En saa enää kirjoitettua. Tämä ei tunnu enää samalta, ei yhtä tärkeältä, eikä liioin luontevalta. Suurin osa seuraamistani blogeista on lopettanut, tai vähentänyt päivittämistä niin rankasti, että sitä voi kutsua vähintään epäviralliseksi lopettamiseksi. Internetissä jakaminen, vertaistuki ja ajatustenvaihto edusti elämässäni usean vuoden merkittävää roolia, mutta tämä kokemus on muuttunut, eikä pelkästään kanssabloggaajien lakoamisen takia. Halu sulkeutua on voimistunut päivä päivältä. Siksi viimeiset kaksi vuotta kirjoittaminen on ollut minulle melko kituliasta vääntöä, jollain tavalla vanhassa roikkumista ja ehkä myös toiveen täyttämää haikailua: jos jatkan sitkeästi, päivittämisen riemu tulee minuun vielä. Ei se ole tullut.
Joskus aloitin blogini siksi, että piti saada asioita ulos ja bloggaaminen olikin jossakin vaiheessa ainoa kanavani sanoa ääneen. Uskaltaa olla minä ja tuntea, kuten minä tuntee. Paljon on ensimmäisen postaukseni ja tämän välissä, tärkeimpänä kasvu ja lujittuminen. Ja nyt olen varmistunut: en enää haluakaan jakaa. Haluan pitää nämä omani visusti ominani. Tämä kirjaaminen julkisesti tuntuu liian, eh, julkiselta, enkä osaa kirjoittaa kevyemmellä otteella.
Blogin merkitystä elämässäni en tule väheksymään koskaan millään muotoa. Se on olemassa oleva osa minua. Katson kuitenkin kahden vuoden olevan riittävä harkinta-aika tehdäkseni päätöksen, joka on tuntunut pitkään liian surulliselta. Nyt on aika luopua, olen tullut erään tien päähän. Jos kadun, tulen takaisin, koska blogiani en tule hävittämään tai siirrä salasanan taakse ainakaan tässä vaiheessa.
On aika sanoa heihei te kaikki siellä jossakin, jotka olette lukeneet - kerran, kaksi, puoli riviä, kaiken, osan. Olette olleet paljon ja muistan teidät aina.
Kiittäen lämpimästi seurastanne, Gata - Purrrrina
tiistai 15. maaliskuuta 2011
perjantai 31. joulukuuta 2010
Kohti uutta, tuplaykköstä
1. Mitä sellaista teit vuonna 2010, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Pukeuduin hääpukuun syyskuussa, matkustin Kyprokselle häämatkalle. Elelin kotiäitinä, yllättävän tyytyväisenä ja osastani suurimman osan aikaa nauttien. Alun pitkät lounashetket kanssaäitien kanssa ovat hiljakseen vaihtuneet taaperoiden leikkitreffeiksi, joissa keskustelun pätkittäisyys välillä hipoo huippuansa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En ole kovin etevä lupausten tekijä, enkä etenkään niiden pitäjä. Muistan toivoneeni sairastavani vähemmän, selättäväni sairauteni kokonaan. Nyt vuoden viisaampana en voi sanoa saavuttaneeni tuota toivettani täysin, mutta en sitä toisaalta enää tavoittelekaan. Tärkeämpää on viihtyä omissa nahoissaan, tehdä töitä viihtyäkseen paremmin ja voidakseen paremmin. Siinä lupausta ensi vuodellekin, eikö? (Huom. Tässä taannoin laitoin eteenpäin Ekovuosi 2011! -haasteen, josta näkee ekoiluun liittyvät lupaukset.)
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä, useampikin. Kahdesta syntyneestä tuli kummipoikiani! Jos menneitä kahta vuotta katsotaan, oletan lisää raskausuutisia ja siten vauvojakin putkahtavan meitä sulostuttamaan vuonna 2011.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.
5. Missä maissa kävit?
Tallinnassa kesällä ja syyskuussa siellä Kyproksella. Matkakuume koki inflaation Kyproksen jälkeen, mutta nyt jo uutta suunnitellen. Ehkä perhematkaa, tai sitten kahdenkeskistä lyhyehköä kaupunkilomaa toivomuslistalla.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?
Elämän asettumista, vähemmän muutoksia ja suuria tapahtumia. Nyt tuntuu, että olen äärimmillään isoja kokemuksia, joten vähempikin riittäisi. Haluaisin myös koulutustani vastaavan innostavan vakituisen työn. Olisi todella loistavaa, jos/kun Pojalle löytyy oikea hoitopaikka.
7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
28.2.2010 syntyi läheiselle ystävälleni ihana poika, joka on nyt kummipoikani. 14.5.2010 täytin 30 vuotta (rajapyykki ilman kriisiä - miksi kriisi edes?). 4.9.2010 sain juhlia häitämme. 16.11.2010 Poika täytti vuoden. 21.12.2010 Poika oppi kävelemään.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Lapsen onnistunut kotihoito. Ystävyyssuhteiden uudelleen järjestely, välien selvittelyt ja oman paikan löytyminen äitinä.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Hmm, lienee pääpuolella. Jotkut piintymät ovat vaikeita selätettäviä, mutta vielä sen teen! Vuosi 2011 voisi olla terveyden ja kohtuuden vuosi.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Vanhoilla diagnooseilla matkattiin tämäkin vuosi. Flunssia kummempia en sairastanut - onneksi. Sairaalassa käväisin parin vuorokauden reissun Kyproksen matkallamme, kun vatsatauti äityi häijyksi. Selkä vihoitteli raskauden jälkeisessä elämässään aikansa, mutta näyttää nyt asettuneen.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hääpuku. Kallein ja kaunein kertakäyttöinen mekkoni todennäköisesti ikinä.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Erityisesti pikku pötöläisten, joihin luen omani lisäksi useita lähipiirin taapero takkisia.
13. Kenen käytös masensi?
Oma, joidenkin ystävieni ja äidin.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
HÄIHIN! (Toki elämiseen meni enemmän, mutta yksittäisistä rahannielijöistä häät tulevat olemaan pitkään se suurin.)
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Perheestäni, häistä, keikkatöiden aloittamisesta loppuvuodesta, eräästä syventyneestä ystävyyssuhteesta ja muutamasta selvitetystä välirikosta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?
Vauvan vaa'an kaikki kipaleet. Jee. NOT. No, kuuntelin minä sentään muutakin, mutta kaikki se sitä samaa niin kuin aina.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi varmaan kokonaisuudessaan.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi ja köyhempi. Hoitovapaahurraa!
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Keskittyneeni omaan napaani.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Riidellyt, syönyt epäterveellisesti, ollut kohtuuton itseäni ja muita kohtaan.
20. Kuinka vietit joulua?
Kotona isosiskon perheen ja oman perheen kanssa aatto rattoisasti pitkällä kaavalla syöden. Pöydässä ei ollut perinteisiä jouluherkkuja kaloja lukuun ottamatta, mutta pihvit ja uunikasvikset maistuivat oivan juhlavilta! Joulupukkikin kävi tänä vuonna. Isosiskon vanhin tyttö oli kamalan harmissaan, kun Setä (eli Aviomies) ei nähnyt pukkia ollenkaan, kun sattumoisin lähti pukkia vastaan ja pukki ehtikin sitten sillä välin lahjojenjakoon. Joulupäivänä olimme syömässä anoppilassa ja tapaninpäivänä appiukolla. Hulinata piisasi, ja liikaa, myönnän.
22. Rakastuitko vuonna 2010?
Kyllä, omaan lapseeni, ja joka päivä uudelleen.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Zero.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Dance ja Kakola (kertoo nuorista miehistä tienhaarassa: valitako rikollinen elämä vai kenties jotakin muuta?)
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En jaksa vihata yhtäjaksoisesti. Viha on puhdas, energinen ja hyvää aikaansaava tunne, kun se promotoi muutosta. Jatkuvana matkakumppanina se syö sisälle onton katkeran kolon.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Anthony Kiedisin Arpikudos jäi mieleen ei niinkään kirjallisista, mutta muista ansioistaan. Tänä vuonna olen lukenut paljon, ehkä niinkin paljon, että en erota yksittäistä johtotähteä. Tällä hetkellä luvussa Katja Kallion Syntikirja. Kallio on mainettaan parempi kirjailija. Tai ainakin minulle. Pidin Kalliota kirjoista tehtyjen käsikirjoitusten ja löyhien elokuvasovitusten vuoksi aika mitäänsanomattomana, mutta tutustuttuani itse romaaneihin, olen muuttanut mieleni. Kaunista, oivaltavaa kieltä. Vielä ehkä se timantti syntymättä häneltä.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
PJ Harvey ja Tori Amos.
