi lantioluiden tehdessä tilaa pian syntyvälle lapselle. Nänneissäni on vaalennetun munakoison sävy. Varttani sivellessäni tajuan olevani kaunis. Olen valjastettu ikiaikaiseen naiseuden tehtävään. Minussa kasvaa uusi elämä, se ui kohdussani unimaassa vielä hetkiä. Hetkien määrää en osaa ennustaa, kukaan ei osaa, mutta jonakin minuuttina hetki muuttuu sellaiseksi, että uusi elämä päättää matkata pois häpyni suojista.

Mutta nyt, ennen sitä kaiken mullistavaa syntymän hetkeä, tajuan kipeästi taistelleeni koko raskausajan tätä ihmettä vastaan. En ole hyväksynyt vartaloni reaktioita, en sen asettamia vaatimuksia, en mitään mikä raskaudessa on kaikin mittapuiden mukaan laskettuna vielä normaalia. Olen ollut pahoinvoiva hormoneista, kipeä selästäni ja nivusistani, turvonnut nestekellukka, väsynyt, univaivainen ja siis yhtä kaikki - minä olen ollut raskaana. Raskaana niin, että se on näkynyt ja tuntunut todelta. En ole ollut sairas, vaikka sairautena olen sen kokenut. En väheksy matkani varrella käytyä taistelua, en omia reaktioitani, en ahdistustani, enkä liioin raskaudesta kummunnutta päivänvaloon astunutta sisuksissani uinunutta raakaa itseinhoa. Se olen ollut minä jokaisessa hetkessä, se on ollut minun ja vauvan matka. Raskas matka, vaikea matka. Nyt tajuan kirkkaasti, että matkan vaikeus on johtunut ennen kaikkea taistelusta raskausoireita vastaan. Raskauden mukanaan tuomat vaivat vievät energiaa itselläänkin, mutta ne uuvuttavat, jos niitä ei hyväksy osaksi omaa niin kipeän tärkeää kokemusta äidiksi tulemiseksi.

Omaa itseä on rakastettava silloinkin, kun sen rakastaminen on vaikeaa. Kukaan ei ole sanonut, että elämässä kaiken tulee sujua ilman railoja. Kukaan ei luvannut sitä myöskään katsoessani raskaustestin kahta viivaa. On turha kysyä miksi, on vain hyväksyttävä, että siksi. Tunnen kaihoa koko raskausaikaa kohtaan, tunnen häpeää, että en ole pystynyt nauttimaan, vaikka tiedän ettei ole hävettävää. Ymmärrän, että mullistus äidiksi kasvamiseksi on ollut niin suurta, että se on vienyt suuren osan raskausajan nautinnosta mukanaan. Silti häpeä nousee, ja tunnistan sen. Tunnen myös huonoa omaatuntoa. Kärsikö lapsi? Ei tietenkään, minähän olen rakastanut häntä koko ajan. Tunsiko lapsi, että minä tunnen huonosti? Ehkä tunsikin. Mihin se on vaikuttanut? En jaksa miettiä, en usko, että sillä on väliä.

Uskon, että me molemmat tiedämme käyneemme yhdessä läpi viidakon. Viidakon laidalla seisoo nyt kaksi, toisiinsa kietoutuneina, emo ja poikanen, hieman puuskuttaen kaikesta paineesta. Minä sivelen vatsaani, katson peilikuvassani näkyviä turpeita kasvojani, huulet kuin Joliella ja hymyilen. Vielä ehdin helliintyä itsestäni ja pienestä sisälläni. Ehdin hyvin. Hetki hyväksymisen äärellä on hetkistä vapauttavin.

Olen valmis.

