Kesällä kaikki on toisin

Joskus lapsettomana haaveilin siitä, että minulla olisi lapsi, jotta voisin lomailla koko kesän. Koko kesän loma ilman lasta kun tuntui täysin absurdilta, saavuttamattomalta haaveelta. Koska muka muulloin olisi niin mahtava raha- tai työtilanne, että voisi ottaa lomaillen monta kuukautta peräjälkeen? Talvella hoitaessani pienokaista paukkupakkasten saartamassa kodissamme, mietin, että kesä vauvan kanssa ei tulisi muistuttamaan lomaa laisinkaan. Lapsen kanssa oleminen tuntui täydeltä työltä. Olin sitä paitsi silloin vielä siinä määrin väsynyt, että kaikki ylimääräinen kiva tekeminen vaati ponnistelua. Olinpa väärässä tässä kesä ja vauva ja loma asiassa. Itse asiassa en oikeastaan muista, koska viimeksi olisin nauttinut kesästä tällä tavalla. Josko koskaan? Lapsena kesä oli liian itsestäänselvä vuodenaika, jota siivitti usein kyläilevä liiasta vapaa-ajasta johtuva kuolettava tylsyys. Aikuisena samankaltaista tylsyyden tilaa on mahdoton saavuttaa. Jos joskus siunaantuu hetki, jolloin ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä, sen voi mieluusti viettää tehden ei mitään.

Kuumuus on ollut siunaus. Tiedän varsin monia tässä sääasiassa oppositioon asettuvia, mutta minulle ja Pojalle se on ollut vallan vapauttavaa. Olemme köllineet taloyhtiön pihalla viltin päällä, Poika vaippasillaan, minä bikineissäni, ja kihertäneet kaikelle kivalle. Beebin tipahdettua päiväunille olen lukenut romaania, tuijottanut siinä sivussa ympärillä vellovaa valkoista apilamerta, tuntenut kuumuuden kihoavan hikipisaroina pintaan, muuttavan ihoani aste asteelta kesäisen päivettyneeksi.

Öitä on siivittänyt tuulettimen taukoamaton hurina. Joskus kuuma ilma on vain siirtänyt puhaltimen kautta paikkaansa, heilauttanut hieman hikisiä otsakiehkuroita, viilentämättä sen enempää. Toisina öinä olen sammuttanut tuulettimen, laittanut raolla olevan ikkunan pienemmäksi, kietoutunut pelkkään pussilakanaan. Pojan uniin kuumuus ei ole tunkeutunut. Ystävä on kutsunutkin häntä supernukkujaksi, nukkupojaksi, jota hän todella on. Viisikuisesta lähtien yöheräilyjä ei maidon takia ole ollut, mitä joskus tutti on ollut hukassa tai asento väärä (nyt konttausharjoitteiden aikaan Pojan löytää unissaankin äheltämästä, hassu höppänäpää). Niin, kesäöiden kumma kajo, juhannusvalo valkeana hehkuna öisellä taivaalla. Nyt elokuussa valo on tummansininen, mutta lämmin. Linnut ovat jo rauhoittuneet.

Kaikki nämä kesän tapaamiset, ystävä-äidit, ystävät ilman lapsia - YSTÄVÄT - ihmiset. Kaikki IHANAT ihmiset, keskustelut, vertaistuki vailla vertaa. Olen onnekas, koen onnea kaikesta tästä. Muistan aina vaunujen rapinan hiekkateillä, Kumpulan markkinat, kirpparin, maauimalan, pienen kuikuilevan Lipsin (kesän myötä käveleväksi pikkutytöksi varttuneen), maissinaksujen tahraamat syöttötuolit, kahvit ja pullat, lukemattomat lounaat, Tallinnan kukkanäyttelyn, siiderihumalat, Pojan aamutuoksuisen lämpimän ihon kietoutuneena omaani ja uuden kesähuoneeksi muuttuneen parvekkeemme. Muistan Pojan kellimässä Luukin nurmikolla nakuna, kummastelemassa varpaitaan. Muistan kukat, neitoperhon tanssin, muhkeat kesäkurpitsat siirtolapuutarhamökillä, vadelmat, kumman olotilan kun on juuri tajunnut oman ja ystävän lapsen leikkivän lattialla keskenään ja on pystynyt keskeytyksettä käymään juonellista keskustelua toisen aikuisen kanssa. Muistan tämän kesän aina, tiedän sen. Sellainen käänteentekevä yleistunnelma, sellainen on vallinnut. Olen osannut nauttia. Lupiini kirjoitti hyvin tästä, ja hänen kirjoituksensa innostamana ja tästä kesästä hyvin inspiroituneena minäkin uskaltauduin aiheen pariin. Iltaisen leppeän kesätuulen hyväillessä nahkeaa ihoani, tunnen tässä hetkessä, olen saanut paljon. Onni on katsoa ja huomata, kas, leppäkerttu.

Gata sanoo hei ja kertoo juttuja

Synnytyksen jälkeen olen pohtinut itseni kipeäksi, miksi Suomessa suhtaudutaan äitiyteen niin kireän suorittavasti? Kun on riittävästi tutkittua tietoa, alkaa samalla syyllistys ja muottiin pakottaminen. Ollessani vielä laitoksella ja todella sairaana, katsottiin Kätilöopistolla itsestäänselvästi, että me hoidamme vauvaa yöt päivät läpeensä. Synnytykseni oli kestänyt yli kaksi vuorokautta, se oli käynnistetty vaikean raskausmyrkytyksen takia hyvin väkivaltaisesti ja lopulta päätynyt kiireelliseen sektioon minun verenpaineideni ollessa taivaissa ja lapsen hapetusarvojen ja sydänäänten laskiessa vaarallisen matalalle. Korkean verenpaineen takia synnytyksen aikana tärisin holtittomasti, eikä sitä saatu taltutettua lääkkeillä. En ole eläissäni ollut niin sairaana kuin ennen synnytystä ja heti sen jälkeen. Ennen kaikkea koin, ettei minua kohdattu synnytyssairaalassa kokonaisena ihmisenä. Ymmärrän toki, että lääketieteellisesti he tekivät varmasti parhaansa, juuri niin kuin kuuluu, mutta henkistä puolta, pelkoa, ei kohdattu riittävällä ammattitaidolla. Korkeatasoinen hoito ei Suomessa ole vielä kokonaisvaltaista.

