Maalaisjärkiarki

Olen äitiydestäni ylpeä. Synnyttäminen ja äidiksi tuleminen tekivät minut kokonaisemmaksi, täydensivät minuuttani. En edes rupea väittämään, että sitä ei ole nainen eikä mikään, jos ei ole kokenut lapsen saamista. En usko ehdottomuuksiin ja latele niitä muille tavoitteiksi, mutta omalla kohdallani asia on ollut niin. Synnyttäminen ja vauvan saaminen muuttivat minua paljon. Muutos ei ole ollut sellainen, joka näkyisi suoraan ulkopuolisille ihmisille. En esimerkiksi ole muuttanut tyyliäni, puhetapaani tai maailmankatsomustani vauvan jälkeen, mutta sisäinen maailmani on kokenut mullistuksen. Selitin tätä asiaa Lupiinille kerran tavatessamme: koen olevani vaan yksinkertaisesti makeempi tyyppi, koska minulla on kersa. On aika viileetä olla mutsi!

Ehkä tämä ylpeys äitiydestä liittyy siihen, että kokee tulevansa enemmän hyväksytyksi äitinä. Sitä liittyy lapsen saamisen myötä ikään kuin isoon äitien joukkoon, jossa kaikki ymmärtävät toisiaan ainakin jollakin tapaa. Äitejähän on tietysti yhtä monta erilaista kuin on lapsiakin, mutta kyllä lapsen saamisessa on myös paljon universaalia kokemusmaailmaa. Synnytys on todellakin naisen talvisota - armeijakokemus. Siihen voi aina palata, sillä jutunjuuri aihepiiristä ei lopu koskaan kesken, kun yhteen kokoontuu useampi äiti.

Huomaan kuuluttavani äitiyttäni milloin missäkin epäolennaisissa yhteyksissä. Esimerkiksi ennen vesipilatestuntia saunoessani luikautin muille naisille muka puolivahingossa lapseni olevan hoidossa, jotta äiti pääsee harrastamaan. Sain lauseen kuulostamaan sivulauseelta, vaikka se oli mitä suurimmassa määrin päälause huutomerkillä. Sanottu itsetietoisesti, asialle huomiota hakien ja muiden reaktioita tarkastellen. Äitiys tekee minusta enemmän aikuisen, jotenkin todemman, oikeamman. Siksi koen valtavaa halua kailottaa asiasta kaikille. Bussissakin vaunujen kanssa matkatessani puhkun ylpeyttä niin, että palttoonnapit melkein pongaavat irti. Tekisi mieleni huudahdella, että täällä nukkuu minun poikani, ymmärrättekö te: MINUN POIKANI! Täydellinen pieni ihminen, minun mahassani kasvanut, ei olisi uskonut, mutta niin vaan kasvoi ja hitto sen myös synnytin ja OSAAN PITÄÄ HENGISSÄ! Mitä taitoja teillä muilla muka on? Siellä istutte kännyköitänne tuijottaen, minäpä tuijotan poikani kasvoja. Ne osaavat jo hymyillä, suusta kuuluu jokellus. Lapsi on taitava - etevistä etevin!

Olen ihan kummallisen rento äiti. Itsekin sitä ihmettelen ja oikein ääneen tässä toitotan riemuissani. Luin juuri Lupiinin erinomaisen postauksen superäitiydestä ja sen loputtomista vaatimuksista. Käykää lukemassa, loistava argumentointia aiheesta. Joka tapauksessa postausta lukiessani tajusin, että superäitiys on ikään kuin näkymätön ilmiö minulle. Kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, minun oli aivan pakko lopettaa kaikki suorittaminen ja hyvää tarkoittavien, mutta syyllistävien neuvojen kuunteleminen. En olisi muuten selviytynyt päivästä toiseen. Minulla ei ole yksinkertaisesti ollut mahdollisuutta suorittaa tai kyseenalaistaa arkeamme jotenkin paremmaksi. On ollut pakko keskittyä ihan vain olennaiseen. Siihen, että saa vaihdettua vaipat, pestyä pyykit, pidettyä kämpän siedettävänä, imetettyä jne. Imetyksestä en muuten luopunut, vaikka se aluksi oli aivan järkyttävän suuri rasite muutenkin mahdottomassa tilanteessamme. Se oli kuitenkin alkuun ainoa asia, jossa koin äitinä ns. onnistuvani (oli helppo kokea, koska Poika on ollut mestaritisittäjä alusta pitäen - ei se siis minun ansiotani ole), joten rasituksesta huolimatta pitäydyin siinä - vaikka täysimetystä meillä ei ole tietenkään edes harkittu. Siihen ponnistukseeni olen hyvin tyytyväinen, sillä nyt voimien hieman palauduttua, imetyshetket ovat meille molemmille Pojan kanssa niitä hellimpiä ja kauneimpia. Nautin suunnattomasti vauvan ruokkimisesta!

Olen joutunut pyörtämään ekologisia periaatteitani sairauden vuoksi. Toki se on harmittanut, mutta sairastuminen nyt on harmillista. Kestovaippailu, perhepedit, luomuilu ja ekoilu eivät vaan mahdu arkeemme juuri tällä hetkellä. Toki meillä kierrätetään ja syödään reilua kauppaa ja luomua mahdollisuuksien mukaan, mutta tämä kaikki muu on ollut sula mahdottomuus. Hankimme jopa auton, vaikka minulla oli ennen ylevä periaate ajaa aina julkisilla - myös perheellisenä. Aviomiehen työmatkan takia auto on ollut kuitenkin pakollinen. Työmatkat lyhenevät ajallisesti n. 1,5h per päivä. Tuo puolitoistatuntia on niin arvokasta meille perheenä jaksamisen kannalta, joten autoilusta ei ole aikomus luopua.