Pelkoa ja syyllisyyttä Helsingissä

Sikainfluenssa. Jep. Kamala syyllisyys ja kamala pelko samaan aikaan. Entäjos? Selitys kuuluu näin:

1) Tiistaina menin illalla kahden työkaverini kanssa katsomaan teatteriesitystä. Toinen kertoi narikoiden luona, että on ollut hitusen flunssainen viime aikoina, mutta kuumetta ei ole. Samaan hengenvetoon hän totesi, että hänen äidillään oli todettu kuumeeton sikainfluenssa, josta äiti oli tosin jo parantunut. Vitutti. Miksi tämä nainen tuli flunssaisena tapaamaan raskaana olevaa ystäväänsä? Ei tietenkään ollut edes todennäköistä, että hänellä olisi ollut - ihan terveen oloisella ihmisellä - sikainfluenssa, mutta miksi hän (vielä sairaanhoitajana) otti edes riskin? Olisi edes varoittanut. Päätin kuitenkin olla hysterisoitumatta tilanteesta, mutta en halannut ystävääni enkä muutenkaan ollut lähikontaktissa hänen kanssaan - varuilta. Tarttumisriski oli siis jota kuinkin samaa luokkaa kuin ratikkaan meneminen tai kaupassa käynti. Yleisissä paikoissahan joku voi yllättäen vaikka pärskäyttää päälle ilman ennakkovaroitusta ja mitään ei ole tehtävissä, jos possu vaanii ysköksessä.

2) Lähdin keskiviikkona ystäväni järjestämille kestovaippakutsuille erään vauvakkaan ystäväni kanssa. Olin unohtanut koko eilisen possuepisodin autuaallisesti, enkä kokenut olevani taudin mahdollinen salainen kantaja. Pidin vauvaa hetken sylissänikin kutsuilla ajattelematta asiaa sen enempää. En osannut ajatella entäjos-vaiheeseen saakka. Entä jos olinkin saanut tartunnan edellisenä päivänä, mutta en vielä tiennyt siitä? En kerta kaikkiaan tajunnut riskiä, enkä ottanut sitä huomioon. Asia vaan unohtui ja se ei ole minkään sortin selitys, koska...

3) ...perjantaina, eli eilen, kurkkuni kipeytyi ja tunsin flunssaisen vilunväristyksen ympäri kroppaani. Yöllä kurkkukipu yltyi ja kipeytyminen varmistui: minulla ON jonkin sortin virus, mutta ONKO se pikku naskin näköinen - sitähän en voi tietää. Kuumetta ei mitattaessa ollut, mutta kurkku oli karhea, lihakset näytyneet ja vilu väreili pitkin vartaloani. Soitin terveysneuvontaan, jossa sairaanhoitaja ei ollut kovin huolissaan, sillä oireeni ovat kovin lieviä ja eivät siten ihan vastaa sikainfluenssan oirekuvaa. Käskivät kuitenkin ottamaan yhteyttä Laakson influenssa-asemalle, jonne sitten soitettuani minut neuvottiin menemään. Lääkäri rauhoitteli, että todennäköisesti minun oireeni viittasivat lievään perusflunssaan ja sikainfluenssatartuntaa oli tässä vaiheessa aika turha epäillä. Raskauden vuoksi kuitenkin minulle tehtiin H1N1-testi, jonka tulokset saan tosin vasta tiistaina.

Kuume ei ole edelleenkään ollut nousujohdanteinen, mutta olo on flunssainen. Pahempaa on kuitenkin henkinen olotila: ENTÄ JOS minulla kuitenkin on sikainfluenssa ja ENTÄ JOS olen tartuttanut sen ystäväni vauvaan? ENTÄ JOS riskiryhmiin kuuluvina ihmisinä tauti todellistuu sekä minulla että pienellä vauvalla ja ENTÄ JOS se aiheuttaa niitä kuuluisia komplikaatioita: keuhkokuumetta, vakavia hengitystieinfektioita ja pahimmassa tapauksessa... Ei. En kirjoita tänne sitä. Mutta se on mielessäni. Minä pelkään ja olen vihainen itselleni. Miksi en tajunnut tätä keskiviikkona ja sanonut ystävälleni, että olen mahdollisesti ollut tekemisissä sikainfluenssan kanssa?

