Ekovuosi 2011 - haaste!

Huomaan eläväni jatkuvassa muutoksessa. Tai ehkä olen havainnoinut elämän olevan jatkuvaa muutosta. Ja vielä tärkeämpänä havaintona kirjattakoon, että olen suht ookoo asian kanssa. Turvallisuushakuisena ja pirstaleisen menneisyyden omaavana naisena muutoksen sietokykyni ei ole ollut parhaimmasta päästä. Pitkään ajattelin elämäni jossakin vaiheessa tasaantuvan hiljaiseen helppoon uomaansa, jossa voin tutussa virrassa matkustaa sopivalla menonopeudella tuttuihin paikkoihin. Pidin tällaista jotenkin elinehtonakin, tai ehtona ainakin jaksamiselle ja normaalille terveydentilalle. Hulvaton ajatus, nyt kun miettii. On aina mukava huomata olevansa väärässä ja vielä sopeutuvansa vallitseviin olosuhteisiin.

Pojan synnyttyä minulla ei ollut mahdollisuuksia tarkastella kriittisesti oikeastaan mitään elämäni osa-aluetta. Kaikki oli kiinni lapsessa ja äidin roolin omaksumisessa. Nyt kun lapsi on isompi, omatoimisempi (harjoittelee kävelemistä pieni hassunen) ja selvästi ikäistä seuraansa kaipaava, on ollut mahdollisuus käyttää aivojaan muuhunkin kuin kotopesäasioihin. Kun lapsi oppii koko ajan ja enimmäkseen matkimalla, on selvää, että omia tekemisiään ja valintojaan tulee mietittyä koko lailla toisella tapaa. Mitä haluan antaa lapselleni perinnöksi? Kysymykseen on helppo vastata: vastuun itsen ja ympäristön hyvinvoinnista. Ympäristöllä käsitän sekä sosiaalisen että fyysisen ympäristön. Mutta on eri asia olla tietoinen kuin käytännössä toteuttava.

Jos haluaa toteuttaa kemikaalikriittistä ja ekologista, kokonaisvaltaisesta terveydestä kiinnostunutta elämää, saa helposti paasaajan ja tekopyhän maineen. Tästä asiasta on vaikea keskustella kenenkään muun kuin aiheesta jo valmiiksi kiinnostuneen kanssa olematta jotenkin kummalla tavalla syyllistävä sitä tarkoittamatta. Sitä usein edelleen ajatellaan ekologisuuden olevan hippien hapatusta. Kummastellaan, missä huovutetut kirkkaat hassut hatut, kierrätysmateriaaleista valmistetut hamppuvaatteet ja hennanpunainen tukka, jos asioi Ruohonjuuressa. Ihmisten on helpompi käsitellä, kun kuuluu ulkoisesti johonkin tiettyyn tunnistettavaan kategoriaan. Ja samalla voi olla ottamatta tosissaan, kun "se nyt on sellainen hörhö". Kieltäydyn kuitenkin tästä leimautuneesta ulkomuodosta (ja tähän kohtaan pieni tarkennus, etten millään muotoa tätä ulkomuotoa halua disauttaa - jokainen tyylillään hei), mutta haluan silti vapaasti olla valtavirrasta poikkeava kapinallishenkinen.