28. Mitä halusit ja sait?
Häät ja ulkomaanmatkan, hyvän onnellisen kokemuksen kotiäitiydestä.
29. Mitä halusit muttet saanut?
En minä tiedä! Tietääkö joku muu?
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Kuka näitä kysymyksiä on alunperin keksinyt? En listaa lempielokuviani. Katson, ja suurimmaksi osaksi unohdan.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
30 vuotta juhlin, lähiperheen kanssa kakkukahveilla ja kuohuvalla. Hyvin pienimuotoisesti alkuperäisistä suunnitelmistani poiketen. Isojen bileiden järkkääminen hääkiireiden keskellä ei vain innostanut.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kasa rahaa ja kyky nukkua ilman apuvälineitä.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010?
Hameita, mekkoja, legginssejä, kirppislöytöjä, kaunista mutta mukavaa.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Poika ja ystävät. Sisukkuus ja tahto ja aivokemiaa korjaava lääkitys.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Homokeskustelu ja Päivi Räsänen = suvaitsemattomuus politiikan tekemisen välineenä.
37. Ketä ikävöit?
En ikävöinyt ketään.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Läheisen ystävän kautta elämääni tullut kaunis naisäiti-ihminen.
Pukeuduin hääpukuun syyskuussa, matkustin Kyprokselle häämatkalle. Elelin kotiäitinä, yllättävän tyytyväisenä ja osastani suurimman osan aikaa nauttien. Alun pitkät lounashetket kanssaäitien kanssa ovat hiljakseen vaihtuneet taaperoiden leikkitreffeiksi, joissa keskustelun pätkittäisyys välillä hipoo huippuansa.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En ole kovin etevä lupausten tekijä, enkä etenkään niiden pitäjä. Muistan toivoneeni sairastavani vähemmän, selättäväni sairauteni kokonaan. Nyt vuoden viisaampana en voi sanoa saavuttaneeni tuota toivettani täysin, mutta en sitä toisaalta enää tavoittelekaan. Tärkeämpää on viihtyä omissa nahoissaan, tehdä töitä viihtyäkseen paremmin ja voidakseen paremmin. Siinä lupausta ensi vuodellekin, eikö? (Huom. Tässä taannoin laitoin eteenpäin Ekovuosi 2011! -haasteen, josta näkee ekoiluun liittyvät lupaukset.)
3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä, useampikin. Kahdesta syntyneestä tuli kummipoikiani! Jos menneitä kahta vuotta katsotaan, oletan lisää raskausuutisia ja siten vauvojakin putkahtavan meitä sulostuttamaan vuonna 2011.
4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.
5. Missä maissa kävit?
Tallinnassa kesällä ja syyskuussa siellä Kyproksella. Matkakuume koki inflaation Kyproksen jälkeen, mutta nyt jo uutta suunnitellen. Ehkä perhematkaa, tai sitten kahdenkeskistä lyhyehköä kaupunkilomaa toivomuslistalla.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2011, jota puuttui vuodesta 2010?
Elämän asettumista, vähemmän muutoksia ja suuria tapahtumia. Nyt tuntuu, että olen äärimmillään isoja kokemuksia, joten vähempikin riittäisi. Haluaisin myös koulutustani vastaavan innostavan vakituisen työn. Olisi todella loistavaa, jos/kun Pojalle löytyy oikea hoitopaikka.
7. Mitkä vuoden 2010 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
28.2.2010 syntyi läheiselle ystävälleni ihana poika, joka on nyt kummipoikani. 14.5.2010 täytin 30 vuotta (rajapyykki ilman kriisiä - miksi kriisi edes?). 4.9.2010 sain juhlia häitämme. 16.11.2010 Poika täytti vuoden. 21.12.2010 Poika oppi kävelemään.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Lapsen onnistunut kotihoito. Ystävyyssuhteiden uudelleen järjestely, välien selvittelyt ja oman paikan löytyminen äitinä.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Hmm, lienee pääpuolella. Jotkut piintymät ovat vaikeita selätettäviä, mutta vielä sen teen! Vuosi 2011 voisi olla terveyden ja kohtuuden vuosi.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Vanhoilla diagnooseilla matkattiin tämäkin vuosi. Flunssia kummempia en sairastanut - onneksi. Sairaalassa käväisin parin vuorokauden reissun Kyproksen matkallamme, kun vatsatauti äityi häijyksi. Selkä vihoitteli raskauden jälkeisessä elämässään aikansa, mutta näyttää nyt asettuneen.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Hääpuku. Kallein ja kaunein kertakäyttöinen mekkoni todennäköisesti ikinä.
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Erityisesti pikku pötöläisten, joihin luen omani lisäksi useita lähipiirin taapero takkisia.
13. Kenen käytös masensi?
Oma, joidenkin ystävieni ja äidin.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
HÄIHIN! (Toki elämiseen meni enemmän, mutta yksittäisistä rahannielijöistä häät tulevat olemaan pitkään se suurin.)
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Perheestäni, häistä, keikkatöiden aloittamisesta loppuvuodesta, eräästä syventyneestä ystävyyssuhteesta ja muutamasta selvitetystä välirikosta.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2010?
Vauvan vaa'an kaikki kipaleet. Jee. NOT. No, kuuntelin minä sentään muutakin, mutta kaikki se sitä samaa niin kuin aina.
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:
b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi varmaan kokonaisuudessaan.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi ja köyhempi. Hoitovapaahurraa!
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Keskittyneeni omaan napaani.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Riidellyt, syönyt epäterveellisesti, ollut kohtuuton itseäni ja muita kohtaan.
20. Kuinka vietit joulua?
Kotona isosiskon perheen ja oman perheen kanssa aatto rattoisasti pitkällä kaavalla syöden. Pöydässä ei ollut perinteisiä jouluherkkuja kaloja lukuun ottamatta, mutta pihvit ja uunikasvikset maistuivat oivan juhlavilta! Joulupukkikin kävi tänä vuonna. Isosiskon vanhin tyttö oli kamalan harmissaan, kun Setä (eli Aviomies) ei nähnyt pukkia ollenkaan, kun sattumoisin lähti pukkia vastaan ja pukki ehtikin sitten sillä välin lahjojenjakoon. Joulupäivänä olimme syömässä anoppilassa ja tapaninpäivänä appiukolla. Hulinata piisasi, ja liikaa, myönnän.
22. Rakastuitko vuonna 2010?
Kyllä, omaan lapseeni, ja joka päivä uudelleen.
23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
Zero.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Dance ja Kakola (kertoo nuorista miehistä tienhaarassa: valitako rikollinen elämä vai kenties jotakin muuta?)
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En jaksa vihata yhtäjaksoisesti. Viha on puhdas, energinen ja hyvää aikaansaava tunne, kun se promotoi muutosta. Jatkuvana matkakumppanina se syö sisälle onton katkeran kolon.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Anthony Kiedisin Arpikudos jäi mieleen ei niinkään kirjallisista, mutta muista ansioistaan. Tänä vuonna olen lukenut paljon, ehkä niinkin paljon, että en erota yksittäistä johtotähteä. Tällä hetkellä luvussa Katja Kallion Syntikirja. Kallio on mainettaan parempi kirjailija. Tai ainakin minulle. Pidin Kalliota kirjoista tehtyjen käsikirjoitusten ja löyhien elokuvasovitusten vuoksi aika mitäänsanomattomana, mutta tutustuttuani itse romaaneihin, olen muuttanut mieleni. Kaunista, oivaltavaa kieltä. Vielä ehkä se timantti syntymättä häneltä.
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
PJ Harvey ja Tori Amos.
28. Mitä halusit ja sait?
Häät ja ulkomaanmatkan, hyvän onnellisen kokemuksen kotiäitiydestä.
29. Mitä halusit muttet saanut?
En minä tiedä! Tietääkö joku muu?
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Kuka näitä kysymyksiä on alunperin keksinyt? En listaa lempielokuviani. Katson, ja suurimmaksi osaksi unohdan.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
30 vuotta juhlin, lähiperheen kanssa kakkukahveilla ja kuohuvalla. Hyvin pienimuotoisesti alkuperäisistä suunnitelmistani poiketen. Isojen bileiden järkkääminen hääkiireiden keskellä ei vain innostanut.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Kasa rahaa ja kyky nukkua ilman apuvälineitä.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2010?