Tiedän kyllä, että vaara vaanii joka kulman takana ja jos pelkää sairastuvansa tai sairastuttavansa toisia ihmisiä, ei oikeasti voi liikkua missään julkisessa paikassa. Ainut vaihtoehto olisi lukkiutua neljän seinän sisälle ja valella itsensä desinfiointiaineella. Tiedän kyllä siis, että tällaisia ajatuskulkuja on täysin turhaa kieputtaa päässänsä, koska se MISTÄ tauti kenellekin tulee (jos edes on tullut), on täysin mahdotonta selvittää. Sen voi saada ihan mistä vain, milloin vain. Tauti voi tarttua oireettomastakin kantajasta ja eihän oireeton osaa ajatella välttävänsä ihmismassoja - eikä se edes ole normaali elämässä mahdollista. Emme me voi pelkojemme uhreina kieltäytyä elämästä elämiämme. Vaikka järkeni kuinka perustelee minua rauhoittumaan, se on silti äärimmäisen vaikeaa. Se on vaikeaa, koska mielessäni vaaniva ENTÄJOS ei jätä minua ennen tiistaita rauhaan.

Minua ei rauhoita vertailut normaaliin kausi-influenssaan ja sen aiheuttamiin kuolemiin joka vuosi. Ero kausi-ifluenssan ja possuflunssan välillä on juuri siinä, että kausi-influenssa tappaa heikkokuntoisia ja vanhuksia, sikainfluenssa perusterveitä aikuisia. Se ON poikkeuksellista ja se ON pelottavaa. Pelon lietsominen lehdistössä ei mielestäni ole täysin aiheetonta. Se, että tautiin kuolee perusterve 8-vuotias torniolaistyttö, se jo yksin saa mielen mustumaan ja aiheellisen kauhun nousemaan minussa. Peruskausi-influenssa ei korjaa satoa lapsissa tai aikuisissa. Samalla tietysti voidaan todeta, että kuolemantapaukset ovat molemmissa influenssatyypeissä sairastuneisiin (todennäköisyys on oikeasti naurettavan pieni) verrattuina erittäin harvinaisia ja suurin osa tietysti selviää taudista kuin taudista vain potemalla sen tavalliseen tapaan. Kuoleman mahdollisuus on silti se suurin ja pahin ENTÄ JOS.

Pelko ja syyllisyys. Paha mieli. Tiistaita odotellessa ja yrittäen keskittyä johonkin muuhun.

Liian paljon sekunteja laskettavaksi

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Sain vatsataudin torstain ja perjantain väliseksi yöksi. Olo oli ollut outo jo Funkan vierailun yhteydessä torstai-illalla, mutta todellinen tsunami hyökyi lainehtivana oksennuslammikkona pitkin kylpyhuonettamme vasta aamuyöstä. Se tuli niin voimalla, että en saanut kaikkea osumaan pönttöön. Jälkeenpäin suihkuttelin kylpyhuonetta rippeistä puhtaaksi ja painelin sänkyyn kylkiasentoon. Polttava kipu hellitti pian toimituksen jälkeen ja sain untakin. Joka tapauksessa tapaus sai mieleni mustaksi. On ollut luvattoman huono olo muutenkin, ei jaksa mitään ja sitten kostetaan vielä vatsataudillakin.