Masennus on tehnyt minusta itseäni kohtaan suvaitsevaisemman. Minun ei tarvitse enää mielestäni pystyä kuin keskelle. Ei tarvitse kurkotella kuuta, kaikkein parasta, hienointa ja perustelluinta. Riittää, että on tavallista. Riittää, että jaksan normaalia arkea. En jaksa ollenkaan seikkailla nettisivustoilla kouluttautumassa, lukea neuvokkaita opuksia tai kuunnella varsinkaan mitään vinkkivitosia. Onneksi ympärilläni olevat äidit eivät ole superäitityyppiä, vaikka osa on hyvinkin tiedostavaa ja tiedonhaluista sorttia. Näiltä äideiltä saan sitten päivityksiä uusimpaan uuteen ja nappaan mukaani sen, mikä tuntuu sopivan meidän perheelle.

Yhtenä päivänä kuuntelin erästä äitiystävääni, joka mietti, että osaako hän järjestää lapselleen riittävästi virikkeitä. Että kehittyykö lapsi nyt oikealla tavalla, kun hän ei leikitä ja loruta, tarjoa leluja sun muita yhtenään? Olin oikeasti järkyttynyt. Miten puolivuotias lapsi voisi mitenkään tarvita tarkoin suunniteltua virikeohjelmaa kehittyäkseen? Milloin lapsen kasvusta tehtiin tällainen arvioitava, suoritettava ajanjakso, jonka onnistumisesta vastaavat äiti ja isä, joiden tulee olla koko ajan tietoisia kaikista mahdollisista lapseen vaikuttavista seikoista? Jos kaiken lukemansa uskoo, sitä saa lapsensa traumatisoitua jo heti kättelyssä - toimi miten toimi. Kaikestahan seuraa jonkun tahon mukaan jotakin pahaa ja huonoa. Vanhempien helposti syyllistyvään omatuntoon vetoavat niin markkinamiehet, neuvolajärjestelmä, toiset vanhemmuutta suorittavat superäidit (ja joskus isätkin) ja opaskirjat. Olen sanoutunut irti tuosta hulabaloosta.

Joku sanoi joskus viisaasti:

Lapsen ei tule elää perheen keskipisteenä, vaan sen keskipisteessä.

Tämä on neuvoista ainoa, jota meillä noudatetaan sellaisenaan. Meidän mielestämme ei voi olla lapselle hyväksi, että vanhemmat keskittyvät kaikissa teoissaan ja toimissaan vain jälkikasvuunsa. Tätä tyyliähän nykyajan tiedostava vanhemmuus edustaa. Jatkuva tiedon hankkiminen, kyseenalaistaminen ja tarkkailu väkisinkin syövät vanhemmilta pois sitä kuuluisaa vaistoa. Kun kaikki on viimeisen päälle harkittua ja tutkimustiedolla perusteltua, ei jää enää tilaa intuitiolle. Sitä tulee sokeaksi neuvojen viidakossa, eikä enää näe metsää puilta. Toki on tutkittua tietoa lapsen kehityksestä ja kasvusta sekä näihin vaikuttavista seikoista, jotka kannattaa ottaa omassa vanhemmuudessa huomioon. Näyttäisi kuitenkin vääjäämättä siltä, että nykypäivän tiedonjanosta ja suorittamisen kulttuurista on tullut itseisarvo todellisen vanhemmuuden ja lapsen kohtaamisen tilalle. On tärkeämpää voida nettikeskustelussa rehvastella kestoilulla, kantoliinailulla ja ihokontaktilla kuin todellisesti nähdä ja kokea omaa perhe-elämää ja ratkaista toimivia arjen elementtejä sitä kautta. On hienoa, että tietoa on saatavilla, mutta miten saada ihmiset kasvamaan sen verran kokonaisiksi, että tieto ei ajaisi todellisen ihmisyyden yli?

Isä, äiti ja lapsi/lapset muodostavat keskenään perheen omina persooninaan, lukemattomine rooleineen. Perheen sisällä on myös isän ja äidin keskinäinen parisuhde sekä lapsen suhde kumpiinkin vanhempiinsa. Kaiken ei kuulu liittyä vain lapseen ja lapsen ns. jalostamiseen kunnon (ts. täydelliseksi) kansalaiseksi, koska perheessä on muitakin jäseniä ja perheen hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. Meillä Poika on mukana tässä hetkessä, rakastettuna itsenään. Parasta mitä omasta mielestäni voin lapselleni antaa, on terve äitiys. Siihen pyrin pysymällä keskellä, kurottamatta tähtiin, hoitamalla itseäni, jotta jaksan hoitaa pientä. Tavallisen arjen on pakko riittää. Oikeasti.

Itsestä huolehtimisen ilo!

