Hämmästyksekseni huomasin, että olen saanut uuden, ei toivotun lukijan ja tämä merkintä on osoitettu nimenomaan tälle uudelle lukijalleni, Päiville. En voi kun suureen ääneen ihmetellä, miten sinulla on otsaa tulla lukemaan minun blogiani minun henkilökohtaisesta elämästäni, vaikka meidän keskinäiset välimme ovat menneet poikki jo vuosi sitten? Olen omasta mielestäni tehnyt kaikin tavoin toiminnallani selväksi, että en ole kiinnostunut korjaamaan välejämme, enkä olemaan kanssasi missään tekemisissä. Olen menettänyt sinuun luottamukseni totaalisesti ja en voi millään tahdolla ymmärtää, mikä saa sinut olemaan kiinnostunut minun elämästäni ja ilmoittautumaan lukijakseni. Enkä itse asiassa edes ole halukas sitä sen enempää pohtimaan.
Toki blogini on julkinen ja sitä saa periaatteessa lukea kuka tahansa. Silti minulla blogin kirjoittajana on oikeus myös tarvittaessa määritellä, kuka minun elämääni koskevia postauksia lukee ja kuka ei. En koe millään tavoin luontevana jakaa bloggaamalla omaa elämääni, jos tiedän sinun lukevan ajatuksiani. Minulla on myös täysi syy pelätä, että paljastat toiminnallasi henkilöllisyyteni. Blogi on minulle henkireikä ja lukijani minulle tärkeä nettiyhteisö. En halua kuitenkaan sinun kuuluvan tuohon yhteisöön. Joten pyydänkin, että lopetat blogini lukemisen ja seuraamisen välittömästi. Jos et tätä tee, laitan blogini salasanan taakse. Toivon, että kunnioitat minun tarvettani kirjoittaa julkista blogia anonyymisti ja poistut takavasemmalle, vaikka et aikoinaan ystävyyttämme kunnioittanutkaan, etkä nyt minun yksityisyyttäni. Kiitos.
perjantai 24. heinäkuuta 2009
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
Otin raskaasti
On niin negatiivinen olo tällä hetkellä kaiken maailman fyysisten vastoinkäymisten vuoksi, että varoitan kaikkia seuraavasta merkinnästä, joka tulee olemaan pelkkää valitusta raskauden huonoista puolista. Ei pidä siis erehtyä luulemaan, että koko raskausaikani olisi ollut yhtä kärsimystä, luonnollisesti näin ei tietenkään ole, mutta koen vain tällä hetkellä tarvetta kirjata ylös kaiken ikävän. Olen niin väsynyt juuri nyt ja vittuuntunut tästä paskaolosta, joka taas tällä viikolla on odottavan äidin kellistänyt sänkyyn. Annan siis palaa, lukekoon ken halajaa.
Käytännössä aamupahoinvointini (mikä harhaan johtava nimike tuo onkaan - AAMUpahoinvointi - pikemminkin kolmen kuukauden kesto-oksennustauti olisi osuvampi) alkoi hedelmöityshetkestä. Samaan aikaan kroppani riemastui hormonikoskesta siihen malliin, että täräytti heti kättelyssä ainakin viitisen kiloa nestettä joka koloon. Itse asiassa nestettä todennäköisesti oli enemmänkin, koska parissa viikossa aiemmin tammikuussa lääkkeiden lopettamisen seurauksena laihtumisesta löysäksi lässähtänyt talvitakkini oli taas tiukka. Tunsin oloni heti alkumetreistä tukalaksi ja hyvin raskautetuksi. Kuin kruunuksi myös jo valmiiksi suuret hinkkini päättivät valmistautua tulevan muksun tuloon terästämällä kokoa ainakin kuppikoon ellei kahden verran. Vielä toukokuun lopussa pidettyjen valmistujaisten aikaan olin kuin ilmapallo: höttöistä nesteläskiä koko kroppa pullollaan. Suoraan sanoen en todellakaan ollut mikään viehättävä näky ja kaikki juhlissa otetut kuvat voisin haudata seitsemän sylen syvyyteen. Tosin se tarkoittaisi näin digitaaliaikana läppärin hautaamista, joten jääköön tekemättä. Toivon, että joskus tulevaisuudessa kuvat eivät aiheuta samanlaista suurta angstia, vaan voisin katsoa niitä pikemminkin ymmärtävään ja empaattiseen sävyyn. Nyt se ei kuitenkaan vielä onnistu. Kuvat aiheuttavat minussa vastenmielisyyttä, raivoa ja epäreiluuden tunteen. Miksi toiset naiset raskaana ollessaan hehkuvat naisellisuutta, paksua tukkaa ja persikkaihoa ja voivat esitellä söpöä pikku kiinteää raskauspallukkaansa onnesta ylpeinä, kun taas toiset näyttävät paskaisine tukkineen, finneineen, turvotuksineen ja pahoinvointeineen aivan järkyttävän kammottavilta, puhumattakaan siitä kuinka kammottavalta olo tuntuu? Miksi miksi miksi elämä on tässäkin suhteessa niin epäreilu?
Turvotus on ikäänkuin mennyt ja tullut kuin kutsumaton ikävä vieras. Välillä olen ollut varsinainen nakkisormi, toisina viikkoina niukasti solakampi ja ihmismäisempi. Jossain vaiheessa äitini ehdotti happo-emästasapainoon vaikuttavan emäsjauheen (Pascoe) käyttöä turvotuksen ja väsymyksen vähentämiseen - turvotus jos mikä nimittäin tekee olon nuutuneeksi ja vihaiseksi, koska sitä näyttää oikeasti melko kuvottavalta ja ainakin minulle on ollut, ja tulee varmaankin aina olemaan, tärkeää näyttää edes jotenkin naiselliselta. Turvonneena ja ylipainoisena pöhökkinä siitä voi vain haaveilla.
Aloitin Pascoe -kuurin jota kuinkin vajaa kuukausi sitten ja nestettä tosiaan alkoi pikku hiljaa poistua. Samaan aikaan aloitin päivittäisen tukisukkahousujen käytön, joista on ollut apua tukkijalkoihin. Ilman tukisukkia jalkani turpoavat viimeistään tunnin päästä sängystä nousemisen jälkeen kiristäviksi ja kiiltäviksi pallukoiksi. Tukisukkahousuilla nilkat pysyvät nilkkoina, eivätkä sulaudu pohkeiden kanssa samoihin mittoihin. Emäsjauheen ja tukisukkahousukuurin kanssa samoihin aikoihin alkoi myös muu oloni kohentua. Närästys väheni ja energiaa tuntui virtaavan ihan eri tavalla. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa raskauden aikana viehättäväksi ja olin jopa vatsastani ylpeä. Pukeuduin piukkoihin raskausvatsaa korostaviin vaatteisiin ilomielin. Orastava aivan pirullisen kipeä peräpukamakin oli kadonnut kuin ihmeen kaupalla. Se on muuten kumma, miten vain yksittäinen pikku pukama voi olla niin järisyttävän kipeä. Minua se saatanansikiö kiusasi säryllä niin, että nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, puhumattakaan B-puolen vessatoimituksista. No onni onnettomuudessa: pukama ei kutsunut kavereitaan kylään, vaan hävisi muutamassa päivässä vähin äänin omille teilleen.
Onneksi raskauspahoinvointini vähentyi tuntuvasti jo toukokuussa, koska sitä rääkkiä ei kukaan kestäisi yhtään tippaa pitempään ilman pitkiä sairauslomia. Tosin saanen muistuttaa tässä kohtaa, että kesän aikana olen useampaan otteeseen saanut aivan puun takaa villin pahoinvointikohtauksen, joka on parissa minuutissa äitynyt sellaiseksi, että sohvalta on tullut kiire vessaan. Ja ne ketkä ovat nykyisessä asumuksessani vierailleet tietävät, että sohvalta on vessanpöntölle matkaa ehkä vajaa kymmenen metriä. Ryyni on lentänyt somasti kaaressa välittömästi päästyäni viralliseen oksennusasentoon. Hetken päästä olen voinut ihailla koko vatsalaukkuni sisältöä pöntön uumenissa ja ihmetellä, mistä linko muka yhtäkkiä muutti mahaani. Näin vain on tapahtunut, enkä sitä sen enempää osaa selittää. Ja tämä raskauspahoinvoinnin muoto on siitä ovela, että se ei anna itsestään mitään merkkiä ennen kuin on jo tosi kyseessä. Kauhulla odotan sitä päivää, kun linko visiteeraa esimerkiksi bussimatkan aikana tai kaupankassalla. Onnittelen kanssaihmisiä, koska todennäköisesti muutama tunti takaperin nauttimani menu on siinä tapauksessa jonkun rinnuksilla.
Ettei kenellekään jää positiivinen fiilis tästä postauksesta, voisin vielä ottaa esille yöt. Heti alusta saakka olen joutunut öiseen aikaan ravaamaan vessassa. Tämä ei tietenkään ole mainittavasti vaikuttanut turpeuteen, vaan ainoastaan toimii uneni häiritsijänä. Vessassa ramppaamisen lisäksi raskauden alussa ja taas nyt on sydämeni päättänyt tehdä virallisia lyöntiennätyksiä. Se jyskyttää rinnassa pamppaillen noin parikymmentä kertaa normaalia kiivaammin. Jumputukseen ei auta oikein mikään ja valitettavasti herään yöllä myös levottoman sydämen takia. Ettei oloni olisi mitenkään kehuttavampi, sydämeni tykkää myös epätahtiin jumppaamisesta. Rytmihäiriöt saattavat olla aikamoisia, mutta ovat onneksi toistaiseksi menneet aina vähintään 15-30 minuutissa ohi. Tosin melkein aina oikealle kyljelle kääntyessäni rytmärit alkavat uudelleen, mikä rajoittaa yön aikana käytettävien asentojen määrää tasan yhteen. Minähän kun en enää oikein voi nukkua selälläni, koska vatsan painuessa kohti selkärenkaa se samalla alkaa painaa isoja verisuonia, jonka seurauksena tulee huono olo. On kai sanomattakin selvää, että vatsallaan ei ole enää hetkeen voinut koisata, joten minäpä tyttö nukun sitten puuduksiin saakka vasemmalla kyljelläni.
