Syksyn kirpeys pistelee paljaissa kämmenissä. Jätin tumput lähtiessä reteästi matkarattaiden säilytyslokeroon, enkä heti pue niitä käsiini. Pistely on miellyttävää. Aurinko paistaa keskisyksyn väriloiston riehakkaaksi. Syksyllä luonto on kuin parhaat päivänsä nähnyt rehevän rönsyilevä nainen. Joka puolella niin hengästyttävänä. Vaahteranlehtien puna ei koskaan kyllästytä. Heinikkoon siivilöityvä aamuvalo on niin hento ja kaunis, että silmät eivät siirry siitä irti. Katse liimantuu vaaleanruskeaan tuulessa vaappuvaan korteen, jonka siemenkota muistuttaa puuterihuiskua.
Häistä luisuttiin alamäkeä arkeen. Jokin tekemisestä ja loputtomasta valmistelusta johtuva lieka irtosi vauhdilla ja muutti arjesta koko lailla sekavan. Ei olisi huvittanutkaan enää elää sitä juhlantäyteistä elämää, mutta jokin kinnasi silti kiinni. Kai se saattoi olla ihan vaan tylsistymistäkin, että mitäs nyt sitten, koko talvi lastenlauluja, haalareita ja aamupuuroa? Voisiko siitä edelleen nauttia yhtä samalla intensiteetillä? Pikaisesti aloin hääriä kokoon tekemisiä, nopeasti kyhäsin päähäni ajatelman töihinpaluun mahdollisuudesta ja sen tuomasta konkreettisesta tosiasiasta, että aivot ovat yhä ja niitä voi käyttää muuhunkin kuin kauppalaskun loppusumman ynnäämiseen ennen hihnalle siirtymistä. Ajatelma oli voimakasvaikutteinen ja yllättävän riittävä ihan sellaisenaan. Jo pelkkä mahdollisuuden olemassaolo yleensä rauhoittaa vaeltelevan tilanteen takaisin uomiinsa, sopivalle virtausnopeudelle.
Sitten huomasin näkeväni velvollisuuksissa elämää. Se on hieman kuin mustavalkoisen kuvan muuttaminen takaisin värilliseksi, se huomaaminen. Sävyt palasivat nopeasti, tylsyys jotenkin humahti tavallisen hyvän arjen alle. Pienen pojan ensimmäinen hammas kuin helmi ientehtaassa, hassusti heilahteleva pikkuinen ihmisenvarsi käsien irrottaessa ensi kertaa tuesta, ja se aamu kirpeässä syyssäässä. Minä ja poika ja loputon aika voivat kääntyä vapaudeksi tuosta vain, eikä olekaan enää niin kiire saada täytettä, todistetta itselleen olemassaolostaan. Puntarointi kuuluu elämään, se oli hyvä jo sisäistää.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
sunnuntai 29. elokuuta 2010
Se kel onni on, sen jakakoon!
Ulkona sataa, vihmoo kylmästi sääriin niin, että alkaa kolottaa luista. Yöllä on parempi laittaa villasukat, aamuyöstä sulkee pöpperössä helteistä auki jäänyttä tuuletusikkunaa ja ihmettelee minne se leppeys katosi? Sää ei haittaa, kun sydän odottaa.
Vain kerran hän kiroili ja heitteli tolloiksi rypistettyjä väärin tulostuneita hääohjelmia pitkin äitinsä työhuonetta. Muuten leikkaaminen, liimaaminen, pienten rusettien sitominen, kultaisten sydänten leimaaminen, pieni loputon pipertäminen on ollut juhlaa. Koko kesän jatkunut ahkera hääriminen on saamassa kulminaatiopisteensä ensi lauantaina hääjuhlassa. Hääpuku roikkuu Pojan huoneessa lakanalla peitettynä Aviomiehen silmiltä, valkoiset tanssikengät vielä lepäävät laatikossaan. On pysähdytty hetkeen useaan kertaan, tajuttu, että juuri näitä minuutteja, tunteja kaivataan talven kylminä iltoina, muistellaan ja kaivetaan esille taas hääalbumi, katsotaan sitä ja tunnetaan haikeutta.
On jännää kokea olevansa niin yltäpäältä onnellinen, hän ajattelee ja ojentaa lattialla konttaavalle Pojalleen lelua. Viikon päästä hän lepää juhlaa pois, pakkaa matkalaukkua ja jännittää jo seuraavana päivänä koittavaa lentoa. Pienen ensimmäinen, pariskunnankin yhteinen ensimmäinen. Häämatka Kyprokselle, pois kylmästä, keskelle helppoa lomamaisemaa.
Hän on pohtinut monet kerrat polttaripäiväänsä, jolloin sai kokea todeksi omia unelmiaan, kaikki rakkaat naiset ympärillään. Haikeana miettinyt sen olevan ohi, mutta aina läsnä muistoissa. Hän on miettinyt menneitä kesäpäiviä, kaiken ympärillä hyrisevää odotusta, tätä kaiken loksahtamista, helppoutta. Rakkautta, jota virtaa vapaana. Tämä kesä on ikimuistojen kesä.
Vain kerran hän kiroili ja heitteli tolloiksi rypistettyjä väärin tulostuneita hääohjelmia pitkin äitinsä työhuonetta. Muuten leikkaaminen, liimaaminen, pienten rusettien sitominen, kultaisten sydänten leimaaminen, pieni loputon pipertäminen on ollut juhlaa. Koko kesän jatkunut ahkera hääriminen on saamassa kulminaatiopisteensä ensi lauantaina hääjuhlassa. Hääpuku roikkuu Pojan huoneessa lakanalla peitettynä Aviomiehen silmiltä, valkoiset tanssikengät vielä lepäävät laatikossaan. On pysähdytty hetkeen useaan kertaan, tajuttu, että juuri näitä minuutteja, tunteja kaivataan talven kylminä iltoina, muistellaan ja kaivetaan esille taas hääalbumi, katsotaan sitä ja tunnetaan haikeutta.
On jännää kokea olevansa niin yltäpäältä onnellinen, hän ajattelee ja ojentaa lattialla konttaavalle Pojalleen lelua. Viikon päästä hän lepää juhlaa pois, pakkaa matkalaukkua ja jännittää jo seuraavana päivänä koittavaa lentoa. Pienen ensimmäinen, pariskunnankin yhteinen ensimmäinen. Häämatka Kyprokselle, pois kylmästä, keskelle helppoa lomamaisemaa.