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Masentaa. Olen kaiket päivät yksin kotona, turvotuksesta ja männä vatsataudista aiheutuvan väsymyksen vangitsemana, yksin tuijottamassa kotimme seiniä, laskemassa sekuntejaminuuttejatunteja seuraavaan mitäänsanomattomaan hetkeen. Vaikea piristäytyä, kun ei voi tehdä paljon mitään. Jos teen, turpoan lisää, tai ainakin sattuu niin paljon enemmän, että jään joka tapauksessa miinukselle. Jotenkin tässä loppuvaiheessa on ollut vaikea hyväksyä kropan valitusta. Alan kai olla niin väsynyt yhdeksän kuukautta kestäneeseen epämukavuuteen, että mielialani laahautuu väkisinkin löysänä littinä maata pitkin. Suunnittelin lähteväni joululahjaostoksille, kun kapitalismi saa taas kerran kukoistaa joulusanomaansa meille kuluttajille sunnuntaisinkin. Käyn mielessäni taistoa: piristäisikö ihmisten ilmoille meneminen vai veisikö mehut ensi viikosta? Toisaalta, ketä kiinnostaa? Mehuja nyt ole muutenkaan niin paljoa, ettei niiden parin pisaran valuminen turhuuden toreille tässä konkurssissa enää mitään tee.

Tik tak tik tak tik tak tik tak

Mitä nainen siis tekee, kun on tylsäämasentavaa? Menee laittamaan tukan koreaksi kruunuksi, meikkaa itselleen silmät ja nauravan suun, pukee ylleen jotakin kaunista meikkiin sointuvaa ja lähtee sinne ostoksille, kaiken uhallakin. Onneksi ensi viikolla on suunniteltua ohjelmaa tiedossa useammalle päivälle. Lisäksi J on pitkillä vapailla aina torstaista sunnuntaihin. Loppuu tämä kaamostelu.

Lopuksi: syntyisi jo. Hitsi, vauvan oma huonekin on niin vietävän nätti, että sietäisi saada asukkaan jo! Ja minä haluan painaa Pullan vasten itseäni, katsoa silmiin ja sanoa: SINUA ON ODOTETTU.

Ongelmainen valas valittaa - vol. 1089

Neuvolassa käyminen ottaa voimilleni. Raskauden alkuvaiheessa käyntejä oli harvakseltaan ja sain ymmärtää heti alkumetreillä, että ne tulisivat keskittymään hyvin vahvasti eri arvojen mittaamiseen, ei tulevan äidin kohtaamiseen. Pahinta on kuitenkin painon seuranta: puntarin lukema oli eka neuvolakäynnillä jotakin niin järkyttävää, että se saman tien ponnautti pintaan vanhan syömishäiriön ja alkoi tehdä raivostuttavaa nakertavaa työtä minussa. Koko raskausaika on ollut itseinhon ja itsehyväksynnän energiaa vievää vuoropuhelua. Painostani ei ole huomautettu neuvolassa kertaakaan, eikä se itse asiassa ole raskauden edetessä noussut kuin hyvin maltillisesti. Osa painokertymästä kun on reippaan turvotuksen ansiota ja siitäkään huolimatta painoa ei ole tullut paljoa - tosin turvotus alkoi heti hedelmöityksestä ja se on sen jälkeen pysynyt tasaisena vaihdellen muutamia kiloja edestakaisin - toisina päivinä olen siis tosi turvoksissa ja toisina päivinä "vain" turvoksissa. Syyt ja selittelyt eivät juuri kuitenkaan auta: olen omasta mielestäni epäonnistunut raskaudessani, koska olen liian painava - samapa se, mistä paino koostuu. Olen alun alkaenkin - turvotuksesta ja raskaudesta huolimatta - ollut ylipainoinen ja se fakta on elämässäni jotakin sellaista, jota en kykene mitenkään hyväksymään.