Ei jotain niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. No, tuo sanonta lienee hieman ontuva kuvaamaan tätä raskausajan ja synnytyksen jälkeistä tunnelmaa. Onhan tietysti selvää, että Poika on tuonut mukanaan niin käsittämättömän paljon iloa ja onnea, että nämä surut siinä rinnalla ovat päivä päivältä kalvenneet hiljalleen aina ohuemmiksi ja ohuemmiksi pahanmielenjuoviksi. Palatakseni tuohon sanontaan, se tuli mieleeni siitä, että tämä viimeisin koettelemus on avannut silmäni, tai paremminkin: saanut minut tarttumaan tuumasta toimeen. Olen kyllä ennenkin tiennyt, että itsestä pitäisi huolehtia paremmin, mutta tämä lause ei ole yltänyt joka suhteessa tekojen asteelle. Raskausmyrkytys ja synnytyksen jälkeinen täydellinen romahdus takaisin masennukseen ovat saaneet minut lopulta heräämään pitäisi-tilasta nyt-tilaan. En olisi kaksi kuukautta sitten uskonut koskaan sanovani näin, mutta silloin en toisaalta uskonut mitään tai mihinkään, joten jääköön se.

Jo raskausajan loppumetreillä koin valtaisaa tarvetta hemmotella itseäni. Siihen oli oikeastaan kaksi hyvin selkeää syytä. Ensimmäinen syy oli luonnollisesti se, että olotila oli niin kurja, että kaikki hemmottelu oli tervetullutta katkaisemaan kamaluuden. Toinen syy oli finanssipolitiikassa. Valmistumisen jälkeen rahatilanne luonnollisesti korjaantui merkittävästi, jolloin myös on ollut varaa siihen hemmotteluun.

Ennen naimisiinmenoa päätin hankkia hiustenpidennyksen. Olin haaveillut siitä vuosia ja nyt olin päättänyt toteuttaa sen. Pitkät kutrini ovat olleet menestys! Olen nauttinut suunnattomasti pitkällä selässä kutittavista hiuksistani, oikeastaan joka päivä laitattamisen jälkeen. Voin myöntää jääneeni heti koukkuun ja uusineeni pidennyksen ennen synnytystä. Tällä viikolla on sitten kolmas asennuskerta. En vaan enää voi olla ilman! Pidennykset näyttävät niin luonnollisilta, että suurin osa ihmisistä on luullut, että raskausaika jotenkin kummallisesti kiihdytti hiustenkasvuani, jonka vuoksi tukka venähti uskomattomiin mittasuhteisiin. Tuntuu hieman pöntöltä aina myöntää, että kyseessä on ikuperuukki, mutta toisaalta - mitä sitten? Hienot ne on joka tapauksessa!

Samaan aikaan pidennysten kanssa huomasin hankkivani pikku hiljaa kosmetiikkatuotteita kalliimmista sarjoista. Sekin on ollut pitkäaikainen unelma. Katsella nyt aamuisin peilikaapista rivistöä Lancométa, Cliniqueta, Vichyä jne. ja läträtä sen seitsemästä purnukasta naamaansa ja kehoonsa kaiken maailman seerumeita. Hienot naiset, tiedättehän oikeat naiset, käyttävät hienoa kosmetikkaa, koska he huolehtivat itsestään kokonaisvaltaisesti. Muutaman kuukauden aikana olen onnistunut korvaamaan kaupan tusinatökötit laadukkailla tuotteilla. Joka kerta levittäessäni jotakin näistä voiteista tunnen olevani parempi. Jo se tunne saa minut todennäköisesti pitäytymään kalliimmissa sarjoissa, jos vain rahapuoli antaa periksi. Täytyy kyllä tässä kohtaa sanoa, että kun ei käy baarissa, leffoissa ja ravintolassa syömässä, jää rahaa useampaankin purkkiin kuukaudessa.

Voiteiden kanssa toki samaan kastiin kuuluvat meikit. Seuraava etappini on saada korvattua L'Oréalit, Maybellinet ja Max Factorit Cliniqueksi, Dioriksi tai muuksi vastaavaksi. Tätä operaatiota itse asiassa olen tehnyt jo useamman vuoden. Olen pyrkinyt ostamaan esimerkiksi luomivärit ainoastaan laadukkaista sarjoista (silloinkin, kun elin opintotuella - säästin aina tällaisia hankintoja varten), koska ne yksinkertaisesti vain ovat todella paljon parempia! On enemmän pigmenttiä, tarttuvuutta, levittyvyyttä jne. Vielä puuttuu laadukas meikkivoide, valokynä, silmänrajauskynä ja sen sellaista. Eräänä päivänä sain tehtyä Pojan nukkuessa meikki-inventaarion. Heitin roskikseen kaikki epämääräiset, vanhat ja lihmaantuneet meikit ja siistin paremman varastoni edustuskelpoiseksi uuteen Cliniquen meikkipussiin. Voi pojat, tuntuu aina hienolta kaivaa pussukka esiin, kun jo pelkän pussin näkeminen saa minut riemastumaan ja tuntemaan ylellisyyden lämmön rinnassani!