Hän on pohtinut monet kerrat polttaripäiväänsä, jolloin sai kokea todeksi omia unelmiaan, kaikki rakkaat naiset ympärillään. Haikeana miettinyt sen olevan ohi, mutta aina läsnä muistoissa. Hän on miettinyt menneitä kesäpäiviä, kaiken ympärillä hyrisevää odotusta, tätä kaiken loksahtamista, helppoutta. Rakkautta, jota virtaa vapaana. Tämä kesä on ikimuistojen kesä.
perjantai 6. elokuuta 2010
Kesällä kaikki on toisin
Joskus lapsettomana haaveilin siitä, että minulla olisi lapsi, jotta voisin lomailla koko kesän. Koko kesän loma ilman lasta kun tuntui täysin absurdilta, saavuttamattomalta haaveelta. Koska muka muulloin olisi niin mahtava raha- tai työtilanne, että voisi ottaa lomaillen monta kuukautta peräjälkeen? Talvella hoitaessani pienokaista paukkupakkasten saartamassa kodissamme, mietin, että kesä vauvan kanssa ei tulisi muistuttamaan lomaa laisinkaan. Lapsen kanssa oleminen tuntui täydeltä työltä. Olin sitä paitsi silloin vielä siinä määrin väsynyt, että kaikki ylimääräinen kiva tekeminen vaati ponnistelua. Olinpa väärässä tässä kesä ja vauva ja loma asiassa. Itse asiassa en oikeastaan muista, koska viimeksi olisin nauttinut kesästä tällä tavalla. Josko koskaan? Lapsena kesä oli liian itsestäänselvä vuodenaika, jota siivitti usein kyläilevä liiasta vapaa-ajasta johtuva kuolettava tylsyys. Aikuisena samankaltaista tylsyyden tilaa on mahdoton saavuttaa. Jos joskus siunaantuu hetki, jolloin ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä, sen voi mieluusti viettää tehden ei mitään.
Kuumuus on ollut siunaus. Tiedän varsin monia tässä sääasiassa oppositioon asettuvia, mutta minulle ja Pojalle se on ollut vallan vapauttavaa. Olemme köllineet taloyhtiön pihalla viltin päällä, Poika vaippasillaan, minä bikineissäni, ja kihertäneet kaikelle kivalle. Beebin tipahdettua päiväunille olen lukenut romaania, tuijottanut siinä sivussa ympärillä vellovaa valkoista apilamerta, tuntenut kuumuuden kihoavan hikipisaroina pintaan, muuttavan ihoani aste asteelta kesäisen päivettyneeksi.
Öitä on siivittänyt tuulettimen taukoamaton hurina. Joskus kuuma ilma on vain siirtänyt puhaltimen kautta paikkaansa, heilauttanut hieman hikisiä otsakiehkuroita, viilentämättä sen enempää. Toisina öinä olen sammuttanut tuulettimen, laittanut raolla olevan ikkunan pienemmäksi, kietoutunut pelkkään pussilakanaan. Pojan uniin kuumuus ei ole tunkeutunut. Ystävä on kutsunutkin häntä supernukkujaksi, nukkupojaksi, jota hän todella on. Viisikuisesta lähtien yöheräilyjä ei maidon takia ole ollut, mitä joskus tutti on ollut hukassa tai asento väärä (nyt konttausharjoitteiden aikaan Pojan löytää unissaankin äheltämästä, hassu höppänäpää). Niin, kesäöiden kumma kajo, juhannusvalo valkeana hehkuna öisellä taivaalla. Nyt elokuussa valo on tummansininen, mutta lämmin. Linnut ovat jo rauhoittuneet.
Kaikki nämä kesän tapaamiset, ystävä-äidit, ystävät ilman lapsia - YSTÄVÄT - ihmiset. Kaikki IHANAT ihmiset, keskustelut, vertaistuki vailla vertaa. Olen onnekas, koen onnea kaikesta tästä. Muistan aina vaunujen rapinan hiekkateillä, Kumpulan markkinat, kirpparin, maauimalan, pienen kuikuilevan Lipsin (kesän myötä käveleväksi pikkutytöksi varttuneen), maissinaksujen tahraamat syöttötuolit, kahvit ja pullat, lukemattomat lounaat, Tallinnan kukkanäyttelyn, siiderihumalat, Pojan aamutuoksuisen lämpimän ihon kietoutuneena omaani ja uuden kesähuoneeksi muuttuneen parvekkeemme. Muistan Pojan kellimässä Luukin nurmikolla nakuna, kummastelemassa varpaitaan. Muistan kukat, neitoperhon tanssin, muhkeat kesäkurpitsat siirtolapuutarhamökillä, vadelmat, kumman olotilan kun on juuri tajunnut oman ja ystävän lapsen leikkivän lattialla keskenään ja on pystynyt keskeytyksettä käymään juonellista keskustelua toisen aikuisen kanssa. Muistan tämän kesän aina, tiedän sen. Sellainen käänteentekevä yleistunnelma, sellainen on vallinnut. Olen osannut nauttia. Lupiini kirjoitti hyvin tästä, ja hänen kirjoituksensa innostamana ja tästä kesästä hyvin inspiroituneena minäkin uskaltauduin aiheen pariin. Iltaisen leppeän kesätuulen hyväillessä nahkeaa ihoani, tunnen tässä hetkessä, olen saanut paljon. Onni on katsoa ja huomata, kas, leppäkerttu.
Kuumuus on ollut siunaus. Tiedän varsin monia tässä sääasiassa oppositioon asettuvia, mutta minulle ja Pojalle se on ollut vallan vapauttavaa. Olemme köllineet taloyhtiön pihalla viltin päällä, Poika vaippasillaan, minä bikineissäni, ja kihertäneet kaikelle kivalle. Beebin tipahdettua päiväunille olen lukenut romaania, tuijottanut siinä sivussa ympärillä vellovaa valkoista apilamerta, tuntenut kuumuuden kihoavan hikipisaroina pintaan, muuttavan ihoani aste asteelta kesäisen päivettyneeksi.