En halua ketään syyllistää tälläkään kirjoituksella, saati jeesustella omien elämäntapojeni erinomaisuutta (kaikkea muuta!), mutta silti haluan kysyä ääneen, missä lymyää monien ihmisten ekologinen omatunto? (Tässä kohtaa voin hyvin myöntää olevani yksi niistä kertakäyttövaippoja käyttävistä kusipäistä, mutta pyrin jotenkin tasaamaan puntteja valitsemalla muuten kestävämpiä vaihtoehtoja. Kestoihin ei vain ole edelleenkään mahdollisuutta, mutta muuhun on. Selityksen makua, jota se juurikin on. On häikäilemättömän anteeksiantamatonta käyttää kertiksiä, oli miten oli.) En tiedä keskivertosuomalaisen uutistenseuraamisahkeruutta, mutta lienee vähemmälläkin seuraamisella tullut selväksi se, että samalla tahdilla kulutamme koko pallon hengiltä. Miksi siis ihmiset surutta kuluttavat kaikkea mahdollista kertakäyttöä, eivät juuri kierrätä ja syövät lihaa joka päivä sekä ajavat helposti kahta autoa (yksi miehelle, toinen naiselle)? Mihin tämä perustuu? Onko tosiaan niin, että ekologisuus ei tunnu kovin tärkeältä kakkavaippojen ja legojen keskellä, uusien vaatteiden ja rientojen keskellä, suunnitellessa uutta ulkomaanmatkaa ja katsellessa uutta sohvaa ja siihen mätsääviä sisustustyynyjä? Kumma kerskakulutuksen ja ekofiilistelyn ristiriita tässä kovin tiedostavassa ajassamme. Eikö ekologisuus ole rehellisyyteen verrattavissa oleva perusarvo, jonka haluaa lapsilleen siirtää ihan siinäkin mielessä, että jonakin päivänä olemme ehkä isovanhempia lapsille, joiden maailma on tätä menoa melkoisesti surullisempi kuin tämä jo hyvin surullinen tavaraan hukkuva jätekasa?

En ole koskaan aloittanut blogihistoriani aikana meemiä, mutta nytpä teen niin. Meemin nimi olkoon siis tuo "Ekovuosi 2011!". Tarkoituksena on kysyä itseltään kolme ekologista omatuntoa kolkuttavaa kysymystä ja vastata sitten niihin totuudenmukaisesti. Tavoitteena on ensi vuoden 2011 aikana tehdä näihin asioihin asteittain parannusta. Tarkennettakoon, että yhdenkin päivittäisen tuotteen vaihtaminen luomuun tai vaikka pesuaineiden korvaaminen kemikaalikriittisillä luontoa säästävillä vaihtoehdoilla on varsin riittävää ja aina parempi kuin se, ettei tee mitään. Mitään ekofasismia tällä siis ei haeta, vaan juuri niitä päivittäisiä uusia kestävämpiä valintoja, yksi asia kerrallaan.

Jotten kuulostaisi järkyttävän tekopyhältä, haastanpa ihan ensimmäisenä itseni. Tässä minun kolme kysymystäni ja parannusehdotukset perässä!

1) Miksi shoppailet joskus uusia vaatteita/lastenvaatteita halpavaateketjuilta, vaikka tiedät niiden olevan tehty lapsityövoimalla ja lisäävän maailman roskan määrää?

TOTUUS: Koska ostamisesta tulee hyvä mieli hetkeksi ja se on joskus täytettä tylsään lapsiränkkäiseen päivään. Koska joskus tunnen itseni toisen luokan kansalaiseksi, kun en pue pikkumiestä maailmasta suloisimpiin asukokonaisuuksiin. Uusista omista rytkyistä tulee hetkellinen onnentunne, koska kuvittelee jotenkin täyttävänsä oman vaatimuksensa ulkoisesti pukeutumalla muodin mukaan. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.

2) Miksi et osta aina mahdollisuuden tullen Reilua kauppaa, luomua tai kierrätettyä?

TOTUUS: Kuvittelen joskus tavallisten UUSIEN tuotteiden tyydyttävän ostamisen tarpeeni paremmin. Joskus ekotuotteissa on jotenkin epäviehko ulkoasu ja liian kallis hinta. Liian kalliilta saattaa tuntua 50 senttiä vastaavaa perustuotetta kalliimpi ekotuote. Toisin sanoen olen itsekäs ja voimaton markkinavoimien painostuksen alla.

3) Miksi ajelemme perheenä joskus pieniäkin matkoja autolla, vaikka yhtä helposti ja vielä halvemmalla pääsisimme julkisilla?

TOTUUS: Koska auto on niin ihana, helppo ja kätevä. Toisin sanoen olemme mieheni kanssa itsekkäitä ja voimattomia mukavuudenhalumme edessä.