Hameita, mekkoja, legginssejä, kirppislöytöjä, kaunista mutta mukavaa.
34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Poika ja ystävät. Sisukkuus ja tahto ja aivokemiaa korjaava lääkitys.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Homokeskustelu ja Päivi Räsänen = suvaitsemattomuus politiikan tekemisen välineenä.
37. Ketä ikävöit?
En ikävöinyt ketään.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Läheisen ystävän kautta elämääni tullut kaunis naisäiti-ihminen.
tiistai 14. joulukuuta 2010
Silmukka ja päättely
Olen ollut ahkeraliisa viime aikoina. Uudellen viritetty neulontaharrastus on tuottanut yhden hienon lastenpipon, yhden käyttökelpoisen kaulaliinan ja kaksi sinnepäin olevaa aikuisten myssyä. Toinen valmistunut lastenpipo taitaa mennä lahjan sijaan sittenkin Pojalle käyttöön, sen verran on epätäydellisyyttä havaittavissa. Neulon lahjansaajalle uuden hienomman. Meni muutaman työn verran, että sai taas neulontakäsialan kuntoon ja ohjeiden vilkaiseminen auttoi luomaan möykkyjen sijaan tunnistettavia asusteita. Joka tapauksessa neulonta on ollut aivan mieletöntä! Kaikki muu tuntuu sulkeutuvan ympäriltä, keskityn oikeinnurinoikeinnurin. Ja mikä riemu valmiista tuotoksesta! Itse tehtyä on kerrassaan mukava antaa joululahjaksi.
Joskus muutamia vuosia sitten innostuin neulonnasta V:n aikaan. En muistaakseni saanut saatettua mitään aloitetuista töistä loppuun. Siihen aikaan loppuunsaattaminen oli erityisen vaikeaa. Se on hieman sama kuin aloitetut ja keskeytyneet opinnot. Jokin estää valmistumisen. Joskus mietin sen olevan pelkkää masennuksen aiheuttamaa kyvyttömyyttä sitoutua, mutta sittemmin ymmärsin sen olevan myös silkkaa onnistumisen pelkoa. Kun on tottunut jättämään kesken, epäonnistumaan, menisi maailmankirjat vielä vahvemmin sekaisin, jos jotakin hyvää tapahtuisi.
On jännittävää huomata, että ammattiin valmistumisen jälkeen on ollut helpompaa pitää myös pienemmistä tavoitteista kiinni ja pelko onnistumisesta on hävinnyt. Itse asiassa huomaan asettavani tavoitteita, joihin kykenen sitoutumaan. Suurelliset suunnitelmat ruokkisivat vain epäonnistumisen kierrettä ollessaan niin mahdottoman vaikeita saavuttaa. Uskon, että joskus ihminen asettaa itselleen vuorenkokoisia tavoitteita, ettei itse asiassa tarvitsisikaan onnistua. Että voi rauhassa epäonnistua ja olla muuttamatta mitään elämässään. Suunnitelmat kuitenkin pitävät omatunnon sopivan hiljaisena, mutta loppujen lopuksi tällaisesta pelistä jää luu käteen.
Olen ollut viime aikoina innostunut kädentöistä. Olen askarrellut, hifistellyt ruoan kanssa. Valmistin eräänä iltana intialaista juustoa paneeria. Se hieman epäonnistui näin ensimmäisellä kerralla, mutta sain kuitenkin aikaiseksi muutaman kelvollisen juustokimpaleen ja ne eksyivät sitten osaksi Palak paneeria. Olen tehnyt ruokaa antaumuksella ja keskittynyt pieniin yksityiskohtiin. Olen myös leiponut erityisen paljon. Minua hieman nauratti, kun luin Kotivinkin joululehdestä, että taatelikakku on erityisen mukava tuliainen näin joulunalusaikana. Olin vienyt samaisen kakun edellisviikolla siskonperheelle nimenomaan tuliaisena. Enpä ole ennen saavuttanut Kotivinkki-tasoa kotipuuhasteluissani!
Kotiin kietoutuminen johtuu osaltaan hyvin epäsosiaalisesta kaudesta, joka tuntuu nyt vallitsevan. En jaksaisi tavata kuin harvoja ja valittuja ihmisiä. En tulkitse tällaista vaihetta mitenkään vakavaksi tai epäterveeksi, vaan olen tottunut, että elän sosiaalisuussykleissä. Toisinaan kaipaan seuraa paljon, vaihdan kiivaasti ajatuksia muiden kanssa ja sitten taas tulee aika, kun käperryn omiin tekemisiini ja ajatuksiini. Joskus aikoinaan katsoin tätä vaihetta aina huolestuneiden lasien läpi, mutta nykyisin olen hyväksynyt paremmin itsessäni olevat erilaiset puolet.
Sisäisesti hyväksyn antisosiaalisuuteni, mutta huomaan toistuvasti ignoroivani sen kalenteria täytettäessä. Haalin tapaamisia entiseen malliin, mutta sitten tapaamiset kääntyvätkin pakkopullaksi. Loppujen lopuksi ystävien tapaaminen on aina virkistävää, mutta se kohtuuton energia, mikä menee lähtemiseen ja sen vastustamiseen, ikään kuin kumoaa hyvät vaikutukset. Pitäisi oppia tämä jo, varautua ja harventaa kalenteria tarpeen tullen. Huomaan nimittäin jonkin verran vielä feidaavani joitakin tapaamisia yrittäen keksiä tarpeeksi hyviä syitä omatunnolleni. Tai sitten vaihtoehtoisesti iloitsen, kun saan hyvästä syystä perua jonkin tapaamisen. Joskus pohdin, eikö muilla ihmisillä ole tällaisia jaksoja? Vai osaavatko muut jotenkin paremmin ottaa tämän huomioon jo etukäteen? Tuntuu kammottavalta ajatukselta sellaiset ihmiset, jotka olisivat aina yhtä tasaisen sosiaalisesti kykeneviä.
Kotipuuhastelu ja joulun valmistelu tuntuu nyt hyvältä. Ensimmäistä kertaa omaan kotiin tulee joulukuusi! Ostin varmasti kaikkein mauttomimmat joulukuusenkoristeet ikinä vastalauseena lapsuudenkodissa olleille tyylikkäille olkikoristeille. Olen melko vakuuttunut, että juuri niiden kyseisten koristeiden vuoksi minulla on loppumaton glitterinkaipuu! Sitä paitsi kuka muuten sanoi, että olkikoristeet ovat tyylikkäitä (oma äiti!) ja glitter mautonta (oma äiti!)? Onneksi aikuisena voi tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja luoda ihan omia jouluperinteitä. Uskomatonta vastustusta sitä voi ihminen kyllä uudistuspuuhissaan kokea vanhempien sukulaisten puolelta! Ikään kuin omien tapojen luominen olisi henkilökohtainen loukkaus vanhempia ihmisiä kohtaan ja kaikin puolin säädytöntä touhua. On kuitenkin melko varmaa, että nämä uudistuksia vastustavat ovat aikoinaan luoneet vallitseviin perinteisiin jotakin uutta, mutta eivät enää muista sitä. Tai jos eivät ole luoneet, ovat sitten uudelle polvelle heidän uudistuksistaan kateellisia. Voihan se toisaalta olla, että perinteet ovat monelle vanhemmalle koko ajan muutoksia täynnä olleen elämän ainoa pysyvä asia, jonka vuoksi niitä vaalitaan, vaikka mitään järkeä ei olisikaan. Aina kun on tehty niin aina on tehty! No nyt tämä lähti ihan sivuraiteille, kun piti vain todeta, että joulumieli on hyvä, lämmin ja hellä (ja uudistusmielinen!). Kai tämä blogivuosi lähenee loppuaan ja enää odottelee perinteinen vuosibloggaus kirjoittajaansa. Sitä ennen pitää neuloa kaksi vauvanmyssyä!
Joskus muutamia vuosia sitten innostuin neulonnasta V:n aikaan. En muistaakseni saanut saatettua mitään aloitetuista töistä loppuun. Siihen aikaan loppuunsaattaminen oli erityisen vaikeaa. Se on hieman sama kuin aloitetut ja keskeytyneet opinnot. Jokin estää valmistumisen. Joskus mietin sen olevan pelkkää masennuksen aiheuttamaa kyvyttömyyttä sitoutua, mutta sittemmin ymmärsin sen olevan myös silkkaa onnistumisen pelkoa. Kun on tottunut jättämään kesken, epäonnistumaan, menisi maailmankirjat vielä vahvemmin sekaisin, jos jotakin hyvää tapahtuisi.