Nukkumisesta ei oikein viime öinä ole tullut yhtään mitään, joka on lisännyt väsymystä, joka maksimoitui viikonloppuna tehtyjen yövuorojen jälkeen huippuunsa. Näkemiin hetken energinen olotila, näkemiin solakkuus! Ensinnäkin yövuorot saivat jo hitusen normalisoituneen kroppani turpoamaan kuin pullataikinan. Samalla myös närästys palasi ja syke nousi taivaisiin. Yövuorojen aikainen valvominen ei tee tiukkaa ollenkaan, mutta palautuminen ottaa ihan liian suuret verot. Koko fysiikka menee täysin sekaisin: olen niin väsynyt nukkumattomuudesta ja rytmin keikahtamisesta, että maanantaina neuvolassa käydessäni tiristin itkua, kun olin taas pullea kuin syöttöporsas, verenpaineeni oli kohollaan ja olin aivan lopussa. Kitisin neuvolantädille vihaavani koko neuvolakäyntejä, kun tunnen itseni siellä koe-eläimeksi. Aina mitataan, punnitaan ja kytätään. Minulla on jo valmiiksi huono omatunto ja pelkään koetuloksia kuin ruttoa. Olen aina vakuuttunut, että virtsassa on nyt sitä saatanan valkuaista (raskausmyrkytyksen oire) tai sokeria, tai että painoni on noussut taivaisiin, tai että verenpaine on koholla (raskausmyrkytyksen oire) tai jotain muuta kamalaa. Nyt kun verenpaine sitten oli koholla ja painokin näytti mielestäni aivan järkyttäviä lukemia (miten edes oikeasti voin painaa niiiiiin paljon??), olin aivan maani myynyt. Neuvolantäti yritti rohkaista ja vakuutti, että painonnousuni on aivan normaalilukemissa ja etten ollut lihonut tippaakaan ja että verenpainekin todennäköisesti johtuu stressaamisesta jne. Ei auttanut. Kotiin päästyäni paruin J:lle puhelimessa, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen lapsi tähän perheeseen, ettei kroppani kestä raskautta, ja että kaikki - ihan kaikki - on aivan kamalaa, pelottavaa ja että olen aivan lopussa. Makasin sängyssä lopenuupuneena, pahoinvoivana, sydän pamppaillen ja itku kurkussa. Päätin jäädä sairauslomalle, koska kroppani alkoi kerta kaikkiaan olla aivan finito. Yövalvomiset ja elämäntilanteen stressaaminen kaatoi vuoteeseen. Raskaana ollessa ei vaan jaksa samalla tavalla kuin ennen.
Työelämästä puheen ollen raskaana on aivan kammottavaa jäädä sairauslomalle. Sanoin töihin syyksi vatsataudin, koska en kerta kaikkiaan uskalla sairastaa raskauden takia. En suoranaisesti valehdellutkaan, koska olen ollut hyvin pahoinvoiva ja migreenin saartama, mutta en kertonut ihan koko totuuttakaan. Sain kyllä jo viime viikolla tietää, että sijaisuuteni jatkuu syyskuulle, mutta silti olen melko hysteerinen mitä tulee raskauspoissaoloihin. Olen stressannut työtä aika mielettömän paljon. Koen, että minun tulee näyttää työssä, että kykenen samaan kuin muut ja mieluummin hieman enempäänkin. Pelkään niin paljon, että raskauteni aiheuttaa turhaa työtä työpaikalla ja sen seurauksena sijaisuuden jatkuminen perutaan. Sijaisuuden jatkuminen on taloudellisen tilanteemme kannalta ihan elintärkeää, joten olen yrittänyt kaikkeni, että ainakaan oma toimintani ei jatkumista estäisi. Tietysti olen saanut sijaisuuden jatkumisesta suullisen lupauksen, mutta sopimusta ei ole vielä allekirjoitettu. Joka tapauksessa yritän niin kovasti, että luulen tämän kuukahtamisen johtuvan osittain siitä. Yhtä painavia syitä on ollut nyt tämä muuttohässäkkä (muutammekin btw 63 neliöiseen kolmioon eräälle toiselle asuinalueelle, mutta tuo alue on itse asiassa tätä nykyistä paljon parempi ja mieluisampi ja mikä parasta, vuokra on yli 200e halvempi!) ja J:n töiden häsellykset. Tosin nyt hänellä on työpaikka, työsopimus ja kaikki sen puoleen kunnossa. Edellisen häsmänkäkkärän vuoksi meistä molemmat kuitenkin pelkäävät yhtäkkistä työn menettämistä. Toisin sanoen taloudellinen epävarmuus (vaikka asiathan ovat nyt melko hyvin: minulla sijaisuutta tuo syyskuu nyt ainakin ja J:lla vakituinen 8h työ) saa ihmisen aivan levottomaksi. Kaiken maailman kammokuvat pärjäämisestä saavat minut aivan ylikierroksille ja huomaan olevani aivan piipussa hermoilemisesta. Ironista sinällään, että kaikki yrittäminen ja parhaansa tekeminen saavat minut jäämään sairausvuoteelle ja samalla noidankehäinen pelkääminen jatkuu. Minä kun joudun perjantaina töihin palatessani juttelemaan yövuorojen tekemisestä. Neuvolantädin mielestä en saa niitä enää tehdä, joten pahin pelkoni käy toteen: joudun pyytämään helpotusta työhöni raskauden takia. Tiedän kyllä, että meilläkin on töissä ihmisiä, jotka eivät tee yövuoroja, vaikka eivät raskaana olekaan, koska ne eivät vain sovi heille ja tiedän, että minulla raskaana ollessani on täysi oikeus pyytää, ettei niitä minulle suunnitella. Paskempi juttu on vaan se, että työvuorot ovat suunniteltu jo pitkälle ja yövuorojen peruminen tässä vaiheessa aiheuttaa vuorojen tekijälle (joka luojan kiitos on joku muu kuin esimieheni) päänvaivaa. Onneksi vuorojen tekijä on mielettömän kiva ihminen ja sanoi jo kesän alussa, että jos yövuorojen kanssa tökkii, niin otetaan ne minulta pois. Halusin kuitenkin tuolloin jääräpäisesti ne pitää itselläni, mutta nyt kahden erillisen yövuorosetin jälkeen uskallan olla sitä mieltä, että ne vaarantavat terveyteni. Toivon niin, että yövuoroista luopuminen ei kuitenkaan vaaranna sijaisuuttani ja aseta minua ikävään valoon työryhmän keskuudessa. Olen kuitenkin työni muuten hoitanut mielestäni hyvin, ja ne yövuorotkin tähän mennessä. Pakko vain ottaa järki käteen, etten pätemisen tarpeessani ja stressissäni vaaranna lapsen(kin) terveyttä.
Minun pitäisi kai levätä. Tämän kaiken kirjaaminen itse asiassa jotenkin hermostutti minua, vaikka kuvittelin kirjoittamisen puhdistavan pöytää. Ehkä se tunne tulee myöhemmin. Haluaisin niin kovasti nyt olla hermoilematta. Voi hyvä luoja, anna kaiken mennä nyt paremmin ja anna minun rentoutua!
Käytännössä aamupahoinvointini (mikä harhaan johtava nimike tuo onkaan - AAMUpahoinvointi - pikemminkin kolmen kuukauden kesto-oksennustauti olisi osuvampi) alkoi hedelmöityshetkestä. Samaan aikaan kroppani riemastui hormonikoskesta siihen malliin, että täräytti heti kättelyssä ainakin viitisen kiloa nestettä joka koloon. Itse asiassa nestettä todennäköisesti oli enemmänkin, koska parissa viikossa aiemmin tammikuussa lääkkeiden lopettamisen seurauksena laihtumisesta löysäksi lässähtänyt talvitakkini oli taas tiukka. Tunsin oloni heti alkumetreistä tukalaksi ja hyvin raskautetuksi. Kuin kruunuksi myös jo valmiiksi suuret hinkkini päättivät valmistautua tulevan muksun tuloon terästämällä kokoa ainakin kuppikoon ellei kahden verran. Vielä toukokuun lopussa pidettyjen valmistujaisten aikaan olin kuin ilmapallo: höttöistä nesteläskiä koko kroppa pullollaan. Suoraan sanoen en todellakaan ollut mikään viehättävä näky ja kaikki juhlissa otetut kuvat voisin haudata seitsemän sylen syvyyteen. Tosin se tarkoittaisi näin digitaaliaikana läppärin hautaamista, joten jääköön tekemättä. Toivon, että joskus tulevaisuudessa kuvat eivät aiheuta samanlaista suurta angstia, vaan voisin katsoa niitä pikemminkin ymmärtävään ja empaattiseen sävyyn. Nyt se ei kuitenkaan vielä onnistu. Kuvat aiheuttavat minussa vastenmielisyyttä, raivoa ja epäreiluuden tunteen. Miksi toiset naiset raskaana ollessaan hehkuvat naisellisuutta, paksua tukkaa ja persikkaihoa ja voivat esitellä söpöä pikku kiinteää raskauspallukkaansa onnesta ylpeinä, kun taas toiset näyttävät paskaisine tukkineen, finneineen, turvotuksineen ja pahoinvointeineen aivan järkyttävän kammottavilta, puhumattakaan siitä kuinka kammottavalta olo tuntuu? Miksi miksi miksi elämä on tässäkin suhteessa niin epäreilu?