Parannuslupaukset:

1) Pyrkimys siirtyä käyttämään enenevissä määrin kierrätettyjä vaatteita. Lastenvaatteet nyt ainakin kiertoon kirpparille tai lähituttaville ja uusia tilalle samaa kanavaa. Erityistarpeet, kuten ulkovaatteet, kengät ja juhlavaatteet sallittuja ostaa uusina.

2) Pyrkimys siirtyä käyttämään luomua, kierrätettyä ja Reilua kauppaa aina, kun se on mahdollista ja hintapoliittisesti järkevissä mittasuhteissa. Myös lihan korvaaminen kasvisruoalla arjessa jatkuu. Liha olkoon juhlaruokaa ja silloinkin aina mahdollisuuksien mukaan luomua (jota nykyään saakin mukavasti jo lähi-Alepasta järkevään hintaan!).

3) Vain pitemmät hankalat matkat ajetaan autolla. Muut matkat myös perheen kesken julkisilla tai kävellen.

Haastan mukaan Lupiinin ja Tiinan. Jokainen meemin jatkaja haastakoon ainakin yhden tuntemansa bloggaajan mukaan, mutta ylärajaa haastettavien määrälle ei todellakaan ole! Ja saa tämän haasteen tästä napata mukaansa kuka tahansa, vaikka en olisi haastanutkaan mukaan.

Odotan innolla haasteeseen tarttumista!

Lyhyt retrospektiivi

Salonkikelpoinen äiti.

Ostaa Polarn.O.Pyretiä, odottaa niiden syysmallistoa yhtä paljon kuin teini-ikäinen suosikkibändinsä uutta julkaisua.

Hankkii jälkikasvulleen Ticket2Heavenin haalarin talveksi ja varmuuden vuoksi vielä Reimatecin.

On ylettömän kiinnostunut vauvansa ruokinnasta, vaippavaihtoehdoista (osaa perustella miksi tai miksi ei käytä kestoja), ihonhoidosta (käytättekö tekin tätä luomuvoidetta, ahaa), rutiineista ja varhaisesta vuorovaikutuksesta.

Käyttää lastaan muskarissa ennen kuin mukula osaa edes kääntyä vatsalleen ja uskoo lapsen nauttivan laululeikeistä tulkiten tahattomat hymyt ja kädenheilautukset "musiikin mukana elämiseksi".

Ostaa lapselle helistintossut, jotta lapsi älyäisi jalkansa lajitovereitaan hanakammin. Ja salaa, hyvin salaa, hermostuu kulkusten jatkuvasta hyödyttömästä kilinästä. Lapsi ei ymmärrä mistä kilinä kuuluu.

Vertailee kokemuksiaan kanssaäitien kanssa positiiviseen sävyyn. Jos väsymys/tylsyys/ahdistus mainitaan, sen jälkeen muistetaan vuolassanaisesti kertoa, miten kuitenkin lapsen kanssa oleminen on ainutlaatuista, nautinnollista ja kuinka nopeasti lapset kasvavat isoiksi. "Täällä vain vieraina meillä."

Sisustaa lapsen huonetta Ikealla, söpöillä eläinhahmoilla, kirjahyllyssä lapsen isän vanhat ensikengät. Kehyksissä kuvia isästä, äidistä ja pienokaisesta. Jossakin lapsen nimi puukirjaimin, hyllyn päällä ehkä. Lelukorissa kauneimmat lelut, kannellisissa laatikoissa rumat. Vaatekaapissa järjestyksessä vauvanvaatteet koon mukaan.

Muistaa kertoa kuinka ylpeä on osallistuvasta puolisostaan. Osaa käyttää termiä "jaettu vanhemmuus" ja katsoo kaihoisasti lapsen ja isän haurasta käsinkosketeltavan itkettävän kaunista suhdetta.

Suljettujen ovien takana riidellään puolison kanssa, vauvan pään yli huutaen kumpi on väsyneempi, vedotaan epäreilulla tavalla tunteisiin. Kukaan ei jaksa halailla unettomien öiden sankarina. Kuka jätti pesukoneen tyhjentämättä, pyykkien mädäntyvä haju lyö kasvoille. Perse on levinnyt, eikä imetys laihduttanutkaan. Tuttipullo pyörii vastaan lattialla, äiti könyää sohvan alta tuttivarastoa pesuun. Kaikissa sideharsoissa on laikkuja. Kloriittipullo on aukaisemattomana lukollisessa kaapissa, taaperon saavuttamattomissa.