Öitä on siivittänyt tuulettimen taukoamaton hurina. Joskus kuuma ilma on vain siirtänyt puhaltimen kautta paikkaansa, heilauttanut hieman hikisiä otsakiehkuroita, viilentämättä sen enempää. Toisina öinä olen sammuttanut tuulettimen, laittanut raolla olevan ikkunan pienemmäksi, kietoutunut pelkkään pussilakanaan. Pojan uniin kuumuus ei ole tunkeutunut. Ystävä on kutsunutkin häntä supernukkujaksi, nukkupojaksi, jota hän todella on. Viisikuisesta lähtien yöheräilyjä ei maidon takia ole ollut, mitä joskus tutti on ollut hukassa tai asento väärä (nyt konttausharjoitteiden aikaan Pojan löytää unissaankin äheltämästä, hassu höppänäpää). Niin, kesäöiden kumma kajo, juhannusvalo valkeana hehkuna öisellä taivaalla. Nyt elokuussa valo on tummansininen, mutta lämmin. Linnut ovat jo rauhoittuneet.
Kaikki nämä kesän tapaamiset, ystävä-äidit, ystävät ilman lapsia - YSTÄVÄT - ihmiset. Kaikki IHANAT ihmiset, keskustelut, vertaistuki vailla vertaa. Olen onnekas, koen onnea kaikesta tästä. Muistan aina vaunujen rapinan hiekkateillä, Kumpulan markkinat, kirpparin, maauimalan, pienen kuikuilevan Lipsin (kesän myötä käveleväksi pikkutytöksi varttuneen), maissinaksujen tahraamat syöttötuolit, kahvit ja pullat, lukemattomat lounaat, Tallinnan kukkanäyttelyn, siiderihumalat, Pojan aamutuoksuisen lämpimän ihon kietoutuneena omaani ja uuden kesähuoneeksi muuttuneen parvekkeemme. Muistan Pojan kellimässä Luukin nurmikolla nakuna, kummastelemassa varpaitaan. Muistan kukat, neitoperhon tanssin, muhkeat kesäkurpitsat siirtolapuutarhamökillä, vadelmat, kumman olotilan kun on juuri tajunnut oman ja ystävän lapsen leikkivän lattialla keskenään ja on pystynyt keskeytyksettä käymään juonellista keskustelua toisen aikuisen kanssa. Muistan tämän kesän aina, tiedän sen. Sellainen käänteentekevä yleistunnelma, sellainen on vallinnut. Olen osannut nauttia. Lupiini kirjoitti hyvin tästä, ja hänen kirjoituksensa innostamana ja tästä kesästä hyvin inspiroituneena minäkin uskaltauduin aiheen pariin. Iltaisen leppeän kesätuulen hyväillessä nahkeaa ihoani, tunnen tässä hetkessä, olen saanut paljon. Onni on katsoa ja huomata, kas, leppäkerttu.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Gata sanoo hei ja kertoo juttuja
Synnytyksen jälkeen olen pohtinut itseni kipeäksi, miksi Suomessa suhtaudutaan äitiyteen niin kireän suorittavasti? Kun on riittävästi tutkittua tietoa, alkaa samalla syyllistys ja muottiin pakottaminen. Ollessani vielä laitoksella ja todella sairaana, katsottiin Kätilöopistolla itsestäänselvästi, että me hoidamme vauvaa yöt päivät läpeensä. Synnytykseni oli kestänyt yli kaksi vuorokautta, se oli käynnistetty vaikean raskausmyrkytyksen takia hyvin väkivaltaisesti ja lopulta päätynyt kiireelliseen sektioon minun verenpaineideni ollessa taivaissa ja lapsen hapetusarvojen ja sydänäänten laskiessa vaarallisen matalalle. Korkean verenpaineen takia synnytyksen aikana tärisin holtittomasti, eikä sitä saatu taltutettua lääkkeillä. En ole eläissäni ollut niin sairaana kuin ennen synnytystä ja heti sen jälkeen. Ennen kaikkea koin, ettei minua kohdattu synnytyssairaalassa kokonaisena ihmisenä. Ymmärrän toki, että lääketieteellisesti he tekivät varmasti parhaansa, juuri niin kuin kuuluu, mutta henkistä puolta, pelkoa, ei kohdattu riittävällä ammattitaidolla. Korkeatasoinen hoito ei Suomessa ole vielä kokonaisvaltaista.
Heti synnytyksen jälkeen olin kaksi vuorokautta tarkkailussa synnytyssalissa saamassa tehohoitoa. Makasin sängyssä kipulääkkeissä ja katetroituna, verenpainemittari köytettynä toiseen käsivarteen, tippaletkut kietoutuneina pitkin sänkyäni. En pystynyt peseytymään itsenäisesti, saati nousemaan ylös vuoteesta. Haava vatsassa vihlaisi ärjysti joka liikkeestä. Maailma kieppui epätodellisena ympärilläni. Vauva ja vauvan isä vierailivat luonani pieniä unenomaisia hetkiä. Imetinkin kerran, ihmettelin lapsen kovaa imua, mutta en jaksanut itse nostaa alle kolmikiloista poikaamme rinnalleni. Muistan kuitenkin kokeneeni syvää tyydytystä siitä, että rinnoissani oli kaiken sen jälkeen ravintoa pienelle miehelle. Kaikkea tätä siivitti muista synnytyssaleista kuuluvat kivunhuudot, jotka vaimenivat ja nousivat sen mukaan, missä vaiheessa kukin synnytys oli.
Kun sitten pääsin lapsivuodeosastolle, oletettiin, että olen nyt riittävästi levännyt (!) jaksaakseni hoitaa pienokaistani. Tässä vaiheessa menin vielä pyörätuolilla vessaan ja pelkäsin kuollakseni koko ajan, että verenpaineeni jälleen nousee, alan krampata uudelleen ja koko kauheus alkaa alusta: joudun takaisin synnytyssaliin tarkkailuun, minut katetroidaan ja makaan siellä, epätodellisuuden keskellä, verenpainemittari hälyttäen, kuoleman rajamailla. En ollut koko sairaalassaoloaikanani saanut oikein nukuttua ja olin väsymyksestä jo harhainen. Silti uneen ei tarjottu kuin mietoa rauhoittavaa, koska "imetys oli saatava käyntiin" ja minun olisi "jo syytä tormistua". Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että en nukkunut synnytyksen jälkeen salissa, vaikka suoneni oli pumpattu täyteen morfiinia, fentanyylia ja diatsepaamia. Kaikki lääkkeitä, jotka melko varmuudella tainnuttavat suloiseen uneen sellaisen, jolla ei kyseisiin aineisiin ole toleranssia ollenkaan. Mutta ei minua. Kauhu ja ahdistus pitävät hereillä vahvimmistakin lääkkeistä huolimatta.