On jännittävää huomata, että ammattiin valmistumisen jälkeen on ollut helpompaa pitää myös pienemmistä tavoitteista kiinni ja pelko onnistumisesta on hävinnyt. Itse asiassa huomaan asettavani tavoitteita, joihin kykenen sitoutumaan. Suurelliset suunnitelmat ruokkisivat vain epäonnistumisen kierrettä ollessaan niin mahdottoman vaikeita saavuttaa. Uskon, että joskus ihminen asettaa itselleen vuorenkokoisia tavoitteita, ettei itse asiassa tarvitsisikaan onnistua. Että voi rauhassa epäonnistua ja olla muuttamatta mitään elämässään. Suunnitelmat kuitenkin pitävät omatunnon sopivan hiljaisena, mutta loppujen lopuksi tällaisesta pelistä jää luu käteen.
Olen ollut viime aikoina innostunut kädentöistä. Olen askarrellut, hifistellyt ruoan kanssa. Valmistin eräänä iltana intialaista juustoa paneeria. Se hieman epäonnistui näin ensimmäisellä kerralla, mutta sain kuitenkin aikaiseksi muutaman kelvollisen juustokimpaleen ja ne eksyivät sitten osaksi Palak paneeria. Olen tehnyt ruokaa antaumuksella ja keskittynyt pieniin yksityiskohtiin. Olen myös leiponut erityisen paljon. Minua hieman nauratti, kun luin Kotivinkin joululehdestä, että taatelikakku on erityisen mukava tuliainen näin joulunalusaikana. Olin vienyt samaisen kakun edellisviikolla siskonperheelle nimenomaan tuliaisena. Enpä ole ennen saavuttanut Kotivinkki-tasoa kotipuuhasteluissani!
Kotiin kietoutuminen johtuu osaltaan hyvin epäsosiaalisesta kaudesta, joka tuntuu nyt vallitsevan. En jaksaisi tavata kuin harvoja ja valittuja ihmisiä. En tulkitse tällaista vaihetta mitenkään vakavaksi tai epäterveeksi, vaan olen tottunut, että elän sosiaalisuussykleissä. Toisinaan kaipaan seuraa paljon, vaihdan kiivaasti ajatuksia muiden kanssa ja sitten taas tulee aika, kun käperryn omiin tekemisiini ja ajatuksiini. Joskus aikoinaan katsoin tätä vaihetta aina huolestuneiden lasien läpi, mutta nykyisin olen hyväksynyt paremmin itsessäni olevat erilaiset puolet.
Sisäisesti hyväksyn antisosiaalisuuteni, mutta huomaan toistuvasti ignoroivani sen kalenteria täytettäessä. Haalin tapaamisia entiseen malliin, mutta sitten tapaamiset kääntyvätkin pakkopullaksi. Loppujen lopuksi ystävien tapaaminen on aina virkistävää, mutta se kohtuuton energia, mikä menee lähtemiseen ja sen vastustamiseen, ikään kuin kumoaa hyvät vaikutukset. Pitäisi oppia tämä jo, varautua ja harventaa kalenteria tarpeen tullen. Huomaan nimittäin jonkin verran vielä feidaavani joitakin tapaamisia yrittäen keksiä tarpeeksi hyviä syitä omatunnolleni. Tai sitten vaihtoehtoisesti iloitsen, kun saan hyvästä syystä perua jonkin tapaamisen. Joskus pohdin, eikö muilla ihmisillä ole tällaisia jaksoja? Vai osaavatko muut jotenkin paremmin ottaa tämän huomioon jo etukäteen? Tuntuu kammottavalta ajatukselta sellaiset ihmiset, jotka olisivat aina yhtä tasaisen sosiaalisesti kykeneviä.
Kotipuuhastelu ja joulun valmistelu tuntuu nyt hyvältä. Ensimmäistä kertaa omaan kotiin tulee joulukuusi! Ostin varmasti kaikkein mauttomimmat joulukuusenkoristeet ikinä vastalauseena lapsuudenkodissa olleille tyylikkäille olkikoristeille. Olen melko vakuuttunut, että juuri niiden kyseisten koristeiden vuoksi minulla on loppumaton glitterinkaipuu! Sitä paitsi kuka muuten sanoi, että olkikoristeet ovat tyylikkäitä (oma äiti!) ja glitter mautonta (oma äiti!)? Onneksi aikuisena voi tehdä niin kuin itse parhaaksi näkee ja luoda ihan omia jouluperinteitä. Uskomatonta vastustusta sitä voi ihminen kyllä uudistuspuuhissaan kokea vanhempien sukulaisten puolelta! Ikään kuin omien tapojen luominen olisi henkilökohtainen loukkaus vanhempia ihmisiä kohtaan ja kaikin puolin säädytöntä touhua. On kuitenkin melko varmaa, että nämä uudistuksia vastustavat ovat aikoinaan luoneet vallitseviin perinteisiin jotakin uutta, mutta eivät enää muista sitä. Tai jos eivät ole luoneet, ovat sitten uudelle polvelle heidän uudistuksistaan kateellisia. Voihan se toisaalta olla, että perinteet ovat monelle vanhemmalle koko ajan muutoksia täynnä olleen elämän ainoa pysyvä asia, jonka vuoksi niitä vaalitaan, vaikka mitään järkeä ei olisikaan. Aina kun on tehty niin aina on tehty! No nyt tämä lähti ihan sivuraiteille, kun piti vain todeta, että joulumieli on hyvä, lämmin ja hellä (ja uudistusmielinen!). Kai tämä blogivuosi lähenee loppuaan ja enää odottelee perinteinen vuosibloggaus kirjoittajaansa. Sitä ennen pitää neuloa kaksi vauvanmyssyä!
perjantai 3. joulukuuta 2010
Ekovuosi 2011 - haaste!
Huomaan eläväni jatkuvassa muutoksessa. Tai ehkä olen havainnoinut elämän olevan jatkuvaa muutosta. Ja vielä tärkeämpänä havaintona kirjattakoon, että olen suht ookoo asian kanssa. Turvallisuushakuisena ja pirstaleisen menneisyyden omaavana naisena muutoksen sietokykyni ei ole ollut parhaimmasta päästä. Pitkään ajattelin elämäni jossakin vaiheessa tasaantuvan hiljaiseen helppoon uomaansa, jossa voin tutussa virrassa matkustaa sopivalla menonopeudella tuttuihin paikkoihin. Pidin tällaista jotenkin elinehtonakin, tai ehtona ainakin jaksamiselle ja normaalille terveydentilalle. Hulvaton ajatus, nyt kun miettii. On aina mukava huomata olevansa väärässä ja vielä sopeutuvansa vallitseviin olosuhteisiin.
Pojan synnyttyä minulla ei ollut mahdollisuuksia tarkastella kriittisesti oikeastaan mitään elämäni osa-aluetta. Kaikki oli kiinni lapsessa ja äidin roolin omaksumisessa. Nyt kun lapsi on isompi, omatoimisempi (harjoittelee kävelemistä pieni hassunen) ja selvästi ikäistä seuraansa kaipaava, on ollut mahdollisuus käyttää aivojaan muuhunkin kuin kotopesäasioihin. Kun lapsi oppii koko ajan ja enimmäkseen matkimalla, on selvää, että omia tekemisiään ja valintojaan tulee mietittyä koko lailla toisella tapaa. Mitä haluan antaa lapselleni perinnöksi? Kysymykseen on helppo vastata: vastuun itsen ja ympäristön hyvinvoinnista. Ympäristöllä käsitän sekä sosiaalisen että fyysisen ympäristön. Mutta on eri asia olla tietoinen kuin käytännössä toteuttava.