Ja kaikki tämä, totta. Ei yhtään totta. Siellä jossain seassa se varmaan on. Totuus. Ensimmäisen vuoden epävarmuus, sekamelska vaihtuu takaisin tuttuun minuuteen. Muistotkin näyttäytyvät oikeissa mittasuhteissaan, kaikesta kuoriutuu esiin voitto!

"Lapsi on vain lainassa meillä, ja niin, kasvaa liian nopeasti!"

Rentoudu!

Sain ystävältäni kutsun osallistua tyttöjen iltaan Flamingo -spassa. Kieltäydyin heti, selittelemättä ja tuosta noin vain. Ajatus "tyttöjen illasta" spassa ei kuulu käsitykseeni rentouttavasta illasta. Olen kerran osallistunut tällaiseen tapahtumaan ja saanut todeta karvaasti, että rentoutumista ei voi etukäteen päättää, saati pakottaa, tahi saavuttaa kilkattavien ja kalkattavien (äiti-)ihmisten seurassa. Jos koko ajan hoetaan "kuinka rentouttavaa" kaikki on, tällä tavalla omaa aikaa ilman lapsia (ja jo juostaan katsomaan kännykästä onko lasten isä raportoinut ja voi sitä riemua kun raportti on myönteinen) ja voi ihan vaihtaa kuulumisia ("juu, me otettiin nyt kumminkin se vanhanroosan sävyinen boordi"), alkaa hermo kiristyä.

Ensinnäkin, Flamingo-spa ON erittäin kaunis ja suunniteltu hyvinkin rentouttaviin hetkiin, enkä ala paikan interiööriä tai konseptia sen enempää tässä arvostella, vaan kun kyse on siitä, että minä en osaa rentoutua jos pitää rentoutua. Toiseksikin, pelkkä sisäänpääsymaksu kustantaa 25e maanantaista torstaihin. Jos vesiin halajaa lillumaan viikonloppuna, biljetistä saa pulittaa 35e. Kolmekymmentäviisi euroa. Oikeasti. Jos siihen päälle ottaa jonkun (rentouttavan!) hoidon, siitä saa tokikin maksaa lisää. Eikä ihan vähää. Kaiken kaikkiaan, jos oikein haluaa sielulleen lepoa, voi hyvinkin varautua heittämään span kassaan satasen verran. Parempi olisi tuntua tuolla hinnalla niin saatanan hyvältä.

Minä en pidä siitä, että minua hoidetaan. Kävin raskauden lopussa turvotuksen uuvuttamana lymfahoitajalla toiveena edes muutaman nestekilon hävittäminen. Hoitajan huone oli kylmä ja hän jätti minut alkutervehdyksen jälkeen sinne riisuutumaan hoitaessaan itse sillä välin - niin en minä tiedä, jotakin. Siellä minä sitten seisoin puolialastomana, kylmässä huoneessa, raskausvatsa pömpöllään, vilusta väristen. Mietin pitäisikö tässä peitellä rintoja, kun hoitaja paukkaa sisään, mutta siinä sitten torhistuin ja istuin pikkarisillani tuolille odottelemaan. Alku ei ollut lupaava.

Hoito oli kummallista sivelyä. Enimmäkseen kasvoille. Hoitaja asettui pääni taakse ja minua ahdisti hänen läpitunkeva katseensa. Hän lääppi naamaani ja selitti sen edesauttavan nestekiertoa (niin varmaan!), minä kuuntelin pompottelevaa sydäntäni ja tulin kiusallisen tiedostavaksi jokaisen soluni olemassaolosta. Pidin silmiäni kiinni, näytellen rentoa (tällaisissa tilanteissa kuuluu olla rentona, hei niin sanotaan MeNaisissakin ja jälkikäteen selitetään, että "meinasin nukahtaa siihen hoitopöydälle!"). Silmäluomeni räpsyivät vinhasti, hoitaja huomasi sen ja kommentoi sen olevan "erikoista". Kun sanoin tuntevani kuumotusta (hoidon aikana kuuluu myös kommentoida, sopivissa määrin reflektoida ja olla läsnä), lymfahoitaja sanoi sen olevan merkki nestekierron käynnistymisestä ja ilmoitti minun olevan "ihan punainen!". Nolostuin syvästi. Punaisuus kieli kohdallani hermostumisesta, sosiaalisesta epävarmuudesta, ja sen huomaaminen - vaikkakin hoitaja tulkitsi sen responssiksi hoitoon (mitä se kyllä olikin, ei vain sellainen vaste, mitä hän luuli) - oli niin vaivaannuttavaa. Sanomattakin selvää, ettei hoito tehonnut.