Lapsivuodeosastolla ollessamme opettelin sekä elämään taas kahdella jalalla itsenäisesti että hoitamaan vauvaamme. Imetin reippaasti, yritin syödä ja levätä, mutta en onnistunut nukkumaan kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kertaakaan kätilö ei ehdottanut, että lapsi otettaisiin yöhoitoon ja minulle annettaisiin tujua unilääkettä, että saisin vihdoin nukuttua. Sen sijaan vauvanhoitoon kannustettiin, asennettani kehuttiin valoisaksi ja poikaa "synnynnäiseksi rintalapseksi". Öiseen aikaan kilkutin kelloa, kerroin peloistani, itkin ja sain rauhoittavaa. En saanut sanottua sitä, mitä mielessäni liikkui. Koin, että olen taakka, että minun on pakko "tormistua nyt", otettava homma haltuun, lopetettava vikiseminen. Pyörätuolin käyttökin oli kielletty, vaikka minä pelkäsin olla pystypäin verenpaineen nousun takia. Yhtenä aamuna se nousikin heti aamiaisen jälkeen, kaaduin sairaalasänkyyn huonovointisena ja kilkutin kelloa. Kätilö mittasi paineen, sai tulokseksi yli 200/100 ja tokaisi, ettei usko moista tulosta ja häipyi huoneesta sanoen, että tulee mittamaan kohta paineen uudelleen. Olin kauhusta kankeana. Miksi minut jätettiin? Kun kätilö tuli takaisin, paine oli edelleen n. 180/100, aloin täristä ja sain taas diatsepaamia suoneen. Lääkäri kävi katsomassa, sanoi, että jos tämä nyt jatkuu tällaisena, siirretään takaisin saliin tarkkailuun. Minä tuijotin tätä kaikkea sängystä, puhuvia päitä ja toivoin että joudun saliin, toivoin etten joudu saliin. Toivoin, etten kuole.
Kotona arki oli vähintään yhtä kaoottista. Väsymys ajoi nopeasti pään viimeisetkin mutterit löysälle kierteelle. Pelkäsin olla vauvan kanssa kahden, pelkäsin jopa silloin, vaikka mies oli vain toisessa huoneessa käymässä. Hävetti, en kyennyt hoitamaan pientä poikaamme, vaikka itse lapsen halusin, me halusimme, en voinut syyttää vahinkoa. Lapsi tuntui vieraalta, ikään kuin joltakin epämääräiseltä olennolta, joka on yllättäen tupattu vastuulleni ja tuota vastuuta en kerta kaikkiaan pystynyt käsittelemään. Lopulta olin sitä mieltä, että minun on parasta olla pois lapsen läheisyydestä kokonaan. Olin vakuuttunut, että häneen tarttuu pahaa minusta.
Kieppuvaa syöksyä alaspäin jatkui kolmen viikon ajan synnytyksestä, kunnes sain ajan. Nopea arviointi, massiiviset tukitoimet, lääkitykset ja käynnit sinnetännetuonne. Synnytyksen jälkeinen masennus. Hävetti taas. Olin vakuuttunut, että minä en sairastuisi enää masennukseen koskaan. Tai toivoin sitä niin voimakkaasti, että asian hyväksyminen tuntui aluksi erittäin vaikealta.
Jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani on tietysti selvää, että sairastuin. Kukapa ei olisi tuossa hötäkässä sairastunut? Koko raskausaika, synnytys ja viikot sen jälkeen olivat aivan täyttä fiaskoa kaikki. Kukaan ympärilläni ei ymmärtänyt kokonaisuutta, vaan tuijottivat yksittäisiä arvoja, yksittäisiä terveyttä mittaavia tekijöitä, kunnes olikin jo liian myöhäistä. Masennus vyöryi ylitseni kuin ukkosmyrsky, pisti kaiken uusiksi kertaheitolla. Kummallista, sillä minun papereissani aiemmin sairastettu masennus näkyy kyllä, siitä puhuttiinkin neuvolassa, olin itsekin asiasta huolissani loppuraskaudesta. Edelleen somaattinen ja psyykkinen puoli ovat terveydenhuollossa valitettavan kaukana toisistaan. Vanhat jaot näkyvät edelleen vahvasti.
Nyt ajattelen niin, että synnytyksen jälkeinen masennus on ollut äitiydelleni suuri siunaus. Ilman masennusta olisin varmasti hyvin erilainen äiti, joka olen tänä päivänä. Kun sairastuin, jouduin samoin tein luopumaan tietynlaisesta suorittamisesta. Täysimetys, kestovaipat, kantoliinat, ihokontakti, kaikki nämä nykymittapuun mukaan tiedostavan hyvän äitiyden merkkipaalut jäivät aika nopeasti pois repertuaarista. Näissä luettelemissani asioissa ei sinällään tietenkään ole mitään pahaa, päin vastoin. Kestovaipat ovat ekologisia ja loput jutut ovat vauvan ja äidin keskinäiselle vuorovaikutukselle myötämielisiä. Ilman niitäkin silti pärjää vallan mainiosti ja jopa yltää siihen kuuluisaan riittävän hyvään äitiyteen. Koko tämä sotku opetti hyvin nopeasti ottamaan asiat löysin rantein. Pikkuinen syö purkkiruokaa, juo korviketta (tisittäminen loppui viisikuisena maidontuotannon tyrehtymiseen) ja on potra, tyytyväinen poika. En kerta kaikkiaan osaa tuntea minkään muotoista syyllisyyttä epäekologisista, tai epäluomuista ratkaisuistani. Nämä sopivat meidän perheelle ja piste. Miksi tämä asia on niin kamalan vaikea monelle ymmärtää? Neuvoja, tapoja ja informaatiota puettuna syyllisyyskaapuun tuputetaan joka tuutista. Pääosin kieltäydyn moisesta (lukuun ottamatta jos haluan riehaantua tahallani jostain aiheesta ja pajattaa siitä kanssaäitien kanssa kovaan ääneen).