Neuvolaan meneminen aiheuttaa joka kerta mieletöntä stressiä, josta olen kyllä avoimesti siellä puhunut. Tämä stressi sitten johti lopulta siihen, että verenpaineeni alkoivat piiputtaa punaisella - satun kaiken kukkuraksi olemaan kamala verenpainemittauksen jännittäjä. Raskausmyrkytystä epäiltiin jossakin vaiheessa, kun virtsanäytteestä löytyi hippunen proteiinia ja paino oli turvotuksen vuoksi kohollaan, mutta Kätilöopistoreissun tarkistusten kautta todettiin, että kaikki näyttäisi olevan suht kunnossa. Toki jouduin välittömästi seurantaan ja mittaamaan paineita kotona. Kotimittauksissa verenpaineet ovat olleet täysin normaalit ja proteiinikin on pysynyt näytteistä poissa. Jäljellä on vain vittumainen turvotus, jota tälläkin hetkellä on ennätysmäärä. Ei tunnu laskevan, vaikka tekisin mitä. Neuvolassakin joudun juoksemaan kaksi kertaa viikossa varmuuden varalta ja se, jos mikä, aiheuttaa lisästressiä. En vain kertakaikkisesti pysty hyväksymään painoani. Se on taas kaksi kiloa enemmän kuin perjantaina ja tiedän järjellä sen johtuvan nesteestä, mutta se ei auta. Se ahdistaa silti. Ja huomenna on taas neuvola, eli tiedossa stressiä stressin perään.

En oikein tarkalleen osaa sanoa, miksi raskaana ollessa naiselle tulee hirvittävän paljon paineita. Omaa raskauttaan - oireita, vatsan kokoa, painon kertymistä jne. - tulee vertailtua mielessä kanssasisarien vastaaviin ja koettua jatkuvaa huonommuutta. Ehkä asiaa edesauttaa se, että raskautta kommentoidaan aika siekailematta.

Sinulle ei juuri ole kertynyt/on kertynyt painoa raskausaikana.
Kuinka paljon sinulle on kertynyt painoa?
Oletko voinut hyvin? Minun tuttavallani ei ollut MITÄÄN vaivoja KOKO raskausaikana!
Ei MINULLA vaan ollut noin paljoa turvotusta!
Oletko muistanut liikkua? Liikuntahan tekee hyvää!
Vatsasi on liian pieni/liian suuri viikkoihin nähden.
Voi voi, sitä ollaan aika muodokkaana!

Ja kommentoinnin lisäksi kaikissa raskautta esittelevissä infolehtisissä ja kirjoissa kuvissa olevat raskaana olevat naiset ovat normaalipainoisia tai pikemminkin erittäin hoikkia, joiden vatsat ovat pinkeän pyöreän täydellisiä ja joilla ei ole raskausarpia, turvotuksia tai kolotuksia. Mihin tällä pyritään? Toki vaivoista kerrotaan avoimesti, mutta niitä ei esitellä. Se on hiukan kuin verenpainemittarin pakkausselosteessa olevat kuvat mittarista: esimerkkilukemat ovat aina normaaleja, vaikka voisi olettaa, että verenpainemittarin kotiin ostavalla ihmisellä todennäköisesti on arvoissa jotakin vikaa, jonka vuoksi voisi olla mukavampi nähdä esitteessäkin jokin muu kuin täydellinen arvo. Kuvat kertonevat sen, mihin tulisi pyrkiä, mutta raskaudessa se ei aina ole mitenkään mahdollista. Asioihin voi vaikuttaa hyvin vähän tai ei juuri ollenkaan. Kaikki painokertymä ei suinkaan välttämättä ole järkyttävän syöpöttelyn syytä, niin kuin suurin osa kuvittelee. Toisille voi tulla paljokin painoa nesteiden vuoksi. Raskauden takia pyöristynyttä paheksutaan ja pidetään lähtökohtaisesti huonona ja laiskana, repsahtaneena ihmisenä. Kuinka monen naisen olen kuullutkaan sanovan, että "minä en ainakaan raskausaikana aio lihoa!". Koko raskausaika tuntuu välillä suoritteelta, jota eivät neuvolan mittaamiseen keskittyneet tapaamiset todellakaan helpota.