Heti synnytyksen jälkeen olin kaksi vuorokautta tarkkailussa synnytyssalissa saamassa tehohoitoa. Makasin sängyssä kipulääkkeissä ja katetroituna, verenpainemittari köytettynä toiseen käsivarteen, tippaletkut kietoutuneina pitkin sänkyäni. En pystynyt peseytymään itsenäisesti, saati nousemaan ylös vuoteesta. Haava vatsassa vihlaisi ärjysti joka liikkeestä. Maailma kieppui epätodellisena ympärilläni. Vauva ja vauvan isä vierailivat luonani pieniä unenomaisia hetkiä. Imetinkin kerran, ihmettelin lapsen kovaa imua, mutta en jaksanut itse nostaa alle kolmikiloista poikaamme rinnalleni. Muistan kuitenkin kokeneeni syvää tyydytystä siitä, että rinnoissani oli kaiken sen jälkeen ravintoa pienelle miehelle. Kaikkea tätä siivitti muista synnytyssaleista kuuluvat kivunhuudot, jotka vaimenivat ja nousivat sen mukaan, missä vaiheessa kukin synnytys oli.

Kun sitten pääsin lapsivuodeosastolle, oletettiin, että olen nyt riittävästi levännyt (!) jaksaakseni hoitaa pienokaistani. Tässä vaiheessa menin vielä pyörätuolilla vessaan ja pelkäsin kuollakseni koko ajan, että verenpaineeni jälleen nousee, alan krampata uudelleen ja koko kauheus alkaa alusta: joudun takaisin synnytyssaliin tarkkailuun, minut katetroidaan ja makaan siellä, epätodellisuuden keskellä, verenpainemittari hälyttäen, kuoleman rajamailla. En ollut koko sairaalassaoloaikanani saanut oikein nukuttua ja olin väsymyksestä jo harhainen. Silti uneen ei tarjottu kuin mietoa rauhoittavaa, koska "imetys oli saatava käyntiin" ja minun olisi "jo syytä tormistua". Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että en nukkunut synnytyksen jälkeen salissa, vaikka suoneni oli pumpattu täyteen morfiinia, fentanyylia ja diatsepaamia. Kaikki lääkkeitä, jotka melko varmuudella tainnuttavat suloiseen uneen sellaisen, jolla ei kyseisiin aineisiin ole toleranssia ollenkaan. Mutta ei minua. Kauhu ja ahdistus pitävät hereillä vahvimmistakin lääkkeistä huolimatta.

Lapsivuodeosastolla ollessamme opettelin sekä elämään taas kahdella jalalla itsenäisesti että hoitamaan vauvaamme. Imetin reippaasti, yritin syödä ja levätä, mutta en onnistunut nukkumaan kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kertaakaan kätilö ei ehdottanut, että lapsi otettaisiin yöhoitoon ja minulle annettaisiin tujua unilääkettä, että saisin vihdoin nukuttua. Sen sijaan vauvanhoitoon kannustettiin, asennettani kehuttiin valoisaksi ja poikaa "synnynnäiseksi rintalapseksi". Öiseen aikaan kilkutin kelloa, kerroin peloistani, itkin ja sain rauhoittavaa. En saanut sanottua sitä, mitä mielessäni liikkui. Koin, että olen taakka, että minun on pakko "tormistua nyt", otettava homma haltuun, lopetettava vikiseminen. Pyörätuolin käyttökin oli kielletty, vaikka minä pelkäsin olla pystypäin verenpaineen nousun takia. Yhtenä aamuna se nousikin heti aamiaisen jälkeen, kaaduin sairaalasänkyyn huonovointisena ja kilkutin kelloa. Kätilö mittasi paineen, sai tulokseksi yli 200/100 ja tokaisi, ettei usko moista tulosta ja häipyi huoneesta sanoen, että tulee mittamaan kohta paineen uudelleen. Olin kauhusta kankeana. Miksi minut jätettiin? Kun kätilö tuli takaisin, paine oli edelleen n. 180/100, aloin täristä ja sain taas diatsepaamia suoneen. Lääkäri kävi katsomassa, sanoi, että jos tämä nyt jatkuu tällaisena, siirretään takaisin saliin tarkkailuun. Minä tuijotin tätä kaikkea sängystä, puhuvia päitä ja toivoin että joudun saliin, toivoin etten joudu saliin. Toivoin, etten kuole.

Kotona arki oli vähintään yhtä kaoottista. Väsymys ajoi nopeasti pään viimeisetkin mutterit löysälle kierteelle. Pelkäsin olla vauvan kanssa kahden, pelkäsin jopa silloin, vaikka mies oli vain toisessa huoneessa käymässä. Hävetti, en kyennyt hoitamaan pientä poikaamme, vaikka itse lapsen halusin, me halusimme, en voinut syyttää vahinkoa. Lapsi tuntui vieraalta, ikään kuin joltakin epämääräiseltä olennolta, joka on yllättäen tupattu vastuulleni ja tuota vastuuta en kerta kaikkiaan pystynyt käsittelemään. Lopulta olin sitä mieltä, että minun on parasta olla pois lapsen läheisyydestä kokonaan. Olin vakuuttunut, että häneen tarttuu pahaa minusta.