Jos haluaa toteuttaa kemikaalikriittistä ja ekologista, kokonaisvaltaisesta terveydestä kiinnostunutta elämää, saa helposti paasaajan ja tekopyhän maineen. Tästä asiasta on vaikea keskustella kenenkään muun kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneen kanssa olematta jotenkin kummalla tavalla syyllistävä sitä tarkoittamatta. Sitä usein edelleen ajatellaan ekologisuuden olevan hippien hapatusta. Kummastellaan, missä huovutetut kirkkaat hassut hatut, kierrätysmateriaaleista valmistetut hamppuvaatteet ja hennanpunainen tukka, jos asioi Ruohonjuuressa. Ihmisten on helpompi käsitellä, kun kuuluu ulkoisesti johonkin tiettyyn tunnistettavaan kategoriaan. Ja samalla voi olla ottamatta tosissaan, kun "se nyt on sellainen hörhö". Kieltäydyn kuitenkin tästä leimautuneesta ulkomuodosta (ja tähän kohtaan pieni tarkennus, etten millään muotoa tätä ulkomuotoa halua disauttaa - jokainen tyylillään hei), mutta haluan silti vapaasti olla valtavirrasta poikkeava kapinallishenkinen.
Pojan synnyttyä minulla ei ollut mahdollisuuksia tarkastella kriittisesti oikeastaan mitään elämäni osa-aluetta. Kaikki oli kiinni lapsessa ja äidin roolin omaksumisessa. Nyt kun lapsi on isompi, omatoimisempi (harjoittelee kävelemistä pieni hassunen) ja selvästi ikäistä seuraansa kaipaava, on ollut mahdollisuus käyttää aivojaan muuhunkin kuin kotopesäasioihin. Kun lapsi oppii koko ajan ja enimmäkseen matkimalla, on selvää, että omia tekemisiään ja valintojaan tulee mietittyä koko lailla toisella tapaa. Mitä haluan antaa lapselleni perinnöksi? Kysymykseen on helppo vastata: vastuun itsen ja ympäristön hyvinvoinnista. Ympäristöllä käsitän sekä sosiaalisen että fyysisen ympäristön. Mutta on eri asia olla tietoinen kuin käytännössä toteuttava.
Jos haluaa toteuttaa kemikaalikriittistä ja ekologista, kokonaisvaltaisesta terveydestä kiinnostunutta elämää, saa helposti paasaajan ja tekopyhän maineen. Tästä asiasta on vaikea keskustella kenenkään muun kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneen kanssa olematta jotenkin kummalla tavalla syyllistävä sitä tarkoittamatta. Sitä usein edelleen ajatellaan ekologisuuden olevan hippien hapatusta. Kummastellaan, missä huovutetut kirkkaat hassut hatut, kierrätysmateriaaleista valmistetut hamppuvaatteet ja hennanpunainen tukka, jos asioi Ruohonjuuressa. Ihmisten on helpompi käsitellä, kun kuuluu ulkoisesti johonkin tiettyyn tunnistettavaan kategoriaan. Ja samalla voi olla ottamatta tosissaan, kun "se nyt on sellainen hörhö". Kieltäydyn kuitenkin tästä leimautuneesta ulkomuodosta (ja tähän kohtaan pieni tarkennus, etten millään muotoa tätä ulkomuotoa halua disauttaa - jokainen tyylillään hei), mutta haluan silti vapaasti olla valtavirrasta poikkeava kapinallishenkinen.
En halua ketään syyllistää tälläkään kirjoituksella, saati jeesustella omien elämäntapojeni erinomaisuutta (kaikkea muuta!), mutta silti haluan kysyä ääneen, missä lymyää monien ihmisten ekologinen omatunto? (Tässä kohtaa voin hyvin myöntää olevani yksi niistä kertakäyttövaippoja käyttävistä kusipäistä, mutta pyrin jotenkin tasaamaan puntteja valitsemalla muuten kestävämpiä vaihtoehtoja. Kestoihin ei vain ole edelleenkään mahdollisuutta, mutta muuhun on. Selityksen makua, jota se juurikin on. On häikäilemättömän anteeksiantamatonta käyttää kertiksiä, oli miten oli.) En tiedä keskivertosuomalaisen uutistenseuraamisahkeruutta, mutta lienee vähemmälläkin seuraamisella tullut selväksi se, että samalla tahdilla kulutamme koko pallon hengiltä. Miksi siis ihmiset surutta kuluttavat kaikkea mahdollista kertakäyttöä, eivät juuri kierrätä ja syövät lihaa joka päivä sekä ajavat helposti kahta autoa (yksi miehelle, toinen naiselle)? Mihin tämä perustuu? Onko tosiaan niin, että ekologisuus ei tunnu kovin tärkeältä kakkavaippojen ja legojen keskellä, uusien vaatteiden ja rientojen keskellä, suunnitellessa uutta ulkomaanmatkaa ja katsellessa uutta sohvaa ja siihen mätsääviä sisustustyynyjä? Kumma kerskakulutuksen ja ekofiilistelyn ristiriita tässä kovin tiedostavassa ajassamme. Eikö ekologisuus ole rehellisyyteen verrattavissa oleva perusarvo, jonka haluaa lapsilleen siirtää ihan siinäkin mielessä, että jonakin päivänä olemme ehkä isovanhempia lapsille, joiden maailma on tätä menoa melkoisesti surullisempi kuin tämä jo hyvin surullinen tavaraan hukkuva jätekasa?
En ole koskaan aloittanut blogihistoriani aikana meemiä, mutta nytpä teen niin. Meemin nimi olkoon siis tuo "Ekovuosi 2011!". Tarkoituksena on kysyä itseltään kolme ekologista omatuntoa kolkuttavaa kysymystä ja vastata sitten niihin totuudenmukaisesti. Tavoitteena on ensi vuoden 2011 aikana tehdä näihin asioihin asteittain parannusta. Tarkennettakoon, että yhdenkin päivittäisen tuotteen vaihtaminen luomuun tai vaikka pesuaineiden korvaaminen kemikaalikriittisillä luontoa säästävillä vaihtoehdoilla on varsin riittävää ja aina parempi kuin se, ettei tee mitään. Mitään ekofasismia tällä siis ei haeta, vaan juuri niitä päivittäisiä uusia kestävämpiä valintoja, yksi asia kerrallaan.
Jotten kuulostaisi järkyttävän tekopyhältä, haastanpa ihan ensimmäisenä itseni. Tässä minun kolme kysymystäni ja parannusehdotukset perässä!
1) Miksi shoppailet joskus uusia vaatteita/lastenvaatteita halpavaateketjuilta, vaikka tiedät niiden olevan tehty lapsityövoimalla ja lisäävän maailman roskan määrää?
TOTUUS: Koska ostamisesta tulee hyvä mieli hetkeksi ja se on joskus täytettä tylsään lapsiränkkäiseen päivään. Koska joskus tunnen itseni toisen luokan kansalaiseksi, kun en pue pikkumiestä maailmasta suloisimpiin asukokonaisuuksiin. Uusista omista rytkyistä tulee hetkellinen onnentunne, koska kuvittelee jotenkin täyttävänsä oman vaatimuksensa ulkoisesti pukeutumalla muodin mukaan. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.
2) Miksi et osta aina mahdollisuuden tullen Reilua kauppaa, luomua tai kierrätettyä?
TOTUUS: Kuvittelen joskus tavallisten UUSIEN tuotteiden tyydyttävän ostamisen tarpeeni paremmin. Joskus ekotuotteissa on jotenkin epäviehko ulkoasu ja liian kallis hinta. Liian kalliilta saattaa tuntua 50 senttiä vastaavaa perustuotetta kalliimpi ekotuote. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.
3) Miksi ajelemme perheenä joskus pieniäkin matkoja autolla, vaikka yhtä helposti ja vielä halvemmalla pääsisimme julkisilla?
TOTUUS: Koska auto on niin ihana, helppo ja kätevä. Toisin sanoen olemme mieheni kanssa itsekkäitä ja voimattomia mukavuudenhalumme edessä.
Parannuslupaukset:
1) Pyrkimys siirtyä käyttämään enenevissä määrin kierrätettyjä vaatteita. Lastenvaatteet nyt ainakin kiertoon kirpparille tai lähituttaville ja uusia tilalle samaa kanavaa. Erityistarpeet, kuten ulkovaatteet, kengät ja juhlavaatteet sallittuja ostaa uusina.
2) Pyrkimys siirtyä käyttämään luomua, kierrätettyä ja Reilua kauppaa aina, kun se on mahdollista ja hintapoliittisesti järkevissä mittasuhteissa. Myös lihan korvaaminen kasvisruoalla arjessa jatkuu. Liha olkoon juhlaruokaa ja silloinkin aina mahdollisuuksien mukaan luomua (jota nykyään saakin mukavasti jo lähi-Alepasta järkevään hintaan!).
3) Vain pitemmät hankalat matkat ajetaan autolla. Muut matkat myös perheen kesken julkisilla tai kävellen.