Kuin kruunaamaan tätä paineella kyllästettyä odotusaikaa neuvolasta saatu raskausaikaan, synnytykseen ja vauvan hoitoon keskittyvä dvd oli aivan käsittämättömän kamala. Esimerkkiperheiksi oli valittu suomenruotsalainen erittäin hyvin toimeentuleva ja kliinisen täydellinen kolmikymppinen pariskunta, suomalainen kolmikymppinen hyvin toimeentuleva pariskunta ja yksi täydellisen onnellinen yksinhuoltajaäiti, jonka yksinhuoltajuutta ei tosin käsitelty mitenkään koko dvd:n aikana. Kaikki esimerkkivanhemmat olivat normaalipainoisia, suhteellisen hyvännäköisiä ja erittäin normaalin oloisia. Ongelmiin viitattiin, mutta lähinnä huumorilla höystettynä. Dvd tuntui ihan kamalalta herjalta koko lapsen saamisesta. Kaikki eivät ole hyvin toimeentulevia, kaikilla ei ole parisuhdetta - tai se ainakaan ole heteroparisuhde - ja kaikilla nyt vaan ei ole kaikkea muutenkaan. Missä realismi? Kaiken kukkuraksi raskausaikaa, synnytystä ja vauvan hoitoa kuvattiin vielä fiktiivisen tarinan avulla, jossa päähenkilöinä olivat - yllätysyllätys - kolmikymppinen hyvin toimeentuleva pariskunta, joilla oli täydellisen kaunis koti kuin suoraan sisustuslehdestä. Vaimo oli kaunotar, mies ihan mukiinmenevä, mutta molemmat hoikkia ja terveitä täydellisyyden perikuvia. Voi kiesus. Yritä siinä sitten samaistua. Olemmehan mekin kolmikymppisiä, ihan hyvin toimeentulevia (vaikka yhteistuloillamme ei Karibian lämpöön kerran vuoteen matkatakaan) ja meillä on kaunis koti. Silti samaistumispinta-ala jäi kapeaksi. Koen itseni vähimmässä määrin täydelliseksi, itse asiassa koen itseni epäonnistuneeksi läskipalloksi, joka joutui sairauslomallekin ennen aikojaan töistä (totta, olen ollut viimeiset kolme viikkoa kipeytyneen selän takia kotona ja töihin en tule siis enää palaamaan ennen äitiyslomani alkua), joka ei pysty iloitsemaan edes raskausajastaan. Itse asiassa vihaan koko raskautta. Ainoa lohtu on pian syntyvä lapsi, jonka vuoksi koko tämä älyttömyys on perusteltavissa. Onneksi saan lapsen kaiken tämän kärsimyksen jälkeen! Onneksi palkinto on niin suuri! Mietin vain dvd:tä katsellessani niitä kaikkia tuhansia suomalaisia odottavia äitejä ja isiä, joiden tilanne on meidän tilannetta hurjasti huonompi: työttömyys, mielenterveys- ja/tai päihdeongelmaiset, yksinhuoltajat, nuoret jne. Minun ongelmani ovat hyvin vahvasti päänsisäisiä, mutta on paljon odottavia, joiden ongelmat ulottuvat paljon laajemmalle. Missä heille samaistumispinta-alaa, jos sitä en löydä minäkään, vaikka löyhästi kohderyhmään kuulunkin.

Kuluisipa aika nopeaan, että voisin synnyttää tämän lapsen ja aloittaa laihduttamisen. Tiedän, että tärkeintä olisi käsitellä itseinhoa, mutta minä huomaan päivät pääksytysteni haaveilevani ainoastaan laihduttamisen vapauttavasta voimasta. Suloisen itsepetoksen ja pakoilun makua, sanoo valittava valas.