Hypätään pintaa syvemmälle. Päätin jo raskausaikana, että synnytyksen jälkeen aloitan kuntoilun, laihdutan ylimääräiset aiemmasta masennuslääkkeestä johtuneet kilot pois ja keskityn kehon hyvinvointiin syömällä säännöllisesti, nipottamisesta vapaan terveellisesti ja monipuolisesti. Raskausmyrkytyshän altistaa myöhemmin elämässä verenpaine- sekä sydän- ja verisuonitaudeille (kuulemma liittyy jotenkin verisuoniston alttiuteen sairastua tämän tyyppisiin sairauksiin). Minulla on raskausmyrkytysrasitteen lisäksi painetta myös molempien vanhempien sukujen puolelta. Nämä todelliset riskitekijät, toukokuussa täyteen tuleva kolmekymmentä vuotta sekä sisältä herännyt halu huolehtia itsestäni on saanut minut liikkumaan säännöllisesti nyt, kun olen siihen saanut luvan. Aloitin pari viikkoa sitten vesipilateksen, joka on ollut aivan mahtavan rentouttavaa ja hauskaa. Polskia nyt vedessä ilomielellä ja rentoutua sen jälkeen saunassa - voiko parempaa omaa aikaa ollakaan? Vesipilateksen lisäksi jumppaan kotona pilates-dvd:n avulla ja käyn melkein päivittäin Pojan kanssa vaunulenkkeilemässä. Kovien pakkasten aikaan lenkkeilin tietysti yksin, mutta paljon kivempaa se on lauhemmilla keleillä Pojan kanssa, vaikka hän vaunuissa autuaallisesti lenkin ajan tutiikin.

Liikunnan lisäksi olen pikku hiljaa rukkaillut syömisiäni kuntoon. Liityin Keventäjiin, jotta pystyn tarkastelemaan ruokavaliotani objektiivisesti. Ruokapäiväkirjan pitäminen lisäksi ohjaa automaattisesti terveellisempiin valintoihin, kun sinne nyt vaan ei ole kiva kirjata, että on syönyt levyllisen suklaata. Piirakkamittari näyttää rasvan, proteiinin ja hiilihydraattien osuuden syödyistä kaloreista. Olen ollut yllättynyt, miten nopeasti päivittäinen rasvamäärä esimerkiksi tulee täyteen! Luulin ennen osaavani katsoa, etten syö liikaa rasvaa, mutta ehei. Ruokapäivis on ollut armoton tässäkin suhteessa.

Ruokapäiväkirjan pitäminen voisi minun kaltaisellani syömishäiriöisellä ihmisellä helposti johtaa laihdutusvimmaan, mutta päätin jo alussa, että Keventäjät tulee olemaan osa TERVEELLISTÄ elämäntapaa. Sen avulla siis haluan pitää huolen, että syön riittävästi ja monipuolisesti. Sinne kun on pakko merkitä myös liikunnan avulla kulutetut kalorit, jolloin on pakko syödä enemmän, että päivittäinen kaloritavoite täyttyy. Olen tehnyt itseni kanssa pyhän sopimuksen, että on aika tarkkailla itsensä terveeksi, ei sairaaksi, joten kaikki salakavalat yritykset olla sittenkin syömättä, että laihtuisi nopeammin, ovat kariutuneet, koska olen halunnut pitää kiinni tavoitteestani pyrkiä normaaliin elämään.

Kehosta huolehtimisen lisäksi, tai oikeastaan sen kanssa yhdessä, huolehdin myös mielestäni. Syön mielialalääkkeeni säännöllisesti, otan joka ilta unta syventävän rauhoittavan ja pyrin lepäämään vauvan kanssa samaan aikaan joka päivä. Unen merkitys on nyt korostunut entisestään, joten siitä pidän kiinni kynsin hampain, enkä välitä siitä, että tarvitsen yöunille tällä hetkellä avustusta. Oikeastaan kaikki apu on nyt tervetullutta. Kotipalvelu käy noin kaksi kertaa viikossa hoitamassa vauvaa, jolloin minä saan levätä. Molemmat mummot myös käyvät säännöllisesti hoitamassa Poikaa yleensä minun kanssani yhdessä Aviomiehen ollessa töissä, jolloin saan hengähtää hieman, kun vastuu on jaettu kahdelle. Aviomiestä parempaa kumppania ja isää lapselleni en muuten olisi voinut löytää! Hänen tukensa ja osallistumisensa suhteen minulla ei ole mitään toivomisen varaa, voin olla vain päivittäin kiitollinen tällaisesta ihmisestä rinnallani. Toki kinastelemme (olemme aika kovia soittamaan suutamme) ja ränkkäämme täällä milloin mistäkin mitättömästä, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun suuret linjat pitävät.

Konkreettisen hoitoavun lisäksi käyn säännöllisesti keskustelemassa kahdessakin eri paikassa tilanteestani. Todennäköisesti tulevaisuudessa tulee kysymykseen pitkäaikainen psykoterapia, mutta ensin pitää kerätä voimia ja tervehtyä sen verran, että asioiden syvällinen selvittäminen on edes mahdollista. Aiempi terapiani opiskeluaikana on ollut oikestaan kriisipainoitteista, eikä siellä jäänyt aikaa pureutua traumoihin sen enempää. Ehkä voisin sanoa, että aiempi terapia oli kuin läpileikkaus mieleeni. Sain selville missä mättää ja järjesteltyä elämääni parempaan uskoon (=erosin V:stä ja itsenäistyin). Hyvin tärkeä vaihe tuo, mutta nyt ymmärrän selkeästi, miksi masennus palasi luokseni. En ole vielä läheskään maalissa, vasta opettelu- ja myöntämisvaiheessa. Pitkä matka edessä siis.