Turvotus on ikäänkuin mennyt ja tullut kuin kutsumaton ikävä vieras. Välillä olen ollut varsinainen nakkisormi, toisina viikkoina niukasti solakampi ja ihmismäisempi. Jossain vaiheessa äitini ehdotti happo-emästasapainoon vaikuttavan emäsjauheen (Pascoe) käyttöä turvotuksen ja väsymyksen vähentämiseen - turvotus jos mikä nimittäin tekee olon nuutuneeksi ja vihaiseksi, koska sitä näyttää oikeasti melko kuvottavalta ja ainakin minulle on ollut, ja tulee varmaankin aina olemaan, tärkeää näyttää edes jotenkin naiselliselta. Turvonneena ja ylipainoisena pöhökkinä siitä voi vain haaveilla.
Aloitin Pascoe -kuurin jota kuinkin vajaa kuukausi sitten ja nestettä tosiaan alkoi pikku hiljaa poistua. Samaan aikaan aloitin päivittäisen tukisukkahousujen käytön, joista on ollut apua tukkijalkoihin. Ilman tukisukkia jalkani turpoavat viimeistään tunnin päästä sängystä nousemisen jälkeen kiristäviksi ja kiiltäviksi pallukoiksi. Tukisukkahousuilla nilkat pysyvät nilkkoina, eivätkä sulaudu pohkeiden kanssa samoihin mittoihin. Emäsjauheen ja tukisukkahousukuurin kanssa samoihin aikoihin alkoi myös muu oloni kohentua. Närästys väheni ja energiaa tuntui virtaavan ihan eri tavalla. Tunsin itseni ensimmäistä kertaa raskauden aikana viehättäväksi ja olin jopa vatsastani ylpeä. Pukeuduin piukkoihin raskausvatsaa korostaviin vaatteisiin ilomielin. Orastava aivan pirullisen kipeä peräpukamakin oli kadonnut kuin ihmeen kaupalla. Se on muuten kumma, miten vain yksittäinen pikku pukama voi olla niin järisyttävän kipeä. Minua se saatanansikiö kiusasi säryllä niin, että nukkumisesta ei meinannut tulla mitään, puhumattakaan B-puolen vessatoimituksista. No onni onnettomuudessa: pukama ei kutsunut kavereitaan kylään, vaan hävisi muutamassa päivässä vähin äänin omille teilleen.
Onneksi raskauspahoinvointini vähentyi tuntuvasti jo toukokuussa, koska sitä rääkkiä ei kukaan kestäisi yhtään tippaa pitempään ilman pitkiä sairauslomia. Tosin saanen muistuttaa tässä kohtaa, että kesän aikana olen useampaan otteeseen saanut aivan puun takaa villin pahoinvointikohtauksen, joka on parissa minuutissa äitynyt sellaiseksi, että sohvalta on tullut kiire vessaan. Ja ne ketkä ovat nykyisessä asumuksessani vierailleet tietävät, että sohvalta on vessanpöntölle matkaa ehkä vajaa kymmenen metriä. Ryyni on lentänyt somasti kaaressa välittömästi päästyäni viralliseen oksennusasentoon. Hetken päästä olen voinut ihailla koko vatsalaukkuni sisältöä pöntön uumenissa ja ihmetellä, mistä linko muka yhtäkkiä muutti mahaani. Näin vain on tapahtunut, enkä sitä sen enempää osaa selittää. Ja tämä raskauspahoinvoinnin muoto on siitä ovela, että se ei anna itsestään mitään merkkiä ennen kuin on jo tosi kyseessä. Kauhulla odotan sitä päivää, kun linko visiteeraa esimerkiksi bussimatkan aikana tai kaupankassalla. Onnittelen kanssaihmisiä, koska todennäköisesti muutama tunti takaperin nauttimani menu on siinä tapauksessa jonkun rinnuksilla.
Ettei kenellekään jää positiivinen fiilis tästä postauksesta, voisin vielä ottaa esille yöt. Heti alusta saakka olen joutunut öiseen aikaan ravaamaan vessassa. Tämä ei tietenkään ole mainittavasti vaikuttanut turpeuteen, vaan ainoastaan toimii uneni häiritsijänä. Vessassa ramppaamisen lisäksi raskauden alussa ja taas nyt on sydämeni päättänyt tehdä virallisia lyöntiennätyksiä. Se jyskyttää rinnassa pamppaillen noin parikymmentä kertaa normaalia kiivaammin. Jumputukseen ei auta oikein mikään ja valitettavasti herään yöllä myös levottoman sydämen takia. Ettei oloni olisi mitenkään kehuttavampi, sydämeni tykkää myös epätahtiin jumppaamisesta. Rytmihäiriöt saattavat olla aikamoisia, mutta ovat onneksi toistaiseksi menneet aina vähintään 15-30 minuutissa ohi. Tosin melkein aina oikealle kyljelle kääntyessäni rytmärit alkavat uudelleen, mikä rajoittaa yön aikana käytettävien asentojen määrää tasan yhteen. Minähän kun en enää oikein voi nukkua selälläni, koska vatsan painuessa kohti selkärenkaa se samalla alkaa painaa isoja verisuonia, jonka seurauksena tulee huono olo. On kai sanomattakin selvää, että vatsallaan ei ole enää hetkeen voinut koisata, joten minäpä tyttö nukun sitten puuduksiin saakka vasemmalla kyljelläni.
Nukkumisesta ei oikein viime öinä ole tullut yhtään mitään, joka on lisännyt väsymystä, joka maksimoitui viikonloppuna tehtyjen yövuorojen jälkeen huippuunsa. Näkemiin hetken energinen olotila, näkemiin solakkuus! Ensinnäkin yövuorot saivat jo hitusen normalisoituneen kroppani turpoamaan kuin pullataikinan. Samalla myös närästys palasi ja syke nousi taivaisiin. Yövuorojen aikainen valvominen ei tee tiukkaa ollenkaan, mutta palautuminen ottaa ihan liian suuret verot. Koko fysiikka menee täysin sekaisin: olen niin väsynyt nukkumattomuudesta ja rytmin keikahtamisesta, että maanantaina neuvolassa käydessäni tiristin itkua, kun olin taas pullea kuin syöttöporsas, verenpaineeni oli kohollaan ja olin aivan lopussa. Kitisin neuvolantädille vihaavani koko neuvolakäyntejä, kun tunnen itseni siellä koe-eläimeksi. Aina mitataan, punnitaan ja kytätään. Minulla on jo valmiiksi huono omatunto ja pelkään koetuloksia kuin ruttoa. Olen aina vakuuttunut, että virtsassa on nyt sitä saatanan valkuaista (raskausmyrkytyksen oire) tai sokeria, tai että painoni on noussut taivaisiin, tai että verenpaine on koholla (raskausmyrkytyksen oire) tai jotain muuta kamalaa. Nyt kun verenpaine sitten oli koholla ja painokin näytti mielestäni aivan järkyttäviä lukemia (miten edes oikeasti voin painaa niiiiiin paljon??), olin aivan maani myynyt. Neuvolantäti yritti rohkaista ja vakuutti, että painonnousuni on aivan normaalilukemissa ja etten ollut lihonut tippaakaan ja että verenpainekin todennäköisesti johtuu stressaamisesta jne. Ei auttanut. Kotiin päästyäni paruin J:lle puhelimessa, että tämä on ensimmäinen ja viimeinen lapsi tähän perheeseen, ettei kroppani kestä raskautta, ja että kaikki - ihan kaikki - on aivan kamalaa, pelottavaa ja että olen aivan lopussa. Makasin sängyssä lopenuupuneena, pahoinvoivana, sydän pamppaillen ja itku kurkussa. Päätin jäädä sairauslomalle, koska kroppani alkoi kerta kaikkiaan olla aivan finito. Yövalvomiset ja elämäntilanteen stressaaminen kaatoi vuoteeseen. Raskaana ollessa ei vaan jaksa samalla tavalla kuin ennen.