Pullantuoksuinen arki

Elämä asettuu uomiinsa. Uusi koti on lastenhuonetta lukuun ottamatta valmis ja kaunis. Oikea aikuisten koti. Uusi kotikerrostalo on keveänkeltainen ja herkän vakaa. Hyvä talo asua. Vauva kasvaa tormistuen vatsassani, potkii niin, että koko maaru möyryää ja hölskyilee. Nukkuminen sujuu enää kyljittäin, turvotus on jokapäiväistä ja tekee olosta melko turpeanpullean. Päivä päivältä välitän siitä vähemmän. Tämä on nyt tällainen vaihe elämässäni, koittaa sitten sekin vaihe, kun muoto on sorjempi. Silti liian usein inhoan pyöristynyttä olemustani ja pohdin synnytyksen jälkeistä helpotusta siitä, että saan olla taas oman itseni emäntä. Saan vapaasti laihduttaa, syödä italialaisia juustoja ja juoda lasin punkkua illalla, jos mieli siihen suuntaan halajaa. Vauva tuntuu toisinaan loiselta, joka imee kaiken energian minusta ja pakottaa tekemään asioita siten, miten en niitä muutoin tekisi. Lepäämään, kun tekisi mieli touhuta; syömään, vaikka tekisi mieleni keventää. Hyvää harjoitusta eittämättä vauva-arkea varten. Itsekkäät minäpäivät ovat ohi ikuisesti. Tahtipuikkoa heiluttaa jälkikasvu, jo nyt. Toki Pullan ulkoistamisen jälkeen on tahtipuikko minunkin kädessäni, onhan vastuu vanhempien ja minulla muitakin rooleja kuin äidin rooli. Sitä paitsi olen täysin valmis siihen, että itseni ymärillä pyörimisen sijaan saan pyöriä nyt jonkun toisen navan ympärillä.

Samaan aikaan, kun Pullan raskausaika aiheuttaa negistunteita, se saa minut myös herkistymään ja onnellistumaan. Tavallaan käpertymään itseeni, tulevaan äitiyteen. Touhukas potkiminen saa joskus kyyneleet silmiin ja mielikuva pyöreäposkisesta vastasyntyneesta heittämään sydämen volttia. Oikeastaan minulla on ikävä pientä Pullaa. Kun hänestä on liikkumisen myötä tullut oikea ihminen, kaipaan häntä syliini hellittäväksi. Ystävien ja siskon vauva-arki on tullut hyvin lähelle ja käsitykseni siitä on todella nimensä mukainen: arkinen. En kuvittele kummoisia, en toivo romanttisia. Kaipaan nimenomaan arkea: vauvan itkua, pyllypyykkiä, vaippoja, sinkkivoiteita, synnytyksestä kipeätä alapäätä ja sitä kaikkea maidon tuoksulla kuorruttunutta tavallisuutta. Jo äitiytyneiden itseriittoiset ja kaikkitietävät kommentit saavat ärsyyntymään. "Kyllä se sitten on elämä erilaista, kun tuo tuolta putkahtaa ulos!" No shit. Siihenhän tässä tähdätään, ei siihen, että kaikki olisi samanlaista kuin ennen. Jos haluaa kaiken säilyvän ennallaan, ei varmaankaan kannata tehdä lapsia. Hyvää tarkoittavat neuvotkin on yllättävän helppo naamioida vittuuntuneeseen viittaan. Naureskellaan sille, että en vielä toisen lasta hoitaessani osaa ottaa jokaista yksityiskohtaa huomioon. Tässä eräänä päivänä nukutin Isosiskon nuorimmaista parvekkeelle ja kun koti kerran on meille uuden uutukainen, en tiennyt entuudestaan parvekkeen ovien sulkeutumismekanismien jämäkkyyttä. Ovipa sitten kolahti kiinni laittaessa niin, että vauvi rääkäisi itsensä uudestaan hereille. Se herätti suurenmoista riemua kahdessa jo äitiytyneessä. Sitä sitten siinä riehkattiin pitkään, että kuinka sitä vaan "oppii ennakoimaan kaikenlaista ja kokeilemallahan ne jutut selviää, että hehehehehe, semmoista se on, kun KAIKKI pitää huomioida ja opetella uusiksi, hahahhahaha, koitapa sitä toista ovea jos menisi hiljempaa kiinni, hihhhihhhiii". Ja voi jeesusmaaria sentään niiden vaihdettujen yhtenäistä ymmärrystä ja vahingoniloa olleiden katseiden määrää. Vauvan hoitaminen ei ole ydinfysiikkaa ja mielestäni on itsestään selvää, että ennakoiminen kuuluu yhtenä olennaisena osana siihen. Olisi jotenkin mukavampi, jos tuossa kohtaa ei olisi niin kovin nyt puututtu siihen oviosuuteen, vaan annettu kannustavaa palautetta siitä, että olin nukuttamassa vauvaa ja opettelemassa itsellenikin hyvin tärkeää taitoa tulevaisuutta varten. Kuten taas kolmas ystäväni, joka antoi kehuja siitä, kuinka hyvin vaihdan vaippaa ja hoidan hänen pikkuistaan heidän vieraillessaan meillä tuossa taannoin. Tuli hyvä mieli, vaikka tiedän olevani auttamattoman kömpelö pienien vaatteiden pukemisessa päälle. Yhtä kaikki, harjoitus tekee mestarin ja raskaus loukkaantumisherkäksi.