Joskus vuosia sitten eräs ystäväni teki minulle intialaisen päähieronnan. Kuvittelin, että rentoutuminen ystävän käsissä kävisi helposti. Ei, ei se käynyt. Rupesin miettimään, mitä ystävä miettii minusta hoitaessaan minua. Jouduin hoidon aikana ällöttävällä tavalla irti omasta kropastani, kuvittelen ystävän arvioivan minua kuin lihakimpaletta, katsovan kuinka reagoin tähän ja tuohon juttuun. Mitä hän tekikin, se kävi selväksi hoidon jälkeisessä keskustelussa. "Et tainnut oikein pystyä rentoutumaan?"

Jotain kiusaannuttavan intiimiä liikkuu siinä hoitajan ja hoidettavan välillä puhumattomana mattona ja siinä pitäisi sitten antautua. Koko asetelma: joku palvelemassa ja tekemässä minulle hyvää oloa, se luo järkyttäviä paineita! Hirvittävää hoitajalle, jos asiakas ei nauti! Vielä kamalampaa itsensä kipeäksi maksavalle asiakkaalle! Nauti, nauti, nauti, nauti. Rentoudu hyvä ihminen, täällä leijuu eteerisen öljyn pistävä migreettinen hajukin, hyväjumala missä ne kädet nyt menevät, älä koske niin alas selkään, no niin huh väärä hälytys, ihan kivaltahan tuo tuntuu, eikös tunnukin, ihan vaan siinä hengittelet, on joo hyvä asento, ei, et liian kovasti. Puuh. Sitä on niin helpottunut päästessään pois. Keskisyksyn kalvakka harmaa taivas on kumman lohdullinen, ratikan kolkottava jyske, kännyradion ääni korvissa katse klähmäiseen sadepisaraiseen ikkunaan. Hiljaa itsekseen, hyvä niin.

Lokakuun illassa ajattelin näin

Satoi räntää kahdeksalta aamulla. Se vihmoi harmaan taivaan täydeltä, viuhtoi märkiä vauhtiraitojaan ärsyttävän kylmästi alkavaan päivään. Ehdin jo pahastua ulkoilun poisjättämisestä, mutta auringon puhkoessa harmaaseen keltaisen kirkkaan aukon, päivä se näytti nousevan kuitenkin tästäkin.

Pohdin huomisaamuna kerhoon menemistä. Lähistöllä on varsin suuri leikkipuisto toimintahetkineen ja touhukkaine täteineen. Vauvat tapaavat keskiviikkoaamuisin, tai ei vauvat kai niinkään, äidit tapaavat. Siellä istutaan kahvin äärellä, on jotakin leikkihetkeä, hymyillään kun naapurin vauva riemastuu yhteislaulusta tanssaamaan, katsellaan hyväksyvästi ja puhutaan siitä, mistä on oikein puhua. Kerrotaan sopivalla tavalla sarkastisen hauskasti vauva-arjen sattumuksista, eikä kukaan sano, että väsyttää niin että suunnittelen perheeni jättämistä. Ei sellaisia keskusteluja kukaan halua käydä, en totta puhuen minäkään, eikä sellaisia tarvitse käydä, mutta silti pelkään teennäisyyttä. Ei siellä mihinkään inhorealistiseen debattiin tarvitse riehaantua, eikä lapsiperhearki mitään kauhuelokuvaa olekaan (joskus sellaisen kuvan saa, on muotia puhua kaiken paskuudesta, mutta sitten ei kuitenkaan puhuta niistäkään ihan sillä tavalla kuin ne asiat ovat, tulee siihenkin keskusteluun sellainen käsikirjoituksellinen sävy, että ollaan uskaliaita kun uskalletaan sanoa ettei se vauva nyt niin ihana heti kättelyssä ollutkaan - no haloo! sanoisin nyt, ei tietenkään ole, rääkyvä kaiken vaativa despoottihan sieltä putkahtaa [onneksi despootti saa miellyttävämpiä piirteitä kasvaessaan, muuttuu vallan rakastettavaksi vaatimuksineen. kuka nopeammin, kuka hitaammin] ja kun sitten kuitenkaan tätä ei tajua ennen kuin sen itse kokee).