Kieppuvaa syöksyä alaspäin jatkui kolmen viikon ajan synnytyksestä, kunnes sain ajan. Nopea arviointi, massiiviset tukitoimet, lääkitykset ja käynnit sinnetännetuonne. Synnytyksen jälkeinen masennus. Hävetti taas. Olin vakuuttunut, että minä en sairastuisi enää masennukseen koskaan. Tai toivoin sitä niin voimakkaasti, että asian hyväksyminen tuntui aluksi erittäin vaikealta.

Jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani on tietysti selvää, että sairastuin. Kukapa ei olisi tuossa hötäkässä sairastunut? Koko raskausaika, synnytys ja viikot sen jälkeen olivat aivan täyttä fiaskoa kaikki. Kukaan ympärilläni ei ymmärtänyt kokonaisuutta, vaan tuijottivat yksittäisiä arvoja, yksittäisiä terveyttä mittaavia tekijöitä, kunnes olikin jo liian myöhäistä. Masennus vyöryi ylitseni kuin ukkosmyrsky, pisti kaiken uusiksi kertaheitolla. Kummallista, sillä minun papereissani aiemmin sairastettu masennus näkyy kyllä, siitä puhuttiinkin neuvolassa, olin itsekin asiasta huolissani loppuraskaudesta. Edelleen somaattinen ja psyykkinen puoli ovat terveydenhuollossa valitettavan kaukana toisistaan. Vanhat jaot näkyvät edelleen vahvasti.

Nyt ajattelen niin, että synnytyksen jälkeinen masennus on ollut äitiydelleni suuri siunaus. Ilman masennusta olisin varmasti hyvin erilainen äiti, joka olen tänä päivänä. Kun sairastuin, jouduin samoin tein luopumaan tietynlaisesta suorittamisesta. Täysimetys, kestovaipat, kantoliinat, ihokontakti, kaikki nämä nykymittapuun mukaan tiedostavan hyvän äitiyden merkkipaalut jäivät aika nopeasti pois repertuaarista. Näissä luettelemissani asioissa ei sinällään tietenkään ole mitään pahaa, päin vastoin. Kestovaipat ovat ekologisia ja loput jutut ovat vauvan ja äidin keskinäiselle vuorovaikutukselle myötämielisiä. Ilman niitäkin silti pärjää vallan mainiosti ja jopa yltää siihen kuuluisaan riittävän hyvään äitiyteen. Koko tämä sotku opetti hyvin nopeasti ottamaan asiat löysin rantein. Pikkuinen syö purkkiruokaa, juo korviketta (tisittäminen loppui viisikuisena maidontuotannon tyrehtymiseen) ja on potra, tyytyväinen poika. En kerta kaikkiaan osaa tuntea minkään muotoista syyllisyyttä epäekologisista, tai epäluomuista ratkaisuistani. Nämä sopivat meidän perheelle ja piste. Miksi tämä asia on niin kamalan vaikea monelle ymmärtää? Neuvoja, tapoja ja informaatiota puettuna syyllisyyskaapuun tuputetaan joka tuutista. Pääosin kieltäydyn moisesta (lukuun ottamatta jos haluan riehaantua tahallani jostain aiheesta ja pajattaa siitä kanssaäitien kanssa kovaan ääneen).

Suhde lapseen lähti kehittymään toden teolla vasta lääkkeiden vaikutuksen alettua. Masentuneet aivot kun eivät pysty luomaan samalla tavalla äidin ja lapsen välistä kiintymyssuhdetta. Kun tunteet palasivat, ne tulivatkin rysäyksellä. Yhtäkkiä pidin käsivarsillani aarretta, maailman kauneinta poikaa, joka tuhisi ja pöhelsi omaa ihanuuttaan täydellä volyymilla. Rakkaus ikään kuin ryöpsähti liikenteeseen ja on siitä päivästä lähtien kasvattanut pinta-alaansa hurjalla vauhdilla. Ei sitä, rakkautta, pysty kuvailemaan. Eikä sitä, miten se kiintymys kasvaa joka päivä, kun suhde omaan pienokaiseen vahvistuu. Kai se on yhteisten muistojen ja tapojen synnyttämistä. Sen yhteisen vahvistamista. Yhtä kaikki, se on parasta - juuri niin kuin aina sanotaan. Olen hyvin kiitollinen pienestä ja isosta miehestäni. Ja onnellinen, että loppujen lopuksi selvisin kaikesta nopeasti ja olen saanut nauttia pienen kanssa äitiyslomasta täysipainoisesti ihan alkua lukuun ottamatta.

Niin, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Se varmaan osaltaan on johtunut siitä, että kykyä ilmaista tätä kaikkea ei ehkä ole ollut. En ole saanut kakaistua synnytyskertomusta tänne, ja tuokin versio on sensuroitu, lyhyehkö ja tiivistetty. Tajusin kuitenkin, että bloggaustaukoni on osittain johtunut nimenomaan siitä. Synnytyksestä oli saatava kirjoittaa, mutta sen aika oli vasta nyt. Ja on tässä muutakin. Haen selvästi blogilleni nyt uutta muotoa. Tiedän, että haluan jatkaa, onhan bloggaaminen ollut iso osa elämääni jo pian neljä (!!) vuotta. Jotenkin vaan tietyt kriisit on nyt selätetty ja kun blogini on voimakkaasti käsitellyt näitä osa-alueita elämässäni, tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. Minä voin hyvin, arki rullaa ja lähelläni on oikeat ihmiset. Lääkkeet purivat nopeasti, olen jaloillani ja itse asiassa onnellinen. Äitiys ja perhe-elämä tuntuvat hienolta juuri tällaisena kuin olen ne nyt elämääni järjestänyt. Juuri nämä palaset tuntuvat klikkaavan kivasti yhteen.