Haastan mukaan Lupiinin ja Tiinan. Jokainen meemin jatkaja haastakoon ainakin yhden tuntemansa bloggaajan mukaan, mutta ylärajaa haastettavien määrälle ei todellakaan ole! Ja saa tämän haasteen tästä napata mukaansa kuka tahansa, vaikka en olisi haastanutkaan mukaan.
Odotan innolla haasteeseen tarttumista!
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Lyhyt retrospektiivi
Salonkikelpoinen äiti.
Ostaa Polarn.O.Pyretiä, odottaa niiden syysmallistoa yhtä paljon kuin teini-ikäinen suosikkibändinsä uutta julkaisua.
Hankkii jälkikasvulleen Ticket2Heavenin haalarin talveksi ja varmuuden vuoksi vielä Reimatecin.
On ylettömän kiinnostunut vauvansa ruokinnasta, vaippavaihtoehdoista (osaa perustella miksi tai miksi ei käytä kestoja), ihonhoidosta (käytättekö tekin tätä luomuvoidetta, ahaa), rutiineista ja varhaisesta vuorovaikutuksesta.
Käyttää lastaan muskarissa ennen kuin mukula osaa edes kääntyä vatsalleen ja uskoo lapsen nauttivan laululeikeistä tulkiten tahattomat hymyt ja kädenheilautukset "musiikin mukana elämiseksi".
Ostaa lapselle helistintossut, jotta lapsi älyäisi jalkansa lajitovereitaan hanakammin. Ja salaa, hyvin salaa, hermostuu kulkusten jatkuvasta hyödyttömästä kilinästä. Lapsi ei ymmärrä mistä kilinä kuuluu.
Vertailee kokemuksiaan kanssaäitien kanssa positiiviseen sävyyn. Jos väsymys/tylsyys/ahdistus mainitaan, sen jälkeen muistetaan vuolassanaisesti kertoa, miten kuitenkin lapsen kanssa oleminen on ainutlaatuista, nautinnollista ja kuinka nopeasti lapset kasvavat isoiksi. "Täällä vain vieraina meillä."
Sisustaa lapsen huonetta Ikealla, söpöillä eläinhahmoilla, kirjahyllyssä lapsen isän vanhat ensikengät. Kehyksissä kuvia isästä, äidistä ja pienokaisesta. Jossakin lapsen nimi puukirjaimin, hyllyn päällä ehkä. Lelukorissa kauneimmat lelut, kannellisissa laatikoissa rumat. Vaatekaapissa järjestyksessä vauvanvaatteet koon mukaan.
Muistaa kertoa kuinka ylpeä on osallistuvasta puolisostaan. Osaa käyttää termiä "jaettu vanhemmuus" ja katsoo kaihoisasti lapsen ja isän haurasta käsinkosketeltavan itkettävän kaunista suhdetta.
Suljettujen ovien takana riidellään puolison kanssa, vauvan pään yli huutaen kumpi on väsyneempi, vedotaan epäreilulla tavalla tunteisiin. Kukaan ei jaksa halailla unettomien öiden sankarina. Kuka jätti pesukoneen tyhjentämättä, pyykkien mädäntyvä haju lyö kasvoille. Perse on levinnyt, eikä imetys laihduttanutkaan. Tuttipullo pyörii vastaan lattialla, äiti könyää sohvan alta tuttivarastoa pesuun. Kaikissa sideharsoissa on laikkuja. Kloriittipullo on aukaisemattomana lukollisessa kaapissa, taaperon saavuttamattomissa.
Ja kaikki tämä, totta. Ei yhtään totta. Siellä jossain seassa se varmaan on. Totuus. Ensimmäisen vuoden epävarmuus, sekamelska vaihtuu takaisin tuttuun minuuteen. Muistotkin näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan, kaikesta kuoriutuu esiin voitto!
Ostaa Polarn.O.Pyretiä, odottaa niiden syysmallistoa yhtä paljon kuin teini-ikäinen suosikkibändinsä uutta julkaisua.
Hankkii jälkikasvulleen Ticket2Heavenin haalarin talveksi ja varmuuden vuoksi vielä Reimatecin.
On ylettömän kiinnostunut vauvansa ruokinnasta, vaippavaihtoehdoista (osaa perustella miksi tai miksi ei käytä kestoja), ihonhoidosta (käytättekö tekin tätä luomuvoidetta, ahaa), rutiineista ja varhaisesta vuorovaikutuksesta.
Käyttää lastaan muskarissa ennen kuin mukula osaa edes kääntyä vatsalleen ja uskoo lapsen nauttivan laululeikeistä tulkiten tahattomat hymyt ja kädenheilautukset "musiikin mukana elämiseksi".
Ostaa lapselle helistintossut, jotta lapsi älyäisi jalkansa lajitovereitaan hanakammin. Ja salaa, hyvin salaa, hermostuu kulkusten jatkuvasta hyödyttömästä kilinästä. Lapsi ei ymmärrä mistä kilinä kuuluu.
Vertailee kokemuksiaan kanssaäitien kanssa positiiviseen sävyyn. Jos väsymys/tylsyys/ahdistus mainitaan, sen jälkeen muistetaan vuolassanaisesti kertoa, miten kuitenkin lapsen kanssa oleminen on ainutlaatuista, nautinnollista ja kuinka nopeasti lapset kasvavat isoiksi. "Täällä vain vieraina meillä."
Sisustaa lapsen huonetta Ikealla, söpöillä eläinhahmoilla, kirjahyllyssä lapsen isän vanhat ensikengät. Kehyksissä kuvia isästä, äidistä ja pienokaisesta. Jossakin lapsen nimi puukirjaimin, hyllyn päällä ehkä. Lelukorissa kauneimmat lelut, kannellisissa laatikoissa rumat. Vaatekaapissa järjestyksessä vauvanvaatteet koon mukaan.
Muistaa kertoa kuinka ylpeä on osallistuvasta puolisostaan. Osaa käyttää termiä "jaettu vanhemmuus" ja katsoo kaihoisasti lapsen ja isän haurasta käsinkosketeltavan itkettävän kaunista suhdetta.
Suljettujen ovien takana riidellään puolison kanssa, vauvan pään yli huutaen kumpi on väsyneempi, vedotaan epäreilulla tavalla tunteisiin. Kukaan ei jaksa halailla unettomien öiden sankarina. Kuka jätti pesukoneen tyhjentämättä, pyykkien mädäntyvä haju lyö kasvoille. Perse on levinnyt, eikä imetys laihduttanutkaan. Tuttipullo pyörii vastaan lattialla, äiti könyää sohvan alta tuttivarastoa pesuun. Kaikissa sideharsoissa on laikkuja. Kloriittipullo on aukaisemattomana lukollisessa kaapissa, taaperon saavuttamattomissa.
Ja kaikki tämä, totta. Ei yhtään totta. Siellä jossain seassa se varmaan on. Totuus. Ensimmäisen vuoden epävarmuus, sekamelska vaihtuu takaisin tuttuun minuuteen. Muistotkin näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan, kaikesta kuoriutuu esiin voitto!
"Lapsi on vain lainassa meillä, ja niin, kasvaa liian nopeasti!"
tiistai 19. lokakuuta 2010
Rentoudu!
Sain ystävältäni kutsun osallistua tyttöjen iltaan Flamingo -spassa. Kieltäydyin heti, selittelemättä ja tuosta noin vain. Ajatus "tyttöjen illasta" spassa ei kuulu käsitykseeni rentouttavasta illasta. Olen kerran osallistunut tällaiseen tapahtumaan ja saanut todeta karvaasti, että rentoutumista ei voi etukäteen päättää, saati pakottaa, tahi saavuttaa kilkattavien ja kalkattavien (äiti-)ihmisten seurassa. Jos koko ajan hoetaan "kuinka rentouttavaa" kaikki on, tällä tavalla omaa aikaa ilman lapsia (ja jo juostaan katsomaan kännykästä onko lasten isä raportoinut ja voi sitä riemua kun raportti on myönteinen) ja voi ihan vaihtaa kuulumisia ("juu, me otettiin nyt kumminkin se vanhanroosan sävyinen boordi"), alkaa hermo kiristyä.