Työelämästä puheen ollen raskaana on aivan kammottavaa jäädä sairauslomalle. Sanoin töihin syyksi vatsataudin, koska en kerta kaikkiaan uskalla sairastaa raskauden takia. En suoranaisesti valehdellutkaan, koska olen ollut hyvin pahoinvoiva ja migreenin saartama, mutta en kertonut ihan koko totuuttakaan. Sain kyllä jo viime viikolla tietää, että sijaisuuteni jatkuu syyskuulle, mutta silti olen melko hysteerinen mitä tulee raskauspoissaoloihin. Olen stressannut työtä aika mielettömän paljon. Koen, että minun tulee näyttää työssä, että kykenen samaan kuin muut ja mieluummin hieman enempäänkin. Pelkään niin paljon, että raskauteni aiheuttaa turhaa työtä työpaikalla ja sen seurauksena sijaisuuden jatkuminen perutaan. Sijaisuuden jatkuminen on taloudellisen tilanteemme kannalta ihan elintärkeää, joten olen yrittänyt kaikkeni, että ainakaan oma toimintani ei jatkumista estäisi. Tietysti olen saanut sijaisuuden jatkumisesta suullisen lupauksen, mutta sopimusta ei ole vielä allekirjoitettu. Joka tapauksessa yritän niin kovasti, että luulen tämän kuukahtamisen johtuvan osittain siitä. Yhtä painavia syitä on ollut nyt tämä muuttohässäkkä (muutammekin btw 63 neliöiseen kolmioon eräälle toiselle asuinalueelle, mutta tuo alue on itse asiassa tätä nykyistä paljon parempi ja mieluisampi ja mikä parasta, vuokra on yli 200e halvempi!) ja J:n töiden häsellykset. Tosin nyt hänellä on työpaikka, työsopimus ja kaikki sen puoleen kunnossa. Edellisen häsmänkäkkärän vuoksi meistä molemmat kuitenkin pelkäävät yhtäkkistä työn menettämistä. Toisin sanoen taloudellinen epävarmuus (vaikka asiathan ovat nyt melko hyvin: minulla sijaisuutta tuo syyskuu nyt ainakin ja J:lla vakituinen 8h työ) saa ihmisen aivan levottomaksi. Kaiken maailman kammokuvat pärjäämisestä saavat minut aivan ylikierroksille ja huomaan olevani aivan piipussa hermoilemisesta. Ironista sinällään, että kaikki yrittäminen ja parhaansa tekeminen saavat minut jäämään sairausvuoteelle ja samalla noidankehäinen pelkääminen jatkuu. Minä kun joudun perjantaina töihin palatessani juttelemaan yövuorojen tekemisestä. Neuvolantädin mielestä en saa niitä enää tehdä, joten pahin pelkoni käy toteen: joudun pyytämään helpotusta työhöni raskauden takia. Tiedän kyllä, että meilläkin on töissä ihmisiä, jotka eivät tee yövuoroja, vaikka eivät raskaana olekaan, koska ne eivät vain sovi heille ja tiedän, että minulla raskaana ollessani on täysi oikeus pyytää, ettei niitä minulle suunnitella. Paskempi juttu on vaan se, että työvuorot ovat suunniteltu jo pitkälle ja yövuorojen peruminen tässä vaiheessa aiheuttaa vuorojen tekijälle (joka luojan kiitos on joku muu kuin esimieheni) päänvaivaa. Onneksi vuorojen tekijä on mielettömän kiva ihminen ja sanoi jo kesän alussa, että jos yövuorojen kanssa tökkii, niin otetaan ne minulta pois. Halusin kuitenkin tuolloin jääräpäisesti ne pitää itselläni, mutta nyt kahden erillisen yövuorosetin jälkeen uskallan olla sitä mieltä, että ne vaarantavat terveyteni. Toivon niin, että yövuoroista luopuminen ei kuitenkaan vaaranna sijaisuuttani ja aseta minua ikävään valoon työryhmän keskuudessa. Olen kuitenkin työni muuten hoitanut mielestäni hyvin, ja ne yövuorotkin tähän mennessä. Pakko vain ottaa järki käteen, etten pätemisen tarpeessani ja stressissäni vaaranna lapsen(kin) terveyttä.
Minun pitäisi kai levätä. Tämän kaiken kirjaaminen itse asiassa jotenkin hermostutti minua, vaikka kuvittelin kirjoittamisen puhdistavan pöytää. Ehkä se tunne tulee myöhemmin. Haluaisin niin kovasti nyt olla hermoilematta. Voi hyvä luoja, anna kaiken mennä nyt paremmin ja anna minun rentoutua!
sunnuntai 19. heinäkuuta 2009
Sinut minä haluan
En ole koskaan itkenyt onnesta näin puhtaasti, näin vilpittömästi. Täällä kesäyön pimeydessä istuessani olen ymmärtänyt mitä kohden kuljen, kuka vierelläni. Sen kaiken ymmärtäminen pakahduttaa minua, ja tunnen uskalluksen syrjäyttävän pelkoa. Tunnen rakkauden ottavan minussa tilaa niin vääjäämättömällä tavalla, että epäilykselle ei enää jää sijaa. Olen niin läsnä sinulle, läsnä meille, meidän kaikelle yhteiselle, nykyisyydelle ja tulevalle. Tiedän kaipaavani sinua nyt ja aina, koska en voi koskaan saada sinusta tarpeeksi. Kaipuu keinuttaa minut liittymään sinuun uudelleen, antautumaan rakkaudelle joka päivä. Kävelen kanssasi käsi kädessä, vien sinut matkalle minuun.
Kun sanon sinulle syyskuussa tahdon, sanon tahdon rakastamiselle, yhteydelle, arjelle, toisensa tunnistaville sieluille, kasvamiselle ja kasvukivuille, kunnioittamiselle, intohimolle, rakentamiselle, sinnikkyydelle, herkkyydelle, täyttymykselle, tunnistamiselle, sanoille ja hiljaisuudelle. Sanon tahdon perheelle.
Rakastan sinua. Ikuisesti.
Kun sanon sinulle syyskuussa tahdon, sanon tahdon rakastamiselle, yhteydelle, arjelle, toisensa tunnistaville sieluille, kasvamiselle ja kasvukivuille, kunnioittamiselle, intohimolle, rakentamiselle, sinnikkyydelle, herkkyydelle, täyttymykselle, tunnistamiselle, sanoille ja hiljaisuudelle. Sanon tahdon perheelle.
Rakastan sinua. Ikuisesti.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Tahtominen on tahdon asia
Silmät ovat turvoksissa eilisen itkemisen vuoksi. Ne ärsyttävät minua. Itkiessä muutun sadasosasekunneissa punapilkulliseksi naamastani ja silmäni ovat välittömästi kuin kaksi auringon kypsyttämää kirsikkatomaattia. Nenäni turpoaa teini-ikäisen perunaklyyvariksi, vuotaa räkäklimppejä rinnuksille ja saan Botox-huulet. Toiset itkevät sievästi ilman maanmerkkejä, miksi minä en saa surumieltäni piilotettua ulkopuolisilta uteliailta? Miksi minun pitää edes itkeä?
Haetaan paikkaa, sanoo J. Niin kai. On jatkuvia keskusteluja peloista, luottamuksesta ja rakkauden määrästä, joita en jaksaisi alkuunkaan. Jaksamattomuus poikii lisää samanlaisia keskusteluja. Keskustelut ovat hyviä ja antavat paljon, eikä minulla raskauden lisäksi ole mitään muuta syytä olla jaksamatta niitä. Ne täytyy käydä. Silti ne tuntuvat turhilta. Mikään ei ole koskaan ollut kummallakaan näin hyvin, näin kauniisti. Raskaus saa minut kuitenkin poissaolevaksi ja itseeni käpertyneeksi. Työ verottaa minulta sosiaalisia voimavaroja ja raskaus tekee herkäksi mielipahalle. Ja juuri raskauden takia on keskusteltava. Rakkauden takia. Jos en heti ulvo keskustelun alussa, niin jo kohta itken täyttä päätä, veltoksi valahtaneena ja ulisen kuin pieni lapsi. Uliseminen tuntuu hyvältä, saan olla siinä niin kesken ja niin aukinaisen kivuliaana. Ennen kuin annan kainalolle periksi yritän olla tuntematta mitään. Ehkä siksi, että tiedän ulinan tulevan kuitenkin - ennemmin tai myöhemmin, ehkä siksi etten uskalla avata itseäni heti. Pelkään olla minä toisen edessä. En uskalla heittäytyä edes riitaan täysillä varmistamatta maaperää ensin. Kipuan norsunluutorniin kummastelemaan kysymyksiä täynnä olevaa kumppaniani ja vetäydyn tantereelta raukkamaisesti ennen kuin uskallan osallistua pyörteeseen. Ja silti kaikki on niin kovin hyvin.
Se, että on antanut itselleen luvan sitoutua, aiheuttaa paljon. Se vie lähemmäksi toista, ikään kuin kiinnittää ja kytkee yhteen. Se ei tapahdu kuitenkaan ilman venkoamista, kipuilua ja kyseenalaistamista. Sitä haluaa kysyä vielä sadannenkin kerran, että olemmehan tätä mieltä. On niin helpottavaa joka kerta päätyä varmuutta pullistellen tahtomaan kaikkea yhteistä, ottaa toista kädestä kiinni, katsoa silmiin, antaa toisen rakastella itkun runtelemaa vartaloaan, tuntea yhteinen katse tulevaan niin syvällä, että se ravisuttaa ja vavahduttaa kerta toisensa jälkeen.
Poika haluaa tulla meidän lapseksemme, me haluamme tulla hänen vanhemmikseen ja me haluamme kävellä rinta rinnan. Kohti elämää. Olemme löytäneet rakkauden. Liukastumiset hiovat tasapainoaistia.