Kaipaan tällä hetkellä vähemmän arkojen aihepiirien käsittelyä enemmän. Tuntuu, että ne arat asiat ovat nyt minulle salaisessa paikassa, hyvässä hellässä huomassa ja en halua niitä enää julkisesti samalla tavalla jakaa. Ne asiat ovat saaneet laastarin kylkeensä, ovat paranemassa hyvää vauhtia. Täällä minä kuitenkin pysyn, kirjoittelen lämpimikseni ja jatkan matkaani. Kaikki hyvin.

Kilinää

Jossain on aina kipu läsnä. Nyt se on tehnyt itselleen kodin alaselkään. Jäytää lihaksessa, kiristyy liikahtaessa niin, että on pakko pidätellä henkeä. Ehkä kipu on saanut alkunsakin hengen pidättelemisestä, ehkä se asuttaa minua ikuisena läsnäolijana. Tunkee ulos milloin mitäkin tietä.

Kipu tuli, kun nukuin parisängyssämme pitkästä aikaa. Poika oli mummillaan, nukkui siellä kolmekymmenen kilometrin päässä, minä mieheni vieressä jäykkänä. Ikävä ja syyllisyys rinnassa on vaikea rentoutua. Tai ehkä minun on ylipäätään vaikea rentoutua.

Olen alkeellinen niin monessa asiassa. Tänään tunnen itseni ameebaksi, niin suhteettoman taidottomaksi ja typeräksi, ilkeäksi, keskeneräiseksi, epäreiluksi paskiaiseksi. Ja turha sanoa "olet kuule hyvä ihminen", kun tänään en ole ollut. Olen ollut huono. Niin huono, että ehkä tapahtui jotakin peruuttamatonta. Tämä oppimattomuus, sielun repaleisuus, friikkiys, vittu, ne väsyttävät minut. Yhtä ponnistelua suurin osa elämää, kurkottamista kohti helpompaa, joka ei tunnu olevan ikinä seuraavan kulman takana.

Otin särkylääkettä ja odotan, että kipu typistyisi edes sen verran, että voisi kadota nukkumaan. Tässä koneella notkuminenkin yhtä pakoa ympäröivästä, sanoista, jotka moninkertaistuvat päässäni kuin kaikukopassa. Typerä typerä.

Sunnuntaina on aikaa ajatella

Aika suhisee ohitseni. Päivät ovat samanlaisia, rytmittyvät ruokintaan, uniaikaan, vaippoihin, hampaidenpesuun, tiskikoneen hurinaan. Joskus tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi, mutta en tiedä edes mitä pitäisi muka saada. Muistista tipahtelee jatkuvasti asioita. Joudun kulkemaan kalenteri kädessä, muuten eksyn kotonakin aikatauluihini. Huomaan olevani ajelehtiva. Teen kyllä, kaikki tarvittava on hallinnassa, mutta samalla kaiken päällä on kummallinen utu. Se on kuin sana, joka on ihan kielen päällä. En saa siitä kiinni, tästä olosta. Ehkä se on väsymystä, niin, sitä se varmaan on.

Tuntuu, että olisi niin paljon, mitä olisi hauska jaksaa, mutta aika ei riitä. Eikä voimat. On ystäviä, joihin haluaisi pitää enemmän yhteyttä, olisi tapahtumia, harrasteita, sadoittain kasoittain kaikkea. Joskus seison niiden keskellä ja klikkaan kaikelle kyllä vain huomatakseni, että joudun kohta pian klikkaamaan kaikelle ei. Seuraan vierestä ja kuvittelen muiden pystyvän enempään. Se on kuin muuri, joka erottaa minut niistä muista. Olen tässä, mutta olen oikeasti tuolla. Ehkä se on masennusta, niin, sitä se varmaan on.

Lapsi kasvaa. Siirryimme velliin ja soseisiin tällä viikolla perin onnistuneesti. Poika on syönyt hyvällä ruokahalulla kuin vanha tekijä. Minua se liikuttaa kovin. Pieni mies syö isojen miesten ruokaa, kasvaa niin nopeaan. Joskus haluaisin pysäyttää kuvan juuri tähän, että ehtisin tarkastella syvemmin. Joskus kaikki touhuaminen tuntuu vievän huomion niistä pienistä yksityiskohdista, joita olisi hyvä tutkia lähemmin. Pienet sormet hamuavat lelua, nappaavat kiinni ja kädet johdattavat riemunkirjavan ökkimönkiäisen kohti suuta. Poika osaa ja oppii sellaisella tahdilla, ja minä lataan tiskikonetta, pyyhin pöytää ja suin tukkaani. En aina jaksa olla edes kiinnostunut, en koko aikaa. Kun katsahtaa ulos ikkunasta, lepuuttaa silmiään pienen hetken ja huomaa pihapuun paljastuneen lumen alta, on Poika jo ehtinyt tehdä jotakin uutta. Ja se menee minulta ohi kuin kevään muuttuminen kesäksi. Ehkä se on arkea, niin, sitä se varmaan on.

On huoliakin. Pienempiä ja suurempia. Lyhyessä ajassa menetin yhden ystävyyssuhteen ja se kalvaa aika tavalla. On ikäväkin. Sitä pohtii tekemiään ratkaisuja, miettii niitä uudelleen, pyörittää niin kauan, että kehä muodostaa aivoihin niin tutun uran, ettei enää löydä uutta näkökulmaa. Ei ainakaan yksin. On vain varmistuttava tässä elämässä siitä, että kulkee sydämensä kanssa samaan suuntaan. Kipeää se tekee, sattuu joskus niin, että meinaa pakahtua ihan. Kipu tekee epävarmaksi, ikävä se vasta tekeekin. Entä jos, sitä miettii ja tulee joka mietintäkerralla vähemmän varmaksi, kunnes taas palaa alkuun. Kehä pyörii. Ehkä se on kuitenkin rakkautta, niin, sitä se kyllä on.