Kun tätä lapsiperhe-elämää elää, sitä harhautuu helposti ajatusten sivupoluille. Menee sellaiseen pitäisikö -luuppiin mukaan, katoaa vauvavarustelun loputtomaan vaatimusten suohon. Kun me ei olla Poikasen kanssa harrastettu mitään. Se joskus syyllistää. Ei vauvauintia, ei vauvajumppaa, ei värikylpyjä, eikä kerhoja. Huono äiti (no en ole, liioittelen, mutta haluaisin olla aktiivisempi). Yhteen vauvajoogaan keväällä ilmoittauduin, mutta sekin meni päiväunirytmin mukana pöpelikköön. Nyt rytmi on vakiintunut iltapäiväpainoitteiseksi ja unosia vedellään vain yhdet. Se jo mahdollistaisi vaikka sun mitä! Mutta mitä? Mitä se mitä voisi olla?

Syksy on kääntymässä lamaavammaksi. Tiedän, ettei kirkkaan auringon päiviä ole enää montaakaan jäljellä. Kohta kaikki on yhtä harmaata mattoa, märkää asfalttia, ja pimeyteen yksi kerrallaan syntyviä katulamppujen valokiiloja. Aika puistattava ajatus kuuman, niin luksitäyteisen kesän jälkeen. Huoh. Joulu onneksi rajaa keskelle mattoa iloisen raidan. Jotain on keksittävä ennen ja jälkeen punaisen. Mieluummin värejä kuin loskanväristä yksitoikkoa.

Okrat päivät

Syksyn kirpeys pistelee paljaissa kämmenissä. Jätin tumput lähtiessä reteästi matkarattaiden säilytyslokeroon, enkä heti pue niitä käsiini. Pistely on miellyttävää. Aurinko paistaa keskisyksyn väriloiston riehakkaaksi. Syksyllä luonto on kuin parhaat päivänsä nähnyt rehevän rönsyilevä nainen. Joka puolella niin hengästyttävänä. Vaahteranlehtien puna ei koskaan kyllästytä. Heinikkoon siivilöityvä aamuvalo on niin hento ja kaunis, että silmät eivät siirry siitä irti. Katse liimantuu vaaleanruskeaan tuulessa vaappuvaan korteen, jonka siemenkota muistuttaa puuterihuiskua.

Häistä luisuttiin alamäkeä arkeen. Jokin tekemisestä ja loputtomasta valmistelusta johtuva lieka irtosi vauhdilla ja muutti arjesta koko lailla sekavan. Ei olisi huvittanutkaan enää elää sitä juhlantäyteistä elämää, mutta jokin kinnasi silti kiinni. Kai se saattoi olla ihan vaan tylsistymistäkin, että mitäs nyt sitten, koko talvi lastenlauluja, haalareita ja aamupuuroa? Voisiko siitä edelleen nauttia yhtä samalla intensiteetillä? Pikaisesti aloin hääriä kokoon tekemisiä, nopeasti kyhäsin päähäni ajatelman töihinpaluun mahdollisuudesta ja sen tuomasta konkreettisesta tosiasiasta, että aivot ovat yhä ja niitä voi käyttää muuhunkin kuin kauppalaskun loppusumman ynnäämiseen ennen hihnalle siirtymistä. Ajatelma oli voimakasvaikutteinen ja yllättävän riittävä ihan sellaisenaan. Jo pelkkä mahdollisuuden olemassaolo yleensä rauhoittaa vaeltelevan tilanteen takaisin uomiinsa, sopivalle virtausnopeudelle.