Suhde lapseen lähti kehittymään toden teolla vasta lääkkeiden vaikutuksen alettua. Masentuneet aivot kun eivät pysty luomaan samalla tavalla äidin ja lapsen välistä kiintymyssuhdetta. Kun tunteet palasivat, ne tulivatkin rysäyksellä. Yhtäkkiä pidin käsivarsillani aarretta, maailman kauneinta poikaa, joka tuhisi ja pöhelsi omaa ihanuuttaan täydellä volyymilla. Rakkaus ikään kuin ryöpsähti liikenteeseen ja on siitä päivästä lähtien kasvattanut pinta-alaansa hurjalla vauhdilla. Ei sitä, rakkautta, pysty kuvailemaan. Eikä sitä, miten se kiintymys kasvaa joka päivä, kun suhde omaan pienokaiseen vahvistuu. Kai se on yhteisten muistojen ja tapojen synnyttämistä. Sen yhteisen vahvistamista. Yhtä kaikki, se on parasta - juuri niin kuin aina sanotaan. Olen hyvin kiitollinen pienestä ja isosta miehestäni. Ja onnellinen, että loppujen lopuksi selvisin kaikesta nopeasti ja olen saanut nauttia pienen kanssa äitiyslomasta täysipainoisesti ihan alkua lukuun ottamatta.
Niin, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Se varmaan osaltaan on johtunut siitä, että kykyä ilmaista tätä kaikkea ei ehkä ole ollut. En ole saanut kakaistua synnytyskertomusta tänne, ja tuokin versio on sensuroitu, lyhyehkö ja tiivistetty. Tajusin kuitenkin, että bloggaustaukoni on osittain johtunut nimenomaan siitä. Synnytyksestä oli saatava kirjoittaa, mutta sen aika oli vasta nyt. Ja on tässä muutakin. Haen selvästi blogilleni nyt uutta muotoa. Tiedän, että haluan jatkaa, onhan bloggaaminen ollut iso osa elämääni jo pian neljä (!!) vuotta. Jotenkin vaan tietyt kriisit on nyt selätetty ja kun blogini on voimakkaasti käsitellyt näitä osa-alueita elämässäni, tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. Minä voin hyvin, arki rullaa ja lähelläni on oikeat ihmiset. Lääkkeet purivat nopeasti, olen jaloillani ja itse asiassa onnellinen. Äitiys ja perhe-elämä tuntuvat hienolta juuri tällaisena kuin olen ne nyt elämääni järjestänyt. Juuri nämä palaset tuntuvat klikkaavan kivasti yhteen.
Kaipaan tällä hetkellä vähemmän arkojen aihepiirien käsittelyä enemmän. Tuntuu, että ne arat asiat ovat nyt minulle salaisessa paikassa, hyvässä hellässä huomassa ja en halua niitä enää julkisesti samalla tavalla jakaa. Ne asiat ovat saaneet laastarin kylkeensä, ovat paranemassa hyvää vauhtia. Täällä minä kuitenkin pysyn, kirjoittelen lämpimikseni ja jatkan matkaani. Kaikki hyvin.
Heti synnytyksen jälkeen olin kaksi vuorokautta tarkkailussa synnytyssalissa saamassa tehohoitoa. Makasin sängyssä kipulääkkeissä ja katetroituna, verenpainemittari köytettynä toiseen käsivarteen, tippaletkut kietoutuneina pitkin sänkyäni. En pystynyt peseytymään itsenäisesti, saati nousemaan ylös vuoteesta. Haava vatsassa vihlaisi ärjysti joka liikkeestä. Maailma kieppui epätodellisena ympärilläni. Vauva ja vauvan isä vierailivat luonani pieniä unenomaisia hetkiä. Imetinkin kerran, ihmettelin lapsen kovaa imua, mutta en jaksanut itse nostaa alle kolmikiloista poikaamme rinnalleni. Muistan kuitenkin kokeneeni syvää tyydytystä siitä, että rinnoissani oli kaiken sen jälkeen ravintoa pienelle miehelle. Kaikkea tätä siivitti muista synnytyssaleista kuuluvat kivunhuudot, jotka vaimenivat ja nousivat sen mukaan, missä vaiheessa kukin synnytys oli.
Kun sitten pääsin lapsivuodeosastolle, oletettiin, että olen nyt riittävästi levännyt (!) jaksaakseni hoitaa pienokaistani. Tässä vaiheessa menin vielä pyörätuolilla vessaan ja pelkäsin kuollakseni koko ajan, että verenpaineeni jälleen nousee, alan krampata uudelleen ja koko kauheus alkaa alusta: joudun takaisin synnytyssaliin tarkkailuun, minut katetroidaan ja makaan siellä, epätodellisuuden keskellä, verenpainemittari hälyttäen, kuoleman rajamailla. En ollut koko sairaalassaoloaikanani saanut oikein nukuttua ja olin väsymyksestä jo harhainen. Silti uneen ei tarjottu kuin mietoa rauhoittavaa, koska "imetys oli saatava käyntiin" ja minun olisi "jo syytä tormistua". Tässä kohtaa lienee hyvä mainita, että en nukkunut synnytyksen jälkeen salissa, vaikka suoneni oli pumpattu täyteen morfiinia, fentanyylia ja diatsepaamia. Kaikki lääkkeitä, jotka melko varmuudella tainnuttavat suloiseen uneen sellaisen, jolla ei kyseisiin aineisiin ole toleranssia ollenkaan. Mutta ei minua. Kauhu ja ahdistus pitävät hereillä vahvimmistakin lääkkeistä huolimatta.
Lapsivuodeosastolla ollessamme opettelin sekä elämään taas kahdella jalalla itsenäisesti että hoitamaan vauvaamme. Imetin reippaasti, yritin syödä ja levätä, mutta en onnistunut nukkumaan kuin pieniä hetkiä kerrallaan. Kertaakaan kätilö ei ehdottanut, että lapsi otettaisiin yöhoitoon ja minulle annettaisiin tujua unilääkettä, että saisin vihdoin nukuttua. Sen sijaan vauvanhoitoon kannustettiin, asennettani kehuttiin valoisaksi ja poikaa "synnynnäiseksi rintalapseksi". Öiseen aikaan kilkutin kelloa, kerroin peloistani, itkin ja sain rauhoittavaa. En saanut sanottua sitä, mitä mielessäni liikkui. Koin, että olen taakka, että minun on pakko "tormistua nyt", otettava homma haltuun, lopetettava vikiseminen. Pyörätuolin käyttökin oli kielletty, vaikka minä pelkäsin olla pystypäin verenpaineen nousun takia. Yhtenä aamuna se nousikin heti aamiaisen jälkeen, kaaduin sairaalasänkyyn huonovointisena ja kilkutin kelloa. Kätilö mittasi paineen, sai tulokseksi yli 200/100 ja tokaisi, ettei usko moista tulosta ja häipyi huoneesta sanoen, että tulee mittamaan kohta paineen uudelleen. Olin kauhusta kankeana. Miksi minut jätettiin? Kun kätilö tuli takaisin, paine oli edelleen n. 180/100, aloin täristä ja sain taas diatsepaamia suoneen. Lääkäri kävi katsomassa, sanoi, että jos tämä nyt jatkuu tällaisena, siirretään takaisin saliin tarkkailuun. Minä tuijotin tätä kaikkea sängystä, puhuvia päitä ja toivoin että joudun saliin, toivoin etten joudu saliin. Toivoin, etten kuole.