Ensinnäkin, Flamingo-spa ON erittäin kaunis ja suunniteltu hyvinkin rentouttaviin hetkiin, enkä ala paikan interiööriä tai konseptia sen enempää tässä arvostella, vaan kun kyse on siitä, että minä en osaa rentoutua jos pitää rentoutua. Toiseksikin, pelkkä sisäänpääsymaksu kustantaa 25e maanantaista torstaihin. Jos vesiin halajaa lillumaan viikonloppuna, biljetistä saa pulittaa 35e. Kolmekymmentäviisi euroa. Oikeasti. Jos siihen päälle ottaa jonkun (rentouttavan!) hoidon, siitä saa tokikin maksaa lisää. Eikä ihan vähää. Kaiken kaikkiaan, jos oikein haluaa sielulleen lepoa, voi hyvinkin varautua heittämään span kassaan satasen verran. Parempi olisi tuntua tuolla hinnalla niin saatanan hyvältä.
Minä en pidä siitä, että minua hoidetaan. Kävin raskauden lopussa turvotuksen uuvuttamana lymfahoitajalla toiveena edes muutaman nestekilon hävittäminen. Hoitajan huone oli kylmä ja hän jätti minut alkutervehdyksen jälkeen sinne riisuutumaan hoitaessaan itse sillä välin - niin en minä tiedä, jotakin. Siellä minä sitten seisoin puolialastomana, kylmässä huoneessa, raskausvatsa pömpöllään, vilusta väristen. Mietin pitäisikö tässä peitellä rintoja, kun hoitaja paukkaa sisään, mutta siinä sitten torhistuin ja istuin pikkarisillani tuolille odottelemaan. Alku ei ollut lupaava.
Hoito oli kummallista sivelyä. Enimmäkseen kasvoille. Hoitaja asettui pääni taakse ja minua ahdisti hänen läpitunkeva katseensa. Hän lääppi naamaani ja selitti sen edesauttavan nestekiertoa (niin varmaan!), minä kuuntelin pompottelevaa sydäntäni ja tulin kiusallisen tiedostavaksi jokaisen soluni olemassaolosta. Pidin silmiäni kiinni, näytellen rentoa (tällaisissa tilanteissa kuuluu olla rentona, hei niin sanotaan MeNaisissakin ja jälkikäteen selitetään, että "meinasin nukahtaa siihen hoitopöydälle!"). Silmäluomeni räpsyivät vinhasti, hoitaja huomasi sen ja kommentoi sen olevan "erikoista". Kun sanoin tuntevani kuumotusta (hoidon aikana kuuluu myös kommentoida, sopivissa määrin reflektoida ja olla läsnä), lymfahoitaja sanoi sen olevan merkki nestekierron käynnistymisestä ja ilmoitti minun olevan "ihan punainen!". Nolostuin syvästi. Punaisuus kieli kohdallani hermostumisesta, sosiaalisesta epävarmuudesta, ja sen huomaaminen - vaikkakin hoitaja tulkitsi sen responssiksi hoitoon (mitä se kyllä olikin, ei vain sellainen vaste, mitä hän luuli) - oli niin vaivaannuttavaa. Sanomattakin selvää, ettei hoito tehonnut.
Joskus vuosia sitten eräs ystäväni teki minulle intialaisen päähieronnan. Kuvittelin, että rentoutuminen ystävän käsissä kävisi helposti. Ei, ei se käynyt. Rupesin miettimään, mitä ystävä miettii minusta hoitaessaan minua. Jouduin hoidon aikana ällöttävällä tavalla irti omasta kropastani, kuvittelen ystävän arvioivan minua kuin lihakimpaletta, katsovan kuinka reagoin tähän ja tuohon juttuun. Mitä hän tekikin, se kävi selväksi hoidon jälkeisessä keskustelussa. "Et tainnut oikein pystyä rentoutumaan?"
Jotain kiusaannuttavan intiimiä liikkuu siinä hoitajan ja hoidettavan välillä puhumattomana mattona ja siinä pitäisi sitten antautua. Koko asetelma: joku palvelemassa ja tekemässä minulle hyvää oloa, se luo järkyttäviä paineita! Hirvittävää hoitajalle, jos asiakas ei nauti! Vielä kamalampaa itsensä kipeäksi maksavalle asiakkaalle! Nauti, nauti, nauti, nauti. Rentoudu hyvä ihminen, täällä leijuu eteerisen öljyn pistävä migreettinen hajukin, hyväjumala missä ne kädet nyt menevät, älä koske niin alas selkään, no niin huh väärä hälytys, ihan kivaltahan tuo tuntuu, eikös tunnukin, ihan vaan siinä hengittelet, on joo hyvä asento, ei, et liian kovasti. Puuh. Sitä on niin helpottunut päästessään pois. Keskisyksyn kalvakka harmaa taivas on kumman lohdullinen, ratikan kolkottava jyske, kännyradion ääni korvissa katse klähmäiseen sadepisaraiseen ikkunaan. Hiljaa itsekseen, hyvä niin.
Ensinnäkin, Flamingo-spa ON erittäin kaunis ja suunniteltu hyvinkin rentouttaviin hetkiin, enkä ala paikan interiööriä tai konseptia sen enempää tässä arvostella, vaan kun kyse on siitä, että minä en osaa rentoutua jos pitää rentoutua. Toiseksikin, pelkkä sisäänpääsymaksu kustantaa 25e maanantaista torstaihin. Jos vesiin halajaa lillumaan viikonloppuna, biljetistä saa pulittaa 35e. Kolmekymmentäviisi euroa. Oikeasti. Jos siihen päälle ottaa jonkun (rentouttavan!) hoidon, siitä saa tokikin maksaa lisää. Eikä ihan vähää. Kaiken kaikkiaan, jos oikein haluaa sielulleen lepoa, voi hyvinkin varautua heittämään span kassaan satasen verran. Parempi olisi tuntua tuolla hinnalla niin saatanan hyvältä.
Minä en pidä siitä, että minua hoidetaan. Kävin raskauden lopussa turvotuksen uuvuttamana lymfahoitajalla toiveena edes muutaman nestekilon hävittäminen. Hoitajan huone oli kylmä ja hän jätti minut alkutervehdyksen jälkeen sinne riisuutumaan hoitaessaan itse sillä välin - niin en minä tiedä, jotakin. Siellä minä sitten seisoin puolialastomana, kylmässä huoneessa, raskausvatsa pömpöllään, vilusta väristen. Mietin pitäisikö tässä peitellä rintoja, kun hoitaja paukkaa sisään, mutta siinä sitten torhistuin ja istuin pikkarisillani tuolille odottelemaan. Alku ei ollut lupaava.
Hoito oli kummallista sivelyä. Enimmäkseen kasvoille. Hoitaja asettui pääni taakse ja minua ahdisti hänen läpitunkeva katseensa. Hän lääppi naamaani ja selitti sen edesauttavan nestekiertoa (niin varmaan!), minä kuuntelin pompottelevaa sydäntäni ja tulin kiusallisen tiedostavaksi jokaisen soluni olemassaolosta. Pidin silmiäni kiinni, näytellen rentoa (tällaisissa tilanteissa kuuluu olla rentona, hei niin sanotaan MeNaisissakin ja jälkikäteen selitetään, että "meinasin nukahtaa siihen hoitopöydälle!"). Silmäluomeni räpsyivät vinhasti, hoitaja huomasi sen ja kommentoi sen olevan "erikoista". Kun sanoin tuntevani kuumotusta (hoidon aikana kuuluu myös kommentoida, sopivissa määrin reflektoida ja olla läsnä), lymfahoitaja sanoi sen olevan merkki nestekierron käynnistymisestä ja ilmoitti minun olevan "ihan punainen!". Nolostuin syvästi. Punaisuus kieli kohdallani hermostumisesta, sosiaalisesta epävarmuudesta, ja sen huomaaminen - vaikkakin hoitaja tulkitsi sen responssiksi hoitoon (mitä se kyllä olikin, ei vain sellainen vaste, mitä hän luuli) - oli niin vaivaannuttavaa. Sanomattakin selvää, ettei hoito tehonnut.
Joskus vuosia sitten eräs ystäväni teki minulle intialaisen päähieronnan. Kuvittelin, että rentoutuminen ystävän käsissä kävisi helposti. Ei, ei se käynyt. Rupesin miettimään, mitä ystävä miettii minusta hoitaessaan minua. Jouduin hoidon aikana ällöttävällä tavalla irti omasta kropastani, kuvittelen ystävän arvioivan minua kuin lihakimpaletta, katsovan kuinka reagoin tähän ja tuohon juttuun. Mitä hän tekikin, se kävi selväksi hoidon jälkeisessä keskustelussa. "Et tainnut oikein pystyä rentoutumaan?"