Haetaan paikkaa, sanoo J. Niin kai. On jatkuvia keskusteluja peloista, luottamuksesta ja rakkauden määrästä, joita en jaksaisi alkuunkaan. Jaksamattomuus poikii lisää samanlaisia keskusteluja. Keskustelut ovat hyviä ja antavat paljon, eikä minulla raskauden lisäksi ole mitään muuta syytä olla jaksamatta niitä. Ne täytyy käydä. Silti ne tuntuvat turhilta. Mikään ei ole koskaan ollut kummallakaan näin hyvin, näin kauniisti. Raskaus saa minut kuitenkin poissaolevaksi ja itseeni käpertyneeksi. Työ verottaa minulta sosiaalisia voimavaroja ja raskaus tekee herkäksi mielipahalle. Ja juuri raskauden takia on keskusteltava. Rakkauden takia. Jos en heti ulvo keskustelun alussa, niin jo kohta itken täyttä päätä, veltoksi valahtaneena ja ulisen kuin pieni lapsi. Uliseminen tuntuu hyvältä, saan olla siinä niin kesken ja niin aukinaisen kivuliaana. Ennen kuin annan kainalolle periksi yritän olla tuntematta mitään. Ehkä siksi, että tiedän ulinan tulevan kuitenkin - ennemmin tai myöhemmin, ehkä siksi etten uskalla avata itseäni heti. Pelkään olla minä toisen edessä. En uskalla heittäytyä edes riitaan täysillä varmistamatta maaperää ensin. Kipuan norsunluutorniin kummastelemaan kysymyksiä täynnä olevaa kumppaniani ja vetäydyn tantereelta raukkamaisesti ennen kuin uskallan osallistua pyörteeseen. Ja silti kaikki on niin kovin hyvin.
Se, että on antanut itselleen luvan sitoutua, aiheuttaa paljon. Se vie lähemmäksi toista, ikään kuin kiinnittää ja kytkee yhteen. Se ei tapahdu kuitenkaan ilman venkoamista, kipuilua ja kyseenalaistamista. Sitä haluaa kysyä vielä sadannenkin kerran, että olemmehan tätä mieltä. On niin helpottavaa joka kerta päätyä varmuutta pullistellen tahtomaan kaikkea yhteistä, ottaa toista kädestä kiinni, katsoa silmiin, antaa toisen rakastella itkun runtelemaa vartaloaan, tuntea yhteinen katse tulevaan niin syvällä, että se ravisuttaa ja vavahduttaa kerta toisensa jälkeen.
Poika haluaa tulla meidän lapseksemme, me haluamme tulla hänen vanhemmikseen ja me haluamme kävellä rinta rinnan. Kohti elämää. Olemme löytäneet rakkauden. Liukastumiset hiovat tasapainoaistia.
perjantai 10. heinäkuuta 2009
Tänään poutaa
Huomasin, etten ole kirjoittanut yli kuukauteen. Mielessä on ollut kymmeniä tarinoita, joita olisin voinut kanssanne jakaa, mutta en ole jakanut. Elämä on niin täynnä elämää, että sen kirjaaminen nettiin on ollut varsin vähäpätöisessä osassa.
Listaan tärkeimmät:
-Saimme J:n kanssa asunnon. 74,5 neliön valoisa kolmio ja kohtuuvuokra. Taloyhtiöllä on viihtyisä sisäpiha, josta löytyy leikkimökki ja hiekkalaatikkokin. Ulkona voi vaikka kesäaikaan grillata ja piha näytti ihan oikeasti siltä, että siellä voisi viettää aikaa oikeasti. Mikä parasta, uusi koto on ihan kivenheiton päässä tästä vielä nykyisestä. Olen viihtynyt alueella hyvin ja nyt kun kulmakunnan nistitkään eivät enää aiheuta vitutusta (se oli jokin ohimenevä raskauteen liittyvä hormonikammo), tänne jääminen tuntuu oivalliselta. Elämällä on kerrankin jatkoa, vaikka osoite hiukan muuttuu. Yleensä muuttaessa on muuttunut myös lähikauppa ja lähikulkuneuvot. Nyt ei käy niin, vaan saan ikään kuin asettua ihan rauhassa näille hoodeille. Hauskaa on se, että lähellä asustaa (vielä) raskaana oleva ystävä ja pikku matkojen päässä molemmat siskoni! Hyvien liikenneyhteyksien vuoksi pääsen näppärästi itse asiassa ihan kaikkialle muuallekin.
-J sai töitä (kokopäivätyön, jota tässä perhetilanteen muutoksessa todella tarvitaan) ja ykskaks menetti työn. Kyseinen liike, joka hänet "palkkasi", ilmoitti kahden päivän harjoittelun jälkeen, että heillä ei olekaan työpaikkaa tarjota. Syitä en lähde tässä erittelemään, ettei kukaan tunnista itseään tästä. Joka tapauksessa J:n työskentelyyn he olivat olleet tyytyväisiä, joten "potkuissa" ei ollut siitä kysymys. Kyseinen paikka haiskahti kyllä jo alkumetreillä varsin velmulta (lue: eivät halunneet maksaa harjoitteluajalta liksaa, suhtautuivat kaikkeen muuhunkin epäilyttävän nuivasti ja jättivät asioita auki, ja tarjosivat työpaikan peruuntumisen takia liksanmaksua pimeästi jne.). Lopulta siis ihan hyvä, että paikka oli ja meni. Voi olla, että J olisi joutunut myöhemmin suurempaankin kuseen heidän takiaan.
-J sai uuden kokopäivätyön viikossa ja on ollut siellä nyt melkein viikon. Liksa on edellistä paikkaa useamman satasen parempi. Helpotuksen tunnetta lienee turha alkaa seikkaperäisesti kuvailla.
-Kävin Kättärillä hätäultrassa tänään. Sain maanantaina kovia alavatsakipuja kävelylenkin yhteydessä, jotka ovat jatkuneet vaihtelevina koko viikon. Vauva on kyllä liikuskellut ja viime viikon torstain rakenneultrassa kaikki näytti hyvältä. En ensin tavoilleni uskollisena älynnyt mennä lekuriin, vaan vähättelin koko oireistoa, kunnes J sanoi eilen illalla, että perjantaiaamuna lääkäri tilattaisiin ja tilanne tutkittaisiin. Tein työtä käskettyä. Täytyy kyllä sanoa, että hienosti toimivat omalla terveysasemallani. Sain heti aamuksi lääkäriajan ja lääkäri oli varsin osaava sekä empaattinen. Tutki, lähetti labraan ja lopulta labravastausten ollessa sellaisia, joista ei selkeää syytä kivuille löytänyt, laittoi lähetteen Naistenklinikalle ultrattavaksi. Lähdin sinne oikopäätä vain kuullakseni, että minun kuuluisi olla päivystyshoidettavana Kättärillä, koska se on tuleva synnytyssairaalani. Matkasin siis sinne ja pääsin melko nopeasti lääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli mukava ja ultrasi sisä- ja ulkokautta vatsaani. Mitään hälyttävää ei löytynyt ja vauvakin siellä uiskenteli tyytyväisenä ja viikkoihin (20+3) nähden juuri oikeanlaisena. Lopulta lääkäri epäili kovien vatsakipujen syyksi lannerangasta johtuvia muutoksia tai hermoperää. Lannerankahan muuttuu raskaana ollessa aika tavalla, kun kohtu vie kasvavan lapsen kanssa tilaa lantionmaljasta ja muuttaa luiden sekä sisäelinten asentoa. Joskus kohtu voi painaa nivusissa olevia hermoja ja aiheuttaa koviakin kipuja. Lääkäri itse tuumasi, että oli omassa raskaudessaan kokenut vastaavia raskauteen liittyviä lannerankaaan ja hermopuristukseen liittyviä kipuja ja sanoi niiden olleen kovempia kuin itse synnytyskivut. Se rauhoitti kovasti mieltäni, koska kivut, joita olen nyt viime päivinä kokenut, ovat tosiaan olleet pelottavan lamaavia. Kun kipu on viiltänyt, on siihen paikkaan jäänyt kaikki liike ja tekeminen. Niin kuin maanantainakin kivun yllättäessä liikennevaloissa. Pysähdyin Sturenkadun suojatielle näkemään tähtiä, kunnes J talutti minut siitä autojen tieltä pois. Joka tapauksessa kaikki on nyt niin hyvin kuin vain voi olla. Kivuille ei sen enempää voi tehdä muuta kuin levätä niiden iskiessä.
-Tärkein kaikista: olen niin onnellinen! Minusta tulee äiti ja sitä ennen myös aviovaimo.
Terveisin: Gata, jonka pieni Kirppu potkii tomerasti kohdun suojissa
Listaan tärkeimmät:
-Saimme J:n kanssa asunnon. 74,5 neliön valoisa kolmio ja kohtuuvuokra. Taloyhtiöllä on viihtyisä sisäpiha, josta löytyy leikkimökki ja hiekkalaatikkokin. Ulkona voi vaikka kesäaikaan grillata ja piha näytti ihan oikeasti siltä, että siellä voisi viettää aikaa oikeasti. Mikä parasta, uusi koto on ihan kivenheiton päässä tästä vielä nykyisestä. Olen viihtynyt alueella hyvin ja nyt kun kulmakunnan nistitkään eivät enää aiheuta vitutusta (se oli jokin ohimenevä raskauteen liittyvä hormonikammo), tänne jääminen tuntuu oivalliselta. Elämällä on kerrankin jatkoa, vaikka osoite hiukan muuttuu. Yleensä muuttaessa on muuttunut myös lähikauppa ja lähikulkuneuvot. Nyt ei käy niin, vaan saan ikään kuin asettua ihan rauhassa näille hoodeille. Hauskaa on se, että lähellä asustaa (vielä) raskaana oleva ystävä ja pikku matkojen päässä molemmat siskoni! Hyvien liikenneyhteyksien vuoksi pääsen näppärästi itse asiassa ihan kaikkialle muuallekin.