Kotona arki oli vähintään yhtä kaoottista. Väsymys ajoi nopeasti pään viimeisetkin mutterit löysälle kierteelle. Pelkäsin olla vauvan kanssa kahden, pelkäsin jopa silloin, vaikka mies oli vain toisessa huoneessa käymässä. Hävetti, en kyennyt hoitamaan pientä poikaamme, vaikka itse lapsen halusin, me halusimme, en voinut syyttää vahinkoa. Lapsi tuntui vieraalta, ikään kuin joltakin epämääräiseltä olennolta, joka on yllättäen tupattu vastuulleni ja tuota vastuuta en kerta kaikkiaan pystynyt käsittelemään. Lopulta olin sitä mieltä, että minun on parasta olla pois lapsen läheisyydestä kokonaan. Olin vakuuttunut, että häneen tarttuu pahaa minusta.
Kieppuvaa syöksyä alaspäin jatkui kolmen viikon ajan synnytyksestä, kunnes sain ajan. Nopea arviointi, massiiviset tukitoimet, lääkitykset ja käynnit sinnetännetuonne. Synnytyksen jälkeinen masennus. Hävetti taas. Olin vakuuttunut, että minä en sairastuisi enää masennukseen koskaan. Tai toivoin sitä niin voimakkaasti, että asian hyväksyminen tuntui aluksi erittäin vaikealta.
Jälkeenpäin asiaa tarkasteltuani on tietysti selvää, että sairastuin. Kukapa ei olisi tuossa hötäkässä sairastunut? Koko raskausaika, synnytys ja viikot sen jälkeen olivat aivan täyttä fiaskoa kaikki. Kukaan ympärilläni ei ymmärtänyt kokonaisuutta, vaan tuijottivat yksittäisiä arvoja, yksittäisiä terveyttä mittaavia tekijöitä, kunnes olikin jo liian myöhäistä. Masennus vyöryi ylitseni kuin ukkosmyrsky, pisti kaiken uusiksi kertaheitolla. Kummallista, sillä minun papereissani aiemmin sairastettu masennus näkyy kyllä, siitä puhuttiinkin neuvolassa, olin itsekin asiasta huolissani loppuraskaudesta. Edelleen somaattinen ja psyykkinen puoli ovat terveydenhuollossa valitettavan kaukana toisistaan. Vanhat jaot näkyvät edelleen vahvasti.
Nyt ajattelen niin, että synnytyksen jälkeinen masennus on ollut äitiydelleni suuri siunaus. Ilman masennusta olisin varmasti hyvin erilainen äiti, joka olen tänä päivänä. Kun sairastuin, jouduin samoin tein luopumaan tietynlaisesta suorittamisesta. Täysimetys, kestovaipat, kantoliinat, ihokontakti, kaikki nämä nykymittapuun mukaan tiedostavan hyvän äitiyden merkkipaalut jäivät aika nopeasti pois repertuaarista. Näissä luettelemissani asioissa ei sinällään tietenkään ole mitään pahaa, päin vastoin. Kestovaipat ovat ekologisia ja loput jutut ovat vauvan ja äidin keskinäiselle vuorovaikutukselle myötämielisiä. Ilman niitäkin silti pärjää vallan mainiosti ja jopa yltää siihen kuuluisaan riittävän hyvään äitiyteen. Koko tämä sotku opetti hyvin nopeasti ottamaan asiat löysin rantein. Pikkuinen syö purkkiruokaa, juo korviketta (tisittäminen loppui viisikuisena maidontuotannon tyrehtymiseen) ja on potra, tyytyväinen poika. En kerta kaikkiaan osaa tuntea minkään muotoista syyllisyyttä epäekologisista, tai epäluomuista ratkaisuistani. Nämä sopivat meidän perheelle ja piste. Miksi tämä asia on niin kamalan vaikea monelle ymmärtää? Neuvoja, tapoja ja informaatiota puettuna syyllisyyskaapuun tuputetaan joka tuutista. Pääosin kieltäydyn moisesta (lukuun ottamatta jos haluan riehaantua tahallani jostain aiheesta ja pajattaa siitä kanssaäitien kanssa kovaan ääneen).
Suhde lapseen lähti kehittymään toden teolla vasta lääkkeiden vaikutuksen alettua. Masentuneet aivot kun eivät pysty luomaan samalla tavalla äidin ja lapsen välistä kiintymyssuhdetta. Kun tunteet palasivat, ne tulivatkin rysäyksellä. Yhtäkkiä pidin käsivarsillani aarretta, maailman kauneinta poikaa, joka tuhisi ja pöhelsi omaa ihanuuttaan täydellä volyymilla. Rakkaus ikään kuin ryöpsähti liikenteeseen ja on siitä päivästä lähtien kasvattanut pinta-alaansa hurjalla vauhdilla. Ei sitä, rakkautta, pysty kuvailemaan. Eikä sitä, miten se kiintymys kasvaa joka päivä, kun suhde omaan pienokaiseen vahvistuu. Kai se on yhteisten muistojen ja tapojen synnyttämistä. Sen yhteisen vahvistamista. Yhtä kaikki, se on parasta - juuri niin kuin aina sanotaan. Olen hyvin kiitollinen pienestä ja isosta miehestäni. Ja onnellinen, että loppujen lopuksi selvisin kaikesta nopeasti ja olen saanut nauttia pienen kanssa äitiyslomasta täysipainoisesti ihan alkua lukuun ottamatta.