Olen tämän uusiutuneen masennuksen myötä ymmärtänyt, että minulla on aina kiire joka paikkaan suorittamaan elämää. Tunnistan itsessäni nyt halun olla ns. hyvä potilas, joka edistyy huimaa vauhtia (=parempi kuin muut, koska OSAA parantua ja samalla vähemmän rasite yhteiskunnalle=huono itsetunto edelleen). Opettelen pysähtymään, tarkastelemaan itseäni rehellisesti. Tunteista puhuminen on edelleen äärimmäisen pelottavaa, jonka vuoksi ylianalysoin kaiken runsassanaisesti ja juoksen analyysini taakse piiloon. Välttelen terapiatilanteissa tietyistä asioista puhumista tiettyyn sävyyn, ettei tarvitsisi murtua. Nämä oivallukset ovat olleet hyvin hedelmällisiä. En enää kiirehdi lopettamaan esimerkiksi lääkitystä. Syön sen yhden napin vaikka lopun elämääni, jos sen avulla masennus pysyy kurissa. On helpottavaa huomata, ettei tarvitse pystyä. Vielä helpottavampaa on tajuta, että minulla on oikeus huolehtia itsestäni omassa tahdissani ja omalla tavallani. Ja mikä parasta - se, jos mikä, tuntuu tosi hyvältä!

Äiti!

Läpipainolaattaan oli tehty yhdeksän tyhjää. Yhteensä tyhjiä oli jo melkein kaksikymmentä, kun laskettiin mukaan jo roskakorissa oleva kokonaan tyhjennetty laatta. Niitä tyhjiä hän mietti, kun hän tajusi olevansa onnellinen. Tunne valtasi hänet äkkiäarvaamatta bussin nytkähdellessä väliin kiihdytellen väliin jarrutellen eteenpäin kohti aina vilkastuvaa pääkaupungin keskustaa. Vaunut keikkuivat hänen edessään, hän tunsi olevansa urhea ollessaan vauvan kanssa kahden bussissa. Urhea ja, niin, ja onnellinen. Mistä se onnen tunne tuli? Voiko aivokemia korjaantua onnelliseksi ihan oikeasti? Yhtäkkinen tyytyväisyyden ja mielihyvän suloinen sekoitus antoi käskyn kasvolihaksille. Hakaniemen tori sai synnytyksen jälkeisen ensimmäisen aidon hymyn.

"Jos sinä tosissaan näitä tarvitset, niin sitten. Tämähän on hormonaalinen tila ja menee kyllä muutamassa kuukaudessa ohi. Normaali hormonaalinen tila synnytyksen jälkeen. Mutta kyllä minä sen reseptin kirjoitan." Ei ole normaalia haluta kuolla, jos on pienen vauvan äiti, sanokoon pitkälle kouluttautunut ihminen mitä hyvänsä. "Jos sinä tosissaan näitä tarvitset." Kuka haluaa syödä mielialalääkettä huvikseen? Eikö niitä tarvita aina TOSISSAAN? Hormonaalinen tila. HOR-MO-NAA-LI-NEN TI-LA. HORROR tila se on, täyttä kalmakauhua joka hetki. Mieslääkäri saatana, niinpäniin. Siinä hän istuessaan, vaunuista kiinni pitäessään, mietti olisiko pitänyt kuukausia vältellä autoteitä, jotta hormonaalinen tila normalisoituisi? Olla kiintymättä lapseen, olla nukkumatta, syömättä, nauttimatta mistään, koska tila vittu normalisoituisi ajan myötä? Kun hän nyt kuuli inahduksen vaunuista, asetti tutin uudelleen pojan suuhun, ja kun onnen tunne levitti lämpöään heidän kahden välille, hän päätti olla ymmärtämättä, miksi pitäisi olla sankaritar. Hän sen sijaan päätti tehdä läpipainopakkaukseen uuden tyhjän vaikka loppuelämänsä, jos tyhjiä tekemällä saisi täyden sydämen.

Katse hetkeksi taaksepäin

1. Mitä sellaista teit vuonna 2009, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?
Rakastuin ensisilmäyksellä ja löysin elämäni miehen, tulin raskaaksi, valmistuin ammattiin, menin naimisiin ja synnytin eli tulin äidiksi. Huhheijaa!

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?
En muista juuri tehneeni. Toivoin lisää ahdistusvapaita päiviä ja tavallaan se toive toteutui. Vähintään puolet vuodesta meni todella mukavissa tunnelmissa ainakin noin henkisesti, kunnes fyysisesti erittäin raskas odotusaika imi mehut ja vaikutti mielialaanikin.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Voi, hirveän moni! Se on jotain niin kivaa ja hienoa! On ihanaa, kun on vertaistukea, muita äitejä jakamassa näitä lapsen saamisen tuntoja.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei, onneksi.

5. Missä maissa kävit?
En käynyt kuin Virossa Tallinnassa minihäämatkalla syyskuussa. "Oikea" häämatka toteutunee ensi syksynä.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2010, jota puuttui vuodesta 2009?
Masennuksen selättämistä siten, että se jäisi elämässäni nyt taakse ihan kokonaan. Toivon myös, että uskaltaisin nauttia enemmän ja pelkäisin tulevaa sekä stressaisin vähemmän. Kun on mennyt paljon pieleen, tuntuu usein, että ei uskalla ihan avata silmiään elämälle.

7. Mitkä vuoden 2009 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?
24.1.2009 tapasin aviomieheni, 29.5.2009 valmistuin, 4.9.2009 menin naimisiin, 16.11.2009 syntyi Poika.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?
Avioliitto ja lapsi, eli perheen perustaminen ja valmistuminen ammattiin. Oman vartalon asteittainen hyväksyminen synnytyksen jälkeen. Nyt kroppa näyttää mielestäni siedettävältä - jopa naisellisen kauniilta!