Joku raja!

Sitä toivoo, että tekee oikein, mutta ei voi tietää varmasti, ennen kuin ajan säälimättömyys sen osoittaa. Sitä toivoo, että raakojen sanojen takaa kuultaisi rakkaus niin vahvasti, että se pitäisi langan ehjänä, vaikkakin venyneenä. Sitä toivoo, että pahimmat pelot osoittautuisivat turhiksi, huoli jäisi ilmaan, menisi pyörteiden mukana muistojen maahan.

Riittääkö se, jonka päälle on rakennettu vahvasti? Kuinka suuri voima iskuun tarvitaan, että kaikki on betonipölyä? Kuka määrittelee ne säännöt, joilla edetään toista kunnioittaen? Voiko toisen sydämen oikeus olla toisen sydämen vääryys?

Tarkoittamalla hyvää voi tehdä paljon pahaa. Missä menee raja?

Maalaisjärkiarki

Olen äitiydestäni ylpeä. Synnyttäminen ja äidiksi tuleminen tekivät minut kokonaisemmaksi, täydensivät minuuttani. En edes rupea väittämään, että sitä ei ole nainen eikä mikään, jos ei ole kokenut lapsen saamista. En usko ehdottomuuksiin ja latele niitä muille tavoitteiksi, mutta omalla kohdallani asia on ollut niin. Synnyttäminen ja vauvan saaminen muuttivat minua paljon. Muutos ei ole ollut sellainen, joka näkyisi suoraan ulkopuolisille ihmisille. En esimerkiksi ole muuttanut tyyliäni, puhetapaani tai maailmankatsomustani vauvan jälkeen, mutta sisäinen maailmani on kokenut mullistuksen. Selitin tätä asiaa Lupiinille kerran tavatessamme: koen olevani vaan yksinkertaisesti makeempi tyyppi, koska minulla on kersa. On aika viileetä olla mutsi!

Ehkä tämä ylpeys äitiydestä liittyy siihen, että kokee tulevansa enemmän hyväksytyksi äitinä. Sitä liittyy lapsen saamisen myötä ikään kuin isoon äitien joukkoon, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan ainakin jollakin tapaa. Äitejähän on tietysti yhtä monta erilaista kuin on lapsiakin, mutta kyllä lapsen saamisessa on myös paljon universaalia kokemusmaailmaa. Synnytys on todellakin naisen talvisota - armeijakokemus. Siihen voi aina palata, sillä jutunjuuri aihepiiristä ei lopu koskaan kesken, kun yhteen kokoontuu useampi äiti.

Huomaan kuuluttavani äitiyttäni milloin missäkin epäolennaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi ennen vesipilatestuntia saunoessani luikautin muille naisille muka puolivahingossa lapseni olevan hoidossa, jotta äiti pääsee harrastamaan. Sain lauseen kuulostamaan sivulauseelta, vaikka se oli mitä suurimmassa määrin päälause huutomerkillä. Sanottu itsetietoisesti, asialle huomiota hakien ja muiden reaktioita tarkastellen. Äitiys tekee minusta enemmän aikuisen, jotenkin todemman, oikeamman. Siksi koen valtavaa halua kailottaa asiasta kaikille. Bussissakin vaunujen kanssa matkatessani puhkun ylpeyttä niin, että palttoonnapit melkein pongaavat irti. Tekisi mieleni huudahdella, että täällä nukkuu minun poikani, ymmärrättekö te: MINUN POIKANI! Täydellinen pieni ihminen, minun mahassani kasvanut, ei olisi uskonut, mutta niin vaan kasvoi ja hitto sen myös synnytin ja OSAAN PITÄÄ HENGISSÄ! Mitä taitoja teillä muilla muka on? Siellä istutte kännyköitänne tuijottaen, minäpä tuijotan poikani kasvoja. Ne osaavat jo hymyillä, suusta kuuluu jokellus. Lapsi on taitava - etevistä etevin!

Olen ihan kummallisen rento äiti. Itsekin sitä ihmettelen ja oikein ääneen tässä toitotan riemuissani. Luin juuri Lupiinin erinomaisen postauksen superäitiydestä ja sen loputtomista vaatimuksista. Käykää lukemassa, loistava argumentointia aiheesta. Joka tapauksessa postausta lukiessani tajusin, että superäitiys on ikään kuin näkymätön ilmiö minulle. Kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, minun oli aivan pakko lopettaa kaikki suorittaminen ja hyvää tarkoittavien, mutta syyllistävien neuvojen kuunteleminen. En olisi muuten selviytynyt päivästä toiseen. Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta suorittaa tai kyseenalaistaa arkeamme jotenkin paremmaksi. On ollut pakko keskittyä ihan vain olennaiseen. Siihen, että saa vaihdettua vaipat, pestyä pyykit, pidettyä kämpän siedettävänä, imetettyä jne. Imetyksestä en muuten luopunut, vaikka se aluksi oli aivan järkyttävän suuri rasite muutenkin mahdottomassa tilanteessamme. Se oli kuitenkin alkuun ainoa asia, jossa koin äitinä ns. onnistuvani (oli helppo kokea, koska Poika on ollut mestaritisittäjä alusta pitäen - ei se siis minun ansiotani ole), joten rasituksesta huolimatta pitäydyin siinä - vaikka täysimetystä meillä ei ole tietenkään edes harkittu. Siihen ponnistukseeni olen hyvin tyytyväinen, sillä nyt voimien hieman palauduttua, imetyshetket ovat meille molemmille Pojan kanssa niitä hellimpiä ja kauneimpia. Nautin suunnattomasti vauvan ruokkimisesta!