-J sai töitä (kokopäivätyön, jota tässä perhetilanteen muutoksessa todella tarvitaan) ja ykskaks menetti työn. Kyseinen liike, joka hänet "palkkasi", ilmoitti kahden päivän harjoittelun jälkeen, että heillä ei olekaan työpaikkaa tarjota. Syitä en lähde tässä erittelemään, ettei kukaan tunnista itseään tästä. Joka tapauksessa J:n työskentelyyn he olivat olleet tyytyväisiä, joten "potkuissa" ei ollut siitä kysymys. Kyseinen paikka haiskahti kyllä jo alkumetreillä varsin velmulta (lue: eivät halunneet maksaa harjoitteluajalta liksaa, suhtautuivat kaikkeen muuhunkin epäilyttävän nuivasti ja jättivät asioita auki, ja tarjosivat työpaikan peruuntumisen takia liksanmaksua pimeästi jne.). Lopulta siis ihan hyvä, että paikka oli ja meni. Voi olla, että J olisi joutunut myöhemmin suurempaankin kuseen heidän takiaan.
-J sai uuden kokopäivätyön viikossa ja on ollut siellä nyt melkein viikon. Liksa on edellistä paikkaa useamman satasen parempi. Helpotuksen tunnetta lienee turha alkaa seikkaperäisesti kuvailla.
-Kävin Kättärillä hätäultrassa tänään. Sain maanantaina kovia alavatsakipuja kävelylenkin yhteydessä, jotka ovat jatkuneet vaihtelevina koko viikon. Vauva on kyllä liikuskellut ja viime viikon torstain rakenneultrassa kaikki näytti hyvältä. En ensin tavoilleni uskollisena älynnyt mennä lekuriin, vaan vähättelin koko oireistoa, kunnes J sanoi eilen illalla, että perjantaiaamuna lääkäri tilattaisiin ja tilanne tutkittaisiin. Tein työtä käskettyä. Täytyy kyllä sanoa, että hienosti toimivat omalla terveysasemallani. Sain heti aamuksi lääkäriajan ja lääkäri oli varsin osaava sekä empaattinen. Tutki, lähetti labraan ja lopulta labravastausten ollessa sellaisia, joista ei selkeää syytä kivuille löytänyt, laittoi lähetteen Naistenklinikalle ultrattavaksi. Lähdin sinne oikopäätä vain kuullakseni, että minun kuuluisi olla päivystyshoidettavana Kättärillä, koska se on tuleva synnytyssairaalani. Matkasin siis sinne ja pääsin melko nopeasti lääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli mukava ja ultrasi sisä- ja ulkokautta vatsaani. Mitään hälyttävää ei löytynyt ja vauvakin siellä uiskenteli tyytyväisenä ja viikkoihin (20+3) nähden juuri oikeanlaisena. Lopulta lääkäri epäili kovien vatsakipujen syyksi lannerangasta johtuvia muutoksia tai hermoperää. Lannerankahan muuttuu raskaana ollessa aika tavalla, kun kohtu vie kasvavan lapsen kanssa tilaa lantionmaljasta ja muuttaa luiden sekä sisäelinten asentoa. Joskus kohtu voi painaa nivusissa olevia hermoja ja aiheuttaa koviakin kipuja. Lääkäri itse tuumasi, että oli omassa raskaudessaan kokenut vastaavia raskauteen liittyviä lannerankaaan ja hermopuristukseen liittyviä kipuja ja sanoi niiden olleen kovempia kuin itse synnytyskivut. Se rauhoitti kovasti mieltäni, koska kivut, joita olen nyt viime päivinä kokenut, ovat tosiaan olleet pelottavan lamaavia. Kun kipu on viiltänyt, on siihen paikkaan jäänyt kaikki liike ja tekeminen. Niin kuin maanantainakin kivun yllättäessä liikennevaloissa. Pysähdyin Sturenkadun suojatielle näkemään tähtiä, kunnes J talutti minut siitä autojen tieltä pois. Joka tapauksessa kaikki on nyt niin hyvin kuin vain voi olla. Kivuille ei sen enempää voi tehdä muuta kuin levätä niiden iskiessä.
-Tärkein kaikista: olen niin onnellinen! Minusta tulee äiti ja sitä ennen myös aviovaimo.
Terveisin: Gata, jonka pieni Kirppu potkii tomerasti kohdun suojissa
lauantai 6. kesäkuuta 2009
Anna minulle pelkoni, niin heitän sillä sinua
Aamulla raottaessani väsymyksestä raskaita luomiani ehdin nähdä vilauksen auringosta. Se oli välähdyksen omainen keltainen valoilmiö, josta ehdin yhtä pikaisesti innostua, ennen kuin teräksenharmaa pilvi lipui härskisti säteiden päälle. Puhelimessa kuulin, kuinka Isosisko paimensi tyttökatrastaan sisälle lounaalle vesipisaroiden tieltä. Kello oli yli yhdentoista, mutta ei vielä puolta kahtatoista. Perheelliset ehtivät elää elämäänsä enemmän.
Lauantaiaamu voisi olla se kaikkein kaunein hetki viikosta, jos siihen olisi edellytykset. Sen sijaan ehdin muutamalla lauseella ja takaraivossa kytevällä päänsäryllä muuttaa sen tahmaiseksi, jotenkin turhauttavaksi. Tekisi mieleni jäädä siihen liimakasaan polkemaan, huutamaan vittusaatanaa ja sitten kadota olemattomuuteen. Ärsyttävintä on, kun mikään ei huvita, vaikka kaiken pitäisi. Hyvin on asiat etelärintamalla, mutta minä en oikein tunnu jaksavan tätä viikkoa.
Yritän kääntää tämän päivän kulun vielä. Jalkani lipuu kohti ränkkälammikkoa, mutta yritän pysyä kovana. En jaksaisi tänäänkin tapella. Eikä oikein mitään syytä koko sotaan, niin kuin sodissa yleensä järkeä olisi. Yhtä marginaaliasioista kuin maailmalla on täälläkin aseet kohotettu ja pakko se vaan on myöntää - vaikka kuiskaamalla jos ei muuten - minä niistä nanoasioista riehun fundamentalistin lailla. Pelkään kai, että mikään ei riitä. On enemmän kuin koskaan, ja minä pelkään ettei se riitä. Jos minulle ei riitä mikään, koska en uskalla haluta mitään? Haluaminen tekee alttiiksi pettymykselle ja pettymystä, sitä en taida jaksaa. Pelkästä turhasta pelosta väsynyt. Ja vain yhtä kaikki, vain niin perkeleen onnellinen.
Lauantaiaamu voisi olla se kaikkein kaunein hetki viikosta, jos siihen olisi edellytykset. Sen sijaan ehdin muutamalla lauseella ja takaraivossa kytevällä päänsäryllä muuttaa sen tahmaiseksi, jotenkin turhauttavaksi. Tekisi mieleni jäädä siihen liimakasaan polkemaan, huutamaan vittusaatanaa ja sitten kadota olemattomuuteen. Ärsyttävintä on, kun mikään ei huvita, vaikka kaiken pitäisi. Hyvin on asiat etelärintamalla, mutta minä en oikein tunnu jaksavan tätä viikkoa.
Yritän kääntää tämän päivän kulun vielä. Jalkani lipuu kohti ränkkälammikkoa, mutta yritän pysyä kovana. En jaksaisi tänäänkin tapella. Eikä oikein mitään syytä koko sotaan, niin kuin sodissa yleensä järkeä olisi. Yhtä marginaaliasioista kuin maailmalla on täälläkin aseet kohotettu ja pakko se vaan on myöntää - vaikka kuiskaamalla jos ei muuten - minä niistä nanoasioista riehun fundamentalistin lailla. Pelkään kai, että mikään ei riitä. On enemmän kuin koskaan, ja minä pelkään ettei se riitä. Jos minulle ei riitä mikään, koska en uskalla haluta mitään? Haluaminen tekee alttiiksi pettymykselle ja pettymystä, sitä en taida jaksaa. Pelkästä turhasta pelosta väsynyt. Ja vain yhtä kaikki, vain niin perkeleen onnellinen.
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
Kiertää radallaan
Maanantaina loppui terapia. Viimeinen kerta oli vähemmän tunteikas, mitä osasin etukäteen odottaa. Lopettaminen tuntui kyllä haikealta, mutta silti erittäin oikea-aikaiselta. Kuten sanotaan, kasvoin terapiasta ulos. Tarve käynneille on vähentynyt selkeästi kuluneen kevään aikana. Vielä viime syksynä terapian loppuminen valmistumiseeni tuntui kamalalta ja pelottavalta ajatukselta, jota en suostunut liiemmin edes pohtimaan. Omaa paranemisprosessiaan on kuitenkin erittäin vaikea etukäteen ennustaa, joten nyt kun lopetus sitten tuli ajankohtaiseksi, se ei tuntunut ollenkaan repäisyltä tai jäämiseltä tyhjän päälle. Päinvastoin, olen täysin valmis olemaan omillani.
Terapiahan ei varsinaisesti lopu käyntien loppumiseen, vaan jatkuu asiakkaan, eli tässä kohtaa minun, omassa päässä vielä pitkään sen jälkeenkin. Kaikkea en ehtinyt ajan kanssa terapiasuhteen aikana käsitellä ja näihin osa-alueisiin lukeutuvat nyt ainakin tuo omassa viime merkinnässäni esille ottamani syömishäiriökäyttäytymiseni (jota olen merkillisen vähän aiemmin blogissani käsitellyt) ja suhtautumiseni päihteisiin. Lupiini kirjoitti ansiokkaasti kännäämisestä viime postauksessaan. Se kirvoitti ajatuksia omassakin päänupissa alkoholiin ja muihinkin päihdykkeisiin liittyen.