Viikkoja on nyt plakkarissa 28+3. Synnytyksen lähestyminen tuntuu vain helpottavalta, ei ollenkaan pelottavalta. Odotan kovasti sitä kipua ja kaikkea kauhuakin. Olkoon synnytys siis millainen hyvänsä, en aio lietsoa itseäni minkäänlaiseen etukäteisolettamustilaan. Hienointa siinä joka tapauksessa on se, että siihen päättyy pitkä odottaminen ja saamme nähdä Pullan ensi kertaa. Synnytyskokemuksia on juuri yhtä monta kuin on äitiäkin, joten omaansa on turha verrata muihin ja yrittää sitä kautta ennakoida tulevaa. Toki otan selvää perusasioista ja valmistaudun tapahtumaan mitä erilaisimmin keinoin, mutta en aio orjallisesti suunnitella kaikkea valmiiksi ja treenata itseäni psyykkiseen ylikuntoon. En usko, että mitään tuntematonta varten edes pystyy kokonaisvaltaisesti harjoittelemaan. Perusasiat, kuten sanoin, otetaan haltuun siten miten kyetään, loppu menee omalla painollaan. Pullalle täytyy antaa tilaa maailmaan tulolle myös.

Tämä viikko on vauvan odottamisen lisäksi täynnä muutakin odotusta. Hääpäivämme on perjantaina. Vihkiminen tapahtuu maistraatissa Pikkusiskon ja hänen miehensä läsnäollessa. Perjantaille ei ole sen kummempia suunnitelmia, mutta lauantaina lähdemme J:n kanssa Tallinnaan kylpylähotelliin yhdeksi yöksi minihoneymoonille. Varsinaiset hääjuhlat isommalle vierasporukalle järjestämme vasta ensi kesänä, kun minäkin voin laittaa päälleni hääpuvun ja olla tyytyväinen uumaani. Olemme varanneet ensi kesälle kirkon avioliiton siunaamista varten ja juhlapaikkakin on varattu. Se pitää vain vielä käydä tarkistamassa ja vahvistamassa sitten varaus. Ensi kesän häät tulevat siis olemaan melko perinteikkäät, ja tämän viikkoinen vihkiminen pienimuotoinen intiimi tilaisuus. Vihkimisen jälkeen muuttuu siis sukunimeni ja luonnollisesti siviilisäätyni. Voi kuinka hyvältä ne molemmat tuntuvatkaan! Vauva- ja häähumussa on hyvän turvallinen olla.