Olen joutunut pyörtämään ekologisia periaatteitani sairauden vuoksi. Toki se on harmittanut, mutta sairastuminen nyt on harmillista. Kestovaippailu, perhepedit, luomuilu ja ekoilu eivät vaan mahdu arkeemme juuri tällä hetkellä. Toki meillä kierrätetään ja syödään reilua kauppaa ja luomua mahdollisuuksien mukaan, mutta tämä kaikki muu on ollut sula mahdottomuus. Hankimme jopa auton, vaikka minulla oli ennen ylevä periaate ajaa aina julkisilla - myös perheellisenä. Aviomiehen työmatkan takia auto on ollut kuitenkin pakollinen. Työmatkat lyhenevät ajallisesti n. 1,5h per päivä. Tuo puolitoistatuntia on niin arvokasta meille perheenä jaksamisen kannalta, joten autoilusta ei ole aikomus luopua.

Masennus on tehnyt minusta itseäni kohtaan suvaitsevaisemman. Minun ei tarvitse enää mielestäni pystyä kuin keskelle. Ei tarvitse kurkotella kuuta, kaikkein parasta, hienointa ja perustelluinta. Riittää, että on tavallista. Riittää, että jaksan normaalia arkea. En jaksa ollenkaan seikkailla nettisivustoilla kouluttautumassa, lukea neuvokkaita opuksia tai kuunnella varsinkaan mitään vinkkivitosia. Onneksi ympärilläni olevat äidit eivät ole superäitityyppiä, vaikka osa on hyvinkin tiedostavaa ja tiedonhaluista sorttia. Näiltä äideiltä saan sitten päivityksiä uusimpaan uuteen ja nappaan mukaani sen, mikä tuntuu sopivan meidän perheelle.

Yhtenä päivänä kuuntelin erästä äitiystävääni, joka mietti, että osaako hän järjestää lapselleen riittävästi virikkeitä. Että kehittyykö lapsi nyt oikealla tavalla, kun hän ei leikitä ja loruta, tarjoa leluja sun muita yhtenään? Olin oikeasti järkyttynyt. Miten puolivuotias lapsi voisi mitenkään tarvita tarkoin suunniteltua virikeohjelmaa kehittyäkseen? Milloin lapsen kasvusta tehtiin tällainen arvioitava, suoritettava ajanjakso, jonka onnistumisesta vastaavat äiti ja isä, joiden tulee olla koko ajan tietoisia kaikista mahdollisista lapseen vaikuttavista seikoista? Jos kaiken lukemansa uskoo, sitä saa lapsensa traumatisoitua jo heti kättelyssä - toimi miten toimi. Kaikestahan seuraa jonkun tahon mukaan jotakin pahaa ja huonoa. Vanhempien helposti syyllistyvään omatuntoon vetoavat niin markkinamiehet, neuvolajärjestelmä, toiset vanhemmuutta suorittavat superäidit (ja joskus isätkin) ja opaskirjat. Olen sanoutunut irti tuosta hulabaloosta.

Joku sanoi joskus viisaasti:

Lapsen ei tule elää perheen keskipisteenä, vaan sen keskipisteessä.

Tämä on neuvoista ainoa, jota meillä noudatetaan sellaisenaan. Meidän mielestämme ei voi olla lapselle hyväksi, että vanhemmat keskittyvät kaikissa teoissaan ja toimissaan vain jälkikasvuunsa. Tätä tyyliähän nykyajan tiedostava vanhemmuus edustaa. Jatkuva tiedon hankkiminen, kyseenalaistaminen ja tarkkailu väkisinkin syövät vanhemmilta pois sitä kuuluisaa vaistoa. Kun kaikki on viimeisen päälle harkittua ja tutkimustiedolla perusteltua, ei jää enää tilaa intuitiolle. Sitä tulee sokeaksi neuvojen viidakossa, eikä enää näe metsää puilta. Toki on tutkittua tietoa lapsen kehityksestä ja kasvusta sekä näihin vaikuttavista seikoista, jotka kannattaa ottaa omassa vanhemmuudessa huomioon. Näyttäisi kuitenkin vääjäämättä siltä, että nykypäivän tiedonjanosta ja suorittamisen kulttuurista on tullut itseisarvo todellisen vanhemmuuden ja lapsen kohtaamisen tilalle. On tärkeämpää voida nettikeskustelussa rehvastella kestoilulla, kantoliinailulla ja ihokontaktilla kuin todellisesti nähdä ja kokea omaa perhe-elämää ja ratkaista toimivia arjen elementtejä sitä kautta. On hienoa, että tietoa on saatavilla, mutta miten saada ihmiset kasvamaan sen verran kokonaisiksi, että tieto ei ajaisi todellisen ihmisyyden yli?

Isä, äiti ja lapsi/lapset muodostavat keskenään perheen omina persooninaan, lukemattomine rooleineen. Perheen sisällä on myös isän ja äidin keskinäinen parisuhde sekä lapsen suhde kumpiinkin vanhempiinsa. Kaiken ei kuulu liittyä vain lapseen ja lapsen ns. jalostamiseen kunnon (ts. täydelliseksi) kansalaiseksi, koska perheessä on muitakin jäseniä ja perheen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Meillä Poika on mukana tässä hetkessä, rakastettuna itsenään. Parasta mitä omasta mielestäni voin lapselleni antaa, on terve äitiys. Siihen pyrin pysymällä keskellä, kurottamatta tähtiin, hoitamalla itseäni, jotta jaksan hoitaa pientä. Tavallisen arjen on pakko riittää. Oikeasti.

Itsestä huolehtimisen ilo!