Niin, en ole kirjoittanut pitkään aikaan. Se varmaan osaltaan on johtunut siitä, että kykyä ilmaista tätä kaikkea ei ehkä ole ollut. En ole saanut kakaistua synnytyskertomusta tänne, ja tuokin versio on sensuroitu, lyhyehkö ja tiivistetty. Tajusin kuitenkin, että bloggaustaukoni on osittain johtunut nimenomaan siitä. Synnytyksestä oli saatava kirjoittaa, mutta sen aika oli vasta nyt. Ja on tässä muutakin. Haen selvästi blogilleni nyt uutta muotoa. Tiedän, että haluan jatkaa, onhan bloggaaminen ollut iso osa elämääni jo pian neljä (!!) vuotta. Jotenkin vaan tietyt kriisit on nyt selätetty ja kun blogini on voimakkaasti käsitellyt näitä osa-alueita elämässäni, tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. Minä voin hyvin, arki rullaa ja lähelläni on oikeat ihmiset. Lääkkeet purivat nopeasti, olen jaloillani ja itse asiassa onnellinen. Äitiys ja perhe-elämä tuntuvat hienolta juuri tällaisena kuin olen ne nyt elämääni järjestänyt. Juuri nämä palaset tuntuvat klikkaavan kivasti yhteen.
Kaipaan tällä hetkellä vähemmän arkojen aihepiirien käsittelyä enemmän. Tuntuu, että ne arat asiat ovat nyt minulle salaisessa paikassa, hyvässä hellässä huomassa ja en halua niitä enää julkisesti samalla tavalla jakaa. Ne asiat ovat saaneet laastarin kylkeensä, ovat paranemassa hyvää vauhtia. Täällä minä kuitenkin pysyn, kirjoittelen lämpimikseni ja jatkan matkaani. Kaikki hyvin.
lauantai 3. huhtikuuta 2010
Kilinää
Jossain on aina kipu läsnä. Nyt se on tehnyt itselleen kodin alaselkään. Jäytää lihaksessa, kiristyy liikahtaessa niin, että on pakko pidätellä henkeä. Ehkä kipu on saanut alkunsakin hengen pidättelemisestä, ehkä se asuttaa minua ikuisena läsnäolijana. Tunkee ulos milloin mitäkin tietä.
Kipu tuli, kun nukuin parisängyssämme pitkästä aikaa. Poika oli mummillaan, nukkui siellä kolmekymmenen kilometrin päässä, minä mieheni vieressä jäykkänä. Ikävä ja syyllisyys rinnassa on vaikea rentoutua. Tai ehkä minun on ylipäätään vaikea rentoutua.
Olen alkeellinen niin monessa asiassa. Tänään tunnen itseni ameebaksi, niin suhteettoman taidottomaksi ja typeräksi, ilkeäksi, keskeneräiseksi, epäreiluksi paskiaiseksi. Ja turha sanoa "olet kuule hyvä ihminen", kun tänään en ole ollut. Olen ollut huono. Niin huono, että ehkä tapahtui jotakin peruuttamatonta. Tämä oppimattomuus, sielun repaleisuus, friikkiys, vittu, ne väsyttävät minut. Yhtä ponnistelua suurin osa elämää, kurkottamista kohti helpompaa, joka ei tunnu olevan ikinä seuraavan kulman takana.
Otin särkylääkettä ja odotan, että kipu typistyisi edes sen verran, että voisi kadota nukkumaan. Tässä koneella notkuminenkin yhtä pakoa ympäröivästä, sanoista, jotka moninkertaistuvat päässäni kuin kaikukopassa. Typerä typerä.
Kipu tuli, kun nukuin parisängyssämme pitkästä aikaa. Poika oli mummillaan, nukkui siellä kolmekymmenen kilometrin päässä, minä mieheni vieressä jäykkänä. Ikävä ja syyllisyys rinnassa on vaikea rentoutua. Tai ehkä minun on ylipäätään vaikea rentoutua.
Olen alkeellinen niin monessa asiassa. Tänään tunnen itseni ameebaksi, niin suhteettoman taidottomaksi ja typeräksi, ilkeäksi, keskeneräiseksi, epäreiluksi paskiaiseksi. Ja turha sanoa "olet kuule hyvä ihminen", kun tänään en ole ollut. Olen ollut huono. Niin huono, että ehkä tapahtui jotakin peruuttamatonta. Tämä oppimattomuus, sielun repaleisuus, friikkiys, vittu, ne väsyttävät minut. Yhtä ponnistelua suurin osa elämää, kurkottamista kohti helpompaa, joka ei tunnu olevan ikinä seuraavan kulman takana.
Otin särkylääkettä ja odotan, että kipu typistyisi edes sen verran, että voisi kadota nukkumaan. Tässä koneella notkuminenkin yhtä pakoa ympäröivästä, sanoista, jotka moninkertaistuvat päässäni kuin kaikukopassa. Typerä typerä.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Sunnuntaina on aikaa ajatella
Aika suhisee ohitseni. Päivät ovat samanlaisia, rytmittyvät ruokintaan, uniaikaan, vaippoihin, hampaidenpesuun, tiskikoneen hurinaan. Joskus tuntuu, että en saa mitään aikaiseksi, mutta en tiedä edes mitä pitäisi muka saada. Muistista tipahtelee jatkuvasti asioita. Joudun kulkemaan kalenteri kädessä, muuten eksyn kotonakin aikatauluihini. Huomaan olevani ajelehtiva. Teen kyllä, kaikki tarvittava on hallinnassa, mutta samalla kaiken päällä on kummallinen utu. Se on kuin sana, joka on ihan kielen päällä. En saa siitä kiinni, tästä olosta. Ehkä se on väsymystä, niin, sitä se varmaan on.
Tuntuu, että olisi niin paljon, mitä olisi hauska jaksaa, mutta aika ei riitä. Eikä voimat. On ystäviä, joihin haluaisi pitää enemmän yhteyttä, olisi tapahtumia, harrasteita, sadoittain kasoittain kaikkea. Joskus seison niiden keskellä ja klikkaan kaikelle kyllä vain huomatakseni, että joudun kohta pian klikkaamaan kaikelle ei. Seuraan vierestä ja kuvittelen muiden pystyvän enempään. Se on kuin muuri, joka erottaa minut niistä muista. Olen tässä, mutta olen oikeasti tuolla. Ehkä se on masennusta, niin, sitä se varmaan on.