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
En tiedä voiko sitä laskea omaksi epäonnistumisekseni, mutta masennuksen palaaminen elämääni on ollut ainakin suuri pettymys, jos ei ihan epäonnistuminen. Tavallaan saan syyttää taudin uusiutumisesta hieman itseänikin, koska näin jälkiviisaana voin todeta, että lopetin masennuslääkityksen viime vuoden alussa ihan liian nopeasti ja en ottanut jo ennen synnytystä alkanutta ahdistavaa oloa tarpeeksi vakavasti. Kaikki merkit olivat ilmassa ja kun kokonaisuutta tarkastelee, onhan vuosi ollut aivan hurjaa haipakkaa. En siis vieläkään ymmärrä, mikä merkitys kohtuudella elämässäni on. Ehkä se, etten osaa kuunnella itseäni ja säädellä voimavarojani on suurin epäonnistumiseni.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?
Raskausaika oli täynnä kaikenlaista huonovointisuutta ja juuri ennen synnytystä sairastuin raskausmyrkytykseen. Synnytyksen jälkeinen masennus diagnosoitiin joulukuussa.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Auto, ihan ehdottomasti! Tosin sitä en ostanut yksin, mutta yhtä kaikki, auto on maailman paras juuri nyt!

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?
Pojan, Aviomiehen, siskon lapsien ja kissojen. Omakin tietysti!

13. Kenen käytös masensi?
Oma, Isosiskon ja äidin.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Elämiseenhän ne menivät ja autoon sekä uuden kodon perustamiseen myös (ts. vauvaan).

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?
Aviomiehestä ja kaikkeen häneen liittyvästä, valmistumisesta ja vauvastakin loppuvuotta kohden olen ollut hurjan innoissani. Suukkomussukka Poika!

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2009?
Noloa myöntää, mutta Kristiina Braskin "Kuivilla susta". Siitä tulee mieleen kesä, Lappeenranta, rakkaus ja mies. Kyseinen kappale soi nonstoppina radiossa tuohon aikaan.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

b) laihempi vai lihavampi?
Laihempi. Imetys ja masennus imeneet useita kiloja.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Selkeästi rikkaampi, kun valmistuin ja opiskelu loppui.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?
Nauttineeni elämän kauneudesta ja asioista, jotka ovat vain järjestyneet niin hienosti.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?
Pelänneeni, ahdistuneeni ja syöneeni herkkuja.

20. Kuinka vietit joulua?
Väsyneenä ensin anopin luona saunoen ja alkupalat syöden, myöhemmin sitten appiukon luona pääruokaa nauttien.

22. Rakastuitko vuonna 2009?
Rakastuin!!!!!

23. Kuinka monta yhdenyön juttua?
None.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?
Ei sellaisia oikein ole. Tuijotan mitä milloinkin sattuu tulemaan ja se on aika vähän se määrä, mitä tuijotan. Ruokaohjelmia ehkä eniten ja sitten leffoja.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?
En taida vihata ketään enää. Vihaan aina hetkittäin milloin mitäkin ja ketäkin, mutta tämä tunne ei kulje mukanani kestona.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Jaa-a. En muista kirjoja, vaikka niitä olen lukenut. Ei tule mitään mieleen, ja se jos mikä on, on erittäin hälyttävää!

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?
Ei sellaisiakaan oikein ole ollut. Mitä ihmettä?

28. Mitä halusit ja sait?
Rakkauden ja perheen, ammatin, paremman elintason.

29. Mitä halusit muttet saanut?
Mielenrauhaa ja henkistä terveyttä.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?
Tuuttaa tyhjää taas. Jaa, voisin tähän vastata, että Wrestler, koska kävimme katsomassa sen Aviomiehen kanssa ensitreffeillä!

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?
Täytin 29 vuotta ja taisin juhlistaa sitä ihan kotosalla. Kylässä oli perhettä ja pöydässä supernamia suklaakakkua Pikkusiskon leipomana!

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?
Se, että raskaus ja synnytys olisivat sujuneet ilman niin kamalan suuria komplikaatioita.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2009?
Äitiysvaatteita ja tukisukkia. Tukisukat myös kesähelteellä, koska muuten olisivat jalat olleet sellaiset limpukat, että olisi jäänyt kävelyt siihen.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?
Rakkaus, Aviomies, Pikkusisko, opinnot ja ystävät. Ei järjestystä näiden välillä, vaan nämä kaikki tekijät yhteensä.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?
Obama.

37. Ketä ikävöit?
Funkaa, Pikkusiskoa ja muutamia ystäviä.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?
Poika ja tietysti Aviomies. Aviomiehen mukana on tullut kourallinen ihania uusia sukulaisia.