Viime syksy ja oikeastaan alkutalvi menivät melko railakkaissa merkeissä. Kaikki viinaksien kanssa puljaamiset toteutin niin pieteetillä, että oksat (tai oksut) pois. Tuntui, että sivistynyt kahden lasin valkoviinin siemaileminen oli jotain kummeksuttavan tylsää, joten minäpä tempaisin aina pullollisen pari kyseistä ilolientä ja tietty baariostokset päälle. Ei sillä, muutamia legendaarisen hauskoja reissuja tuli koettua mahtiseurassa, mutta silti krapulakosto tuntui kohtuuttoman kammolta. Makasin aina vähintään kaksi päivää fyysishenkisessä helvetin esikartanossa vain vaipuakseni sen jälkeen usean päivän masennus- ja ahdistuspaskaan. Viina puuduttaa minut aika pahasti.
Jossain vaiheessa syksyä kekkasin tietysti vanhan kaverini blaadaamisen. Anna päihdehakuiselle mikä tahansa sekoitin, niin sitä nautitaan tasan niin kauan kuin sitä on. Parastahan (or NOT) on toki vetäistä aivan järjettömät viinapuudutukset alle ja sitten imuttaa budia niin, että meinaa kirjaimellisesti tukehtua myssynauruunsa. Tai vaihtoehtoisesti tempaista kukan alle niukkanen vaikka Sirdaludia, niin johan on rento olo. Sinällään pilvenpolttamisessa ei ole mitään kummempaa vikaa, eikä itse asiassa kännäämisessäkään, mutta siinä on, että kumpaistakin täytyy tempoa kuin ne olisi maailmasta tuota pikaa ehtymässä kokonaan. Kaiketi tuollainen käytös viittaa niin suoraan täysin selvästi (hahahah) päihdehakuisuuteen, joka mielestäni taas viittaa suoraan siihen, että päihteiden käyttämisellä haetaan jotakin muutakin kuin pelkkää päihtymisen tuomaa mielihyvää. Tarkoitan tällä nyt sitä, että päihtymistä käytetään ratkaisuna johonkin oloon tai elämäntilanteeseen, mikä aina on suoraan perseestä. Tämä kuvio oli pakko tiedostaa, kun kerran tiedostamisen aika on ollut päällä jo pitemmän aikaa muutenkin.
Uskalsin avata kerran suuni päihdekuvioon liittyen terapiaistunnollakin. Käsittämättömän noloa se oli, mutta pakotin itseni siihen itseni takia. En toki kokenut olevani suuren luokan nipa nitka, jonka elämä on valumassa suoraan ränniin (hahahhhahaha), mutta yhtä kaikki en ollut tyytyväinen omaan riekkumiseeni, joka taas aiheutti minulle huolta tulevasta. Mihin tuollainen holtittomuus johtaisi, jos siihen en ajoissa puuttuisi? Suun avaaminen auttoi. Asia tuli pakkokäsittelyyn ja päivänvaloon. Laitoin oman pääni pölkylle asiasta ja tein muutoksia.
J:n (rakasrakas) tullessa elämääni muuttuivat viikonloppuiset baarisessiot nopeasti kuherteluksi ja päihdeorientoituneisuus luonnollisesti päihteettömyydeksi. Silti koin tarvetta käsitellä asiaa sekä J:n että parin hyvän ystävän kanssa. Pohdin omaa suhdettani koko känni/myssy/(pilleri)kuvioon ja tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että alkoholi, napit ja budi eivät sovi minulle mitkään. Ensinnäkin saan kaikkien liika- ja sekakäytöstä kaupan päällisiksi joka kerta massiivisen ahdistusmasiksen, ja toiseksikin en osaa oikein hallita päihteiden käyttämistä. Sekä blaadaaminen että kännääminen lähtevät melkein poikkeuksetta joka kerta lapasesta: liian helposti lasillinen lipsahtaa kymmeneksi ja jointillinen koko yön hiisaamiseksi. Krapulapaskiksissa annan itselleni tietysti luvan napata rauhoittavaa. Kuvio not good. Tein siis pesäeron. Jo ennen raskautumistani vähensin alkoholinkulutustani muutamaan lasilliseen per biletysilta ja pajauttamisen jätin kokonaan. Päätökseeni vaikutti olennaisesti se, että minua ei kerta kaikkiaan enää kiinnosta hankkia itselleni vapaaehtoisesti masisfiilareita. 28 vuoden ahdistelun jälkeen en näe mitään järjellistä syytä olla päivääkään niissä syvissä vesissä itse aiheutetusti. Se tuntuu itse asiassa täysin riemudiotismilta. Muutaman tunnin päihdehumautus ilofiiliksineen ei riitä mitenkään päihittämään vittumaisia jälkiseuraamuksia. Minun pääni nyt vaan ei kestä päihteitä, ja ei se mikään ihmetyksen aihe ole edes. Jos on pitkään kärsinyt mielenterveyden ongelmista, on sulaa hulluutta sekoittaa päätänsä kemiallisesti. Täytyy antaa sen nyt vain levätä luomuna ja viedä eteenpäin paranemisprosessiaan.
Raskaaksi tuleminen luonnollisesti auttoi lopettamispäätöksen viime silauksessa. En ole tehnyt varsinaista absolutismilupausta itselleni, mutta olen luvannut pitää itsestäni huolta. Jos se tarkoittaa tenuttelusta/hiisaamisesta kieltäytymistä raskauden loputtuakin, sitten se on sitä. Nyt paksuuntuessa alkoholia (pilvestä puhmattakaan) ei ole edes tehnyt mieli (hyvin harvoin ilmenevää viinihimotusta lukuun ottamatta, mutta viinihimotuskin liittyy täysin makuun ja esim. hyviin ruokiin), joten dokaamisen kaipaaminen tuntuu jotenkin kaukaa haetulta. Voi kuitenkin olla, että kosteat juhlat ja occasional jointti voivat kiinnostaa taas vauvan syntymän jälkeen, joten ehdottomalla julistamislinjalle en lähde. Perusperiaate on joka tapauksessa pyrkiminen olemaan selvin päin. Koetan vain pitää kuulan radallaan ja mielenterveyden kohdillaan, olivat keinot sitten umpiradikaalit jonkun mielestä tai eivät.
Päihdeällötys ulottuu itse asiassa jopa asuinympäristöön. Tämä puoli stadia nyt tunnetusti on kunnon nitkapesä, joten kaiken maailman Seija Subisteihin ja Heikki Herskisteihin, Atte Amfetaministista tai Palle Pilleripäästä puhumattakaan, on täysin mahdoton olla törmäämättä. Kesäaikana ne nyt vielä oikein kansoittavat puistot sun muut paisekäsineen, joten kohtaamiselta ei voi välttyä. Ennen muinoin nistien läsnäoloon ei oikein kiinnittänyt mitään sen kummempaa huomiota, mutta nyt pulla mahassa jokin suojeluvaisto on pukannut päälle tsumamin lailla. Tuossa eräänäkin päivänä visiteerasin lähikaupassa ja kassajonossa jouduin kunnon räkänipapariskunnan piirittämäksi. Pariskunnan miespuoleinen henkilö oli kuosannut hitailla oikein kunnolla ja narisi puhelimeensa jotain tyypillistä narkkiläppää tyyliin "tuu tänne, lähetään bilettään, eiku tuu nyt, kato joo, mis sä oot, joo me ollaan täs kaupas, ton senjasen joku sejase on pykälässä kanssa, kato tuu nyt, sejasekin tulee ehkä narinarinarinari". Samainen heebo ei sitten tajunnut, että minä olin ladannut ostokseni siihen hihnalle ennen häntä ja tunkikin rei'itettyine tahmakäpälineen niin lähelle, että ehdin jo kuvitella spigun vahingossa pistävän minua ällötyksen taskusta suoraan reiteen. Kaikkein kummallisinta oli se, että tämäpä narkkaripari oli hiusväriostoksilla. Huomasin ajattelevani pääni sisällä, että vitunmulkut jos te koskette muhun noilla hepatiitin ja hivin kuorruttamilla paskakäsillänne mä saletisti huudan aivan vitun lujaa ja tapan kaikki tähän kassajonoon ettekö te nyt tajua saatana että mä odotan vauvaa senkin paskaläjät vittuperkele ostaisitte niiden hiusvärien sijaan ennemmin kloriittia ja pesisitte ittenne sillä jumalautaaaaaaaaaa!!!! Ööh. Yleensä en ole ihan näin ennakkoluuloinen (herra ties kaikki sen nyt tietää), mutta raskaus on saanut aikaan jonkin hälytystilan. Metron portaissakin meinaan saada slaagin, jos joku lautaspupilli iskeytyy siihen niskaan hönkimään. En ymmärrä, eihän pelolleni ole mitään järjellistä selitystä, mutta se vain tulee niin voimallisena, että saan todella pidätellä raivoapinakarjuntaa sisälläni. Ehkä katunistiällötys myös liittyy omaan päihteettömyyteen ja lupaukseen pitää nuppi selvänä. Ei kai oikein jaksa katsoa itseään aktiivisesti tuhoavia ihmisiä ympärillään. Outoa se on yhtä kaikki. Näillä nyt joka tapauksessa mennään.
Terapiahan ei varsinaisesti lopu käyntien loppumiseen, vaan jatkuu asiakkaan, eli tässä kohtaa minun, omassa päässä vielä pitkään sen jälkeenkin. Kaikkea en ehtinyt ajan kanssa terapiasuhteen aikana käsitellä ja näihin osa-alueisiin lukeutuvat nyt ainakin tuo omassa viime merkinnässäni esille ottamani syömishäiriökäyttäytymiseni (jota olen merkillisen vähän aiemmin blogissani käsitellyt) ja suhtautumiseni päihteisiin. Lupiini kirjoitti ansiokkaasti kännäämisestä viime postauksessaan. Se kirvoitti ajatuksia omassakin päänupissa alkoholiin ja muihinkin päihdykkeisiin liittyen.