Lapsi kasvaa. Siirryimme velliin ja soseisiin tällä viikolla perin onnistuneesti. Poika on syönyt hyvällä ruokahalulla kuin vanha tekijä. Minua se liikuttaa kovin. Pieni mies syö isojen miesten ruokaa, kasvaa niin nopeaan. Joskus haluaisin pysäyttää kuvan juuri tähän, että ehtisin tarkastella syvemmin. Joskus kaikki touhuaminen tuntuu vievän huomion niistä pienistä yksityiskohdista, joita olisi hyvä tutkia lähemmin. Pienet sormet hamuavat lelua, nappaavat kiinni ja kädet johdattavat riemunkirjavan ökkimönkiäisen kohti suuta. Poika osaa ja oppii sellaisella tahdilla, ja minä lataan tiskikonetta, pyyhin pöytää ja suin tukkaani. En aina jaksa olla edes kiinnostunut, en koko aikaa. Kun katsahtaa ulos ikkunasta, lepuuttaa silmiään pienen hetken ja huomaa pihapuun paljastuneen lumen alta, on Poika jo ehtinyt tehdä jotakin uutta. Ja se menee minulta ohi kuin kevään muuttuminen kesäksi. Ehkä se on arkea, niin, sitä se varmaan on.
On huoliakin. Pienempiä ja suurempia. Lyhyessä ajassa menetin yhden ystävyyssuhteen ja se kalvaa aika tavalla. On ikäväkin. Sitä pohtii tekemiään ratkaisuja, miettii niitä uudelleen, pyörittää niin kauan, että kehä muodostaa aivoihin niin tutun uran, ettei enää löydä uutta näkökulmaa. Ei ainakaan yksin. On vain varmistuttava tässä elämässä siitä, että kulkee sydämensä kanssa samaan suuntaan. Kipeää se tekee, sattuu joskus niin, että meinaa pakahtua ihan. Kipu tekee epävarmaksi, ikävä se vasta tekeekin. Entä jos, sitä miettii ja tulee joka mietintäkerralla vähemmän varmaksi, kunnes taas palaa alkuun. Kehä pyörii. Ehkä se on kuitenkin rakkautta, niin, sitä se kyllä on.
Tuntuu, että olisi niin paljon, mitä olisi hauska jaksaa, mutta aika ei riitä. Eikä voimat. On ystäviä, joihin haluaisi pitää enemmän yhteyttä, olisi tapahtumia, harrasteita, sadoittain kasoittain kaikkea. Joskus seison niiden keskellä ja klikkaan kaikelle kyllä vain huomatakseni, että joudun kohta pian klikkaamaan kaikelle ei. Seuraan vierestä ja kuvittelen muiden pystyvän enempään. Se on kuin muuri, joka erottaa minut niistä muista. Olen tässä, mutta olen oikeasti tuolla. Ehkä se on masennusta, niin, sitä se varmaan on.
Lapsi kasvaa. Siirryimme velliin ja soseisiin tällä viikolla perin onnistuneesti. Poika on syönyt hyvällä ruokahalulla kuin vanha tekijä. Minua se liikuttaa kovin. Pieni mies syö isojen miesten ruokaa, kasvaa niin nopeaan. Joskus haluaisin pysäyttää kuvan juuri tähän, että ehtisin tarkastella syvemmin. Joskus kaikki touhuaminen tuntuu vievän huomion niistä pienistä yksityiskohdista, joita olisi hyvä tutkia lähemmin. Pienet sormet hamuavat lelua, nappaavat kiinni ja kädet johdattavat riemunkirjavan ökkimönkiäisen kohti suuta. Poika osaa ja oppii sellaisella tahdilla, ja minä lataan tiskikonetta, pyyhin pöytää ja suin tukkaani. En aina jaksa olla edes kiinnostunut, en koko aikaa. Kun katsahtaa ulos ikkunasta, lepuuttaa silmiään pienen hetken ja huomaa pihapuun paljastuneen lumen alta, on Poika jo ehtinyt tehdä jotakin uutta. Ja se menee minulta ohi kuin kevään muuttuminen kesäksi. Ehkä se on arkea, niin, sitä se varmaan on.
On huoliakin. Pienempiä ja suurempia. Lyhyessä ajassa menetin yhden ystävyyssuhteen ja se kalvaa aika tavalla. On ikäväkin. Sitä pohtii tekemiään ratkaisuja, miettii niitä uudelleen, pyörittää niin kauan, että kehä muodostaa aivoihin niin tutun uran, ettei enää löydä uutta näkökulmaa. Ei ainakaan yksin. On vain varmistuttava tässä elämässä siitä, että kulkee sydämensä kanssa samaan suuntaan. Kipeää se tekee, sattuu joskus niin, että meinaa pakahtua ihan. Kipu tekee epävarmaksi, ikävä se vasta tekeekin. Entä jos, sitä miettii ja tulee joka mietintäkerralla vähemmän varmaksi, kunnes taas palaa alkuun. Kehä pyörii. Ehkä se on kuitenkin rakkautta, niin, sitä se kyllä on.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
Joku raja!
Sitä toivoo, että tekee oikein, mutta ei voi tietää varmasti, ennen kuin ajan säälimättömyys sen osoittaa. Sitä toivoo, että raakojen sanojen takaa kuultaisi rakkaus niin vahvasti, että se pitäisi langan ehjänä, vaikkakin venyneenä. Sitä toivoo, että pahimmat pelot osoittautuisivat turhiksi, huoli jäisi ilmaan, menisi pyörteiden mukana muistojen maahan.
Riittääkö se, jonka päälle on rakennettu vahvasti? Kuinka suuri voima iskuun tarvitaan, että kaikki on betonipölyä? Kuka määrittelee ne säännöt, joilla edetään toista kunnioittaen? Voiko toisen sydämen oikeus olla toisen sydämen vääryys?
Tarkoittamalla hyvää voi tehdä paljon pahaa. Missä menee raja?
Riittääkö se, jonka päälle on rakennettu vahvasti? Kuinka suuri voima iskuun tarvitaan, että kaikki on betonipölyä? Kuka määrittelee ne säännöt, joilla edetään toista kunnioittaen? Voiko toisen sydämen oikeus olla toisen sydämen vääryys?
Tarkoittamalla hyvää voi tehdä paljon pahaa. Missä menee raja?
Tilaa:
Kommentit (Atom)