Virta venhettä vie

Hehkuvaa punaista valuu norona valkoiselle posliinille. Hetken hätäännys kerääntyy rintalastan päälle tykyttämään, mistä se valuu? Punainen kiemurtelee ja tekee verijokeen sivuhaaroja sekunnin sadasosissa. Vauva on saanut haavan jalkaansa. Veri pulppuaa pienestä pikkuvarpaan päällä olevasta haavasta kummallisen voimallisesti. Vauva on parahtanut itkuun, sätkii pullajaloillaan, liukastelee punaisessa jokisuistossa. Nostan huutavan vauvan pois altaasta, huomaan viiltävän särön posliinin pinnassa, se on syyllisyyden mallinen särö, revin oikealla kädellä vessapaperia mukaani ja kiikutan happivajetta keuhkoini nakertava huoli rinnassani lapsen hoitoalustan päälle. Kiedon lapsen pyyhkeeseen ja painan paperitolloa pienen varpaan päälle kääröksi. Verta tippuu tippoina lattialle, se värjää hoitoalustan ja lapsi huutaa. Minä kiedon pyyhettä, tunnen itseni idiootiksi, niin vajaaksi, tyhmäksihuonoksiepä-äidiksi ja kiedon pyyhettä yhä tiukemmin. Sillä on kylmä, sattuu enemmän kun on kylmä, huomaan ajattelevani, paperitollo on jo kauttaaltaan punaisten läiskien peitossa. Nakkaan sen lattialle ja käärin jalkaan sideharsoa. Se on liian suuri, kömpelö ja ei pysy sätkivässä vauvanjalassa. Lapsi on menossa paniikkiin, hitaammin kuin minä, mutta yhtä kaikki menossa. Huuto yltyy palosireeniksi, laskeenousee tasaisena äänivirtana. Nostan lapsen rintaani vasten, veri värjää paitaani pieniä pisteitä.

Vien vauvan olohuoneeseen. Istumme sohvalla, minä liekutan vauvaa, vai ehkä itseäni, liekutan liekutan liekutan ja hyssytän ja suhisen lapsen korvaan. Itku vaimenee nyyhkytykseksi ja minä tuijotan läppärin kelloa. Miksi mies ei tule jo kotiin? Miksi minä olen täällä yksin? Miksi minä olen vastuussa tuosta ihmisenrääpäleestä, joka repii sydämeni palasiksi rakkaudesta ja syyllisyydestä, näiden kahden mahdottomasta liitosta. Tutkin itseäni herkeämättä, etsin rakkautta kuin hullu ja kun tunnistan, nappaan tunteesta kiinni, pitelen sitä heikkopäisenä ja saan synninpäästön kuin Ave Mariaa lukeva katolilainen. Vauva rauhoittuu rintaani vasten, raukkaparka muita äitejä sillä ei ole, minä puristan jalkaa ja tyrehdytän kamalaa välikohtausta pois tietoisuudestani. Ovi käy, mies astuu olohuoneeseen ja tuo mukanaan järjen.

Seuraavana päivänä vauvan jalassa on kiinniumpeutunut pieni viilto. Säälittävä palkeenkieli on menettänyt merkityksensä kuin yön synnyttämä pelkotila katoaa aamunkoiton ensimmäiseen säteeseen. Jäljellä uupumus, huohottava todellisuus. Tässä minä olen, tämän kaiken keskellä, enkä tunnista vessanpeilistä takaisin tuijottavia silmiäni. Hullunsilmät, väsyneet aukot. Sinähän voit jo paremmin, sanoi anoppi, kun peitin kaiken touhukkaan reippauden alle. En valehdellut, sanoin etten voi.

Ei, se ei mennyt niin

Oven napsahdus kaikuu rappukäytävässä. Kuulen vaimeasti ystävien korkokenkien kilkkaavan askel askelmalta omiin koteihinsa. Minä jään oven toiselle puolelle, käsivarsillani kuukauden ikäinen poikavauva. Jossain on aviomies, me emme puhu toisillemme. Olen kaksi tuntia kertonut tarinaa traumaattisesta synnytyksestä, kaikki voimat imeneestä raskausajasta ja ensimmäisestä vyöryttävästä kuukaudesta lapsen kanssa. Tarina on kerrottu siitä, miten kaikki voi mennä pieleen. Olen kertonut sen ystävilleni samalla imettäen vauvaa, silittäen hänen untuvatukkaista kalloaan, katsonut hymyillen ja hyväksyen poikaa, juonut lasista kulauksen PepsiMaxia, kuunnellut järkyttyneet huokaukset ja pahoittelut, avannut pienet vauvanvaatekääröt ja lopulta syönyt tuliaispatongin katsellen poikaa hänen ollessaan ystävän sylissä. Ystävä odottaa toistaan, minä tiedän etten koskaan halua toista. En selviydy yhdestäkään. Perheeni on hajoamassa ensimmäiseen kuukauteensa.

Istuimme klinkkerilattiaisen huoneen pienen pöydän ääressä keskustelemassa "tilanteestamme". Lääkäri ei ollut huolissaan, jätti reseptin kirjoittamatta ja oli vakuuttunut masennuksen väistyvän muilla keinoin. Itkin toivottomuuttani pieni poika käsivarsillani, rinta paljaana roikkuen, maitoa valui lapsen suupielestä mustalle mekolleni. Lääkäri ei ollut huolissaan, koska istuimme siinä, koko perhe, avun piirissä. Huoli kosketti niitä perheitä, jotka eivät apua hakeneet. Massiiviset toimenpiteet kotiapuineen, psykiatrisine poliklinikoineen, vauvaperhetyöntekijöineen olivat tarjolla. Entä ne hetket, kun olen yksin, valun paniikkiin, inhoan lasta ja en pysty tekemään huutavalle käärölle mitään, vaikka järjen ääni päässä käskee. Sitä mietin siinä istuessani ja saan vastauksenkin. Tarvitsen kuulemma nyt paljon apua. Paljon.

Mitä minä tarvitsen, minä tarvitsen toivoa.