Viime syksy ja oikeastaan alkutalvi menivät melko railakkaissa merkeissä. Kaikki viinaksien kanssa puljaamiset toteutin niin pieteetillä, että oksat (tai oksut) pois. Tuntui, että sivistynyt kahden lasin valkoviinin siemaileminen oli jotain kummeksuttavan tylsää, joten minäpä tempaisin aina pullollisen pari kyseistä ilolientä ja tietty baariostokset päälle. Ei sillä, muutamia legendaarisen hauskoja reissuja tuli koettua mahtiseurassa, mutta silti krapulakosto tuntui kohtuuttoman kammolta. Makasin aina vähintään kaksi päivää fyysishenkisessä helvetin esikartanossa vain vaipuakseni sen jälkeen usean päivän masennus- ja ahdistuspaskaan. Viina puuduttaa minut aika pahasti.
Jossain vaiheessa syksyä kekkasin tietysti vanhan kaverini blaadaamisen. Anna päihdehakuiselle mikä tahansa sekoitin, niin sitä nautitaan tasan niin kauan kuin sitä on. Parastahan (or NOT) on toki vetäistä aivan järjettömät viinapuudutukset alle ja sitten imuttaa budia niin, että meinaa kirjaimellisesti tukehtua myssynauruunsa. Tai vaihtoehtoisesti tempaista kukan alle niukkanen vaikka Sirdaludia, niin johan on rento olo. Sinällään pilvenpolttamisessa ei ole mitään kummempaa vikaa, eikä itse asiassa kännäämisessäkään, mutta siinä on, että kumpaistakin täytyy tempoa kuin ne olisi maailmasta tuota pikaa ehtymässä kokonaan. Kaiketi tuollainen käytös viittaa niin suoraan täysin selvästi (hahahah) päihdehakuisuuteen, joka mielestäni taas viittaa suoraan siihen, että päihteiden käyttämisellä haetaan jotakin muutakin kuin pelkkää päihtymisen tuomaa mielihyvää. Tarkoitan tällä nyt sitä, että päihtymistä käytetään ratkaisuna johonkin oloon tai elämäntilanteeseen, mikä aina on suoraan perseestä. Tämä kuvio oli pakko tiedostaa, kun kerran tiedostamisen aika on ollut päällä jo pitemmän aikaa muutenkin.
Uskalsin avata kerran suuni päihdekuvioon liittyen terapiaistunnollakin. Käsittämättömän noloa se oli, mutta pakotin itseni siihen itseni takia. En toki kokenut olevani suuren luokan nipa nitka, jonka elämä on valumassa suoraan ränniin (hahahhhahaha), mutta yhtä kaikki en ollut tyytyväinen omaan riekkumiseeni, joka taas aiheutti minulle huolta tulevasta. Mihin tuollainen holtittomuus johtaisi, jos siihen en ajoissa puuttuisi? Suun avaaminen auttoi. Asia tuli pakkokäsittelyyn ja päivänvaloon. Laitoin oman pääni pölkylle asiasta ja tein muutoksia.
J:n (rakasrakas) tullessa elämääni muuttuivat viikonloppuiset baarisessiot nopeasti kuherteluksi ja päihdeorientoituneisuus luonnollisesti päihteettömyydeksi. Silti koin tarvetta käsitellä asiaa sekä J:n että parin hyvän ystävän kanssa. Pohdin omaa suhdettani koko känni/myssy/(pilleri)kuvioon ja tulin loppujen lopuksi siihen tulokseen, että alkoholi, napit ja budi eivät sovi minulle mitkään. Ensinnäkin saan kaikkien liika- ja sekakäytöstä kaupan päällisiksi joka kerta massiivisen ahdistusmasiksen, ja toiseksikin en osaa oikein hallita päihteiden käyttämistä. Sekä blaadaaminen että kännääminen lähtevät melkein poikkeuksetta joka kerta lapasesta: liian helposti lasillinen lipsahtaa kymmeneksi ja jointillinen koko yön hiisaamiseksi. Krapulapaskiksissa annan itselleni tietysti luvan napata rauhoittavaa. Kuvio not good. Tein siis pesäeron. Jo ennen raskautumistani vähensin alkoholinkulutustani muutamaan lasilliseen per biletysilta ja pajauttamisen jätin kokonaan. Päätökseeni vaikutti olennaisesti se, että minua ei kerta kaikkiaan enää kiinnosta hankkia itselleni vapaaehtoisesti masisfiilareita. 28 vuoden ahdistelun jälkeen en näe mitään järjellistä syytä olla päivääkään niissä syvissä vesissä itse aiheutetusti. Se tuntuu itse asiassa täysin riemudiotismilta. Muutaman tunnin päihdehumautus ilofiiliksineen ei riitä mitenkään päihittämään vittumaisia jälkiseuraamuksia. Minun pääni nyt vaan ei kestä päihteitä, ja ei se mikään ihmetyksen aihe ole edes. Jos on pitkään kärsinyt mielenterveyden ongelmista, on sulaa hulluutta sekoittaa päätänsä kemiallisesti. Täytyy antaa sen nyt vain levätä luomuna ja viedä eteenpäin paranemisprosessiaan.
Raskaaksi tuleminen luonnollisesti auttoi lopettamispäätöksen viime silauksessa. En ole tehnyt varsinaista absolutismilupausta itselleni, mutta olen luvannut pitää itsestäni huolta. Jos se tarkoittaa tenuttelusta/hiisaamisesta kieltäytymistä raskauden loputtuakin, sitten se on sitä. Nyt paksuuntuessa alkoholia (pilvestä puhmattakaan) ei ole edes tehnyt mieli (hyvin harvoin ilmenevää viinihimotusta lukuun ottamatta, mutta viinihimotuskin liittyy täysin makuun ja esim. hyviin ruokiin), joten dokaamisen kaipaaminen tuntuu jotenkin kaukaa haetulta. Voi kuitenkin olla, että kosteat juhlat ja occasional jointti voivat kiinnostaa taas vauvan syntymän jälkeen, joten ehdottomalla julistamislinjalle en lähde. Perusperiaate on joka tapauksessa pyrkiminen olemaan selvin päin. Koetan vain pitää kuulan radallaan ja mielenterveyden kohdillaan, olivat keinot sitten umpiradikaalit jonkun mielestä tai eivät.
Päihdeällötys ulottuu itse asiassa jopa asuinympäristöön. Tämä puoli stadia nyt tunnetusti on kunnon nitkapesä, joten kaiken maailman Seija Subisteihin ja Heikki Herskisteihin, Atte Amfetaministista tai Palle Pilleripäästä puhumattakaan, on täysin mahdoton olla törmäämättä. Kesäaikana ne nyt vielä oikein kansoittavat puistot sun muut paisekäsineen, joten kohtaamiselta ei voi välttyä. Ennen muinoin nistien läsnäoloon ei oikein kiinnittänyt mitään sen kummempaa huomiota, mutta nyt pulla mahassa jokin suojeluvaisto on pukannut päälle tsumamin lailla. Tuossa eräänäkin päivänä visiteerasin lähikaupassa ja kassajonossa jouduin kunnon räkänipapariskunnan piirittämäksi. Pariskunnan miespuoleinen henkilö oli kuosannut hitailla oikein kunnolla ja narisi puhelimeensa jotain tyypillistä narkkiläppää tyyliin "tuu tänne, lähetään bilettään, eiku tuu nyt, kato joo, mis sä oot, joo me ollaan täs kaupas, ton senjasen joku sejase on pykälässä kanssa, kato tuu nyt, sejasekin tulee ehkä narinarinarinari". Samainen heebo ei sitten tajunnut, että minä olin ladannut ostokseni siihen hihnalle ennen häntä ja tunkikin rei'itettyine tahmakäpälineen niin lähelle, että ehdin jo kuvitella spigun vahingossa pistävän minua ällötyksen taskusta suoraan reiteen. Kaikkein kummallisinta oli se, että tämäpä narkkaripari oli hiusväriostoksilla. Huomasin ajattelevani pääni sisällä, että vitunmulkut jos te koskette muhun noilla hepatiitin ja hivin kuorruttamilla paskakäsillänne mä saletisti huudan aivan vitun lujaa ja tapan kaikki tähän kassajonoon ettekö te nyt tajua saatana että mä odotan vauvaa senkin paskaläjät vittuperkele ostaisitte niiden hiusvärien sijaan ennemmin kloriittia ja pesisitte ittenne sillä jumalautaaaaaaaaaa!!!! Ööh. Yleensä en ole ihan näin ennakkoluuloinen (herra ties kaikki sen nyt tietää), mutta raskaus on saanut aikaan jonkin hälytystilan. Metron portaissakin meinaan saada slaagin, jos joku lautaspupilli iskeytyy siihen niskaan hönkimään. En ymmärrä, eihän pelolleni ole mitään järjellistä selitystä, mutta se vain tulee niin voimallisena, että saan todella pidätellä raivoapinakarjuntaa sisälläni. Ehkä katunistiällötys myös liittyy omaan päihteettömyyteen ja lupaukseen pitää nuppi selvänä. Ei kai oikein jaksa katsoa itseään aktiivisesti tuhoavia ihmisiä ympärillään. Outoa se on yhtä kaikki. Näillä nyt joka tapauksessa mennään.
Tilaa:
Kommentit (Atom)