Ei jotain niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. No, tuo sanonta lienee hieman ontuva kuvaamaan tätä raskausajan ja synnytyksen jälkeistä tunnelmaa. Onhan tietysti selvää, että Poika on tuonut mukanaan niin käsittämättömän paljon iloa ja onnea, että nämä surut siinä rinnalla ovat päivä päivältä kalvenneet hiljalleen aina ohuemmiksi ja ohuemmiksi pahanmielenjuoviksi. Palatakseni tuohon sanontaan, se tuli mieleeni siitä, että tämä viimeisin koettelemus on avannut silmäni, tai paremminkin: saanut minut tarttumaan tuumasta toimeen. Olen kyllä ennenkin tiennyt, että itsestä pitäisi huolehtia paremmin, mutta tämä lause ei ole yltänyt joka suhteessa tekojen asteelle. Raskausmyrkytys ja synnytyksen jälkeinen täydellinen romahdus takaisin masennukseen ovat saaneet minut lopulta heräämään pitäisi-tilasta nyt-tilaan. En olisi kaksi kuukautta sitten uskonut koskaan sanovani näin, mutta silloin en toisaalta uskonut mitään tai mihinkään, joten jääköön se.

Jo raskausajan loppumetreillä koin valtaisaa tarvetta hemmotella itseäni. Siihen oli oikeastaan kaksi hyvin selkeää syytä. Ensimmäinen syy oli luonnollisesti se, että olotila oli niin kurja, että kaikki hemmottelu oli tervetullutta katkaisemaan kamaluuden. Toinen syy oli finanssipolitiikassa. Valmistumisen jälkeen rahatilanne luonnollisesti korjaantui merkittävästi, jolloin myös on ollut varaa siihen hemmotteluun.

Ennen naimisiinmenoa päätin hankkia hiustenpidennyksen. Olin haaveillut siitä vuosia ja nyt olin päättänyt toteuttaa sen. Pitkät kutrini ovat olleet menestys! Olen nauttinut suunnattomasti pitkällä selässä kutittavista hiuksistani, oikeastaan joka päivä laitattamisen jälkeen. Voin myöntää jääneeni heti koukkuun ja uusineeni pidennyksen ennen synnytystä. Tällä viikolla on sitten kolmas asennuskerta. En vaan enää voi olla ilman! Pidennykset näyttävät niin luonnollisilta, että suurin osa ihmisistä on luullut, että raskausaika jotenkin kummallisesti kiihdytti hiustenkasvuani, jonka vuoksi tukka venähti uskomattomiin mittasuhteisiin. Tuntuu hieman pöntöltä aina myöntää, että kyseessä on ikuperuukki, mutta toisaalta - mitä sitten? Hienot ne on joka tapauksessa!

Samaan aikaan pidennysten kanssa huomasin hankkivani pikku hiljaa kosmetiikkatuotteita kalliimmista sarjoista. Sekin on ollut pitkäaikainen unelma. Katsella nyt aamuisin peilikaapista rivistöä Lancométa, Cliniqueta, Vichyä jne. ja läträtä sen seitsemästä purnukasta naamaansa ja kehoonsa kaiken maailman seerumeita. Hienot naiset, tiedättehän oikeat naiset, käyttävät hienoa kosmetikkaa, koska he huolehtivat itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutaman kuukauden aikana olen onnistunut korvaamaan kaupan tusinatökötit laadukkailla tuotteilla. Joka kerta levittäessäni jotakin näistä voiteista tunnen olevani parempi. Jo se tunne saa minut todennäköisesti pitäytymään kalliimmissa sarjoissa, jos vain rahapuoli antaa periksi. Täytyy kyllä tässä kohtaa sanoa, että kun ei käy baarissa, leffoissa ja ravintolassa syömässä, jää rahaa useampaankin purkkiin kuukaudessa.

Voiteiden kanssa toki samaan kastiin kuuluvat meikit. Seuraava etappini on saada korvattua L'Oréalit, Maybellinet ja Max Factorit Cliniqueksi, Dioriksi tai muuksi vastaavaksi. Tätä operaatiota itse asiassa olen tehnyt jo useamman vuoden. Olen pyrkinyt ostamaan esimerkiksi luomivärit ainoastaan laadukkaista sarjoista (silloinkin, kun elin opintotuella - säästin aina tällaisia hankintoja varten), koska ne yksinkertaisesti vain ovat todella paljon parempia! On enemmän pigmenttiä, tarttuvuutta, levittyvyyttä jne. Vielä puuttuu laadukas meikkivoide, valokynä, silmänrajauskynä ja sen sellaista. Eräänä päivänä sain tehtyä Pojan nukkuessa meikki-inventaarion. Heitin roskikseen kaikki epämääräiset, vanhat ja lihmaantuneet meikit ja siistin paremman varastoni edustuskelpoiseksi uuteen Cliniquen meikkipussiin. Voi pojat, tuntuu aina hienolta kaivaa pussukka esiin, kun jo pelkän pussin näkeminen saa minut riemastumaan ja tuntemaan ylellisyyden lämmön rinnassani!

Hypätään pintaa syvemmälle. Päätin jo raskausaikana, että synnytyksen jälkeen aloitan kuntoilun, laihdutan ylimääräiset aiemmasta masennuslääkkeestä johtuneet kilot pois ja keskityn kehon hyvinvointiin syömällä säännöllisesti, nipottamisesta vapaan terveellisesti ja monipuolisesti. Raskausmyrkytyshän altistaa myöhemmin elämässä verenpaine- sekä sydän- ja verisuonitaudeille (kuulemma liittyy jotenkin verisuoniston alttiuteen sairastua tämän tyyppisiin sairauksiin). Minulla on raskausmyrkytysrasitteen lisäksi painetta myös molempien vanhempien sukujen puolelta. Nämä todelliset riskitekijät, toukokuussa täyteen tuleva kolmekymmentä vuotta sekä sisältä herännyt halu huolehtia itsestäni on saanut minut liikkumaan säännöllisesti nyt, kun olen siihen saanut luvan. Aloitin pari viikkoa sitten vesipilateksen, joka on ollut aivan mahtavan rentouttavaa ja hauskaa. Polskia nyt vedessä ilomielellä ja rentoutua sen jälkeen saunassa - voiko parempaa omaa aikaa ollakaan? Vesipilateksen lisäksi jumppaan kotona pilates-dvd:n avulla ja käyn melkein päivittäin Pojan kanssa vaunulenkkeilemässä. Kovien pakkasten aikaan lenkkeilin tietysti yksin, mutta paljon kivempaa se on lauhemmilla keleillä Pojan kanssa, vaikka hän vaunuissa autuaallisesti lenkin ajan tutiikin.