Sitä minulla ei ole, vaikka sain reseptin jännitysoireisiin, sain tukun papereita, sain lupauksen avusta ja toivoa on kuulemma paljon. Minä paranen, sanottiin. En usko sitä, haluaisin kävellä auton alle. Mutta Äiti ei voi kävellä auton alle, pitää imettää, vaihtaa vaippa ja seurustella, sylittää.

Lapsi on ihmeellinen. Rauhallinen, vähäitkuinen, täydellinen, tarvitseva ja rakastettava juuri sellaisenaan. Haluaisin jaksaa häntä niin kuin jaksan parempana hetkenäni, sylitellä pakahtuen. Haluaisin rakastaa enemmän. Haluaisin, etten olisi niin sairas aina. Haluaisin, että aviomieheni ymmärtäisi paremmin, vaikka ymmärtää ja osaa paljon. Haluaisin voida halata aviomiestäni tuntematta syyllisyyttä, halua lähteä pois, jaloista vaivoineni pyörimästä, pilaamasta tätäkin ilman valinnanvapautta. Haluaisin ettei kaikki hajoaisi käsiini, vaikka olen tehnyt parhaani ja enemmän. Pesin pyykitkin, uskotko?

Siksi

Yön hämärässä energialamppu valaisee eteisen peilin eteen valopallon. Seison siinä pallon keskellä ja katson itseäni peilistä. Valkoinen ihoni on venynyt vatsan kohdalta rumpukummuksi, rinnat makaavat raskaina ylävatsan päällä. Olen pehmeän pyöreä joka kulmalta. Jos ihooni koskee, se painuu taikinamaisesti kasaan. Jos jätän sormeni hetkeksi paikoilleen, jää nahkaan painauma. Neste kudoksissa väistyy hetkellisesti puristuksen tieltä. Katson itseäni peilistä, käännähtelen, tarkastelen takapuoltani. Se on uhkeampi lantioluiden tehdessä tilaa pian syntyvälle lapselle. Nänneissäni on vaalennetun munakoison sävy. Varttani sivellessäni tajuan olevani kaunis. Olen valjastettu ikiaikaiseen naiseuden tehtävään. Minussa kasvaa uusi elämä, se ui kohdussani unimaassa vielä hetkiä. Hetkien määrää en osaa ennustaa, kukaan ei osaa, mutta jonakin minuuttina hetki muuttuu sellaiseksi, että uusi elämä päättää matkata pois häpyni suojista.

Mutta nyt, ennen sitä kaiken mullistavaa syntymän hetkeä, tajuan kipeästi taistelleeni koko raskausajan tätä ihmettä vastaan. En ole hyväksynyt vartaloni reaktioita, en sen asettamia vaatimuksia, en mitään mikä raskaudessa on kaikin mittapuiden mukaan laskettuna vielä normaalia. Olen ollut pahoinvoiva hormoneista, kipeä selästäni ja nivusistani, turvonnut nestekellukka, väsynyt, univaivainen ja siis yhtä kaikki - minä olen ollut raskaana. Raskaana niin, että se on näkynyt ja tuntunut todelta. En ole ollut sairas, vaikka sairautena olen sen kokenut. En väheksy matkani varrella käytyä taistelua, en omia reaktioitani, en ahdistustani, enkä liioin raskaudesta kummunnutta päivänvaloon astunutta sisuksissani uinunutta raakaa itseinhoa. Se olen ollut minä jokaisessa hetkessä, se on ollut minun ja vauvan matka. Raskas matka, vaikea matka. Nyt tajuan kirkkaasti, että matkan vaikeus on johtunut ennen kaikkea taistelusta raskausoireita vastaan. Raskauden mukanaan tuomat vaivat vievät energiaa itselläänkin, mutta ne uuvuttavat, jos niitä ei hyväksy osaksi omaa niin kipeän tärkeää kokemusta äidiksi tulemiseksi.

Omaa itseä on rakastettava silloinkin, kun sen rakastaminen on vaikeaa. Kukaan ei ole sanonut, että elämässä kaiken tulee sujua ilman railoja. Kukaan ei luvannut sitä myöskään katsoessani raskaustestin kahta viivaa. On turha kysyä miksi, on vain hyväksyttävä, että siksi. Tunnen kaihoa koko raskausaikaa kohtaan, tunnen häpeää, että en ole pystynyt nauttimaan, vaikka tiedän ettei ole hävettävää. Ymmärrän, että mullistus äidiksi kasvamiseksi on ollut niin suurta, että se on vienyt suuren osan raskausajan nautinnosta mukanaan. Silti häpeä nousee, ja tunnistan sen. Tunnen myös huonoa omaatuntoa. Kärsikö lapsi? Ei tietenkään, minähän olen rakastanut häntä koko ajan. Tunsiko lapsi, että minä tunnen huonosti? Ehkä tunsikin. Mihin se on vaikuttanut? En jaksa miettiä, en usko, että sillä on väliä.

Uskon, että me molemmat tiedämme käyneemme yhdessä läpi viidakon. Viidakon laidalla seisoo nyt kaksi, toisiinsa kietoutuneina, emo ja poikanen, hieman puuskuttaen kaikesta paineesta. Minä sivelen vatsaani, katson peilikuvassani näkyviä turpeita kasvojani, huulet kuin Joliella ja hymyilen. Vielä ehdin helliintyä itsestäni ja pienestä sisälläni. Ehdin hyvin. Hetki hyväksymisen äärellä on hetkistä vapauttavin.

Olen valmis.