Sitten huomasin näkeväni velvollisuuksissa elämää. Se on hieman kuin mustavalkoisen kuvan muuttaminen takaisin värilliseksi, se huomaaminen. Sävyt palasivat nopeasti, tylsyys jotenkin humahti tavallisen hyvän arjen alle. Pienen pojan ensimmäinen hammas kuin helmi ientehtaassa, hassusti heilahteleva pikkuinen ihmisenvarsi käsien irrottaessa ensi kertaa tuesta, ja se aamu kirpeässä syyssäässä. Minä ja poika ja loputon aika voivat kääntyä vapaudeksi tuosta vain, eikä olekaan enää niin kiire saada täytettä, todistetta itselleen olemassaolostaan. Puntarointi kuuluu elämään, se oli hyvä jo sisäistää.

Se kel onni on, sen jakakoon!

Ulkona sataa, vihmoo kylmästi sääriin niin, että alkaa kolottaa luista. Yöllä on parempi laittaa villasukat, aamuyöstä sulkee pöpperössä helteistä auki jäänyttä tuuletusikkunaa ja ihmettelee minne se leppeys katosi? Sää ei haittaa, kun sydän odottaa.

Vain kerran hän kiroili ja heitteli tolloiksi rypistettyjä väärin tulostuneita hääohjelmia pitkin äitinsä työhuonetta. Muuten leikkaaminen, liimaaminen, pienten rusettien sitominen, kultaisten sydänten leimaaminen, pieni loputon pipertäminen on ollut juhlaa. Koko kesän jatkunut ahkera hääriminen on saamassa kulminaatiopisteensä ensi lauantaina hääjuhlassa. Hääpuku roikkuu Pojan huoneessa lakanalla peitettynä Aviomiehen silmiltä, valkoiset tanssikengät vielä lepäävät laatikossaan. On pysähdytty hetkeen useaan kertaan, tajuttu, että juuri näitä minuutteja, tunteja kaivataan talven kylminä iltoina, muistellaan ja kaivetaan esille taas hääalbumi, katsotaan sitä ja tunnetaan haikeutta.

On jännää kokea olevansa niin yltäpäältä onnellinen, hän ajattelee ja ojentaa lattialla konttaavalle Pojalleen lelua. Viikon päästä hän lepää juhlaa pois, pakkaa matkalaukkua ja jännittää jo seuraavana päivänä koittavaa lentoa. Pienen ensimmäinen, pariskunnankin yhteinen ensimmäinen. Häämatka Kyprokselle, pois kylmästä, keskelle helppoa lomamaisemaa.

Hän on pohtinut monet kerrat polttaripäiväänsä, jolloin sai kokea todeksi omia unelmiaan, kaikki rakkaat naiset ympärillään. Haikeana miettinyt sen olevan ohi, mutta aina läsnä muistoissa. Hän on miettinyt menneitä kesäpäiviä, kaiken ympärillä hyrisevää odotusta, tätä kaiken loksahtamista, helppoutta. Rakkautta, jota virtaa vapaana. Tämä kesä on ikimuistojen kesä.

Kesällä kaikki on toisin

Joskus lapsettomana haaveilin siitä, että minulla olisi lapsi, jotta voisin lomailla koko kesän. Koko kesän loma ilman lasta kun tuntui täysin absurdilta, saavuttamattomalta haaveelta. Koska muka muulloin olisi niin mahtava raha- tai työtilanne, että voisi ottaa lomaillen monta kuukautta peräjälkeen? Talvella hoitaessani pienokaista paukkupakkasten saartamassa kodissamme, mietin, että kesä vauvan kanssa ei tulisi muistuttamaan lomaa laisinkaan. Lapsen kanssa oleminen tuntui täydeltä työltä. Olin sitä paitsi silloin vielä siinä määrin väsynyt, että kaikki ylimääräinen kiva tekeminen vaati ponnistelua. Olinpa väärässä tässä kesä ja vauva ja loma asiassa. Itse asiassa en oikeastaan muista, koska viimeksi olisin nauttinut kesästä tällä tavalla. Josko koskaan? Lapsena kesä oli liian itsestäänselvä vuodenaika, jota siivitti usein kyläilevä liiasta vapaa-ajasta johtuva kuolettava tylsyys. Aikuisena samankaltaista tylsyyden tilaa on mahdoton saavuttaa. Jos joskus siunaantuu hetki, jolloin ei ole kerta kaikkiaan mitään tekemistä, sen voi mieluusti viettää tehden ei mitään.