Jotain kiusaannuttavan intiimiä liikkuu siinä hoitajan ja hoidettavan välillä puhumattomana mattona ja siinä pitäisi sitten antautua. Koko asetelma: joku palvelemassa ja tekemässä minulle hyvää oloa, se luo järkyttäviä paineita! Hirvittävää hoitajalle, jos asiakas ei nauti! Vielä kamalampaa itsensä kipeäksi maksavalle asiakkaalle! Nauti, nauti, nauti, nauti. Rentoudu hyvä ihminen, täällä leijuu eteerisen öljyn pistävä migreettinen hajukin, hyväjumala missä ne kädet nyt menevät, älä koske niin alas selkään, no niin huh väärä hälytys, ihan kivaltahan tuo tuntuu, eikös tunnukin, ihan vaan siinä hengittelet, on joo hyvä asento, ei, et liian kovasti. Puuh. Sitä on niin helpottunut päästessään pois. Keskisyksyn kalvakka harmaa taivas on kumman lohdullinen, ratikan kolkottava jyske, kännyradion ääni korvissa katse klähmäiseen sadepisaraiseen ikkunaan. Hiljaa itsekseen, hyvä niin.
tiistai 12. lokakuuta 2010
Lokakuun illassa ajattelin näin
Satoi räntää kahdeksalta aamulla. Se vihmoi harmaan taivaan täydeltä, viuhtoi märkiä vauhtiraitojaan ärsyttävän kylmästi alkavaan päivään. Ehdin jo pahastua ulkoilun poisjättämisestä, mutta auringon puhkoessa harmaaseen keltaisen kirkkaan aukon, päivä se näytti nousevan kuitenkin tästäkin.
Pohdin huomisaamuna kerhoon menemistä. Lähistöllä on varsin suuri leikkipuisto toimintahetkineen ja touhukkaine täteineen. Vauvat tapaavat keskiviikkoaamuisin, tai ei vauvat kai niinkään, äidit tapaavat. Siellä istutaan kahvin äärellä, on jotakin leikkihetkeä, hymyillään kun naapurin vauva riemastuu yhteislaulusta tanssaamaan, katsellaan hyväksyvästi ja puhutaan siitä, mistä on oikein puhua. Kerrotaan sopivalla tavalla sarkastisen hauskasti vauva-arjen sattumuksista, eikä kukaan sano, että väsyttää niin että suunnittelen perheeni jättämistä. Ei sellaisia keskusteluja kukaan halua käydä, en totta puhuen minäkään, eikä sellaisia tarvitse käydä, mutta silti pelkään teennäisyyttä. Ei siellä mihinkään inhorealistiseen debattiin tarvitse riehaantua, eikä lapsiperhearki mitään kauhuelokuvaa olekaan (joskus sellaisen kuvan saa, on muotia puhua kaiken paskuudesta, mutta sitten ei kuitenkaan puhuta niistäkään ihan sillä tavalla kuin ne asiat ovat, tulee siihenkin keskusteluun sellainen käsikirjoituksellinen sävy, että ollaan uskaliaita kun uskalletaan sanoa ettei se vauva nyt niin ihana heti kättelyssä ollutkaan - no haloo! sanoisin nyt, ei tietenkään ole, rääkyvä kaiken vaativa despoottihan sieltä putkahtaa [onneksi despootti saa miellyttävämpiä piirteitä kasvaessaan, muuttuu vallan rakastettavaksi vaatimuksineen. kuka nopeammin, kuka hitaammin] ja kun sitten kuitenkaan tätä ei tajua ennen kuin sen itse kokee).
Kun tätä lapsiperhe-elämää elää, sitä harhautuu helposti ajatusten sivupoluille. Menee sellaiseen pitäisikö -luuppiin mukaan, katoaa vauvavarustelun loputtomaan vaatimusten suohon. Kun me ei olla Poikasen kanssa harrastettu mitään. Se joskus syyllistää. Ei vauvauintia, ei vauvajumppaa, ei värikylpyjä, eikä kerhoja. Huono äiti (no en ole, liioittelen, mutta haluaisin olla aktiivisempi). Yhteen vauvajoogaan keväällä ilmoittauduin, mutta sekin meni päiväunirytmin mukana pöpelikköön. Nyt rytmi on vakiintunut iltapäiväpainoitteiseksi ja unosia vedellään vain yhdet. Se jo mahdollistaisi vaikka sun mitä! Mutta mitä? Mitä se mitä voisi olla?
Syksy on kääntymässä lamaavammaksi. Tiedän, ettei kirkkaan auringon päiviä ole enää montaakaan jäljellä. Kohta kaikki on yhtä harmaata mattoa, märkää asfalttia, ja pimeyteen yksi kerrallaan syntyviä katulamppujen valokiiloja. Aika puistattava ajatus kuuman, niin luksitäyteisen kesän jälkeen. Huoh. Joulu onneksi rajaa keskelle mattoa iloisen raidan. Jotain on keksittävä ennen ja jälkeen punaisen. Mieluummin värejä kuin loskanväristä yksitoikkoa.
Pohdin huomisaamuna kerhoon menemistä. Lähistöllä on varsin suuri leikkipuisto toimintahetkineen ja touhukkaine täteineen. Vauvat tapaavat keskiviikkoaamuisin, tai ei vauvat kai niinkään, äidit tapaavat. Siellä istutaan kahvin äärellä, on jotakin leikkihetkeä, hymyillään kun naapurin vauva riemastuu yhteislaulusta tanssaamaan, katsellaan hyväksyvästi ja puhutaan siitä, mistä on oikein puhua. Kerrotaan sopivalla tavalla sarkastisen hauskasti vauva-arjen sattumuksista, eikä kukaan sano, että väsyttää niin että suunnittelen perheeni jättämistä. Ei sellaisia keskusteluja kukaan halua käydä, en totta puhuen minäkään, eikä sellaisia tarvitse käydä, mutta silti pelkään teennäisyyttä. Ei siellä mihinkään inhorealistiseen debattiin tarvitse riehaantua, eikä lapsiperhearki mitään kauhuelokuvaa olekaan (joskus sellaisen kuvan saa, on muotia puhua kaiken paskuudesta, mutta sitten ei kuitenkaan puhuta niistäkään ihan sillä tavalla kuin ne asiat ovat, tulee siihenkin keskusteluun sellainen käsikirjoituksellinen sävy, että ollaan uskaliaita kun uskalletaan sanoa ettei se vauva nyt niin ihana heti kättelyssä ollutkaan - no haloo! sanoisin nyt, ei tietenkään ole, rääkyvä kaiken vaativa despoottihan sieltä putkahtaa [onneksi despootti saa miellyttävämpiä piirteitä kasvaessaan, muuttuu vallan rakastettavaksi vaatimuksineen. kuka nopeammin, kuka hitaammin] ja kun sitten kuitenkaan tätä ei tajua ennen kuin sen itse kokee).
Kun tätä lapsiperhe-elämää elää, sitä harhautuu helposti ajatusten sivupoluille. Menee sellaiseen pitäisikö -luuppiin mukaan, katoaa vauvavarustelun loputtomaan vaatimusten suohon. Kun me ei olla Poikasen kanssa harrastettu mitään. Se joskus syyllistää. Ei vauvauintia, ei vauvajumppaa, ei värikylpyjä, eikä kerhoja. Huono äiti (no en ole, liioittelen, mutta haluaisin olla aktiivisempi). Yhteen vauvajoogaan keväällä ilmoittauduin, mutta sekin meni päiväunirytmin mukana pöpelikköön. Nyt rytmi on vakiintunut iltapäiväpainoitteiseksi ja unosia vedellään vain yhdet. Se jo mahdollistaisi vaikka sun mitä! Mutta mitä? Mitä se mitä voisi olla?
Syksy on kääntymässä lamaavammaksi. Tiedän, ettei kirkkaan auringon päiviä ole enää montaakaan jäljellä. Kohta kaikki on yhtä harmaata mattoa, märkää asfalttia, ja pimeyteen yksi kerrallaan syntyviä katulamppujen valokiiloja. Aika puistattava ajatus kuuman, niin luksitäyteisen kesän jälkeen. Huoh. Joulu onneksi rajaa keskelle mattoa iloisen raidan. Jotain on keksittävä ennen ja jälkeen punaisen. Mieluummin värejä kuin loskanväristä yksitoikkoa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)