Liikunnan lisäksi olen pikku hiljaa rukkaillut syömisiäni kuntoon. Liityin Keventäjiin, jotta pystyn tarkastelemaan ruokavaliotani objektiivisesti. Ruokapäiväkirjan pitäminen lisäksi ohjaa automaattisesti terveellisempiin valintoihin, kun sinne nyt vaan ei ole kiva kirjata, että on syönyt levyllisen suklaata. Piirakkamittari näyttää rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien osuuden syödyistä kaloreista. Olen ollut yllättynyt, miten nopeasti päivittäinen rasvamäärä esimerkiksi tulee täyteen! Luulin ennen osaavani katsoa, etten syö liikaa rasvaa, mutta ehei. Ruokapäivis on ollut armoton tässäkin suhteessa.

Ruokapäiväkirjan pitäminen voisi minun kaltaisellani syömishäiriöisellä ihmisellä helposti johtaa laihdutusvimmaan, mutta päätin jo alussa, että Keventäjät tulee olemaan osa TERVEELLISTÄ elämäntapaa. Sen avulla siis haluan pitää huolen, että syön riittävästi ja monipuolisesti. Sinne kun on pakko merkitä myös liikunnan avulla kulutetut kalorit, jolloin on pakko syödä enemmän, että päivittäinen kaloritavoite täyttyy. Olen tehnyt itseni kanssa pyhän sopimuksen, että on aika tarkkailla itsensä terveeksi, ei sairaaksi, joten kaikki salakavalat yritykset olla sittenkin syömättä, että laihtuisi nopeammin, ovat kariutuneet, koska olen halunnut pitää kiinni tavoitteestani pyrkiä normaaliin elämään.

Kehosta huolehtimisen lisäksi, tai oikeastaan sen kanssa yhdessä, huolehdin myös mielestäni. Syön mielialalääkkeeni säännöllisesti, otan joka ilta unta syventävän rauhoittavan ja pyrin lepäämään vauvan kanssa samaan aikaan joka päivä. Unen merkitys on nyt korostunut entisestään, joten siitä pidän kiinni kynsin hampain, enkä välitä siitä, että tarvitsen yöunille tällä hetkellä avustusta. Oikeastaan kaikki apu on nyt tervetullutta. Kotipalvelu käy noin kaksi kertaa viikossa hoitamassa vauvaa, jolloin minä saan levätä. Molemmat mummot myös käyvät säännöllisesti hoitamassa Poikaa yleensä minun kanssani yhdessä Aviomiehen ollessa töissä, jolloin saan hengähtää hieman, kun vastuu on jaettu kahdelle. Aviomiestä parempaa kumppania ja isää lapselleni en muuten olisi voinut löytää! Hänen tukensa ja osallistumisensa suhteen minulla ei ole mitään toivomisen varaa, voin olla vain päivittäin kiitollinen tällaisesta ihmisestä rinnallani. Toki kinastelemme (olemme aika kovia soittamaan suutamme) ja ränkkäämme täällä milloin mistäkin mitättömästä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun suuret linjat pitävät.

Konkreettisen hoitoavun lisäksi käyn säännöllisesti keskustelemassa kahdessakin eri paikassa tilanteestani. Todennäköisesti tulevaisuudessa tulee kysymykseen pitkäaikainen psykoterapia, mutta ensin pitää kerätä voimia ja tervehtyä sen verran, että asioiden syvällinen selvittäminen on edes mahdollista. Aiempi terapiani opiskeluaikana on ollut oikestaan kriisipainoitteista, eikä siellä jäänyt aikaa pureutua traumoihin sen enempää. Ehkä voisin sanoa, että aiempi terapia oli kuin läpileikkaus mieleeni. Sain selville missä mättää ja järjesteltyä elämääni parempaan uskoon (=erosin V:stä ja itsenäistyin). Hyvin tärkeä vaihe tuo, mutta nyt ymmärrän selkeästi, miksi masennus palasi luokseni. En ole vielä läheskään maalissa, vasta opettelu- ja myöntämisvaiheessa. Pitkä matka edessä siis.

Olen tämän uusiutuneen masennuksen myötä ymmärtänyt, että minulla on aina kiire joka paikkaan suorittamaan elämää. Tunnistan itsessäni nyt halun olla ns. hyvä potilas, joka edistyy huimaa vauhtia (=parempi kuin muut, koska OSAA parantua ja samalla vähemmän rasite yhteiskunnalle=huono itsetunto edelleen). Opettelen pysähtymään, tarkastelemaan itseäni rehellisesti. Tunteista puhuminen on edelleen äärimmäisen pelottavaa, jonka vuoksi ylianalysoin kaiken runsassanaisesti ja juoksen analyysini taakse piiloon. Välttelen terapiatilanteissa tietyistä asioista puhumista tiettyyn sävyyn, ettei tarvitsisi murtua. Nämä oivallukset ovat olleet hyvin hedelmällisiä. En enää kiirehdi lopettamaan esimerkiksi lääkitystä. Syön sen yhden napin vaikka lopun elämääni, jos sen avulla masennus pysyy kurissa. On helpottavaa huomata, ettei tarvitse pystyä. Vielä helpottavampaa on tajuta, että minulla on oikeus huolehtia itsestäni omassa tahdissani ja omalla tavallani. Ja mikä parasta - se, jos mikä, tuntuu tosi hyvältä!