Kuumuus on ollut siunaus. Tiedän varsin monia tässä sääasiassa oppositioon asettuvia, mutta minulle ja Pojalle se on ollut vallan vapauttavaa. Olemme köllineet taloyhtiön pihalla viltin päällä, Poika vaippasillaan, minä bikineissäni, ja kihertäneet kaikelle kivalle. Beebin tipahdettua päiväunille olen lukenut romaania, tuijottanut siinä sivussa ympärillä vellovaa valkoista apilamerta, tuntenut kuumuuden kihoavan hikipisaroina pintaan, muuttavan ihoani aste asteelta kesäisen päivettyneeksi.

Öitä on siivittänyt tuulettimen taukoamaton hurina. Joskus kuuma ilma on vain siirtänyt puhaltimen kautta paikkaansa, heilauttanut hieman hikisiä otsakiehkuroita, viilentämättä sen enempää. Toisina öinä olen sammuttanut tuulettimen, laittanut raolla olevan ikkunan pienemmäksi, kietoutunut pelkkään pussilakanaan. Pojan uniin kuumuus ei ole tunkeutunut. Ystävä on kutsunutkin häntä supernukkujaksi, nukkupojaksi, jota hän todella on. Viisikuisesta lähtien yöheräilyjä ei maidon takia ole ollut, mitä joskus tutti on ollut hukassa tai asento väärä (nyt konttausharjoitteiden aikaan Pojan löytää unissaankin äheltämästä, hassu höppänäpää). Niin, kesäöiden kumma kajo, juhannusvalo valkeana hehkuna öisellä taivaalla. Nyt elokuussa valo on tummansininen, mutta lämmin. Linnut ovat jo rauhoittuneet.

Kaikki nämä kesän tapaamiset, ystävä-äidit, ystävät ilman lapsia - YSTÄVÄT - ihmiset. Kaikki IHANAT ihmiset, keskustelut, vertaistuki vailla vertaa. Olen onnekas, koen onnea kaikesta tästä. Muistan aina vaunujen rapinan hiekkateillä, Kumpulan markkinat, kirpparin, maauimalan, pienen kuikuilevan Lipsin (kesän myötä käveleväksi pikkutytöksi varttuneen), maissinaksujen tahraamat syöttötuolit, kahvit ja pullat, lukemattomat lounaat, Tallinnan kukkanäyttelyn, siiderihumalat, Pojan aamutuoksuisen lämpimän ihon kietoutuneena omaani ja uuden kesähuoneeksi muuttuneen parvekkeemme. Muistan Pojan kellimässä Luukin nurmikolla nakuna, kummastelemassa varpaitaan. Muistan kukat, neitoperhon tanssin, muhkeat kesäkurpitsat siirtolapuutarhamökillä, vadelmat, kumman olotilan kun on juuri tajunnut oman ja ystävän lapsen leikkivän lattialla keskenään ja on pystynyt keskeytyksettä käymään juonellista keskustelua toisen aikuisen kanssa. Muistan tämän kesän aina, tiedän sen. Sellainen käänteentekevä yleistunnelma, sellainen on vallinnut. Olen osannut nauttia. Lupiini kirjoitti hyvin tästä, ja hänen kirjoituksensa innostamana ja tästä kesästä hyvin inspiroituneena minäkin uskaltauduin aiheen pariin. Iltaisen leppeän kesätuulen hyväillessä nahkeaa ihoani, tunnen tässä hetkessä, olen saanut paljon. Onni on katsoa ja huomata, kas, leppäkerttu.